Helmen tarina: Jos katse voisi tappaa
Lähetetty: 25.09.2009 01:29
Laitanpa tähän lukijoiden huviksi Helme-nimisen suomalaisrouvan tarinan. Helme oli mukana jehovantodistajien "teokraattisessa" kuorossa, joka ei ollutkaan niin kovin jumalallinen. 
Suomennos on julkaistu vanhoilla nettisivuillani, mutta tästä aikalaiskuvauksesta voivat nuoremmatkin saada hupia.
JOS KATSE VOISI TAPPAA
- Suomalaissyntyinen nainen kertoo katkerankitkerän, mutta tiukan analyyttisen, rehellisen ja tarkkanäköisen elämäntarinansa
Mikä sai ylihienon naisen ja hulttiomiehen menemään yhteen, on ollut minulle arvoitus. Vanhempani olivat eri planeetoilta. Äitini oli älykäs, lääkäri maaseudulta, musikaalinen ja ääneltään lahjakas, ja hän toimi lukkarina kirkossa. Kun hän vuonna 1913 meni naimisiin, hän luuli saavansa hyvän miehen, koska mies oli diakoni. Mutta pettymys oli suuri - mies oli alkoholisti.
Molemmat olivat älykkäitä ja saaneet keskivertoa enemmän koulutusta, mutta ihmisinä he olivat täysin erilaisia, toistensa vastakohtia. Sitten tulivat jehovantodistajat väärine profetioineen, väärine lupauksineen ja väitteineen. He väittivät, että tosi uskonto on lääke kaikkiin avio-ongelmiin. He eivät luvanneet taivasten valtakuntaa, vaan paratiisin maan päällä. Isäni alkoi miettiä, että harpun soittaminen taivaassa on rasittavaa epämusikaaliselle miehelle, kun taas viininviljely sopisi paremmin vanhalle juomarille. Hän halusi jehovantodistajaksi ja pakotti vaimonsakin mukaan.
Meitä lapsia oli viisi, ja meidätkin aivopestiin uskomaan, että JT:t olivat ainoa oikea uskonto. Isän alkoholismi vain pahentui, mutta Vartiotornin johtavat veljet eivät koskaan oikaisseet häntä. Sittemmin olen kuullut, että monet johtavat veljet ovat itsekin kaappijuoppoja jopa Vartiotornin toimistossa.
Asuimme omakotitalossa Nokialla, mutta lopulta koti meni alas isän kurkusta. Olimme lopulta puilla paljailla. Äiti hankki vuokra-asunnon Helsingistä, mutta isä ei tullut sinne. Hän oli jo rappioalkoholisti ja meni vapaaehtoisena armeijan huoltojoukkoihin. Vuosi oli 1939, kun sota syttyi. Ruokaa säännösteltiin, eivätkä korttien perustella saadut ruoka-annokset riittäneet nälän viemiseen. Näimme nälkää koko ajan. Vaatteista ja kengistä oli pulaa, ja niitä sai vain mustasta pörssistä korkeaan hintaan. Venäläiset pommittivat Helsinkiä lakkaamatta. Pommitushälytys tuli usein yöllä, joten yöllä emme voineet nukkua vaan istua pommisuojassa ja odottaa vaara ohi -merkkiä. Monet kerrostalot romahtivat ja asuntopula paheni.
Silloin elettiin maailmanlopun tunnelmissa. Mutta Vartiotornin sanomalle se oli kulta-aikaa, sen sanoma maailmanlopusta meni suomalaisten päihin kuin viina saunassa.
Olen kuudesta lapsesta nuorin ja aivan erilainen kuin muut, jotka tulivat isäänsä - minä tulin äitiini. Joten kyse ei ollut pelkästään ikäerosta, vaan "lajierosta". Koin olevani kovin erossa sisaruksistani, koska osasin laulaa. Asuimme ahtaasti, ja koska en voinut paeta muuallekaan, päädyin Jehovan todistajien kokouksiin.
Olin nuori ja lapsellinen ja otin tosissani sen uskonnon, ts. "totuuden". Muut olivat sitä mieltä, että "syökäämme ja juokaamme, koska huomenna kuolemme". Saarnasin myös isälle, jonka piti olla JT, mutta oliko hän? No, olihan hän fanaattinen JT, fanaattisesti sotahullu, juoppohullu alkkis. Lopulta hän joutui lopettamaan ryyppäämisen. Hän oli vanha ja sairas, leukemian runtelema.
Ajan myötä opin tuntemaanettä VT-järjestössä on valtava kisa erilaisten luottamustehtävien suhteen. Ne ovat eräänlaisen arvon vertauskuvia, vaikkakin vain siellä "ystävien" keskuudessa. Silti niistä saa mainetta, huomiota, itsekunnioitusta ja varmuutta. Joillakin tehtävät nousevat päähän, ja he luulevat olevansa jotakin. Sitten he käyttävät tätä eräänlaisena saavutuksenaan työmarkkinoilla, he sanovat työnantajalle, kuinka luotettavia ja täydellisen rehellisiä he ovat, kun he ovat johtavassa asemassa maailmanlaajuisessa, kristillisessä järjestössä. Luottamustoimet seurakunnassa voivat olla niin yksinkertaisia, että niistä selviää, jos osaa lukea tai laskea läsnäolijat. "Luotettavat" JT:t etsivät mielellään laiskan miehen töitä, monet ovat porttivahteja, narikkamiehiä, vahtimestareita jne.
Itse olen kyllä nähnyt, kuinka "luotettavat ja rehelliset" JT:t huijaavat ja laiskottelevat töissä, eli siis varastavat työnantajan ja asiakkaiden aikaa ja omaisuutta. Vartiotorni mittaa ihmisarvon kenttäpalvelusraportista ja omilla tiukoilla vaatimuksillaan pakottaa ystävät kilpailuhenkeen, huijaamiseen ja laiminlyönteihin työelämässä. Eli he palvelevat Vartiotornia, eivät Jumalaa. Raamatussa kehotetaan olemaan maallisille herroille kuuliaisia, pelolla ja vapinalla, rehellisellä sydämellä, kuten Kristukselle. (Ef. 6:5)
Olin nuori ja yksinkertainen, kokematon ja viaton maalainen pikkukaupungista Nokialta, juuri pääkaupunkiin muuttanut. Vasta vähitellen huomasin, että amerikkalaisessa uskonnossa seurustelunkin on tapahduttava amerikkalaiseen tapaan. Kukaan ei seurustellut vakituisesti, vaan yhtenä iltana oli yksi kaveri, toisena iltana toinen. Minua hämmästytti suuresti, kun veljet esittelivät jesuiittamaisia mielipiteitään, kuten "kaikki on sallittua sodassa ja rakkaudessa" ja "tarkoitus pyhittää keinot". Eräs poika oli sitä mieltä, että olisi paljon helpompaa olla luolamies, kuten ennenmuinoin: ei tarvinnut edes kosiskella, vaan sai ottaa tyttöä kiinni hiuksista ja raahata hänet luolaan, ja jos tyttö pani hanttiin, lyödä hänet tajuttomaksi nuijalla. Omituista, ajattelin, Raamatussa ei puhuta luolamiehistä.
Mutta sellaisia pelureita he olivat, nuoret veljet Vartiotornin toimistosta. He olivat myös kulkeneet Esplanadilla ja halailleet ja suudelleet kaikkia vieraita tyttöjä joita tuli vastaan. Maanpalvelija Harteva oli nuhdellut heitä ja huutanut: "Jos suutelet tyttöä, sinun täytyy mennä hänen kanssaan naimisiin!"
En välittänyt sellaisista tarinoista. Olisin halunnut tutkia Raamattua saadakseni tietää, mitä se oikeasti sanoo ja mitä on "totuus", josta he paljon puhuivat. Mutta minulla ei ollut mahdollisuutta raamatuntutkisteluun, koska nyt alkoivat kaikkien aikojen rettelöinnit juuri noiden rakkausasioiden vuoksi. Hartevan moraalisaarnan jälkeen pojat alkoivat ottaa rakkausasiat vakavasti. Mutta koska heidät oli kasvatettu niin huonosti, ei heillä ollut mitään tapoja. Heidän mielestään riitti, kun he sanoivat tytölle: "Otan sinut vaimokseni!" Niin sain minäkin kirjeen jossa veli Matti selvitti, että hän haluaisi minut vaimokseen ja että jos myöntävää vastausta ei paluupostissa tule, hän kuolee. Hän sai kieltävän vastauksen, muttei kuollut. Se oli vasta alkua. Veli Matti sattui olemaan Seuran suosikki, koska hän rääkkäsi viulua. Tuskin tunsin häntä, olin vain kuullut että joku soitti viulua kokouksissa toisen kanssa, joka soitti pianoa.
Siitä alkoi kaikkien aikojen taka-ajo. Oli myös muita poikia, Matin kilpailijoita. He tulivat kaksittain, tai kaikki kerralla kuten Aleksis Kiven Jukolan veljekset "Seitsemässä veljeksessä". Minusta ei ollut mitenkään väärin käydä kävelyllä poikien kanssa. Halusin tietää, mitä nk. "totuus" ja tosi kristillisyys olivat. Minulla oli lapsuudesta perityt ennakkoluulot.
Liehittelijä yritti kaikkia konsteja: ihailua, lahjoja, rehellisiä, epärehellisiä ja naurettavia keinoja ja temppuja. Hän yritti ylipuhua ja pelotella minua, ja kaikkein ensiksi serenadeja. Mutta eivät edes kaikkein hehkuvimmat, intohimoisimmat rytmit kuten unkarilainen czardas tai tango Mustasukkaisuus tehneet minuun vaikutusta. Toiset pojat yrittivät toisenlaisia temppuja. He alkoivat pussata, halata ja nipistellä heti kun heidän kanssaan meni ulos.
Sainpahan ainakin esimakua siitä millainen tosi kristillisyys on. Minua kammotti. Kun olin hylännyt Matin kaikki avioliittopyynnöt useita kertoja, hän löysi minusta kaikki mahdolliset viat, hän luetteli kaikki kauneusvirheeni suoraan päin naamaani. "Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista", ajattelin. Hän teki lopuksi samat virheet kuin Tannhäuser, mutta vajosi aina vain alemmaksi silmissäni. Sitten hän meni naimisiin ensimmäisen vastaantulleen naisen kanssa ja selitti vanhemmalle sisarelle, että hän teki niin Helmen (=minun) kiusaksi. Miten absurdia!
Meitä oli joitakin musiikista kiinnostuneita nuoria, jotka olivat aloittaneet pienen kuoron ja orkesterin: piano ja joitakin viulunsoittajia. Matti soitti ensiviulua. Ainakin minä olin hyvin innoissani. Se oli tietysti täysin amatööritasoista, mutta olin nuori ja taitamaton enkä tiennyt mistään paremmasta. Ajattelin, että se oli juuri oikea tapa käyttää lauluääntään Jumalan kunniaksi. Luulin että lauloimme yhdessä kristillisessä sovussa ja nöyrässä kristillisessä rakkaudessa. Niin ainakin aluksi. Kaikki olivat ujoja ja hämillään.
Meistä vain kaksi otti laulutunteja, sisar Kaija ja minä. Mutta kun olin antanut rukkaset Matille, tapahtui radikaali muutos. Sisar Kaija, joka oli vähemmän kaunis sekä hyvin ylipainoinen, omaksui ilmeisesti Matin kannustamana häikäilemättömän röyhkeän asenteen. Hän alkoi tunkea itseään esiin ja vei mikrofonin. Siinä hän seisoi valtavan vartalonsa kanssa kädet mikrofonin ympärillä, nenä lähes mikrofonissa. Vain hänen äänensä kuului. Hän oli tyypillinen nousukas, ja laulaminen nousi hänellä päähän. Hän väitti olevansa 17-vuotias, mutta koska hän oli kolme kertaa normaali-ihmisen kokoinen, olisi häntä voinut pitää 50-vuotiaana.
Hänellä oli teini-ikäisen naiivi, piipittävä ääni, pikkusievä mutta kova kuin kukkopillillä, eikä se kantanut kauas. Mutta kun kaiuttimet vahvistivat hänen äänensä, niin suuri Messuhallikin kaikui, varsinkin kun katkeroituneet "helmenkalastajat" väänsivät volyymin täysille. (Silloinen suomenkielinen nimeni oli Helme.) Joillekin se oli ehkä Jumalan ääni, ei ihmisen, mutta toiset laittoivat kädet korvilleen suojatakseen tärykalvojaan.
Minulle laulaminen ei ollut pelkkä päähänpisto. Laulaminen on minulla verissä. Äitini suvussa on vahva lauluperinne monien sukupolvien ajalta. Äiti, joka huomasi poikkeuksellisen musikaalisuutensa jo lapsuudessaan, kannusti aina minua laulamaan, ja sitä halusin itsekin, halusin laulajaksi. Tässä seurassa jouduin tosin toisten tallomaksi.
Matti, amatööriviulunsoittaja, oli jehovantodistajien korkein auktoriteetti musiikkiasioissa. Hän alkoi nyt mainostaa ja propagoida Kaijan puolesta, hän väitti, että Kaijasta tulee kädenkäänteessä maailmankuulu. Hän ylisti Kaijaa taivaisiin ja nosti hänet legendaariseen maineeseen, tosin vain JT-ystävien keskuudessa. Minä jouduin varjoon, mutta tiesin, että kaikki on hämäystä.
Totuus oli, ettei Kaija tajunnut mitään nuoteista, vaan hänen yksityisopettajansa paukutti sävelmät nuotti kerrallaan hänen päähänsä. Yksinkertaisia Valtakunnan lauluja osasi laulaa kuka tahansa, ja vain niitä kokouksissa laulettiinkin.
Minä sitä vastoin valmistauduin jo huolellisesti tulevaan muusikonuraani. Osasin jo soittaa pianoa ja minulla oli perustiedot musiikin teoriasta. Ääneni ei ehkä silloin ollut parhaassa kunnossa. Ihmiset ajattelevat että ylipaino parantaa lauluääntä. Minä olin laiha ja nälkiintynyt, sota-ajan nälkäkuurissa kasvanut. Lisäksi olin ollut tienraivaajana maalla seitsemän kuukautta. Se oli ollut minulle valtava pettymys, raskasta ja vaikeaa työtä, joka oli täysin ylittänyt heikot voimani. Olin myös sairastunut vakavasti silloin.
Nyt olin väsynyt ja huonossa kunnossa. Silti kävin ahkerasti kentällä, vaikka minun täytyi laiminlyödä lauluharjoituksia sen vuoksi. Suureksi hämmästyksekseni sain nyt kuulla, ettei sisar Kaija käynyt koskaan kenttäpalveluksessa. Hän kertoi siitä minulle itse. Eli heikot lähetetään erämaahan uupumaan työtaakan alle, mutta toiset syövät ja mässäilevät ja harjoittavat ääntään päästäkseen esiintymään konventtilavoilla. Kaija kertoi myös, ettei hän välitä yhtään "totuudesta" ja että hän tulee vain saadakseen laulaa. Matti puolestaan selitti, että itse Jehova Jumala oli korottanut Kaijan jumalalliseen palvelusetuun, koska Kaija oli niin teokraattinen. Sellaista on JT:n teokratia, se on mielivaltaa. Mutta jos antaa hullulle pojalle rukkaset, se on majesteettirikos.
Kaijasta tuli aina vain röyhkeämpi. Hän huusi minulle häpeilemättä päin naamaa ja kehui itseään: "Sinusta ei koskaan tule mitään, mutta minusta tulee oikea oopperalaulaja" jne. Kaija käytti kaikki mahdolliset keinot saadakseen uran, hän flirttaili yleisön kanssa, mielisteli ystäviä, järjesti kutsuja, antoi kotikonsertteja ystävien luona ja houkutteli siten yleisöä lähestyvään konserttiinsa.
Tukijoita hän kyllä sai. Hän sai vähitellen koko Suomen ystäväpiirin taakseen, erityisesti kun Matti mainosti häntä. Ystävät täyttivät konservatorion salin. Mikään suuri menestys se ei silti ollut. Oikeissa konserteissa ei käytetä mikrofoneja ja kaiuttimia. Pianistin oli käytettävä una cordaa koko ajan, sillä muuten heikko lauluääni olisi jäänyt kokonaan säestyksen alle. Silti hän ja hänen seuralaisensa tekivät konsertista suuren jutun. Hän väitti, että kriitikot tekivät hänelle vääryyttä. Konventeissa hän oli yhä suuri suosikki. (Vastaavat konsertit olivat hyvin yleisiä Suomessa siihen aikaan. Opeteltiin korvakuulolta 10-15 laulua ja - naps -olet valmis pitämään konsertin.)
Se oli niin tyhmää ja naiivia, että se herätti pahaa verta. Minuakaan ei enää kiinnostanut kuulua kuoroon. Musiikkiuralleni ei tehnyt yhtään hyvää laulaa yksinkertaisia Valtakunnan lauluja. Niitä laulettiin yhdessä myös kokouksissa. Sain esiintyä tarpeeksi muuallakin, yritysten juhlissa ja iltatilaisuuksissa. Koelaulun jälkeen minut hyväksyttiin Suomen hienoimpaan kuoroon, Suomen Lauluun, suureen oratoriokuoroon, joka esitti suuria mestariteoksia kuten J.S. Bachin Matteuspassiota ja Beethovenin yhdeksättä sinfoniaa jne. Kuoronjäsenet olivat hyvinkoulutettuja laulajia, monet ammattimuusikkoja.
Kahden vuoden kuluttua aloin opiskella Sibelius-Akatemiassa, Suomen ainoassa musiikkikorkeakoulussa. Ääneni vaikutti hyvin kehityskelpoiselta. Lauloin jo suuri rooleja oopperaluokalla ja esiinnyin oppilaskonserteissa menestyksekkäästi. Minusta olisi voinut tulla oopperalaulaja koska tahansa, mutta olin pidättyväinen huonon terveyteni vuoksi. Sitä vastoin selvisin hyvin vaikeista musiikkiteoria-aineista ja läpäisin musiikinopettajan tutkinnon korkeilla arvosanoilla. Tästä ei ollut kuitenkaan mitään apua JT:n "teokraattisessa" kuorossa. Minua ei myöskään kiinnostanut pikkupoikien ja harrastelijoiden ryhmä.
Maailmallisissa yhteyksissä olin tekemisissä sisar Kaijan kanssa. Hän oli masentunut ja katkera vastoinkäymistensä vuoksi. Hän oli ottanut yhteyttä arvostettuun musiikkipedagogiin ja kysynyt miksi hän ei ole menestynyt laulajana. Hän oli vastannut: "Musiikkikoulutuksenne on niin olematon, että teidän pitäisi aloittaa Sibelius-Akatemian peruskoulusta, mutta koska se on tarkoitettu 5-15-vuotiaille lapsille, se ei käy, vaan teidän täytyy ottaa yksityistunteja."
En tiedä, tekikö hän niin, mutta yritin lohduttaa häntä ja selitin, että hänen olisi ehkä parasta opiskella konservatoriossa. Yksityinen laulunopettaja tukee mielellään liian positiivisia kuvitelmia nopeasta ja loistavasta tulevaisuudesta, koska kyseessä on hänen liiketoimensa. Konservatoriossa on monia muitakin joilla on kaunis ääni, ja siellä oppii myös nöyryyttä kun kuulee toisten kauniita ääniä.
Minulla oli opiskelijoiden lippuja oopperaan ja houkutin hänet mukaani yhtenä iltana. Luulenpa että sain hieman horjutettua hänen loputonta itsevarmuuttaan, ja olisikin ollut kankeaa alkaa opiskella musiikin perusasioita vasta 25 vuoden iässä. Hänen sensaatiomaisesta äänestään sanoisin kuten Nicolai Gedda sanoi Montserrat Caballésta: "Ei ihmekään että ääni on pehmeä, sillä sitä pehmentämässä on 150 kiloa läskiä."
Kaija oli ollut koelaulamassa radiossa kymmenen kertaa, mutta häntä ei ollut hyväksytty. Sinne pääsee vain suhteilla ja suosituksilla. Rahaa hänellä kyllä oli, hän oli vanhempiensa ainoa lapsi, ja isä oli liikemies, bensiiniasemanpitäjä - se oli hyvä työ sodan aikaan, kun bensiiniä säännösteltiin. Hän jatkoi suositusten metsästämistä. Hän matkusti Lontooseen, oli töissä au pairina perheessä ja otti laulutunteja Kristen Flagstadilta. Ehkä hän sai suosituksia? Sitten hän oli monta vuotta Italiassa ja otti ääniharjoituksia sielläkin. Vartiotornin ja kenttäpalveluksen hän unohti kokonaan. Hän omistautui kokonaan lauluharjoituksille. Sitten hän piti konsertin Helsingissä. Se meni paljon paremmin, ainakin mitä äänenmuodostukseen tulee, mutta musikaaliselta kannalta se jätti paljon toivomisen varaa.
Jehovantodistajien konventeissa hän loisti kukkona tunkiolla. JT, joka oli kirjastonhoitajana radiossa, teki propagandaa Kaijan puolesta, ja onnistui ujuttamaan hänet radioon muutamia kertoja iltamyöhään. Nyt hänestä tuli varsinainen epäjumala JT:lle, ettei moista ollut ennen nähty. Hänestä tuli JT:n primadonna assoluta, megatähti ja suuri diiva oikkuineen ja elkeineen.
Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Pieni Heidi Sundblad-Halmeen johtama naisorkesteri antoi hänelle tilaisuuden näyttää mihin hän kelpasi. Sattumalta tapasin hänet kadulla hieman ennen sitä. Hän alkoi kerskailla vahingoniloisesti. Hän houkutteli minut kuuntelemaan. Menin uteliaisuuttani. Liput olivat olleet myynnissä konserttitoimiston kautta ja yleisönä oli lähes ainostaan muusikoiden lapsia, ystäviä ja sukulaisia. Kaijalla ei siis ollut ollut tilaisuutta myydä lippuja kokouksissa, kuten hänellä muuten oli tapana. Nyt siis puuttuivat vartiotornilaiset suosionosoitukset. Hänen osuutensa ohjelmasta oli pari tunnetta laulua. Pieni jousiorkesteri oli aivan liian kovaääninen Kaijan pienelle äänelle. Rosinan aaria meni auttavasti, mutta toinen, Leo Delibesin Les filles de Cadix, oli fiasko. Koloratuurit vaativat tarkkaa kuuntelemista, mutta Kaija sekosi täysin konseptissaan ja kaikki meni päin seiniä. Ja koloratuuri, joka olisi ollut juuri hänen erikoisalaansa! Kuulijat hämmästyivät ja haukkoivat henkeään. Jos salissa ei olisi ollut niin monta lasta, ei hän olisi saanut lainkaan suosionosoituksia. Hän lähti lavalta nyrpeänä.
Väliajalla satuin kuulemaan parin kriitikon ja Kaijan opettajan, juutalaisen Feja Straschewskin välisen keskustelun. "Olikos tämä nyt se suuri ihme, jota olet ahkerasti suositellut ja josta jehovantodistajat tekevät ison asian?" kuulin yhden heistä kysyvän. Feja yritti puolustaa "lypsylehmäänsä", mutta turhaan. "Kyllähän laulajan pitää kuulla missä mennään!"
Tauon jälkeen esiintyi toinen solisti, ksylofonisti. Hän soitti humoristisen kappaleen ja sai raikuvat aplodit. Kun ohjelma oli ohi, saapui ohjelman emäntä lavalle ja sanoi, että nyt laulamme yhdessä Hjalmar Backmanin laulun On kesän kirkan huomen. Minä ainakin tein parhaani ja annoin ääneni soida niin kauniisti kuin kykenin, ja monet katsoivatkin minua ihastellen.
Tämän tapauksen jälkeen Kaija ei saanut enää julkisia esiintymisiä. En kertonut tästä kenellekään, en ystäville enkä ulkopuolisille. En pidä juoruamisesta, eikä kukaan ystävistä olisi kuitenkaan uskonut minua. Kun Kaijan laulu-ura loppui niin äkisti, hän piti sitäkin tiukemmin kiinni yksinoikeudestaan laulaa sooloja konventeissa. Sen edun katsottiin olevan niin suuri etu, että varmaankin ikuinen elämä oli siitä riippuvainen. Ja suosijoita hänellä riitti, Matti etunenässä. Yritäpä vain sanoa yhtä poikkipuolista sanaa Kaijasta, hän oli tabu, ja veljet karjuivat mikrofoniin niin että suuri Messuhalli raikui: "Jumalan järjestö ei tee koskaan mitään epäoikeudenmukaista kenellekään. Maa nielee kapinoijat."
Minua ei kiinnostanut kuulua sellaiseen kuoroon, mutta oli muita lahjakkaita onnenonkijoita. Yksi oli jopa käynyt muutaman vuoden Sibelius-Akatemiaa, mutta lopettanut opinnot. (Suomessa ei ole pulaa kauniista lauluäänistä, ja laulamisen sanotaan olevan suomalaisten kansallispaheita.) Näiden kahden välille tuli niin katkera kamppailu mikrofonista, laulukilpailu, kun he yrittivät ylittää toistensa äänen, että veljien täytyi välillä sulkea mikrofoni suojellakseen ystävien tärykalvoja.
Matti oli antanut Kaijalle vallan valita, kuka saa laulaa kuorossa, ja Kaija valitsi tietenkin mitättömyyksiä voidakseen loistaa heidän rinnallaan, mutta tuopas olikin tienraivaaja, joten häntä Kaija ei voinut sivuuttaa. Minä olin perdona non grata. Kaija oli varoittanut minua kahteen kertaan: "Pysy poissa täältä, tämä on minun reviiriäni!" Minut vaiettiin kuoliaaksi, tallattiin maahan, ja jos katse olisi voinut tapaa, en olisi jäänyt henkiin silloin 50 vuotta sitten.
Olisin jättänyt järjestön jo kauan aiemmin, mutta katsokaas! Isäukko oli lopettanut ryyppäämisen, ilmeisestikin minun moraalisaarnani vuoksi, mitä hän ei tietenkään koskaan tunnustanut, koska oli noloa saada oikaisua nuorimmalta tyttäreltä. Päinvastoin vanha juoppo huoripukki oli nyt niin pyhä ja asiallinen, että nyt hän puolestaan katsoi välttämättömäksi kritisoida minua ja huonoja harrasteitani. Epämusikaalisena hän piti laulamista täytenä humpuukina, jopa paheena tai syntinä. Mutta kun kuoro Kaija etunenässä lauloi konventissa, kuunteli ukko kyynel silmäkulmassa. Kaija oli hänen mielestään enkeli. Yritin turhaan selittää, kuinka minua oli kohdeltu kaltoin, sillä Matti ja muut Kaijan suosijat olivat vakuuttaneet isän siitä, kuinka teokraattinen Kaija oli ja että Jehova Jumala itse oli pyhän henkensä kautta voidellut hänet tuohon jumalalliseen etuun.
Isä oli nyt niin innokas "totuudessa", että hän oli sokea ja kuuroa kaikkea muuta kohtaan. Hän sai täydet sata pistettä teokraattisen koulun kirjallisessa kertauksessa, niin hyvä muisti hänellä oli, eikä järjessä vikaa. Mutta hän oli psykopaatti jonka piti aina olla jonkin asian vallassa. Nyt se oli VT:n henkinen oopiumi, joka oli saanut hänet sekaisin juuri nyt kun minä olin saanut tarpeekseni kaikesta. Joten yritin roikkua mukana "totuudessa", mutta hyvin vastentahtoisesti ja innottomasti. Olin sietämttömässä pulassa. Olin joutunut kääntöpisteeseen eikä minulla ollut kuitenkaan mahdollisuutta kääntyä pois, vaikka olin kokonaan syytön.
On eri asia osata Raamattu ulkoa kuin elää sen periaatteiden mukaan, ja väärintulkinta on vakava rikos Jumalaa kohtaan. Minun valheelliset uskonkumppanini tekivät niin. He käänsivät isän pään valehtelemalla että minä olen epäluotettava ja koppava, mikä on kauhea valhe. Nöyrempää, vaatimattomampaa ja perääntyvämpää ihmistä ei ole koko maailmassa. Nöyryys ja matelu ovat kaksi eri asiaa. JT:t kutsuvat matelua nöyryydeksi.
Monelle tuntui sopivan mainiosti matelu ja kiipiminen samassa asennossa, muttei minulle. Tunsin Raamattuni paremmin kuin VT:n pamput. (Ilm. 22:8,9) Jumalani edessä polvistun, en Vartiotornin pamppujen edessä. Voin huonosti, tunnen etomista ja haluan oksentaa vielä nykyäänkin kun muistelen kaksoiselämää, koreilemista ja tekopyhyyttä, jota väärät veljet ja sisaret harjoittivat.
Hyvin tietoisina siitä, ettei isäni ollut musikaalinen, he saivat hänet uskomaan, etten minä kelpaa mihinkään ja että vain Kaija on jotakin erinomaista. Matti ja Maija puhalsivat samaan hiileen, heillä kummallakin oli syynsä vainoamiseeni. He olivat kaksi inhottavaa, luihua, kavalaa, tekopyhää teeskentelijää jotka vääristivät totuuden ja käänsivät totuuden ylösalaisin tahallaan, ilkeyden ja kateuden vuoksi.
Jos vihjasin jotakin omista taidoistani ja saavutuksistani musiikin alalla, sain vastaukseksi: "Se joka itsensä ylentää, se alennetaan." (Luukas 18:14) Täysin väärä sovellus. Jeesus puhuu omavanhurskaudesta, ei ammattitaidosta. Ja kuka sitten oli ylentänyt itsensä jollei suuri egoisti Kaija. Jeesus puhuu myös siitä, ettei kynttilää saanut asettaa vakan alle. Nyt Matti ja Kaija halusivat kätkeä minun kynttiläni vakan alle ja karkottaa kaikki "vaaralliset kilpailijat" saadakseen itse kunniaa ja ihailua ystäviltä. Mitä alhaisia pikkusieluja!
Ja millainen ristiriita olikaan siinä, että Matti välttämättä halusi mennä naimisiin kanssani, jos kerta olin niin epävanhurskas? Miksei Kaijan kanssa, joka hänen mukaansa oli niin kiltti ja nöyrä ja teokraattinen? Niin mielellään kuin Kaija olisikin halunnut naimisiin. Olihan Kaijallakin kosijoita, kuinka muutenkaan niin suurella maineella, muttei ketään tarpeeksi rikasta. Hänhän olisi syönyt köyhän miehen konkurssiin. Eikä Matin tarvinnut ajatella saavansa rukkasia, sillä Järjestössähän on enemmistö naisia, kymmenen tyttöä yhtä miestä kohti, ja naimahaluisia tyttöjä kyllä riitti.
Se onkin oma lukunsa. Miehistä käytiin kova kamppailu. Nuoret sisaret järjestivät bileitä ja bailuja joista muodostui varsinaisia ryyppäjäisiä pikkutunneille saakka. Siellä oli mukana myös Vartiotornin nuoria veljiä. Toiset tarjosivat päivällisiä Vartiotornin pampuille siinä toivossa että he pääsisivät Saban kuningattariksi tai muuhun päärooliin jossakin näytelmässä ja sitä kautta esittämään näyttelijää, kun heistä ei siihen olisi muuten ollut. VT-herroille kelpasivat myös lahjukset.
Isä oli jo vanha ja raihnas, hänellä oli leukemia. Kuitenkin hän jaksoi rakentaa uuden talon Lahteen. Hän oli ammattitaitoinen, rakennusyrittäjä ja ansaitsi yhä hyvin. Minulle siitä ei ollut suurtakaan hyötyä. En totisesti ollut hänen suosikkinsa. Hän haukkui minut pataluhaksi. Olin perheen musta lammas, kadotettu, luopio joka ei enää mennyt kenttäpalvelukseen. Kentälle en mennyt. Miksi olisin? Mennä ovelta ovelle ja mainostaa järjestöä, jonka järjestelmällisen vainon kohteeksi on joutunut. Mutta ukko ei ymmärtänyt sitä, hän ei tiennyt mitään helvetillisestä vehkeilystä jota käytiin teokratian kaavussa, ja jonka takana oli katkera kostonhimoinen mies.
Kukaan ei uskonut minua, kaikkein vähiten biologiset sisareni, jotka jo vihasivat minua muutenkin. He eivät olleet musikaalisia tai musiikinystäviä, mutta äärettömän kateellisia. He väittivät, että olin varastanut äidin lauluäänen. He eivät olleet "totuudessa" ja vähät välittivät Jehova Jumalasta tai Raamatusta, mutta kun kyse oli kun kyse oli riidasta JT-ystävieni/vihollisteni kanssa, he olivat JT:n puolelle. Se on tosiaan kohtalon ironiaa, että juuri minä päädyin "totuuteen", josta minulle tuli pelkkä helvetti, pahempi mitä oli kotona sisarteni luona.
He olivat myös ovelia ja pumppasivat rahaa isältä minkä lystäsivät. Isän lempilapsi oli siskoni Sävy, joka opiskeli lääketiedettä, ja isä pääosin rahoitti hänen opintonsa, ja kyllä sitä rahaa riitti muillekin, paitsi minulle ei markkaakaan.
Minun oli rahoitettava musiikinopintoni itse. Kävin kokopäivätöissä ja opiskelin siinä sivussa. Onneksi olin taitava piirtämään ja maalaamaan. Maalasin posliinia Arabian posliinitehtaan taideosastolla, sittemmin valokuvankäsittelyateljeessa retusoijana ja suurennosten värittäjänä. Lyhyen ajan olin puhtaaksikirjoittajana valtionvirastossa, mutta se seikkailu päättyi kehnosti. Ensinnäkin tupakansavua oli siellä liikaa. Toiseksi siellä oli eräs entinen lotta, jonka isä oli haukkunut rintamalla. Hän tiesi lisäksi, että olimme nyt jehovan todistajia. Hän vihasi minua niin suuresti että olisi voinut sylkeä päälleni.
Nyt minua vastaan oli siis hyökätty jo toiseltakin taholta uskonnollisen vainon, ammattikateuden, perheväkivallan ja rakkaudenvihan muodossa. Olin musta JT:n keskuudessa, musta perheessä, isän juoppohulluuden moninkertainen uhrilammas. Uskoni Jumalaan joutui kovalle koetukselle. Sain kuitenkin helposti uuden työpaikan. Pystyin jatkamaan opintojani ja valmistuin musiikinopettajaksi. Olin kuitenkin valtavan väsynyt.
Kesällä sain hieman vetää henkeä, mutta syksyllä aloin harjoitella debyyttikonserttia varten. Ihmeellinen sattuma, vai sanoisinko kohtalo, että törmäsin aina kadulla Kaijaan kun jotakin tärkeää oli tapahtumassa. Hän oli nähnyt konsertti-ilmoitukseni konserttitoimiston vitriinissä. Hän oli hyvin hämmästynyt ja varoitti minua: "Mutta sinne et kyllä tule!" Hän tarkoitti JT:n konventteja ja JT:ta ylipäänsä. Minulla ei ollut aikomustakaan mennä myymään Kaijan tapaan lippuja ystäville kokouksissa.
Konsertissa ei ollut ketään JT:ta, ja se oli vain hyvä, sillä "helmenkalastajat" olivat uhanneet tulla heittelemään mätiä munia ja tomaatteja päälleni, jos joskus pitäisin konsertin.
Minulla oli kyllä ystäviä siitä valtavasta kukkamäärästä päätellen, jolla minut lähes peiteltiin. Arvostelut olivat suosiollisia. Vain heikko terveyteni aiheutti sen, etten voinut omistautua oopperauralle.
Sisareni Sävy oli valmistunut lääkäriksi jo aikapäivää sitten. Millainen ihminen hän oli? Maailman ihminen, joka uskoi enemmän Darwiniin kuin Jumalaan, jumalaton ketjupolttaja ja vapaan seksin harjoittaja. Minun mielestäni hän harjoitti kaikkia kuolemansyntejä, itsekkyyttä, ahneutta, ylpeyttä jne. Mutta tästä huolimatta hän oli todellinen epäjumala isälleen, uskonnolliselle fanaatikolle. Hänen mielestään Sävyssä oli vielä toivoa, ei minussa, luopiossa. "Jos me näet teemme syntiä ehdoin tahdoin, senkin jälkeen, kun olemme oppineet tuntemaan totuuden, ei ole enää mitään uhria syntiemme sovitukseksi. Ei ole muuta kuin kauhea tuomion odotus ja ahnas tuli, joka nielee Jumalaa uhmaavat." (Hepr. 10:26,27.)
Siten JT:sta tuli minulle todellinen ansa, joka oli vain vanhingoksi. Niin kauan kun isä eli, ei minulla ollut minkäänlaista mahdollisuutta jättää järjestöä. Nyt oli kyse myös omaisuudesta ja perinnöstä. Aina uudestaan jouduin väärien syytösten kohteeksi. Siskoni väittivät, että valitsin saman uskonnon kuin isä vain miellyttääkseni häntä ja saadakseni erikoisetuja. Todellisuus oli täysin päinvastainen: minä sain hänet parempiin aatoksiin ja nousemaan siitä alennustilasta johon juopottelu oli ajanut hänet. Sain kotoani vain vanhan pianon. Muut saivat paljon enemmän.
Sibelius-Akatemiassa ei ollut helpompaa. Siellä käytiin valtavaa kisaa, ja artistit viettivät boheemista elämää. Monet säveltäjät ja professorit olivat alkoholisteja ja ketjupolttajia. Myös siellä olin tukehtua tupakansavuun. Joonas Kokkonen, musiikkiteorian ja -historian opettajani, oli syvästi uskonnollinen. Hän on myös säveltänyt oopperan Viimeiset kiusauksen, joka kertoo herätyssaarnaaja Paavo Ruotsalaisesta. Mutta Kokkonen itse oli herätyksen tarpeessa, sillä hän oli suurjuomari.
Minulla oli todella nälkä ja jano Herran sanan kuulemiseen (Amos 8:11.) Mistä etsisin Herran sanaa? Opiskelun aikana olin käynyt kokouksissa vain satunnaisesti. Nyt Kaija oli kieltänyt minua menemästä "sinne". Mutta Raamatussa sanotaan: "Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan." Minulla ei ollut vapautta valita. Aloin mennä taas kokouksiin säännöllisesti. Mutta pian huomasin, etten ole tervetullut, ainakaan musiikkiosastolle.
Ikävyydet alkoivat nyt toden teolla. Matti ja Kaija päättivät, että minulla on lopullinen porttikielto kuoroon. Se oli varsinaista vehkeilyä. Kaija ylvästeli lavalla ja keräsi ympärilleen henkilökohtaiset ystävänsä kuin seuralaisiksi ja suojamuuriksi ikään kuin sen varalta että yrittäisin mennä sinne. Istuin yleisön joukossa ja jouduin yleisen naureskelun kohteeksi. Kaijan ilkeät seuralaiset ärsyttivät ja pilkkasivat, löivät ja potkivat ja huusivat hävyttömyyksiä kadulla. Se oli tosiaan demonistista.
Pääsin laulunopettajaksi oppilaitokseen, vaatimattomaan tehtävään johon kykyni olivat ylimitoitettuja, mutta hyväksyin sen paremman puutteessa, koska palkka oli mukava. Ehdin toimia siinä työssä neljä vuotta kunnes uusi hyökkäys tuli uudelta taholta. Suomen valtio oli säätänyt lain, joka vaati valtion virkamiehiä vannomaan virkavalan.
Siinä me olimme kaikki opettajainhuoneessa kaksi sormea Raamatun päällä ja toistimme mitä rehtori luki, kunnes hän tuli kohtaan: "Haluan verelläni ja hengelläni puolustaa valtion laillista hallitusta." Silloin lopetin toistamisen.
Jälkeenpäin menin rehtorin kansliaan ja sanoin, etten voi vannoa vereni ja henkeni kautta, koska se sotii kristillistä vakaumustani vastaan. Hän uhkasi minua erottamisella. Yhä korkeammat tahot uhkasivat minua, mutta olin järkkymätön, vaikka tiesin olevani hengenvaarassa. (Kukaan opettajista ei hyväksynyt vaatimusta verestä ja hengestä, mutta he antoivat periksi painostukselle. Sittemmin olen puhunut monien kanssa, eikä kukaan hyväksi suhteetonsta vaatimusta, että pitäisi vannoa elämänsä ja verensä kautta saadakseen työpaikan. Esim. lääkärinvalassa luvataan vain tehdä työnsä parhaan taitonsa ja kykynsä mukaan. Sittemmin laki on kumottu, eikä edesä presidentin tarvitse virkaanastujaispuheessaan vannoa elämäänsä ja vertansa.)
Mutta minut irtisanottiin. Mikä kauhea tilanne! Olla valtavassa hädässä, kuilun partaalla. Mitään vastaavaa ei siihen hätään ollut löydettävissä, tai ylipäänsä mitään muutakaan. Eikä kukaan halunnut auttaa minua, kaikkein vähiten nurjamieliset ja kateelliset JT:t. Siltä taholta sain osakseni vain vahingoniloa ja vääriä syytöksiä.
Jälleen uskoni Jumalaan joutui koetukselle. "Skyllan ja Karybdiksen välissä" on ontuva vertaus. Raamatussa sanotaan, että "jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin." (Matteus 5:39.) En ole koskaan edes ehtinyt kääntää toista poskea, kun olen jo saanut siihen lyönnin toiselta suunnalta. Olen totisesti saanut lyöntejä poskiini monta kertaa.
Biologiset sisareni vihasivat minua vähintään yhtä paljon kuin hengelliset. He syyttivät minua tekopyhäksi teeskentelijäksi. Olin muka varastanut äidin lauluäänen. Sillä tavalla he kiihottivat vanhan, skitsofreenin 90-vuotiaan vihaamaan minua. Viimeisenä tekonaan he tekivät minulla huutavaa vääryyttä perinnönjaossa. Raamatuntuntemuksestani ei ollut mitään hyötyä, kun keskustelin heidän kanssaan. Raamatulliset argumentit eivät tee mitään vaikutusta ateistiin, joka kutsuu Raamattua satukirjaksi. Sellaisilla ihmisillä ei ole omaatuntoa tai oikeudenmukaisuutta, vaan itseotettu oikeus. Toisin pitäisi käydä hengellisten sisarten ja veljien kanssa, koska hehän pitävät Raamattua koko ajan kädessään ja kerskailevat raamatuntuntemuksellaan. Saamme nähdä.
Onneksi olin ehtinyt säästää tarpeeksi hankkiakseni asumisoikeusasunnon. Työrintamalla meni heikommin. Jouduin tekemään työttömille virkamiehille järjestettyjä lisätöitä. Palkka oli pieni ja työpäivä pitkä. Voin huonosti ja olin väsynyt ja aneeminen. Se oli suuri ilonaihe JT-vihamiehilleni. "Tuo on hänen loppunsa", he varmasti ajattelivat. He yrittivät pakottaa minut ulos järjestöstä, mutta kieltäydyin lähtemästä. "Odottakaa vain, peliä ei ole vielä pelattu loppuun", ajattelin. Uskoin vieläkin, että VT:n opit ja periaatteet ovat todellisia, mutta niiden käsittelytapa väärä ihmisten pahuuden vuoksi. Joka tapauksessa olisi ollut tyhmää jättää Seura, kun he väärillä syytöksillään yrittivät ajaa minut ulos. Sillä tavalla olisin ikäänkuin myöntänyt tehneeni jotakin väärää.
Minulla oli vielä suuri ja sointuva ääneni, joka herätti huomiota, samoin kuin taiteellinen tapani soittaa pianoa. Lisäksi oli vielä olemassa joitakin mukaviakin ihmisiä. Monet alkoivat nähdä, kuinka väärinpäin asiat olivat.
Helsingissä järjestettiin suuri pohjoismainen konventti 1965. Ilmoittauduin vapaaehtoisena muusikoksi, laulajaksi tai pianistiksi. Minulle vastattiin: "Mene tiskaamaan tai kuorimaan perunoita!" Se oli ilkeyden huippu. Soitin kierrosvalvojalle ja selitin tilanteen. Hän alkoi laajasti selitellä: "Ne ovat täysin uusia lauluja, sävelletty vain suuria konventteja varten, ja he ovat harjoitelleet niitä jo useita kuukausia etukäteen, ja ne lauletaan nyt neliäänisesti."
"Kuulepa nyt, hyvä veli", sanoin, "et tunnu ollenkaan tietävän kuka olen. Olen konserttilaulaja ja kyvykäs musiikinopettaja Sibelius-Akatemiasta. Akatemian alkeiskoulussa alaikäiset lapset laulavat tuollaisia ja vaikeampia lauluja suoraan nuoteista, a prima vista. Olen itse ohjannut neliäänisiä kuoroja oppilaitoksessa. Sitäpaitsi olen laulanut uusia lauluja kansainvälisessä konventissa Kööpenhaminassa 1961, suoraan nuoteista."
"On varmasti tapahtunut jokin väärinkäsitys. Voit mennä ja laulaa kuorossa, ja jos joku sanoo jotakin, käske hänen soittaa minulle."
Tein niin. Matti otti käyttöön valheet ja antoi johtavan veljen ymmärtää, että olen petturi. Kaija seuralaisineen oli taisteluasetelmissa, Kaija itse Kerberoksena valmiina vahtimaan parasta paikkaansa ja komensi minut seisomaan selkänsä taakse. En totellut vaan asetuin hänen viereensä. Kuulin vihaisia naljailua ja kommentteja Kaijan laahuksenkantajilta.
"Ahaa", ajattelin, "nyt näytän teille kuinka oikein lauletaan." Kun "laulukilpailu" sitten alkoi annoin mahtavan oopperaääneni soida orkesterin ja piipittävän väkijoukon (kuoron) yllä. Saimme innostuneet aplodit. Mutta joku Kaijan liittolaisista alkoi vuodattaa krokotiilinkyyneliä, ja Kaija tuli niin raivoisaksi, että hän otti vauhtia ja tönäisi minua kaikella voimallaan. Iskeydyin vieressä seisoneita ystäviä vasten. Sitten toinen sisar tönäisi minua niin, että olisimme kaatuneet maahan, ettei toisella puolella olisi ollut väkeä. Tappelun seurauksena koko laululava vajosi 20 senttiä. Kaija hermostui, hyppäsi pois lavalta ja huusi "Herrajeesus!"
Väliajalla Kaija alkoi seurata minua, mutta hän ei saanut minua kiinni, koska olin kevyt ja nopsajalkainen ja kiipesin kuin orava stadionin korkeimmalle penkkiriville. Sinne paksu ihramaha ei jaksanut nousta. Yleinen käsitys on että lihava ihminen on aina hyvällä päällä, rakastettava, mukava ja kultainen. Mutta psykiatri tietää, että lihava henkilö peittää vihan tunteensa ahmimiseen, mutta voi syttyä raivoon, jos joku koskee hänen arkaan kohtaansa.
Loistava ääneni oli Kaijan arka kohta; olin hänelle kuin punainen vaate härälle. Tajusin, että tämä ihminen on henkisesti sairas. Kun Jeesus oli maan päällä, hän paransi sekä fyysisesti että psyykkisesti sairaita, ja hän voi tehdä niin tänäänkin, jos rukoilemme hänen apuaan.
Näiden ikävyyksien jälkeen kirjoitin Seuran presidentille N.H.Knorrille New Yorkiin ja kerroin niin hyvin kuin osasin huonolla englannillani, että oikeasta kristillisyydestä oli täällä kaukaisessa pienessä Suomessa tullut ryövärien pesä, taistelutanner, markkinapaikka ja kilpalaulanta-areena. Jotkut ystävät ottavat jopa kyynärpäät avuksi päästäkseen laulamaan sooloja lavalle. Jotkut pitävät sitä yksinoikeutenaan ja hyödyttävät konventteja vain luodakseen laulajanuraa. Minut he yrittävät karkottaa Seurasta, koska minut katsotaan vaaralliseksi kilpailijaksi.
Uskoin, että Suomen riidat olivat vain paikallinen tapaus ja että olot VT:t pääkonttorissa olivat paremmat. Presidentti Knorr oli juuri silloin aikeissa lähteä maailmanympärimatkalle, ja hän tulisi myös Suomeen. Hän oli antanut veljille määräyksen tutkia minun ja vihamiesteni riidat.
Toivomaani kolmen veljen komiteaa ei perustettu. Vanhimmat olivat vain kysyneet Kaijalta, oliko hän sanonut tai tehnyt jotakin minua vastaan, ja hän oli tietysti kieltänyt kaiken, mutta Matti syytti minua avioliittolupauksen rikkomisesta. Se oli räikeä valhe: en ollut koskaan luvannut hänelle mitään vaan antanut rukkaset suoralta kädeltä enkä edes pyytänyt harkinta-aikaa. Seurakunnanvanhin tuli kotiini moittimaan minua: "Et voi antaa rukkasia veljelle, joka haluaa riiailla sinua!"
"Näytä minulle se kohta Raamatusta, joka suosittelee ottamaan jonkun vaimoksi väkivalloin, hänen omaa tahtoaan vastaan!" Hän ei osannut vastata mitään.
Veli Knorr tuli vierailulle Suomeen ja piti erikoisesitelmän Messuhallissa. Kuoro ei esiintynyt. Hänen vierailunsa jälkeen soitin haaratoimistoon. Veli Mouritz vastasi. Kysyin: "Mitä presidentti sanoi musisoinnista?"
"Kuoro hajotetaan toistaiseksi."
"Se on hyvä, en kaipaa sitä." - "Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! (Amos 5:23.)
Korviini sattui ja luulin että luuri menee pirstaleiksi, kun hän ärjyi puhelimeen: "Ei se siitä johdu, vaan siitä ettei meillä ole aikaa laulaa! Emme käytä kuoroa näinä muutamina kuukausina ennen Harmagedonia, meidän täytyy saarnata!"
Olin silloin varma, ettei vuonna 1975 tapahtuisi mitään. Sen jälkeen olen ollut mukana vain uteliaisuudesta ikäänkuin ulkopuolisena tarkkailijana. Se oli siis vuonna 1974, ja muutamista kuukausista on tullut neljännesvuosisata.
Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1976, konventissa suuressa Messuhallissa Helsingissä, jylisi sama mies, H.V.Mouritz, mikrofoniin: "Jehova ei pettänyt lupaustaan, vaan vika on SINUSSA, joka uskoit että jotakin tulisi tapahtumaan vuonna 1975!"
Sen vuoden jälkeen ei ole tapahtunut muuta merkittävää kuin että annoin konsertin Temppeliaukion kirkossa vuonna 1977. En mennyt kokoukseen myymään lippuja, vaan laitoin konsertti-ilmoituksia porttikäytävään, joka johti valtakunnansaliin. Kukaan JT-ystävistä ei tullut, mutta muuten konsertissa oli epätavallisen paljon yleisöä. Konsertin jälkeen seurakunnanpalvelija tuli kotiini moittimaan minua, koska olin laulanut kirkossa. Vastasin: "JT:t ovat syrjineet ja boikotoineet minua, minut on ajettu pois JT:n kuorosta, joten mitä se teille kuuluu, missä laulan?
Sitten he alkoivat kuulustella minua konsertin ohjelmistosta. Sanoin: "Siellä oli J.S.Bachin ja G.F.Händelin hengellisiä aarioita, ja laulujen tekstit ovat suoraan Raamatusta, Jumalasta ja Jeesuksesta."
Annoin hänelle konserttiohjelman, jonka hän ottikin tarkempaa tutkimista varten, mikäli hän nyt ymmärsi mitään, koska se oli saksaksi.
"Mutta jos voisit antaa konsertin, jonka ohjelmistossa on vain JT:n lauluja, niin tulisimme mielellämme kuuntelemaan."
"Vai niin", sanoin, "pitääkö minun siis vuokrata sali, palkata pianisti säestämään, maksaa ilmoittelu ja liput vain voidakseni laulaa sille järjestölle, joka on vain vainonnut minua 30 vuotta, samaan aikaan kun toinen, teidän suosikkinne, on saanut laulaa sooloja konventeissa kolmesti vuodessa ja saanut mainetta ilmaiseksi, ilman mitään kustannuksia.
He eivät löytäneet minusta mitään vikaa, mutta ohjasin heidät ulos. He eivät voineet erottaa minua, ja minä saatoin olla vielä mukana ja tehdä tekosiani. Niistä olen kirjoittanut elämäkerrassani.
Olen antanut konsertteja sittemminkin ja opettanut muita laulamaan. Mutta JT:lla ei ole mitään elävää musiikkia kokouksissaan, mikäli nyt tahtoo kutsua musiikiksi sitä inhottavaa yhteislaulua, jossa säestys tulee mekaanisesti nauhurista.
Vuonna 1980 muutin Ruotsiin. Teeskentelin olevani "totuudessa", mutta roikuin mukana vain tutkiakseni lisää ns. "totuutta".
Vuoden kuluttua kuulin, että ystävämme Kaija oli kuollut. Hän oli ruotsinlautalla seuralaisineen matkalla tapaamaan tohtori Leviniä saadakseen lääkettä ylipainoon, mutta kuolikin mässäilyyn keskellä kulinaarisia orgioita.
Olin jo kauan odottanut, että esiin nousisi rehellisiä miehiä, tai useitakin sellaisia, jotka paljastaisivat VT:n petoksen. Sellaisen ihmisen piti löytyä VT:n omasta johdosta, koska ei auta mitään, jos joku ulkopuolinen sekaantuu asioihin. Ulkopuoliset vain herjaavat ja puhuvat sellaista mikä ei täsmää, ja se herättää vain myötätuntoa herjattuja kohtaan.
Uskonnollinen lahko on täysin suljettu ja eristynyt ulkopuolisista; näille näytetään Potemkinin kulisseja. Lahkolaiset ovat samalla tavalla eristyneet kaikesta lahkon ulkopuolisesta. Monet VT:n jäsenet ovat vetäytyneet syrjään kaikessa hiljaisuudessa tultuaan tuntemaan totuuden VT:n harhaopeista. Vaatii sisua ja varsinkin nöyryyttä julkisesti myöntää erehtyneensä sekä kieltää se uskonto jonka aiemmin uskoi olevan ainoa oikea. Niin teki Carl Olof Jonsson antaessaan vuonna 1986 suuren haastattelun Dagens Nyheterille. Hän oli tehnyt paljastuksia tutkiessaan raamatullisia, historiallisia ja tieteellisiä faktoja. Toisten auttaminen pois harhaopista vaatii myös epäitsekästä hyvää tahtoa.
Luin myös Raymond Franzin kirjan Crisis of Conscience. Franz oli hallintoelimen jäsen Vartiotornin pääkonttorissa New Yorkissa. Siten sain asiallista tietoa aiheesta. Silloin halusin itsekin lähteä pois, ja annoin seurakunnan vanhinten tietää sen. Mutta koska VT vaatii, että se täytyy tehdä kirjallisena, kirjoitin anomuksen jehovantodistajista pois lähtemiseksi. Mutta sitten myös minä vaadin kirjallisen vastauksen. Niin minulla on mustaa valkoisella, että olen itse vaatinut saada lähteä. Siitä huolimatta he ovat ilmoittaneet minut "erotetuksi", mikä on tosiasioiden vastaista. Se on enemmän kuin loukkaus, se on ihmisarvon alentamista.
Olen pohtinut paljon, mikä mahtaisi olla se seurakunta, josta puhutaan Hebrealaiskirjeen 10:25:ssa: "Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme -." Olen tullut siihen tulokseen, ettei sellaista seurakuntaa ole meidän aikanamme, vaan uskovat ovat aivan kuin Jeesuksen aikaan "näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla." (Matteus 9:36.) Jehovantodistajana sain kokea uskonnollista vainoa, epäoikeudenmukaisuutta, "minua on ruoskittu ylen määrin, monesti olen ollut kuolemanvaarassa, vaarassa niin maanmiesteni kuin vierasheimoisten joukossa, vaarassa kaupungissa ja autiomaassa, vaarassa merellä, vaarassa valeveljien parissa" (2. Kor. 11:23-26.), en niin paljon kuin apostoli Paavali, mutta valitettavasti väärän uskonnon vuoksi.
Mutta olen yhä elossa ja lauluäänikin on yhä tallella 77 vuoden iässä. Kiitos ja ylistys taivaalliselle Isälle, Kaikkivaltiaalle Jumalalle ja Jeesukselle Kristukselle.
Parasta kaikista: olen löytänyt TOTUUDEN, lopultakin, ja olen löytänyt sen omasta Raamatustani. "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6.) Amen.
© Anne-Marie (Helme) Liljeqvist
Hässelby, 28.6.2002
http://web.archive.org/web/200412312034 ... katse.html
Suomennos on julkaistu vanhoilla nettisivuillani, mutta tästä aikalaiskuvauksesta voivat nuoremmatkin saada hupia.JOS KATSE VOISI TAPPAA
- Suomalaissyntyinen nainen kertoo katkerankitkerän, mutta tiukan analyyttisen, rehellisen ja tarkkanäköisen elämäntarinansa
Mikä sai ylihienon naisen ja hulttiomiehen menemään yhteen, on ollut minulle arvoitus. Vanhempani olivat eri planeetoilta. Äitini oli älykäs, lääkäri maaseudulta, musikaalinen ja ääneltään lahjakas, ja hän toimi lukkarina kirkossa. Kun hän vuonna 1913 meni naimisiin, hän luuli saavansa hyvän miehen, koska mies oli diakoni. Mutta pettymys oli suuri - mies oli alkoholisti.
Molemmat olivat älykkäitä ja saaneet keskivertoa enemmän koulutusta, mutta ihmisinä he olivat täysin erilaisia, toistensa vastakohtia. Sitten tulivat jehovantodistajat väärine profetioineen, väärine lupauksineen ja väitteineen. He väittivät, että tosi uskonto on lääke kaikkiin avio-ongelmiin. He eivät luvanneet taivasten valtakuntaa, vaan paratiisin maan päällä. Isäni alkoi miettiä, että harpun soittaminen taivaassa on rasittavaa epämusikaaliselle miehelle, kun taas viininviljely sopisi paremmin vanhalle juomarille. Hän halusi jehovantodistajaksi ja pakotti vaimonsakin mukaan.
Meitä lapsia oli viisi, ja meidätkin aivopestiin uskomaan, että JT:t olivat ainoa oikea uskonto. Isän alkoholismi vain pahentui, mutta Vartiotornin johtavat veljet eivät koskaan oikaisseet häntä. Sittemmin olen kuullut, että monet johtavat veljet ovat itsekin kaappijuoppoja jopa Vartiotornin toimistossa.
Asuimme omakotitalossa Nokialla, mutta lopulta koti meni alas isän kurkusta. Olimme lopulta puilla paljailla. Äiti hankki vuokra-asunnon Helsingistä, mutta isä ei tullut sinne. Hän oli jo rappioalkoholisti ja meni vapaaehtoisena armeijan huoltojoukkoihin. Vuosi oli 1939, kun sota syttyi. Ruokaa säännösteltiin, eivätkä korttien perustella saadut ruoka-annokset riittäneet nälän viemiseen. Näimme nälkää koko ajan. Vaatteista ja kengistä oli pulaa, ja niitä sai vain mustasta pörssistä korkeaan hintaan. Venäläiset pommittivat Helsinkiä lakkaamatta. Pommitushälytys tuli usein yöllä, joten yöllä emme voineet nukkua vaan istua pommisuojassa ja odottaa vaara ohi -merkkiä. Monet kerrostalot romahtivat ja asuntopula paheni.
Silloin elettiin maailmanlopun tunnelmissa. Mutta Vartiotornin sanomalle se oli kulta-aikaa, sen sanoma maailmanlopusta meni suomalaisten päihin kuin viina saunassa.
Olen kuudesta lapsesta nuorin ja aivan erilainen kuin muut, jotka tulivat isäänsä - minä tulin äitiini. Joten kyse ei ollut pelkästään ikäerosta, vaan "lajierosta". Koin olevani kovin erossa sisaruksistani, koska osasin laulaa. Asuimme ahtaasti, ja koska en voinut paeta muuallekaan, päädyin Jehovan todistajien kokouksiin.
Olin nuori ja lapsellinen ja otin tosissani sen uskonnon, ts. "totuuden". Muut olivat sitä mieltä, että "syökäämme ja juokaamme, koska huomenna kuolemme". Saarnasin myös isälle, jonka piti olla JT, mutta oliko hän? No, olihan hän fanaattinen JT, fanaattisesti sotahullu, juoppohullu alkkis. Lopulta hän joutui lopettamaan ryyppäämisen. Hän oli vanha ja sairas, leukemian runtelema.
Ajan myötä opin tuntemaanettä VT-järjestössä on valtava kisa erilaisten luottamustehtävien suhteen. Ne ovat eräänlaisen arvon vertauskuvia, vaikkakin vain siellä "ystävien" keskuudessa. Silti niistä saa mainetta, huomiota, itsekunnioitusta ja varmuutta. Joillakin tehtävät nousevat päähän, ja he luulevat olevansa jotakin. Sitten he käyttävät tätä eräänlaisena saavutuksenaan työmarkkinoilla, he sanovat työnantajalle, kuinka luotettavia ja täydellisen rehellisiä he ovat, kun he ovat johtavassa asemassa maailmanlaajuisessa, kristillisessä järjestössä. Luottamustoimet seurakunnassa voivat olla niin yksinkertaisia, että niistä selviää, jos osaa lukea tai laskea läsnäolijat. "Luotettavat" JT:t etsivät mielellään laiskan miehen töitä, monet ovat porttivahteja, narikkamiehiä, vahtimestareita jne.
Itse olen kyllä nähnyt, kuinka "luotettavat ja rehelliset" JT:t huijaavat ja laiskottelevat töissä, eli siis varastavat työnantajan ja asiakkaiden aikaa ja omaisuutta. Vartiotorni mittaa ihmisarvon kenttäpalvelusraportista ja omilla tiukoilla vaatimuksillaan pakottaa ystävät kilpailuhenkeen, huijaamiseen ja laiminlyönteihin työelämässä. Eli he palvelevat Vartiotornia, eivät Jumalaa. Raamatussa kehotetaan olemaan maallisille herroille kuuliaisia, pelolla ja vapinalla, rehellisellä sydämellä, kuten Kristukselle. (Ef. 6:5)
Olin nuori ja yksinkertainen, kokematon ja viaton maalainen pikkukaupungista Nokialta, juuri pääkaupunkiin muuttanut. Vasta vähitellen huomasin, että amerikkalaisessa uskonnossa seurustelunkin on tapahduttava amerikkalaiseen tapaan. Kukaan ei seurustellut vakituisesti, vaan yhtenä iltana oli yksi kaveri, toisena iltana toinen. Minua hämmästytti suuresti, kun veljet esittelivät jesuiittamaisia mielipiteitään, kuten "kaikki on sallittua sodassa ja rakkaudessa" ja "tarkoitus pyhittää keinot". Eräs poika oli sitä mieltä, että olisi paljon helpompaa olla luolamies, kuten ennenmuinoin: ei tarvinnut edes kosiskella, vaan sai ottaa tyttöä kiinni hiuksista ja raahata hänet luolaan, ja jos tyttö pani hanttiin, lyödä hänet tajuttomaksi nuijalla. Omituista, ajattelin, Raamatussa ei puhuta luolamiehistä.
Mutta sellaisia pelureita he olivat, nuoret veljet Vartiotornin toimistosta. He olivat myös kulkeneet Esplanadilla ja halailleet ja suudelleet kaikkia vieraita tyttöjä joita tuli vastaan. Maanpalvelija Harteva oli nuhdellut heitä ja huutanut: "Jos suutelet tyttöä, sinun täytyy mennä hänen kanssaan naimisiin!"
En välittänyt sellaisista tarinoista. Olisin halunnut tutkia Raamattua saadakseni tietää, mitä se oikeasti sanoo ja mitä on "totuus", josta he paljon puhuivat. Mutta minulla ei ollut mahdollisuutta raamatuntutkisteluun, koska nyt alkoivat kaikkien aikojen rettelöinnit juuri noiden rakkausasioiden vuoksi. Hartevan moraalisaarnan jälkeen pojat alkoivat ottaa rakkausasiat vakavasti. Mutta koska heidät oli kasvatettu niin huonosti, ei heillä ollut mitään tapoja. Heidän mielestään riitti, kun he sanoivat tytölle: "Otan sinut vaimokseni!" Niin sain minäkin kirjeen jossa veli Matti selvitti, että hän haluaisi minut vaimokseen ja että jos myöntävää vastausta ei paluupostissa tule, hän kuolee. Hän sai kieltävän vastauksen, muttei kuollut. Se oli vasta alkua. Veli Matti sattui olemaan Seuran suosikki, koska hän rääkkäsi viulua. Tuskin tunsin häntä, olin vain kuullut että joku soitti viulua kokouksissa toisen kanssa, joka soitti pianoa.
Siitä alkoi kaikkien aikojen taka-ajo. Oli myös muita poikia, Matin kilpailijoita. He tulivat kaksittain, tai kaikki kerralla kuten Aleksis Kiven Jukolan veljekset "Seitsemässä veljeksessä". Minusta ei ollut mitenkään väärin käydä kävelyllä poikien kanssa. Halusin tietää, mitä nk. "totuus" ja tosi kristillisyys olivat. Minulla oli lapsuudesta perityt ennakkoluulot.
Liehittelijä yritti kaikkia konsteja: ihailua, lahjoja, rehellisiä, epärehellisiä ja naurettavia keinoja ja temppuja. Hän yritti ylipuhua ja pelotella minua, ja kaikkein ensiksi serenadeja. Mutta eivät edes kaikkein hehkuvimmat, intohimoisimmat rytmit kuten unkarilainen czardas tai tango Mustasukkaisuus tehneet minuun vaikutusta. Toiset pojat yrittivät toisenlaisia temppuja. He alkoivat pussata, halata ja nipistellä heti kun heidän kanssaan meni ulos.
Sainpahan ainakin esimakua siitä millainen tosi kristillisyys on. Minua kammotti. Kun olin hylännyt Matin kaikki avioliittopyynnöt useita kertoja, hän löysi minusta kaikki mahdolliset viat, hän luetteli kaikki kauneusvirheeni suoraan päin naamaani. "Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista", ajattelin. Hän teki lopuksi samat virheet kuin Tannhäuser, mutta vajosi aina vain alemmaksi silmissäni. Sitten hän meni naimisiin ensimmäisen vastaantulleen naisen kanssa ja selitti vanhemmalle sisarelle, että hän teki niin Helmen (=minun) kiusaksi. Miten absurdia!
Meitä oli joitakin musiikista kiinnostuneita nuoria, jotka olivat aloittaneet pienen kuoron ja orkesterin: piano ja joitakin viulunsoittajia. Matti soitti ensiviulua. Ainakin minä olin hyvin innoissani. Se oli tietysti täysin amatööritasoista, mutta olin nuori ja taitamaton enkä tiennyt mistään paremmasta. Ajattelin, että se oli juuri oikea tapa käyttää lauluääntään Jumalan kunniaksi. Luulin että lauloimme yhdessä kristillisessä sovussa ja nöyrässä kristillisessä rakkaudessa. Niin ainakin aluksi. Kaikki olivat ujoja ja hämillään.
Meistä vain kaksi otti laulutunteja, sisar Kaija ja minä. Mutta kun olin antanut rukkaset Matille, tapahtui radikaali muutos. Sisar Kaija, joka oli vähemmän kaunis sekä hyvin ylipainoinen, omaksui ilmeisesti Matin kannustamana häikäilemättömän röyhkeän asenteen. Hän alkoi tunkea itseään esiin ja vei mikrofonin. Siinä hän seisoi valtavan vartalonsa kanssa kädet mikrofonin ympärillä, nenä lähes mikrofonissa. Vain hänen äänensä kuului. Hän oli tyypillinen nousukas, ja laulaminen nousi hänellä päähän. Hän väitti olevansa 17-vuotias, mutta koska hän oli kolme kertaa normaali-ihmisen kokoinen, olisi häntä voinut pitää 50-vuotiaana.
Hänellä oli teini-ikäisen naiivi, piipittävä ääni, pikkusievä mutta kova kuin kukkopillillä, eikä se kantanut kauas. Mutta kun kaiuttimet vahvistivat hänen äänensä, niin suuri Messuhallikin kaikui, varsinkin kun katkeroituneet "helmenkalastajat" väänsivät volyymin täysille. (Silloinen suomenkielinen nimeni oli Helme.) Joillekin se oli ehkä Jumalan ääni, ei ihmisen, mutta toiset laittoivat kädet korvilleen suojatakseen tärykalvojaan.
Minulle laulaminen ei ollut pelkkä päähänpisto. Laulaminen on minulla verissä. Äitini suvussa on vahva lauluperinne monien sukupolvien ajalta. Äiti, joka huomasi poikkeuksellisen musikaalisuutensa jo lapsuudessaan, kannusti aina minua laulamaan, ja sitä halusin itsekin, halusin laulajaksi. Tässä seurassa jouduin tosin toisten tallomaksi.
Matti, amatööriviulunsoittaja, oli jehovantodistajien korkein auktoriteetti musiikkiasioissa. Hän alkoi nyt mainostaa ja propagoida Kaijan puolesta, hän väitti, että Kaijasta tulee kädenkäänteessä maailmankuulu. Hän ylisti Kaijaa taivaisiin ja nosti hänet legendaariseen maineeseen, tosin vain JT-ystävien keskuudessa. Minä jouduin varjoon, mutta tiesin, että kaikki on hämäystä.
Totuus oli, ettei Kaija tajunnut mitään nuoteista, vaan hänen yksityisopettajansa paukutti sävelmät nuotti kerrallaan hänen päähänsä. Yksinkertaisia Valtakunnan lauluja osasi laulaa kuka tahansa, ja vain niitä kokouksissa laulettiinkin.
Minä sitä vastoin valmistauduin jo huolellisesti tulevaan muusikonuraani. Osasin jo soittaa pianoa ja minulla oli perustiedot musiikin teoriasta. Ääneni ei ehkä silloin ollut parhaassa kunnossa. Ihmiset ajattelevat että ylipaino parantaa lauluääntä. Minä olin laiha ja nälkiintynyt, sota-ajan nälkäkuurissa kasvanut. Lisäksi olin ollut tienraivaajana maalla seitsemän kuukautta. Se oli ollut minulle valtava pettymys, raskasta ja vaikeaa työtä, joka oli täysin ylittänyt heikot voimani. Olin myös sairastunut vakavasti silloin.
Nyt olin väsynyt ja huonossa kunnossa. Silti kävin ahkerasti kentällä, vaikka minun täytyi laiminlyödä lauluharjoituksia sen vuoksi. Suureksi hämmästyksekseni sain nyt kuulla, ettei sisar Kaija käynyt koskaan kenttäpalveluksessa. Hän kertoi siitä minulle itse. Eli heikot lähetetään erämaahan uupumaan työtaakan alle, mutta toiset syövät ja mässäilevät ja harjoittavat ääntään päästäkseen esiintymään konventtilavoilla. Kaija kertoi myös, ettei hän välitä yhtään "totuudesta" ja että hän tulee vain saadakseen laulaa. Matti puolestaan selitti, että itse Jehova Jumala oli korottanut Kaijan jumalalliseen palvelusetuun, koska Kaija oli niin teokraattinen. Sellaista on JT:n teokratia, se on mielivaltaa. Mutta jos antaa hullulle pojalle rukkaset, se on majesteettirikos.
Kaijasta tuli aina vain röyhkeämpi. Hän huusi minulle häpeilemättä päin naamaa ja kehui itseään: "Sinusta ei koskaan tule mitään, mutta minusta tulee oikea oopperalaulaja" jne. Kaija käytti kaikki mahdolliset keinot saadakseen uran, hän flirttaili yleisön kanssa, mielisteli ystäviä, järjesti kutsuja, antoi kotikonsertteja ystävien luona ja houkutteli siten yleisöä lähestyvään konserttiinsa.
Tukijoita hän kyllä sai. Hän sai vähitellen koko Suomen ystäväpiirin taakseen, erityisesti kun Matti mainosti häntä. Ystävät täyttivät konservatorion salin. Mikään suuri menestys se ei silti ollut. Oikeissa konserteissa ei käytetä mikrofoneja ja kaiuttimia. Pianistin oli käytettävä una cordaa koko ajan, sillä muuten heikko lauluääni olisi jäänyt kokonaan säestyksen alle. Silti hän ja hänen seuralaisensa tekivät konsertista suuren jutun. Hän väitti, että kriitikot tekivät hänelle vääryyttä. Konventeissa hän oli yhä suuri suosikki. (Vastaavat konsertit olivat hyvin yleisiä Suomessa siihen aikaan. Opeteltiin korvakuulolta 10-15 laulua ja - naps -olet valmis pitämään konsertin.)
Se oli niin tyhmää ja naiivia, että se herätti pahaa verta. Minuakaan ei enää kiinnostanut kuulua kuoroon. Musiikkiuralleni ei tehnyt yhtään hyvää laulaa yksinkertaisia Valtakunnan lauluja. Niitä laulettiin yhdessä myös kokouksissa. Sain esiintyä tarpeeksi muuallakin, yritysten juhlissa ja iltatilaisuuksissa. Koelaulun jälkeen minut hyväksyttiin Suomen hienoimpaan kuoroon, Suomen Lauluun, suureen oratoriokuoroon, joka esitti suuria mestariteoksia kuten J.S. Bachin Matteuspassiota ja Beethovenin yhdeksättä sinfoniaa jne. Kuoronjäsenet olivat hyvinkoulutettuja laulajia, monet ammattimuusikkoja.
Kahden vuoden kuluttua aloin opiskella Sibelius-Akatemiassa, Suomen ainoassa musiikkikorkeakoulussa. Ääneni vaikutti hyvin kehityskelpoiselta. Lauloin jo suuri rooleja oopperaluokalla ja esiinnyin oppilaskonserteissa menestyksekkäästi. Minusta olisi voinut tulla oopperalaulaja koska tahansa, mutta olin pidättyväinen huonon terveyteni vuoksi. Sitä vastoin selvisin hyvin vaikeista musiikkiteoria-aineista ja läpäisin musiikinopettajan tutkinnon korkeilla arvosanoilla. Tästä ei ollut kuitenkaan mitään apua JT:n "teokraattisessa" kuorossa. Minua ei myöskään kiinnostanut pikkupoikien ja harrastelijoiden ryhmä.
Maailmallisissa yhteyksissä olin tekemisissä sisar Kaijan kanssa. Hän oli masentunut ja katkera vastoinkäymistensä vuoksi. Hän oli ottanut yhteyttä arvostettuun musiikkipedagogiin ja kysynyt miksi hän ei ole menestynyt laulajana. Hän oli vastannut: "Musiikkikoulutuksenne on niin olematon, että teidän pitäisi aloittaa Sibelius-Akatemian peruskoulusta, mutta koska se on tarkoitettu 5-15-vuotiaille lapsille, se ei käy, vaan teidän täytyy ottaa yksityistunteja."
En tiedä, tekikö hän niin, mutta yritin lohduttaa häntä ja selitin, että hänen olisi ehkä parasta opiskella konservatoriossa. Yksityinen laulunopettaja tukee mielellään liian positiivisia kuvitelmia nopeasta ja loistavasta tulevaisuudesta, koska kyseessä on hänen liiketoimensa. Konservatoriossa on monia muitakin joilla on kaunis ääni, ja siellä oppii myös nöyryyttä kun kuulee toisten kauniita ääniä.
Minulla oli opiskelijoiden lippuja oopperaan ja houkutin hänet mukaani yhtenä iltana. Luulenpa että sain hieman horjutettua hänen loputonta itsevarmuuttaan, ja olisikin ollut kankeaa alkaa opiskella musiikin perusasioita vasta 25 vuoden iässä. Hänen sensaatiomaisesta äänestään sanoisin kuten Nicolai Gedda sanoi Montserrat Caballésta: "Ei ihmekään että ääni on pehmeä, sillä sitä pehmentämässä on 150 kiloa läskiä."
Kaija oli ollut koelaulamassa radiossa kymmenen kertaa, mutta häntä ei ollut hyväksytty. Sinne pääsee vain suhteilla ja suosituksilla. Rahaa hänellä kyllä oli, hän oli vanhempiensa ainoa lapsi, ja isä oli liikemies, bensiiniasemanpitäjä - se oli hyvä työ sodan aikaan, kun bensiiniä säännösteltiin. Hän jatkoi suositusten metsästämistä. Hän matkusti Lontooseen, oli töissä au pairina perheessä ja otti laulutunteja Kristen Flagstadilta. Ehkä hän sai suosituksia? Sitten hän oli monta vuotta Italiassa ja otti ääniharjoituksia sielläkin. Vartiotornin ja kenttäpalveluksen hän unohti kokonaan. Hän omistautui kokonaan lauluharjoituksille. Sitten hän piti konsertin Helsingissä. Se meni paljon paremmin, ainakin mitä äänenmuodostukseen tulee, mutta musikaaliselta kannalta se jätti paljon toivomisen varaa.
Jehovantodistajien konventeissa hän loisti kukkona tunkiolla. JT, joka oli kirjastonhoitajana radiossa, teki propagandaa Kaijan puolesta, ja onnistui ujuttamaan hänet radioon muutamia kertoja iltamyöhään. Nyt hänestä tuli varsinainen epäjumala JT:lle, ettei moista ollut ennen nähty. Hänestä tuli JT:n primadonna assoluta, megatähti ja suuri diiva oikkuineen ja elkeineen.
Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Pieni Heidi Sundblad-Halmeen johtama naisorkesteri antoi hänelle tilaisuuden näyttää mihin hän kelpasi. Sattumalta tapasin hänet kadulla hieman ennen sitä. Hän alkoi kerskailla vahingoniloisesti. Hän houkutteli minut kuuntelemaan. Menin uteliaisuuttani. Liput olivat olleet myynnissä konserttitoimiston kautta ja yleisönä oli lähes ainostaan muusikoiden lapsia, ystäviä ja sukulaisia. Kaijalla ei siis ollut ollut tilaisuutta myydä lippuja kokouksissa, kuten hänellä muuten oli tapana. Nyt siis puuttuivat vartiotornilaiset suosionosoitukset. Hänen osuutensa ohjelmasta oli pari tunnetta laulua. Pieni jousiorkesteri oli aivan liian kovaääninen Kaijan pienelle äänelle. Rosinan aaria meni auttavasti, mutta toinen, Leo Delibesin Les filles de Cadix, oli fiasko. Koloratuurit vaativat tarkkaa kuuntelemista, mutta Kaija sekosi täysin konseptissaan ja kaikki meni päin seiniä. Ja koloratuuri, joka olisi ollut juuri hänen erikoisalaansa! Kuulijat hämmästyivät ja haukkoivat henkeään. Jos salissa ei olisi ollut niin monta lasta, ei hän olisi saanut lainkaan suosionosoituksia. Hän lähti lavalta nyrpeänä.
Väliajalla satuin kuulemaan parin kriitikon ja Kaijan opettajan, juutalaisen Feja Straschewskin välisen keskustelun. "Olikos tämä nyt se suuri ihme, jota olet ahkerasti suositellut ja josta jehovantodistajat tekevät ison asian?" kuulin yhden heistä kysyvän. Feja yritti puolustaa "lypsylehmäänsä", mutta turhaan. "Kyllähän laulajan pitää kuulla missä mennään!"
Tauon jälkeen esiintyi toinen solisti, ksylofonisti. Hän soitti humoristisen kappaleen ja sai raikuvat aplodit. Kun ohjelma oli ohi, saapui ohjelman emäntä lavalle ja sanoi, että nyt laulamme yhdessä Hjalmar Backmanin laulun On kesän kirkan huomen. Minä ainakin tein parhaani ja annoin ääneni soida niin kauniisti kuin kykenin, ja monet katsoivatkin minua ihastellen.
Tämän tapauksen jälkeen Kaija ei saanut enää julkisia esiintymisiä. En kertonut tästä kenellekään, en ystäville enkä ulkopuolisille. En pidä juoruamisesta, eikä kukaan ystävistä olisi kuitenkaan uskonut minua. Kun Kaijan laulu-ura loppui niin äkisti, hän piti sitäkin tiukemmin kiinni yksinoikeudestaan laulaa sooloja konventeissa. Sen edun katsottiin olevan niin suuri etu, että varmaankin ikuinen elämä oli siitä riippuvainen. Ja suosijoita hänellä riitti, Matti etunenässä. Yritäpä vain sanoa yhtä poikkipuolista sanaa Kaijasta, hän oli tabu, ja veljet karjuivat mikrofoniin niin että suuri Messuhalli raikui: "Jumalan järjestö ei tee koskaan mitään epäoikeudenmukaista kenellekään. Maa nielee kapinoijat."
Minua ei kiinnostanut kuulua sellaiseen kuoroon, mutta oli muita lahjakkaita onnenonkijoita. Yksi oli jopa käynyt muutaman vuoden Sibelius-Akatemiaa, mutta lopettanut opinnot. (Suomessa ei ole pulaa kauniista lauluäänistä, ja laulamisen sanotaan olevan suomalaisten kansallispaheita.) Näiden kahden välille tuli niin katkera kamppailu mikrofonista, laulukilpailu, kun he yrittivät ylittää toistensa äänen, että veljien täytyi välillä sulkea mikrofoni suojellakseen ystävien tärykalvoja.
Matti oli antanut Kaijalle vallan valita, kuka saa laulaa kuorossa, ja Kaija valitsi tietenkin mitättömyyksiä voidakseen loistaa heidän rinnallaan, mutta tuopas olikin tienraivaaja, joten häntä Kaija ei voinut sivuuttaa. Minä olin perdona non grata. Kaija oli varoittanut minua kahteen kertaan: "Pysy poissa täältä, tämä on minun reviiriäni!" Minut vaiettiin kuoliaaksi, tallattiin maahan, ja jos katse olisi voinut tapaa, en olisi jäänyt henkiin silloin 50 vuotta sitten.
Olisin jättänyt järjestön jo kauan aiemmin, mutta katsokaas! Isäukko oli lopettanut ryyppäämisen, ilmeisestikin minun moraalisaarnani vuoksi, mitä hän ei tietenkään koskaan tunnustanut, koska oli noloa saada oikaisua nuorimmalta tyttäreltä. Päinvastoin vanha juoppo huoripukki oli nyt niin pyhä ja asiallinen, että nyt hän puolestaan katsoi välttämättömäksi kritisoida minua ja huonoja harrasteitani. Epämusikaalisena hän piti laulamista täytenä humpuukina, jopa paheena tai syntinä. Mutta kun kuoro Kaija etunenässä lauloi konventissa, kuunteli ukko kyynel silmäkulmassa. Kaija oli hänen mielestään enkeli. Yritin turhaan selittää, kuinka minua oli kohdeltu kaltoin, sillä Matti ja muut Kaijan suosijat olivat vakuuttaneet isän siitä, kuinka teokraattinen Kaija oli ja että Jehova Jumala itse oli pyhän henkensä kautta voidellut hänet tuohon jumalalliseen etuun.
Isä oli nyt niin innokas "totuudessa", että hän oli sokea ja kuuroa kaikkea muuta kohtaan. Hän sai täydet sata pistettä teokraattisen koulun kirjallisessa kertauksessa, niin hyvä muisti hänellä oli, eikä järjessä vikaa. Mutta hän oli psykopaatti jonka piti aina olla jonkin asian vallassa. Nyt se oli VT:n henkinen oopiumi, joka oli saanut hänet sekaisin juuri nyt kun minä olin saanut tarpeekseni kaikesta. Joten yritin roikkua mukana "totuudessa", mutta hyvin vastentahtoisesti ja innottomasti. Olin sietämttömässä pulassa. Olin joutunut kääntöpisteeseen eikä minulla ollut kuitenkaan mahdollisuutta kääntyä pois, vaikka olin kokonaan syytön.
On eri asia osata Raamattu ulkoa kuin elää sen periaatteiden mukaan, ja väärintulkinta on vakava rikos Jumalaa kohtaan. Minun valheelliset uskonkumppanini tekivät niin. He käänsivät isän pään valehtelemalla että minä olen epäluotettava ja koppava, mikä on kauhea valhe. Nöyrempää, vaatimattomampaa ja perääntyvämpää ihmistä ei ole koko maailmassa. Nöyryys ja matelu ovat kaksi eri asiaa. JT:t kutsuvat matelua nöyryydeksi.
Monelle tuntui sopivan mainiosti matelu ja kiipiminen samassa asennossa, muttei minulle. Tunsin Raamattuni paremmin kuin VT:n pamput. (Ilm. 22:8,9) Jumalani edessä polvistun, en Vartiotornin pamppujen edessä. Voin huonosti, tunnen etomista ja haluan oksentaa vielä nykyäänkin kun muistelen kaksoiselämää, koreilemista ja tekopyhyyttä, jota väärät veljet ja sisaret harjoittivat.
Hyvin tietoisina siitä, ettei isäni ollut musikaalinen, he saivat hänet uskomaan, etten minä kelpaa mihinkään ja että vain Kaija on jotakin erinomaista. Matti ja Maija puhalsivat samaan hiileen, heillä kummallakin oli syynsä vainoamiseeni. He olivat kaksi inhottavaa, luihua, kavalaa, tekopyhää teeskentelijää jotka vääristivät totuuden ja käänsivät totuuden ylösalaisin tahallaan, ilkeyden ja kateuden vuoksi.
Jos vihjasin jotakin omista taidoistani ja saavutuksistani musiikin alalla, sain vastaukseksi: "Se joka itsensä ylentää, se alennetaan." (Luukas 18:14) Täysin väärä sovellus. Jeesus puhuu omavanhurskaudesta, ei ammattitaidosta. Ja kuka sitten oli ylentänyt itsensä jollei suuri egoisti Kaija. Jeesus puhuu myös siitä, ettei kynttilää saanut asettaa vakan alle. Nyt Matti ja Kaija halusivat kätkeä minun kynttiläni vakan alle ja karkottaa kaikki "vaaralliset kilpailijat" saadakseen itse kunniaa ja ihailua ystäviltä. Mitä alhaisia pikkusieluja!
Ja millainen ristiriita olikaan siinä, että Matti välttämättä halusi mennä naimisiin kanssani, jos kerta olin niin epävanhurskas? Miksei Kaijan kanssa, joka hänen mukaansa oli niin kiltti ja nöyrä ja teokraattinen? Niin mielellään kuin Kaija olisikin halunnut naimisiin. Olihan Kaijallakin kosijoita, kuinka muutenkaan niin suurella maineella, muttei ketään tarpeeksi rikasta. Hänhän olisi syönyt köyhän miehen konkurssiin. Eikä Matin tarvinnut ajatella saavansa rukkasia, sillä Järjestössähän on enemmistö naisia, kymmenen tyttöä yhtä miestä kohti, ja naimahaluisia tyttöjä kyllä riitti.
Se onkin oma lukunsa. Miehistä käytiin kova kamppailu. Nuoret sisaret järjestivät bileitä ja bailuja joista muodostui varsinaisia ryyppäjäisiä pikkutunneille saakka. Siellä oli mukana myös Vartiotornin nuoria veljiä. Toiset tarjosivat päivällisiä Vartiotornin pampuille siinä toivossa että he pääsisivät Saban kuningattariksi tai muuhun päärooliin jossakin näytelmässä ja sitä kautta esittämään näyttelijää, kun heistä ei siihen olisi muuten ollut. VT-herroille kelpasivat myös lahjukset.
Isä oli jo vanha ja raihnas, hänellä oli leukemia. Kuitenkin hän jaksoi rakentaa uuden talon Lahteen. Hän oli ammattitaitoinen, rakennusyrittäjä ja ansaitsi yhä hyvin. Minulle siitä ei ollut suurtakaan hyötyä. En totisesti ollut hänen suosikkinsa. Hän haukkui minut pataluhaksi. Olin perheen musta lammas, kadotettu, luopio joka ei enää mennyt kenttäpalvelukseen. Kentälle en mennyt. Miksi olisin? Mennä ovelta ovelle ja mainostaa järjestöä, jonka järjestelmällisen vainon kohteeksi on joutunut. Mutta ukko ei ymmärtänyt sitä, hän ei tiennyt mitään helvetillisestä vehkeilystä jota käytiin teokratian kaavussa, ja jonka takana oli katkera kostonhimoinen mies.
Kukaan ei uskonut minua, kaikkein vähiten biologiset sisareni, jotka jo vihasivat minua muutenkin. He eivät olleet musikaalisia tai musiikinystäviä, mutta äärettömän kateellisia. He väittivät, että olin varastanut äidin lauluäänen. He eivät olleet "totuudessa" ja vähät välittivät Jehova Jumalasta tai Raamatusta, mutta kun kyse oli kun kyse oli riidasta JT-ystävieni/vihollisteni kanssa, he olivat JT:n puolelle. Se on tosiaan kohtalon ironiaa, että juuri minä päädyin "totuuteen", josta minulle tuli pelkkä helvetti, pahempi mitä oli kotona sisarteni luona.
He olivat myös ovelia ja pumppasivat rahaa isältä minkä lystäsivät. Isän lempilapsi oli siskoni Sävy, joka opiskeli lääketiedettä, ja isä pääosin rahoitti hänen opintonsa, ja kyllä sitä rahaa riitti muillekin, paitsi minulle ei markkaakaan.
Minun oli rahoitettava musiikinopintoni itse. Kävin kokopäivätöissä ja opiskelin siinä sivussa. Onneksi olin taitava piirtämään ja maalaamaan. Maalasin posliinia Arabian posliinitehtaan taideosastolla, sittemmin valokuvankäsittelyateljeessa retusoijana ja suurennosten värittäjänä. Lyhyen ajan olin puhtaaksikirjoittajana valtionvirastossa, mutta se seikkailu päättyi kehnosti. Ensinnäkin tupakansavua oli siellä liikaa. Toiseksi siellä oli eräs entinen lotta, jonka isä oli haukkunut rintamalla. Hän tiesi lisäksi, että olimme nyt jehovan todistajia. Hän vihasi minua niin suuresti että olisi voinut sylkeä päälleni.
Nyt minua vastaan oli siis hyökätty jo toiseltakin taholta uskonnollisen vainon, ammattikateuden, perheväkivallan ja rakkaudenvihan muodossa. Olin musta JT:n keskuudessa, musta perheessä, isän juoppohulluuden moninkertainen uhrilammas. Uskoni Jumalaan joutui kovalle koetukselle. Sain kuitenkin helposti uuden työpaikan. Pystyin jatkamaan opintojani ja valmistuin musiikinopettajaksi. Olin kuitenkin valtavan väsynyt.
Kesällä sain hieman vetää henkeä, mutta syksyllä aloin harjoitella debyyttikonserttia varten. Ihmeellinen sattuma, vai sanoisinko kohtalo, että törmäsin aina kadulla Kaijaan kun jotakin tärkeää oli tapahtumassa. Hän oli nähnyt konsertti-ilmoitukseni konserttitoimiston vitriinissä. Hän oli hyvin hämmästynyt ja varoitti minua: "Mutta sinne et kyllä tule!" Hän tarkoitti JT:n konventteja ja JT:ta ylipäänsä. Minulla ei ollut aikomustakaan mennä myymään Kaijan tapaan lippuja ystäville kokouksissa.
Konsertissa ei ollut ketään JT:ta, ja se oli vain hyvä, sillä "helmenkalastajat" olivat uhanneet tulla heittelemään mätiä munia ja tomaatteja päälleni, jos joskus pitäisin konsertin.
Minulla oli kyllä ystäviä siitä valtavasta kukkamäärästä päätellen, jolla minut lähes peiteltiin. Arvostelut olivat suosiollisia. Vain heikko terveyteni aiheutti sen, etten voinut omistautua oopperauralle.
Sisareni Sävy oli valmistunut lääkäriksi jo aikapäivää sitten. Millainen ihminen hän oli? Maailman ihminen, joka uskoi enemmän Darwiniin kuin Jumalaan, jumalaton ketjupolttaja ja vapaan seksin harjoittaja. Minun mielestäni hän harjoitti kaikkia kuolemansyntejä, itsekkyyttä, ahneutta, ylpeyttä jne. Mutta tästä huolimatta hän oli todellinen epäjumala isälleen, uskonnolliselle fanaatikolle. Hänen mielestään Sävyssä oli vielä toivoa, ei minussa, luopiossa. "Jos me näet teemme syntiä ehdoin tahdoin, senkin jälkeen, kun olemme oppineet tuntemaan totuuden, ei ole enää mitään uhria syntiemme sovitukseksi. Ei ole muuta kuin kauhea tuomion odotus ja ahnas tuli, joka nielee Jumalaa uhmaavat." (Hepr. 10:26,27.)
Siten JT:sta tuli minulle todellinen ansa, joka oli vain vanhingoksi. Niin kauan kun isä eli, ei minulla ollut minkäänlaista mahdollisuutta jättää järjestöä. Nyt oli kyse myös omaisuudesta ja perinnöstä. Aina uudestaan jouduin väärien syytösten kohteeksi. Siskoni väittivät, että valitsin saman uskonnon kuin isä vain miellyttääkseni häntä ja saadakseni erikoisetuja. Todellisuus oli täysin päinvastainen: minä sain hänet parempiin aatoksiin ja nousemaan siitä alennustilasta johon juopottelu oli ajanut hänet. Sain kotoani vain vanhan pianon. Muut saivat paljon enemmän.
Sibelius-Akatemiassa ei ollut helpompaa. Siellä käytiin valtavaa kisaa, ja artistit viettivät boheemista elämää. Monet säveltäjät ja professorit olivat alkoholisteja ja ketjupolttajia. Myös siellä olin tukehtua tupakansavuun. Joonas Kokkonen, musiikkiteorian ja -historian opettajani, oli syvästi uskonnollinen. Hän on myös säveltänyt oopperan Viimeiset kiusauksen, joka kertoo herätyssaarnaaja Paavo Ruotsalaisesta. Mutta Kokkonen itse oli herätyksen tarpeessa, sillä hän oli suurjuomari.
Minulla oli todella nälkä ja jano Herran sanan kuulemiseen (Amos 8:11.) Mistä etsisin Herran sanaa? Opiskelun aikana olin käynyt kokouksissa vain satunnaisesti. Nyt Kaija oli kieltänyt minua menemästä "sinne". Mutta Raamatussa sanotaan: "Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan." Minulla ei ollut vapautta valita. Aloin mennä taas kokouksiin säännöllisesti. Mutta pian huomasin, etten ole tervetullut, ainakaan musiikkiosastolle.
Ikävyydet alkoivat nyt toden teolla. Matti ja Kaija päättivät, että minulla on lopullinen porttikielto kuoroon. Se oli varsinaista vehkeilyä. Kaija ylvästeli lavalla ja keräsi ympärilleen henkilökohtaiset ystävänsä kuin seuralaisiksi ja suojamuuriksi ikään kuin sen varalta että yrittäisin mennä sinne. Istuin yleisön joukossa ja jouduin yleisen naureskelun kohteeksi. Kaijan ilkeät seuralaiset ärsyttivät ja pilkkasivat, löivät ja potkivat ja huusivat hävyttömyyksiä kadulla. Se oli tosiaan demonistista.
Pääsin laulunopettajaksi oppilaitokseen, vaatimattomaan tehtävään johon kykyni olivat ylimitoitettuja, mutta hyväksyin sen paremman puutteessa, koska palkka oli mukava. Ehdin toimia siinä työssä neljä vuotta kunnes uusi hyökkäys tuli uudelta taholta. Suomen valtio oli säätänyt lain, joka vaati valtion virkamiehiä vannomaan virkavalan.
Siinä me olimme kaikki opettajainhuoneessa kaksi sormea Raamatun päällä ja toistimme mitä rehtori luki, kunnes hän tuli kohtaan: "Haluan verelläni ja hengelläni puolustaa valtion laillista hallitusta." Silloin lopetin toistamisen.
Jälkeenpäin menin rehtorin kansliaan ja sanoin, etten voi vannoa vereni ja henkeni kautta, koska se sotii kristillistä vakaumustani vastaan. Hän uhkasi minua erottamisella. Yhä korkeammat tahot uhkasivat minua, mutta olin järkkymätön, vaikka tiesin olevani hengenvaarassa. (Kukaan opettajista ei hyväksynyt vaatimusta verestä ja hengestä, mutta he antoivat periksi painostukselle. Sittemmin olen puhunut monien kanssa, eikä kukaan hyväksi suhteetonsta vaatimusta, että pitäisi vannoa elämänsä ja verensä kautta saadakseen työpaikan. Esim. lääkärinvalassa luvataan vain tehdä työnsä parhaan taitonsa ja kykynsä mukaan. Sittemmin laki on kumottu, eikä edesä presidentin tarvitse virkaanastujaispuheessaan vannoa elämäänsä ja vertansa.)
Mutta minut irtisanottiin. Mikä kauhea tilanne! Olla valtavassa hädässä, kuilun partaalla. Mitään vastaavaa ei siihen hätään ollut löydettävissä, tai ylipäänsä mitään muutakaan. Eikä kukaan halunnut auttaa minua, kaikkein vähiten nurjamieliset ja kateelliset JT:t. Siltä taholta sain osakseni vain vahingoniloa ja vääriä syytöksiä.
Jälleen uskoni Jumalaan joutui koetukselle. "Skyllan ja Karybdiksen välissä" on ontuva vertaus. Raamatussa sanotaan, että "jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin." (Matteus 5:39.) En ole koskaan edes ehtinyt kääntää toista poskea, kun olen jo saanut siihen lyönnin toiselta suunnalta. Olen totisesti saanut lyöntejä poskiini monta kertaa.
Biologiset sisareni vihasivat minua vähintään yhtä paljon kuin hengelliset. He syyttivät minua tekopyhäksi teeskentelijäksi. Olin muka varastanut äidin lauluäänen. Sillä tavalla he kiihottivat vanhan, skitsofreenin 90-vuotiaan vihaamaan minua. Viimeisenä tekonaan he tekivät minulla huutavaa vääryyttä perinnönjaossa. Raamatuntuntemuksestani ei ollut mitään hyötyä, kun keskustelin heidän kanssaan. Raamatulliset argumentit eivät tee mitään vaikutusta ateistiin, joka kutsuu Raamattua satukirjaksi. Sellaisilla ihmisillä ei ole omaatuntoa tai oikeudenmukaisuutta, vaan itseotettu oikeus. Toisin pitäisi käydä hengellisten sisarten ja veljien kanssa, koska hehän pitävät Raamattua koko ajan kädessään ja kerskailevat raamatuntuntemuksellaan. Saamme nähdä.
Onneksi olin ehtinyt säästää tarpeeksi hankkiakseni asumisoikeusasunnon. Työrintamalla meni heikommin. Jouduin tekemään työttömille virkamiehille järjestettyjä lisätöitä. Palkka oli pieni ja työpäivä pitkä. Voin huonosti ja olin väsynyt ja aneeminen. Se oli suuri ilonaihe JT-vihamiehilleni. "Tuo on hänen loppunsa", he varmasti ajattelivat. He yrittivät pakottaa minut ulos järjestöstä, mutta kieltäydyin lähtemästä. "Odottakaa vain, peliä ei ole vielä pelattu loppuun", ajattelin. Uskoin vieläkin, että VT:n opit ja periaatteet ovat todellisia, mutta niiden käsittelytapa väärä ihmisten pahuuden vuoksi. Joka tapauksessa olisi ollut tyhmää jättää Seura, kun he väärillä syytöksillään yrittivät ajaa minut ulos. Sillä tavalla olisin ikäänkuin myöntänyt tehneeni jotakin väärää.
Minulla oli vielä suuri ja sointuva ääneni, joka herätti huomiota, samoin kuin taiteellinen tapani soittaa pianoa. Lisäksi oli vielä olemassa joitakin mukaviakin ihmisiä. Monet alkoivat nähdä, kuinka väärinpäin asiat olivat.
Helsingissä järjestettiin suuri pohjoismainen konventti 1965. Ilmoittauduin vapaaehtoisena muusikoksi, laulajaksi tai pianistiksi. Minulle vastattiin: "Mene tiskaamaan tai kuorimaan perunoita!" Se oli ilkeyden huippu. Soitin kierrosvalvojalle ja selitin tilanteen. Hän alkoi laajasti selitellä: "Ne ovat täysin uusia lauluja, sävelletty vain suuria konventteja varten, ja he ovat harjoitelleet niitä jo useita kuukausia etukäteen, ja ne lauletaan nyt neliäänisesti."
"Kuulepa nyt, hyvä veli", sanoin, "et tunnu ollenkaan tietävän kuka olen. Olen konserttilaulaja ja kyvykäs musiikinopettaja Sibelius-Akatemiasta. Akatemian alkeiskoulussa alaikäiset lapset laulavat tuollaisia ja vaikeampia lauluja suoraan nuoteista, a prima vista. Olen itse ohjannut neliäänisiä kuoroja oppilaitoksessa. Sitäpaitsi olen laulanut uusia lauluja kansainvälisessä konventissa Kööpenhaminassa 1961, suoraan nuoteista."
"On varmasti tapahtunut jokin väärinkäsitys. Voit mennä ja laulaa kuorossa, ja jos joku sanoo jotakin, käske hänen soittaa minulle."
Tein niin. Matti otti käyttöön valheet ja antoi johtavan veljen ymmärtää, että olen petturi. Kaija seuralaisineen oli taisteluasetelmissa, Kaija itse Kerberoksena valmiina vahtimaan parasta paikkaansa ja komensi minut seisomaan selkänsä taakse. En totellut vaan asetuin hänen viereensä. Kuulin vihaisia naljailua ja kommentteja Kaijan laahuksenkantajilta.
"Ahaa", ajattelin, "nyt näytän teille kuinka oikein lauletaan." Kun "laulukilpailu" sitten alkoi annoin mahtavan oopperaääneni soida orkesterin ja piipittävän väkijoukon (kuoron) yllä. Saimme innostuneet aplodit. Mutta joku Kaijan liittolaisista alkoi vuodattaa krokotiilinkyyneliä, ja Kaija tuli niin raivoisaksi, että hän otti vauhtia ja tönäisi minua kaikella voimallaan. Iskeydyin vieressä seisoneita ystäviä vasten. Sitten toinen sisar tönäisi minua niin, että olisimme kaatuneet maahan, ettei toisella puolella olisi ollut väkeä. Tappelun seurauksena koko laululava vajosi 20 senttiä. Kaija hermostui, hyppäsi pois lavalta ja huusi "Herrajeesus!"
Väliajalla Kaija alkoi seurata minua, mutta hän ei saanut minua kiinni, koska olin kevyt ja nopsajalkainen ja kiipesin kuin orava stadionin korkeimmalle penkkiriville. Sinne paksu ihramaha ei jaksanut nousta. Yleinen käsitys on että lihava ihminen on aina hyvällä päällä, rakastettava, mukava ja kultainen. Mutta psykiatri tietää, että lihava henkilö peittää vihan tunteensa ahmimiseen, mutta voi syttyä raivoon, jos joku koskee hänen arkaan kohtaansa.
Loistava ääneni oli Kaijan arka kohta; olin hänelle kuin punainen vaate härälle. Tajusin, että tämä ihminen on henkisesti sairas. Kun Jeesus oli maan päällä, hän paransi sekä fyysisesti että psyykkisesti sairaita, ja hän voi tehdä niin tänäänkin, jos rukoilemme hänen apuaan.
Näiden ikävyyksien jälkeen kirjoitin Seuran presidentille N.H.Knorrille New Yorkiin ja kerroin niin hyvin kuin osasin huonolla englannillani, että oikeasta kristillisyydestä oli täällä kaukaisessa pienessä Suomessa tullut ryövärien pesä, taistelutanner, markkinapaikka ja kilpalaulanta-areena. Jotkut ystävät ottavat jopa kyynärpäät avuksi päästäkseen laulamaan sooloja lavalle. Jotkut pitävät sitä yksinoikeutenaan ja hyödyttävät konventteja vain luodakseen laulajanuraa. Minut he yrittävät karkottaa Seurasta, koska minut katsotaan vaaralliseksi kilpailijaksi.
Uskoin, että Suomen riidat olivat vain paikallinen tapaus ja että olot VT:t pääkonttorissa olivat paremmat. Presidentti Knorr oli juuri silloin aikeissa lähteä maailmanympärimatkalle, ja hän tulisi myös Suomeen. Hän oli antanut veljille määräyksen tutkia minun ja vihamiesteni riidat.
Toivomaani kolmen veljen komiteaa ei perustettu. Vanhimmat olivat vain kysyneet Kaijalta, oliko hän sanonut tai tehnyt jotakin minua vastaan, ja hän oli tietysti kieltänyt kaiken, mutta Matti syytti minua avioliittolupauksen rikkomisesta. Se oli räikeä valhe: en ollut koskaan luvannut hänelle mitään vaan antanut rukkaset suoralta kädeltä enkä edes pyytänyt harkinta-aikaa. Seurakunnanvanhin tuli kotiini moittimaan minua: "Et voi antaa rukkasia veljelle, joka haluaa riiailla sinua!"
"Näytä minulle se kohta Raamatusta, joka suosittelee ottamaan jonkun vaimoksi väkivalloin, hänen omaa tahtoaan vastaan!" Hän ei osannut vastata mitään.
Veli Knorr tuli vierailulle Suomeen ja piti erikoisesitelmän Messuhallissa. Kuoro ei esiintynyt. Hänen vierailunsa jälkeen soitin haaratoimistoon. Veli Mouritz vastasi. Kysyin: "Mitä presidentti sanoi musisoinnista?"
"Kuoro hajotetaan toistaiseksi."
"Se on hyvä, en kaipaa sitä." - "Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! (Amos 5:23.)
Korviini sattui ja luulin että luuri menee pirstaleiksi, kun hän ärjyi puhelimeen: "Ei se siitä johdu, vaan siitä ettei meillä ole aikaa laulaa! Emme käytä kuoroa näinä muutamina kuukausina ennen Harmagedonia, meidän täytyy saarnata!"
Olin silloin varma, ettei vuonna 1975 tapahtuisi mitään. Sen jälkeen olen ollut mukana vain uteliaisuudesta ikäänkuin ulkopuolisena tarkkailijana. Se oli siis vuonna 1974, ja muutamista kuukausista on tullut neljännesvuosisata.
Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1976, konventissa suuressa Messuhallissa Helsingissä, jylisi sama mies, H.V.Mouritz, mikrofoniin: "Jehova ei pettänyt lupaustaan, vaan vika on SINUSSA, joka uskoit että jotakin tulisi tapahtumaan vuonna 1975!"
Sen vuoden jälkeen ei ole tapahtunut muuta merkittävää kuin että annoin konsertin Temppeliaukion kirkossa vuonna 1977. En mennyt kokoukseen myymään lippuja, vaan laitoin konsertti-ilmoituksia porttikäytävään, joka johti valtakunnansaliin. Kukaan JT-ystävistä ei tullut, mutta muuten konsertissa oli epätavallisen paljon yleisöä. Konsertin jälkeen seurakunnanpalvelija tuli kotiini moittimaan minua, koska olin laulanut kirkossa. Vastasin: "JT:t ovat syrjineet ja boikotoineet minua, minut on ajettu pois JT:n kuorosta, joten mitä se teille kuuluu, missä laulan?
Sitten he alkoivat kuulustella minua konsertin ohjelmistosta. Sanoin: "Siellä oli J.S.Bachin ja G.F.Händelin hengellisiä aarioita, ja laulujen tekstit ovat suoraan Raamatusta, Jumalasta ja Jeesuksesta."
Annoin hänelle konserttiohjelman, jonka hän ottikin tarkempaa tutkimista varten, mikäli hän nyt ymmärsi mitään, koska se oli saksaksi.
"Mutta jos voisit antaa konsertin, jonka ohjelmistossa on vain JT:n lauluja, niin tulisimme mielellämme kuuntelemaan."
"Vai niin", sanoin, "pitääkö minun siis vuokrata sali, palkata pianisti säestämään, maksaa ilmoittelu ja liput vain voidakseni laulaa sille järjestölle, joka on vain vainonnut minua 30 vuotta, samaan aikaan kun toinen, teidän suosikkinne, on saanut laulaa sooloja konventeissa kolmesti vuodessa ja saanut mainetta ilmaiseksi, ilman mitään kustannuksia.
He eivät löytäneet minusta mitään vikaa, mutta ohjasin heidät ulos. He eivät voineet erottaa minua, ja minä saatoin olla vielä mukana ja tehdä tekosiani. Niistä olen kirjoittanut elämäkerrassani.
Olen antanut konsertteja sittemminkin ja opettanut muita laulamaan. Mutta JT:lla ei ole mitään elävää musiikkia kokouksissaan, mikäli nyt tahtoo kutsua musiikiksi sitä inhottavaa yhteislaulua, jossa säestys tulee mekaanisesti nauhurista.
Vuonna 1980 muutin Ruotsiin. Teeskentelin olevani "totuudessa", mutta roikuin mukana vain tutkiakseni lisää ns. "totuutta".
Vuoden kuluttua kuulin, että ystävämme Kaija oli kuollut. Hän oli ruotsinlautalla seuralaisineen matkalla tapaamaan tohtori Leviniä saadakseen lääkettä ylipainoon, mutta kuolikin mässäilyyn keskellä kulinaarisia orgioita.
Olin jo kauan odottanut, että esiin nousisi rehellisiä miehiä, tai useitakin sellaisia, jotka paljastaisivat VT:n petoksen. Sellaisen ihmisen piti löytyä VT:n omasta johdosta, koska ei auta mitään, jos joku ulkopuolinen sekaantuu asioihin. Ulkopuoliset vain herjaavat ja puhuvat sellaista mikä ei täsmää, ja se herättää vain myötätuntoa herjattuja kohtaan.
Uskonnollinen lahko on täysin suljettu ja eristynyt ulkopuolisista; näille näytetään Potemkinin kulisseja. Lahkolaiset ovat samalla tavalla eristyneet kaikesta lahkon ulkopuolisesta. Monet VT:n jäsenet ovat vetäytyneet syrjään kaikessa hiljaisuudessa tultuaan tuntemaan totuuden VT:n harhaopeista. Vaatii sisua ja varsinkin nöyryyttä julkisesti myöntää erehtyneensä sekä kieltää se uskonto jonka aiemmin uskoi olevan ainoa oikea. Niin teki Carl Olof Jonsson antaessaan vuonna 1986 suuren haastattelun Dagens Nyheterille. Hän oli tehnyt paljastuksia tutkiessaan raamatullisia, historiallisia ja tieteellisiä faktoja. Toisten auttaminen pois harhaopista vaatii myös epäitsekästä hyvää tahtoa.
Luin myös Raymond Franzin kirjan Crisis of Conscience. Franz oli hallintoelimen jäsen Vartiotornin pääkonttorissa New Yorkissa. Siten sain asiallista tietoa aiheesta. Silloin halusin itsekin lähteä pois, ja annoin seurakunnan vanhinten tietää sen. Mutta koska VT vaatii, että se täytyy tehdä kirjallisena, kirjoitin anomuksen jehovantodistajista pois lähtemiseksi. Mutta sitten myös minä vaadin kirjallisen vastauksen. Niin minulla on mustaa valkoisella, että olen itse vaatinut saada lähteä. Siitä huolimatta he ovat ilmoittaneet minut "erotetuksi", mikä on tosiasioiden vastaista. Se on enemmän kuin loukkaus, se on ihmisarvon alentamista.
Olen pohtinut paljon, mikä mahtaisi olla se seurakunta, josta puhutaan Hebrealaiskirjeen 10:25:ssa: "Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme -." Olen tullut siihen tulokseen, ettei sellaista seurakuntaa ole meidän aikanamme, vaan uskovat ovat aivan kuin Jeesuksen aikaan "näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla." (Matteus 9:36.) Jehovantodistajana sain kokea uskonnollista vainoa, epäoikeudenmukaisuutta, "minua on ruoskittu ylen määrin, monesti olen ollut kuolemanvaarassa, vaarassa niin maanmiesteni kuin vierasheimoisten joukossa, vaarassa kaupungissa ja autiomaassa, vaarassa merellä, vaarassa valeveljien parissa" (2. Kor. 11:23-26.), en niin paljon kuin apostoli Paavali, mutta valitettavasti väärän uskonnon vuoksi.
Mutta olen yhä elossa ja lauluäänikin on yhä tallella 77 vuoden iässä. Kiitos ja ylistys taivaalliselle Isälle, Kaikkivaltiaalle Jumalalle ja Jeesukselle Kristukselle.
Parasta kaikista: olen löytänyt TOTUUDEN, lopultakin, ja olen löytänyt sen omasta Raamatustani. "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6.) Amen.
© Anne-Marie (Helme) Liljeqvist
Hässelby, 28.6.2002
http://web.archive.org/web/200412312034 ... katse.html