Veljesseura.org

Monet alkavat pohtia uskonkysymyksiä teini-iässä. Myös jehovantodistajanuoret. Teini-ikä on kyseenalaistamisen aikaa, mutta miten käy kun JT-nuori alkaa kyseenalaistaa asioita?

Sinä, joka lähdit seurakunnasta teini-iässä tai parikymppisenä, kerro tarinasi! Palstaa lukee moni nuori jehovantodistaja, joka miettii samoja kysymyksiä kuin sinä aikanaan.

Liitän kolme kertomusta keskustelun taustaksi sekä sen vuoksi, että nuoret voivat samaistua niihin.

Katarinan tarina

Tukholmalainen Katarina Sjögren, 20 vuotta, ei saanut koskaan olla teini-ikäinen. Lähes kymmenen vuoden ajan hän oli jehovantodistajien lahkon jäsen. Kun kaverit menivät kaupungille, Katarina koputteli tuntemattomien ihmisten ovia myydäkseen sanomaa maailman tuhoutumisesta. Katarina oli vasta kaksitoistavuotias, kun hän joutui lahkon pauloihin. Joitakin vuosia aiemmin hänen isosiskonsa oli mennyt mukaan jehovantodistajiin.

- Isä ja äiti erosivat kun olin seitsenvuotias. En voinut kovin hyvin, koulussakin olin vähän kohmeessa. Olin yksin ja ihailin siskoa, kertoo Katarina kun kysyn, mikä lopulta sai hänet uhmaamaan vanhempiaan ja 15-vuotiaana kastattamaan itsensä ja ryhtymään jehovantodistajaksi.

Katarinan tarina on pelottava. Vielä kauheampaa on se, ettei se ole mitenkään ainutkertainen. Yhä useammin lahkot yrittävät värvätä 12-13-vuotiaita.

Katarinan isosisko oli lapsenlikkana kerran viikossa, kun äiti meni tanssimaan. Katarinan isosisko käytti ajan vaikuttaakseen pikkusiskoonsa.

- Sisko ja sen poikaystävä kertoivat kaikista niistä, jotka kuolevat kun Jeesus tulee takaisin. Vain jehovantodistajat selviäisivät. Jos rupeaisi heidän jäsenekseen, saisi asua paratiisissa täällä maan päällä. Leijonat ja lampaat leikkisivät vierekkäin. Tulin todella kauhistuneeksi kaikista jutuista kuinka Jeesus teloittaisi jumalattomat, mutta koska samaan aikaan he sattuivatkin tarjoamaan minulle pelastuksen kuolemalta, aloin uskoa heitä. Kun olin siinä 13, minut katsottiin tarpeeksi kypsäksi aloittamaan lahkon kirjallisuuden tutkiminen tosissani. Sitä sanotaan "totuuden" tutkimiseksi.

Kyse oli aivopesusta, ja vaikkei Katarinan siskolla ollut pahaa tarkoitusta, kirjat tekivät tehtävänsä manipuloinnissa. Kirjoissa oli sekä kysymyksiä että vastauksia. Katarinan ei tarvinnut miettiä omia vastauksia, vaan lukea ulkoa. Hän meni lahkoon nopeasti.

- Menin kokouksiin. Minuun teki vaikutuksen, kun kaikki olivat valtavan ystävällisiä ja iloisia siitä, että olin tullut sinne. Kun Katarinan äiti sai tietää tapahtuneesta, hän kielsi Katarinaa enää tapaamasta sisartaan. Mutta tytöt eivät olleet tyhmiä, ja he tapasivat salaa. Äiti ei pystynyt estämään kaikkea yhteydenpitoa. He saivat tavata vain jos lupasivat lopettaa lahkon tutkimiset.

Kun Katarina oli 14-vuotias, hän oli päättänyt ruveta todistajaksi Jehovalle.

- Äiti ja isä tulivat hulluiksi. He kuvittelivat, että he olivat pysäyttäneet siskoni, mutteivät he olleet. En saanut tavata todistajia vuoteen ja he yrittivät kaikkensa saadakseen minut pois sieltä. Tulos ei ollut vanhempien mieleen. Katarina vain vakuuttui siitä, että lahko oli oikeassa. - Opin, että vanhemmat usein yrittävät estää lapsiaan saamasta yhteyttä "totuuteen". Tätä maailmaa hallitsee paholainen, ja äiti ja isä kulkivat paholaisen teitä, halusivatpa he tai eivät. Aloin pitää heitä jumalattomina. Pelkäsin että hekin kuolevat.

15-vuotiaana Katarina kävi kasteella, ja pian hän joutui auttamispalveluun. Se tarkoitti sitä, että Katarina koputteli ovilla vähintään 2 tuntia päivässä myymässä jehovantodistajien aineistoa. Lehdet ja kirjat hänen piti itse ostaa etukäteen, ja sen jälkeen oli hänestä kiinni, pääsikö hän niistä eroon vai ei.

- Näin jälkeenpäin voi vain todeta, että heidän liikeideansa on nerokas. He kehuvat, että lehdet ovat halpoja ja että ne melkein annetaan ilmaiseksi. Mutta eihän se ole vaikeaa, kun me jäsenet maksoimme ne.

Katarina muistaa, kun hänen piti ensi kerran koputtaa tuntemattoman ovea.

- Pelkäsin todella. Olisikohan se ollut Kungälvissä, Göteborgin lähiössä. Muistan miten minun piti siskoni kanssa harjoitella mitä sanoisin ja että harjoittelimme keskusteluja.

Ennen kuin Katarina pääsi palvelukseen, lahkon johtajat kuulustelivat häntä tarkkaan.

- He tekivät tiukkoja kysymyksiä siitä, miten suhtaudun Jumalaan ja seksiin. Vastasin rehellisesti.

Alussa Katarina oli onnessaan ovien kolkuttelusta, mutta kun ovet suljettiin ja ihmiset huusivat hänelle, väheni ilokin. Mutta samalla tehtävä tuntui merkitykselliseltä, koska he puhuivat paratiisista.

- Koskaan ei käy hyvin, heti kun he kuulevat, että on "todistaja", ovi läimähtää kiinni.

"Auttajana" Katarinalle ei jäänyt aikaa muuhun kuin tutkimiseen ja ovien kolkutteluun. Hän menetti pian kaverinsa koulussa.

- Kun he kysyivät, haluanko kartsalle, sanoin vain etten halua. En sanonut suoraan, että he ovat jumalattomia ja etten saanut seurustella heidän kanssaan. Siitä seuraa ristiriita, koska lahko kieltää olemasta heidän kanssaan, mutta kuitenkin sitä haluaisi olla kavereidensa kanssa.

Jehovantodistajat eivät vietä syntymäpäiviä tai joulua. He eivät usko että Jeesus syntyi jouluna ja väittävät, että joulukuusi on saatanallinen vertauskuva.

- Lopetin joulun ja syntymäpäivän viettämisen, kun olin 14. Koska en halunnut lahjoja, antoi äiti periksi ja minä pilasin perheen juhlat.

Ysin jälkeen Katarinan oli aika ajatella tulevaisuutta. Hän oli oppinut, että lukionkäynti oli turhaa, Jeesus kun tulisi päivänä minä hyvänsä. Välttääkseen vanhempiensa haavoittamista hän kävi lukiota ensimmäisen vuoden, mutta lopetti sitten koulunkäynnin.

- Johtajat sanoivat, että se oli hukkaanheitettyä aikaa. Näin jälkeenpäin tiedän, että he olivat vain peloissaan siitä, että ehkä tutustuisimme tavallisiin ihmisiin ja jäisimme pois.

- Menin siivoustyöhön, kuten useimmat lahkon naiset. Kun lopetin koulun, oli minulla enemmän aikaa saarnaamiseen ja olin kentällä noin 3 tuntia päivässä.

Kun ei ollut saarnaamassa, hän meni lahkon kokouksiin.

- Saimme kotiin lehtiä, jotka piti lukea ennen kokousta. Se oli samanlaista kuin silloin kun tutkin tullakseni mukaan lahkoon. Lehdissä oli kirjoituksia, kysymyksiä ja tietysti vastauksia. Ensin joku saarnasi kokouksessa, sen jälkeen kysyttiin kysymyksiä ja me vastasimme kuten lehdessä luki. Ei puhettakaan, että olisi ajatellut itse. Toisaalta koskaan ei tarvinnut vastata väärin, koska vastaukset vain luettiin lehdestä.

Todistajavuosinaan Katarina joskus epäili. Mutta hän ei antanut ajatuksille sijaa. Hän pelkäsi helvettiin joutumista (=Harmagedonia suom. huom.) ja tiesi kuinka lahko kohteli poisjääneitä.

- Minulla oli epäilyksiä, mutten antanut itseni ajatella. Suljin pois kaikki epäilevät ajatukset. Taistelin omaa epäilyäni vastaan...

- Emme saaneet tervehtiä heitä. Jos tapasi poisjääneen kaupungilla, sitä vain katsoi poispäin. Monet poisjääneet murtuivat henkisesti, koska heidän perheensä olivat vielä mukana lahkossa. Osa tuli madellen takaisin ja rukoili anteeksiantoa. Jos johtajat hyväksyivät heidät, saivat he istua taaimpana salissa, mutta heidän piti mennä ulos kun me muut rukoilimme, jotteivät he olisi tartuttaneet meitä. Kun johtajat arvelivat heidän tehneen parannuksen, he saattoivat jälleen tulla seurakuntaan tavalliseen tapaan.

Yksi seikka on ällistyttänyt Katarinaa kun hän lähti lahkosta, ja se on jehovantodistajien asenne viinaan.

- Aikuiset saivat juoda alkoholia, kunhan eivät tulleet humalaan. Koska Jeesus joi viiniä, saimme mekin juoda. Monet saivat alkoholiongelman, mutta se lakaistiin maton alle. Tupakointi sitä vastoin oli täysin kiellettyä.

Seitsemän lahkossa vietetyn vuoden jälkeen Katarinasta alkoi tuntua, ettei kaikki ollut kohdallaan. Hän kaipasi taas olla kuin muut, ja kun hänen äitinsä huomasi että hänellä oli epäilyjä, antoi hän Katarinalle entisten jäsenten kirjoittamia kirjoja.

- Luin niitä salaa ja näin selvästi että olin joutunut mukaan huijaukseen. Ratkaisevaa oli kun näin että jehovantodistajat olivat olettaneet Jeesuksen tulevan takaisin jo 1975. Ne jotka olivat jäseniä siihen aikaan, möivät omaisuutensa odottaessaan Herran paluuta. Jeesus ei tullut ja lahko laski nopeasti uuden vuosiluvun. Näin on käynyt monta kertaa. Juttelin johtajille epäilyistäni, ja he vastasivat, ettei Jumalan sanaa saa kyseenalaistaa. Mutta heillä ei ollut vastauksia minulle.

Poisjäämistä Katarina kuvaa helvetiksi. Hän oli menettänyt yhteyden vanhoihin ystäviinsa eikä tiennyt kuka hän oli.

- Olin menettänyt identiteettini. Yhtäkkiä piti koettaa mitä mieltä itse olin ja mitä tunsin, enkä voinut tukeutua siihen mitä lahko on sanonut joka pikku asiasta. Koko nuoruuteni on kadoksissa, minulla on seitsemän vuoden tyhjä jakso ja tajuan etten saa sitä vahinkoa takaisin.

Katarina on käynyt tukiryhmän kokouksissa SESAMissa, yhdistyksessä joka koostuu eri lahkojen entisistä jäsenistä ja joka kokoontuu toisiaan auttaakseen.

- SESAMissa olen saanut paljon apua. Olen tavannut muita lahkon jättäneitä todistajia ja olemme voineet verrata kokemuksiamme, mikä on ollut valtavan tärkeää. On ihanaa, kun voi jutella samanikäisten kanssa, jotka ymmärtävät.

Katarina on myös saanut paljon tukea vanhemmiltaan. Sisareensa hän sitävastoin on menettänyt yhteyden.

- Nyt minua pidetään jumalattomana. Se mitä teen nyt varoittaessani muita, on vielä sitäkin pahempaa. Mutta on tärkeätä kertoa, etteivät muut tee samaa virhettä kuin minä. / Pether Öhlén

http://web.archive.org/web/200412221433 ... arina.html
Alkuperäinen teksti ruotsiksi: http://www.geocities.com/Pipeline/Cliff ... arina.html

Ymmärsitkö mitä kasteelle meneminen tarkoittaa?

Tapaan Anne-Lien kahvilassa. Hänellä on hyvin traaginen menneisyys kerrottavanaan. Hänet erotettiin 16-vuotiaana ja heitettiin pois kodistaan. Olen muotoillut kysymykset, mutta Anne-Lie on itse kirjoittanut tarinansa.

?: Ymmärsitkö, mitä kaste tarkoitti; olithan vasta neljäntoista?

V: En halunnut mennä kastelle; minut pakotettiin. En olisi voinut aavistaakaan, mitä kaste toi mukanaan. Kaikki se vastuu. Kentälle menosta tuli yhtäkkiä vaatimus. Minulla oli vastuu toisten käyttäytymisestä, samalla tavalla kuin omasta elämästäni. Sääntöjä ja vaatimuksia on niin paljon. On epäinhimillistä olla epäonnistumatta, mutta lapsena on vaikea nähdä laajasti. Totta kai osasin vastaukset kastekysymyksiin, olinhan kuullut sanomaan suurimman osan elämästäni. Jehovantodistajat elävät erossa todellisesta elämästä.

?: Eikö kukaan vanhimmista sanonut, että sinun tulisi odottaa vielä hieman ennen kastetta?

V: Ei, kukaan ei sanonut niin. Päinvastoin kaikki olivat iloisia monen vuoden painostuksen jälkeen, kun kaikki muut nuoret olivat jo käyneet kasteella. Siskoni kastettiin kanssani samaan aikaan, ja hän oli vasta yhdentoista. Suurin ongelmani oli, kuinka ehtisin rukoilla Jehovaa veden alla (tästä huomaa selvästi, että olin vielä täysi lapsi).

?: Sanoivatko vanhimmat, mitä seurauksia yhteisön jättämisestä olisi?

V: Ei, mistään seurauksista ei puhuttu. Oli enemmänkin itsestäänselvää, että eläisin "totuudessa" loppuelämäni. Olin nähnyt itse erottamisia ja huomannut, kuinka erotetuista puhuttiin pitkään jälkeenpäin. Siitä, kuinka heikkoja uskossaan erotetut olivat. Kuinka heidän kanssaan ei saanut seurustella. Monet päivittelivät, etteivät he olleet nähneet moista aiemmin. He olivat täysin vakuuttuneita siitä, että Saatana oli viekoitellut nämä ihmiset ja että he kokisivat traagisen lopun Harmagedonissa, jos he eivät palaisi.

?: Miltä kasvaminen jehovantodistajien keskuudessa tuntui?

V: Kasvuani leimasivat häpeä ja syyllisyys. Koskaan et kelvannut. Suorittamista. Kannettava taakka oli hyvin raskas. Koska jehovantodistajat kieltävät veren, eivät vietä juhlia eivätkä ole läheisessä yhteydessä yhteiskuntaan, oppivat lapset saman mallin. Lapset viedään saarnaamaan. Silloin alkaa koulukiusaaminen. Olet lievästi sanottuna erilainen. Koko koulunkäyntini ajan kuulin huutoja: "Saakutin jehova, haluatko syödä verta!" ja vastavaa. En saanut koskaan mennä "maailmallisiin" toimintoihin kuten luokkajuhliin tai -retkiin. Enkä myöskään uskonnonopetukseen tai biologiantunnille, jos siellä puhuttiin evoluutiosta. En osallistua juhlien järjestämiseen. Monet opettajat osoittivat jehovantodistajia kohtaan tuntemaansa halveksuntaansa rankaisemalla minua. Kun toiset askartelivat, jouduin minä vaeltamaan käytävällä tai tekemään matematiikantehtäviä. Vanhempani muuttivat toistuvasti alueelle, missä jehovantodistajista oli tarvetta. Joten olen ollut juureton ja turvaton yksilö. Kasvoin ilman kavereita, hehän vaihtuivat alinomaa... Minua ei koskaan kannustettu lukemaan läksyjä tai valmistautumaan ammatinvalintaan. Oli itsestäänselvää ryhtyä erikoistienraivaajaksi. Sain kuritusta päivittäin.

?: Miksi sinut erotettiin?

V: Eräs seurakuntalainen meni kielimään, että minulla oli poikaystävä, kun olin kuusitoista ja olin toiminut sopimattomasti. Sitten (tultuani takaisin) erosin itse 19-vuotiaana.

?: Kun olit komiteassa, mitä sinulta kysyttiin?

V: "Oletko ollut yhdynnässä hänen kanssaan? Kuinka monta kertaa? Saiko hän siemensyöksyn? Kosketteliko hän rintojasi?" Siis hyvin intiimejä kysymyksiä aktista. Sitten he kysyivät, kaduinko. He sanoivat, etten voinut katua, koska kyseessä ei ollut yksittäinen tapaus. Ja koska en itse tullut tunnustamaan vaan asetin minusta kielineen veljen suuren ongelman eteen. (Täytyy tähdentää, että tämä veli ei tullut puhumaan minun kanssani ennen vanhinten puheille menoa.) Heidän mielestään minun piti myös hävetä ja pyytää vanhemmiltani anteeksi, koska olin tuhonnut heidätkin (isä joutui luopumaan tehtävistään).

?: Mitä sinulle tapahtui erottamisen jälkeen?

V: Ennen kuin asiasta ilmoitettiin, sanoi isäni ettei hän enää tunne minua. Hän ei puhunut tai vastannut minulle tai tervehtinyt minua. Äitini hankki minulle asunnon, koska olin alaikäinen. Hän osti huonekaluja ja muuta salaa, vaikka isän mielestä olisin voinut hyvin olla ilmankin. En saanut ottaa huoneestani mukaani mitään. Menin osa-aikatyöhön, mutta raha ei riittänyt.

En tuntenut ketään, koska en ollut saanut seurustella kenenkään seurakunnan ulkopuolisen kanssa. Häpesin. En tiennyt, miten tavallisiin ihmisiin saa kontaktin. Nyt tiedän, että ei-jt-sukulaiseni olisivat mielellään auttaneet minua. Mutta yhteydet oli poltettu jo kauan ennen sitä, joten he eivät tienneet mitä minulle oli tapahtunut. Sosiaaliviranomaiset olisivat auttaneet minua, mutten oikeastaan tiennyt sitä. Enkä olisi voinut koskaan puhua vanhempieni ja seurakunnan takana (se että ajattelin olevani syntipukki, esti minua pitkään etsimästä apua).

Olin elävä kuollut. Lämpö ja rakkaus olivat poissa. Pelkäsin valtavasti Saatanaa, jonka luulin tulevan yöllä käymään. Pelkäsin katsoa uutisia, en halunnut nähdä profetioita, jotka varmistivat Harmagedonin tulevan.

Lopuksi olin niin epätoivoinen, että join itseni humalaan juhlissa kavereiden luona. Otin ensimmäisen pojan (poikaystäväni, jonka kanssa lopetin seurustelun kun minut erotettiin). Hän ei halunnut nähdä minua murtuneena ja peloissani. Muutimme yhteen, en tiedä oikein miten siinä kävin niin, mutta hän halusi mennä naimisiin kanssani ja alkaa tutkia jehovantodistajien kanssa. Olin 16 ja hän 21. Siitä alkoi taisteluni takaisin seurakuntaan. Isäni oli äärettömän onnellinen. Hän haki minulle erivapautta mennä naimisiin alaikäisenä.

Mutta hakemuksen läpimenoon meni vuosi. Sinä aikana voin vain entistä pahemmin. Kärsin sisäisestä väsymyksestä, sain vatsavaivoja, sain nenäverenvuotoja. Kävin töissä koko ajan, paitsi kokousiltoina. Minulla oli painajaisia, univaikeuksia, sydämen rytmivaivoja. Takaisinottamiseeni meni yli vuosi.

?: Yrittivätkö vanhimmat ylipuhua vanhempasi, jotta olisit saanut asua kotona (silloin 16-vuotiaana)?

V: Ei, heiltä vaadittiin, että joko minä muutan pois tai koko perhe häädetään. Asuimme valtakunnansalin yläkerrassa. Äitini yritti panna vastaan ja sanoi, ettei hän sitten voisi hoitaa minua. Perheeni ei saanut käydä luonani saati sitten seurustella kanssani yhtään; siitä olisi tullut seurauksia. Minä en saanut käydä perheeni luona, koska he asuivat valtakunnansalilla. Siskoni voivat pahoin tämän vuoksi. He pinnasivat välillä koulusta ja tulivat katsomaan minua salaa. He sanoivat voineensa huonosti nähdessään, kuinka minulle annettiin huutia koska paljastui, että minulla oli poikaystävä.


http://web.archive.org/web/200501161129 ... nelie.html
Alkuperäinen tarina ruotsiksi: http://web.archive.org/web/200501250027 ... tervju.htm

Myös "Linda" aikoo jättää jehovantodistajat

Nähtyään Ruotsin TV:n ohjelman Uppdrag granskning ("Tehtävä: Tarkastus") 8. huhtikuuta Linda päätti jättää jehovantodistajat. Liikkeen sisällä emme voi puhua ajatuksistamme, koska silloin voi aina joutua ilmiannetuksi, hän sanoo.

Jehovantodistajien kritikoiminen ei ole hyväksyttävää. Myöskään ei saa lukea lehtijuttuja tai kuunnella ihmisiä jotka tuovat esiin kritiikkiä liikettä kohtaan.

Näin sanoo Linda, joka on kuulunut kuuden vuoden ajan jehovantodistajien eri seurakuntiin Pohjois-Ruotsissa.
Nyt hän pohtii liikkeen jättämistä, ja siinä Uppdrag Granskning on ollut käännekohta.
Yhtäkkiä hän näki, että paljon siitä mitä hän oli todistanut oli väärin ja ettei hän ollut ainoa ajatustensa kanssa.
8. huhtikuuta jälkeen Lindan maailma repesi. Hän tuntee itsensä petetyksi ja hämmentyneeksi. Aikaisemmin hän oli vakuuttunut siitä, että liike ajatteli jäsenten parasta, mutta nyt hän epäilee.
- Pedofiilien uhreja ei tuettu vaan häväistiin. Miten semmoista voi ymmärtää?
Linda oli todella nuori kiinnostuessaan jehovantodistajista, ja aluksi sosiaalinen osuus olikin tärkeää.
- Tutkisteluoppilaalle ennen kastetta kohdistetaan valtavasti aikaa. Jäsenillä on paljon sosiaalista toimintaa, sanoo Linda.
- Toiveena on että menisit kasteella. Sen jälkeen kaikki (ulkopuoliset) joiden kanssa seurustelet katsotaan lähetystyömaaksi, sanoo Linda.
Ja lähetystunnit katsotaan työnteoksi. Sen jälkeen kun Linda kävi kasteella, kiinnostus häntä kohtaan lakkasi.

Nyt rakkauden tilalle tulivat vaatimukset. Hänen odotettiin valmistautuvan viikon kolmeen raamattukokoukseen sekä itsekin tekevän lähetystyötä.

Lindan mukaan monet liikkeen jäsenet elävät kovan paineen alla ja voivat pahoin. Epäilys voi olla tuhoisaa, ja useimmiten se johtaa eristämiseen.
- Uskon epäilemistä pelätään, ja siksi kaikki pidetään piilossa.
Ollessaan tutkisteluoppilas Linda opiskeli yliopistossa. Jehovantodistajien mukaan se oli turhaa. Opiskelu vei liikaa hänen ajastaan, joka sen sijaan olisi pitänyt omistaa Jumalalle. Mutta hän piti pintansa.

- Miksi opinnot tekisivät minusta jotenkin huonomman? sanoo Linda, joka uskoo, että epäilyksen siemen alkoi itää juuri tuolloin.

Sen, jolla on vakavia pohdintoja, täytyy kääntyä vanhinten puoleen. He ovat eräänlaisia sisäisesti valittuja pastoreita. Linda suhtautuu järjestelmään kriittisesti.

- Kyseessä voi olla vakavia ongelmia, jotka vaativat psykologia, lääkäriä tai poliisia; silti täysin kouluttamattomat ihmiset antavat siellä vastauksia ongelmiin.
Lindan läheinen ystävä kääntyi vanhinten puoleen, koska hänen miehensä pahoinpiteli häntä. Aluksi vanhimmat ajattelivat, että nainen valehteli. Sittemmin hän sai kuulla, että he uskoivat häntä, mutta että hänen pitäisi kunnioittaa miestään enemmän. Kun pahoinpitely jatkui, hän päätti jättää miehensä.
- Seurakunta oli pikemminkin väkivaltaisen miehen puolella eikä tukenut ystävääni, sanoo Linda.

Jehovantodistajat hyljeksivät naista ja Lindakin sai neuvon suhtautua häneen kuin kuolleeseen.
Nyt Linda pitää eristämistä rakkaudettomana periaattena ja katuu, ettei hän reagoinut aiemmin. Hän kuvailee itseään "aivopestyksi".

Linda on päättänyt jättää liikkeen, mutta lopullisen askeleen tekeminen tuntuu raskaalta. Käytännössä se merkitsee nykyisen elämän jättämistä ja täysin uuden rakentamista.

Apunaan hänellä on eronneiden jehovantodistajien verkosto, johon hän sai yhteyden Uppdrag Granskningin kautta. Hän on myös etsinyt psykologia.
Linda korostaa, että hänen epäilynsä kohdistuu järjestöön. Hän uskoo yhä voimakkaasti Jumalaan.

- Raamatun punainen lanka on rakkaus, mutta missä sitä voi nähdä jehovantodistajissa.

(Lindan nimi on olosuhteiden vuoksi muutettu.)

http://web.archive.org/web/200508020801 ... linda.html
Alkuperäinen teksti ruotsiksi: http://web.archive.org/web/200308030249 ... ning_2=102

Tähän yhteyteen lyhyt kommentti:
Kaikissa pulmatilanteissa nuorella ihmisellä on aina mahdollisuus ilman paljastetuksi tulemisen pelkoa kääntyä asioissaan paikkakuntansa sosiaalityöntekijöiden (alaikäisen, < 18-vuotiaan kohdalla lastenvalvoja), poliisiviranomaisen, aikuispsykiatrian vastaanoton ja myös ort.srk:n papin tai evl.seurakunnan diakoniatyöntekijöiden puoleen. Kaikki edellä mainitut ovat salassapito- ja vaitiolovelvollisia. Ainakaan evl.srk ei apua antaessaan edellytä yhteisönsä jäsenyyttä, eikä tietääkseni myöskään ort.srk.

On vain koetettava voittaa oma pelko, sillä muuta pelkoa ei ole. Eikä mitään pahaa voi tapahtua. Mikään paha ei kimppuun käy. Viranomaisten asiantuntemus erityisissä lahkokysymyksissä on tunnetusti huono. Tämä tulee ottaa kärsivällisesti huomioon. Muutoin he mielellään auttavat. Mikäli pelon syynä on (etenkin suurimmilla paikkakunnilla), että joku em. viranomaisista, tai joku heistä tai toimistoonsa kuuluvista on tietyn lahkoliikkeen jäsen, voi tätä perustellusta syystä tiedustella, jolloin ohjataan jonkun sopivamman puoleen tai järjestetään käynti niin, ettei paljastumisen vaaraa aiheudu.

Viranomainen tai evl.srk:n / Ort.srk:n työntekijä ei saa paljastaa luonaan käyneen henkilöllisyyttä tai hänen asiaansa (salaisuuttaan) kenellekään ulkopuoliselle. Mikäli näin kuitenkin käy, seurauksena on sanktio ao. viranomaiselle tai vastaavalle henkilölle. Onko jokin asia sanktion alainen, tästä ja menettelytavoista voi tiedustella poliisiviranomaiselta.

Aaac kirjoitti:Ymmärsitkö mitä kasteelle meneminen tarkoittaa?


?: Kun olit komiteassa, mitä sinulta kysyttiin?

V: "Oletko ollut yhdynnässä hänen kanssaan? Kuinka monta kertaa? Saiko hän siemensyöksyn? Kosketteliko hän rintojasi?" Siis hyvin intiimejä kysymyksiä aktista.

Tämä kuvottaa minua kaikkein eniten. Mitä halvatun oikeutta jollain keski-ikäisillä ukoilla (tai minkäänikäisillä) on mennä tällaisia asioita tivaamaan? Tiedän että jotkut vanhimmat ovat suorastaan perverssejä ja sairaalloisen uteliaita, saavat varmaan hyvät kiksit tällaisista tilanteista.

"saavat varmaan hyvät kiksit tällaisista tilanteista" -samaa mieltä. Varmasti on sellaisia vanhempia, jotka eivät käy netin seksisivuilla vaikka ajatus on kiihottava, mutta tässä on heidän lailliseksi ymmärtämänsä seksikanava. Tietysti on vanhempia jotka käyvät netin seksisivuillakin, miksei kun kerran peräti pedofiliastakin on aikanaan vain päässyt lahkon kirjoihin ja lahkon suojeluvelvollisuuteen viranomaisia vastaan.

Löysin vielä tämän Saran tarinan. Tarina on pitkä kuin nälkävuosi, mutta nuoren ihmisen selviytymistarina kannattaa lukea, mikäli aihe on yhtään ajankohtainen.


Sara - kertomus lapsesta joka ei saanut olla kuin muut

Tämä on kertomus kasvamisestani jehovantodistajien parissa. Haluan painottaa, että äitini on fanaatikko. Sen vuoksi osa tämän tarinan yksityiskohdista voi vaikuttaa ihmeellisiltä tai vääriltä. Äitini on aina lisäillyt sääntöjä, joita ei todistajien uskoon kuulu. Huomaat varmasti, etten kutsu todistajia "ystäviksi". Tuntemani todistajat käyttäytyivät kuin "ystävät", siksi kutsun heitä todistajiksi. Oikeita ystäviä sain vasta kun lähdin kotoa ja aloin seurustella tavallisten ihmisten kanssa.

*****

LAPSUUS

Synnyin vuonna 1973 keskiruotsalaisessa kaupungissa. Äitini luona kävi todistajia kun olin kaksivuotias. Perhe-elämämme ei tosiaan ollut idyllistä. Isäni käytti alkoholia ja lääkkeitä ja pahoinpiteli äitiä ja minua. Äiti oli masentunut ja voi erittäin huonosti. Hänellä ei juuri ollut ystäviä, koska ihmiset ottivat välimatkaa häneen väkivaltaisen isäni vuoksi. Sitten jehovantodistajat soittivat ovikelloa. Tämä vaikutti äitiini kovasti, kun ajattelee missä tilanteessa hän oli.

Hän on itse kertonut minulle, kuinka todistajat hukuttivat hänet ystävyyteensä. He huolehtivat minusta, jotta hän sai levätä. Saimme asua heidän luonaan, eivätkä he kertoneet isälle, missä me olimme. He veivät minut sairaalaan leikkaukseen, lohduttivat ja tukivat. Leikkaukseen joka oli tarpeen pahoinpitelyn vuoksi, ja josta olisin tulevaisuudessa saanut kärsiä.

Olen itsekin ollut masentunut, ja tiedän, kuinka haavoittuvainen ihminen silloin on. Äiti ei ollut aiemmin kokenut huomion ja huolehtimisen saamista osakseen. Siispä hän alkoi tutkia ja kävi pian kasteella.

Äiti erosi isästä kun olin kuuden. Äiti oli tuolloin jo käynyt kasteella, mutta isä ei koskaan edes tutkinut. Eron aikaisia tapahtumia en muista juurikaan. Sen muistan, että vanhimmat arvostelivat äitiä ja käskivät häntä muuttamaan takaisin isän luo. Äiti ei antanut periksi. Hän joutui monta kertaa menemään vanhimpien yksityisiin keskusteluihin, ja yhtä monta kertaa hän tuli kotiin itkien valtoimenaan.

Hän oli saanut neuvon antaa minut isän hoitoon ja antaa Jehovan hoitaa loput. Olin kauhuissani, koska en halunnut takaisin isän luo. Onneksi äiti ei kuunnellut tuota mieletöntä neuvoa vaan taisteli pitääkseen minut itsellään. Ne perheet, jotka auttoivat meitä piiloutumaan isältä, saivat kritiikkiä. Äidin piti olla parempi kristitty vaimo. Se, että minun pahoinpidellystä kehostani oli todisteena valokuvia, ei ilmeisesti ollut riittävä syy. Äiti tunsi, että kaikki oli hänen syytään.

Onnistuimme kuitenkin aloittamaan uudelleen alusta ilman isää. Uskoin, että kaikki sujuisi lopulta hyvin. Kuinka väärässä olinkaan! En uskonut, että mikään voisi olla pahempaa kuin ne vuodet jotka asuin isän luona. Äiti tukahdutti tunteensa ja avioeron aiheuttamat ongelmansa antamalla minulle tiukan kasvatuksen, jotta voisin tuntea oloni ylpeäksi seurakunnassa. Tutkimme Raamattua ja JT:n kirjallisuutta tuntikausia, jopa niinä päivinä jolloin ei ollut kokouksia. Menimme kentälle aina kun voimme. Äidille sanottiin jopa, ettei hän saisi mennä samalle alueelle niin usein. Olin pieni ja väsyin helposti, mutta jos sen olisin sanonut, olisi äiti raivostunut.

Hänen raivonsa herättämiseen ei paljon tarvittu. Jos haukottelin kokouksessa, sain selkään jälkeenpäin. Joskus äiti ei malttanut odottaa kotiin saakka, vaan kiskoi minut valtakunnansalin vessan ja löi minua järjettömän vimman vallassa. Huusin ja itkin niin kovaa, että se kuului koko valtakunnansalissa, mutta kukaan ei auttanut minua koskaan. Päin vastoin, joku vanhimmista saattoi tulla jälkeenpäin sanomaan minulle, kuinka tottelematon lapsi minä olin. Myös muut seurakunnan lapset saivat kuritusta. Yksikin isä läimi ja tukisti lapsiaan täysin avoimesti, joskus jopa kokousten aikana!

Toinen rankaisukeino, jota äiti käytti, oli minun jättämiseni ilman ruokaa. Hän saattoi pitää kaiken ruoan itsellään ja antoi minun katsella ruokailuaan. Jos taas olin ollut kelpo kenttäilijä, hän toi minulle suuret määrät hyvää ruokaa ja makeisia.

Turhauduin kovasti, koska en koskaan saanut "vapaata" raamatuntutkisteluista, kokouksista ja kenttäpalveluksesta. Otimme Raamatun ja kirjat mukaan jopa uimarannalle. Istuimme pari tuntia tutkistelemassa, samalla kun muut lapset leikkivät ympärillä. Vasta sen jälkeen sain mennä uimaan, ja sittenkin vain vähäksi aikaa. Äiti oli tarkka sen suhteen, etten saanut leikkiä liian kauan. Kaikki mikä vei aikaa totuudelta oli huonoa ja vaarallista.

Kentällemeno pelotti minua, varsinkin jos alueella oli luokkatovereita. Myös se, että äiti meni jääräpäisesti sellaistenkin luo jotka tulivat siitä vihaiseksi, pelotti minua. Vaikka ovenavaaja toivotti meidät helkuttiin, menimme sinne kuitenkin uudestaan seuraavalla viikolla. Muistan erityisesti erään uhkaavanoloisen miehen. Äiti pakotti minut sinnekin, ja kun hän soitti ovikelloa, pissasin housuun. (Olin silloin vain viisivuotias.)

Äiti teki tiukasti uusintakäyntejä kaikkien luokse, koska "he ovat saattaneet muuttua". Hän opetti minulle jo varhain, mitä minun piti vastata, jos joku kysyi minulta kenttäpalveluksesta. Äiti sanoi, etteivät maailmalliset ihmiset tajua sitä, että kentälle meneminen on todistajalasten kaikkein iloisin asia. "Jos joku kysyy sinulta kenttäpalveluksesta, sinun pitää sanoa: 'Rakastan saarnaamista, ja se on parasta mitä tiedän.'" Sanoin hänelle, ettei se ollut totta, vaan että palvelus ei ollut parasta mitä tiedän. Sen vuoksi hän löi minua, kunnes sanoin "oikealla" tavalla. Montakohan kertaa olin ovella palveluksessa ja sanelin ulkomuistista: "Ei, ei minua pakoteta, haluan itse." Olin kuin pieni ohjelmoitu robotti.

Eräs asia äidin ja hänen ystävättäriensä kenttäkäyttäytymisessä hämmensi minua. He saattoivat hymyillä ja olla vaikka kuinka ystävällisiä ihmisille. Mutta kun lähdimme, häipyivät hymyt ja he alkoivat puhua pahaa ihmisistä. "Näitkö sen taulun, se oli demoninen." Tai: "Näitkö, miten lyhyt mekko hänellä oli, hyi!" Joskus he alkoivat nauraa kovaan ääneen: "Oi että miten tyhmiä nämä maailmalliset ihmiset ovat, ajattele miten tietämättömiä!"

Tätä en pysty koskaan unohtamaan. Kun ihmiset sanovat, että jehovantodistajat ovat niin mukavia, niin he eivät tiedä koko totuutta. En väitä, että kaikki todistajat käyttäytyvät noin, eli puhuvat pahaa tapaamistaan ihmisistä. Mutta lapsuudessani ehdin kuulua ainakin viiteen eri seurakuntaan, ja kaikissa todistajat nauroivat ihmisten tyhmyydelle.

Kun aloitin koulun, huononi elämä entisestään. Luokkani lapset alkoivat lähes välittömästi kiusata minua. Aikuisena olen ymmärtänyt, että sen takana olivat heidän vanhempansa. He puhuivat pahaa jehovantodistajista, lapset kuulivat tämän ja siten sain minäkin kuulla kunniani. Joskus minua lyötiin, mutta yleensä kiusaaminen oli henkistä. En saanut leikkiä muiden kanssa, ja minua haukuttiin "jehovaksi".

Opettajatar ei auttanut asiaa. Hän seisoi luokan edessä ja huokaili, etten minä saa tehdä joulukoristeita. "Etkö ymmärrä Sara, kuinka työlästä tämä on minulle. Nyt joudun tekemään ylimääräistä työtä sinun vuoksesi."

Äiti käski minua vetäytyä pois, jos minua lyötiin. Se oli hänen neuvoistaan kaikkein tyhmin. Tämä vain lisäsi kiusaajien tarmoa. "Tulkaa lyömään Saraa, hän ei saa lyödä takaisin!" Mitä enemmän peräännyin, sitä enemmän minua lyötiin. Minusta tuli koulun kiusatuin lapsi. Monesti minua lyötiin mahaan, jotta alkaisin itkeä.

Tällaista oli neljännelle luokalle saakka. Sitten tein siitä lopun, ja päättäväisesti teinkin! Olin jo aiemmin ymmärtänyt, ettei äidin neuvoista ollut apua pennin vertaa. Lisäksi olin jo päättänyt, etteivät jehovantodistajat olleet mitään minua varten. Mutta en ollut puhunut asiasta äidille.

Eräänä päivänä kuudesluokkalainen poika kävi päälleni. Raivostuin ja löin häntä oikealla suoralla niin, että hän kaatui selälleen. Kaikki ympärillä vain tuijottivat. Sitten sain olla rauhassa. Joskus ajattelen, että jos olisin pannut hanttiin aikaisemmin, olisin sääntynyt niin paljolta...

Yksi asia vaikeutti koulunkäyntiä entisestään. Äiti saarnasi koulukavereilleni. Hän odotti koulun loppua ja jakeli heille lehtiä. Tämän vuoksi minua kiusattiin yhä enemmän. Vihaiset vanhemmat soittivat opettajalle, joka vuorostaan haukkui minut! Enhän minä ollut tehnyt mitään. Vihaiset vanhemmat huutelivat minulle kadullakin. "Lopeta poikani aivopeseminen!" he saattoivat huutaa minulle.

Äiti jatkoi lehtien jakamista. Kun kysyin miksi, hän sanoi, että he "näyttivät niin iloisilta". Äiti ei välittänyt, että se oli heidän vanhempiensa tahdon vastaista. Hänen mielestään myös alaikäisten saaminen "totuuteen" oli oikeutettua.

Hän antoi lehtiä myös lapsille, jotka leikkivät pihallamme, ja kannusti heitä antamaan lehdet vanhemmilleen. Hän antoi usein lehtiä jotka käsittelivät eläimiä. "Katso miten hienoja eläimiä!" Hän ei maininnut, että Herätkää käsittelee myös muita asioita. Hän käytti samaa perustetta myös palveluksessa. "Mutta tämä numero käsittelee myös eläimiä/tupakointia/koulutusta jne. Voithan lukea vain ne artikkelit."

Koska kotona ja koulussa oli puhdasta helvettiä, en pystynyt koskaan rentoutumaan kunnolla. Siksi sain voimakkaita mahakipuja kuusivuotiaana. Äiti ei vienyt minua lääkärille, koska hän pelkäsi, että kotioloistani kyseltäisiin. Lapsethan eivät saa vatsakatarria ilman syytä. Kärsin voimakkaista kivuista neljä vuotta, ennen kuin sain mennä lääkäriin. Siinä vaiheessa minulla oli jo vatsahaava. Lääkäri kysyi, miten voin. Äiti ehätti sanomaan, että voin erittäin hyvin. Näin kuinka lääkäri ei pitänyt tästä; hänhän oli kysynyt minulta, ei häneltä. Mutta muuta emme sanoneet. Minulla oli ajoittain myös päänsärkyä.

Jehovantodistajaksi kasvaessani oli jo varhain selvää, ettei koskaan pitänyt esittää "vääriä" kysymyksiä. Kun olin kuusivuotias, kuulin äitini ja hänen ystävättäriensä keskustelevan siitä, kuinka Harmagedon tulisi 1980-luvun alussa. Vuodet vierivät, ja tuli 1980-luvun puoliväli. Sitten kuulin, kuinka äidin mielestä Harmagedon tulisi 1980-luvun lopussa. Kysyin eräältä vanhimmalta, miksi Harmagedonin ajankohtaa oli siirretty. Hän sanoi muistaakseni näin: "Jotta yhä useammista tulisi jehovantodistajia." Sitten kysyin: "Jos Harmagedonia on nyt lykätty, vain Jehova voi tietää sen. Kuinka Jehova on puhunut kanssasi asiasta? Ja kuinka voit sanoa, että se tulee 1980-luvun lopussa? Onko Jehova sanonut sinulle niin?" Vanhin muuttui tulipunaiseksi ja sanoi äidilleni, että hänen pitäisi kurittaa nenäkästä lastaan. Tällaisten tapausten vuoksi otin etäisyyttä jehovantodistajien oppiin.

Äitini ja minä huomasimme, että ylitsepursuva sydämellisyys viileni huomattavasti, kun olimme olleet seurakunnassa jonkin aikaa. Aluksi meitä haettiin ja kyydittiin kaikkiin kokouksiin, mutta kun äiti kävi kasteella, tämä loppui. Äiti kyseli yhä kyytiä kokouksiin, mutta veljet mumisivat vaivautuneena, ettei se sopinut heille. Eräs nainen sanoi suoraan, että hänen mielestään meidän pitäisi kävellä. Asuimme silloin 3,5 kilometrin päässä salilta. Se oli viisivuotiaalle pitkä kävelymatka. Rukoilin äitiä, että menisimme pyörällä kesäisin, mutta se ei sopinut. Hän pelkäsi, että hame saattaisi nousta ylös. Housuissa ajaminen ja sitten hameen vaihtaminen salilla kuulosti häneltä kuolemansynniltä. Muistan, kuinka kuljimme matkan edestakaisin jokaisena kokouspäivänä, kun ns. "ystävät" ajoivat ohi. Monet olivat lapsettomia pariskuntia, joilla olisi kyllä ollut tilaa autossa.

Seurakunnassa alettiin puhua, koska äiti oli eronnut. Joidenkin mielestä hänen olisi pitänyt mennä naimisiin. He eivät ymmärtäneet kuinka hän tuli toimeen ilman työssä käyvää miestä. Joskut puhuivat avoimesti, kuka vapaa mies sopisi äidille parhaiten. Äiti suuttui tästä. He yrittivät tyrkyttää äidille "sopivaa veljeä" ja istuivat kirjantutkistelussa sopivasti niin, että äiti joutui hänen viereensä.

Äiti haki kierrosvalvojan apua. Kun hän puhui salilla, hän otti esiin juoruamisen ja kuinka huono tapa se on. Juoruilijat punastuivat ja katsoivat lattiaan. Sitten äiti jätettiin rauhaan.

Suurin syy siihen, että jätin jehovantodistajat, oli ehkä se, että kyllästyin kaikkeen Raamatun tutkimiseen, kentällä ravaamiseen ja erilaisena olemiseen. Olin kyllästynyt siihen, että kaikki oli kiellettyä. En saanut lukea sarjakuvia, kuunnella "maailmallista" musiikkia, lukea tavallisia kirjoja, hankkia kavereita jehovantodistajien ulkopuolelta, leikkiä barbeilla, tanssia... Luetteloa voi jatkaa vaikka kuinka paljon. Lyhyesti sanottuna, en saanut tehdä mitään, mitä pienet tytöt tekevät.

Sitten en tietenkään saanut viettää joulua tai syntymäpäiviä, mennä diskoon, olla yötä kavereiden luona. Ostin sarjakuvia äidiltä salaa. 9-10-vuotiaana aloin kuunnella hänen poissaollessaan popmusiikkia radiosta. Tanssin musiikin tahdissa ja kuvittelin olevani suosittu ja pidetty. Että olin kuin kaikki muutkin. Myöhemmin aloin vetäytyä yhä enemmän syrjään jehovantodistajista. Sanoin olevani sairas tai tekeväni läksyjä.

Kun olin nuorempi, ei sairaus ollut mikään syy jäädä kotiin. Äiti retuutti minua kokouksiin ja konventteihin riippumatta voinnistani. Saatoin istua kokouksessa 39 asteen kuumeessa. Minun piti mennä kokoukseen vesirokossakin. Seurakuntalaisten mielestä minun ei ollut sopivaa olla siellä, koska voisin tartuttaa muita. Äiti suuttui ja sanoi, että Paholainen saa heidät puhumaan niin. Eräs vanhahko sisar sai tartunnan ja oli pahasti sairaana. Edes se ei estänyt äitiä viemästä minua kokouksiin sairaana.

Jo varhain päätin jättää jehovantodistajat heti kuin mahdollista. Äiti oli jo valmistellut minulle "uraa" jehovantodistajissa. Peruskoulun jälkeen minun piti ottaa osa-aikainen siivoustyö ja aloittaa kenttäpalvelus. Hän puhui minusta usein seurakunnassa, siitä kuinka minusta tulisi tienraivaaja ja palvelisin Jehovaa. "Sitä Sara haluaa kaikkein eniten", hän sanoi.

Kun aloin hangoitella vastaan enkä halunnut enää kentälle, alkoivat puheet kiertää seurakunnassa. Muut tytöt eivät saaneet seurustella kanssani, koska en mennyt ahkerasti kentälle tai vastannut kokouksissa. Olin "epähengellinen". Huomaa, että olin vasta kymmenvuotias!

Osa-aikatyön ottamista pidetään "hienona", koska niin voi käyttää lopun ajan kenttäilyyn. Meitä lapsia kannustettiin jättämään koulunkäynti peruskouluun ja ryhtymään tienraivaajiksi. Ansiotyö oli jotakin kielteistä, joka vei aikaa "totuudelta". Äitini mukaan ne, jotka silti opiskelivat ja hankkivat hyväpalkkaisen työn, olivat huonoja esimerkkejä.

Toinen seikka, joka toi ongelmia, oli äidin asenne muotiin ja vaatteisiin. Muoti ei ollut hyvä asia, se oli maailmallista. Eli äiti etsi minulle muodista menneitä vaatteita kirpputorilta. Väri ei ollut sallittua; ruskea ja harmaa olivat parhaat. Kokouksissa minulla oli pitkä hame, tiukkoja pitkäkauluksisia paitoja ja pitkä takki. Suurin osa kokousvaatteistani oli kuin suoraan 60-luvulta. Näytin mummolta, vaikka olin vasta lapsi. Yksi todistaja kommentoikin vaatteitani ja kysyi äidiltä, miksi hän pakotti minut käyttämään niin rumia vaatteita. Äiti nosti nokan pystyyn ja sanoi, että totisesti hän oli oikeassa ja toiset väärässä. Itse hänellä oli hienommat ja nykyaikaisemmat vaatteet.

Samanlaisia olivat muutkin vaatteeni. Farkut olivat täyskiellossa, kuten myös vaatteet ja kengät, jotka sillä hetkellä olivat lasten ja nuorten suosiossa. Kuljin vanhoissa ruskeissa housuissa, jotka olin saanut vanhalta sisarelta. Jos joku vaate tuli muotiin, piti äiti huolta, etten vain saisi sitä.

Hän tosiaan näki vaivaa, että käyttäisin vaatteita, joita kellään muulla ei ollut. Syy oli se, että hän halusi näyttää, etten ollut kuin muut. Tietenkin minua kiusattiin vaatteiden takia. Paidat joissa oli painokuvioita, olivat myös pannassa, koska ne olivat "epäjumalankuvia". Edes nalleja tai kukkia ei sallittu.

Sanoin äidille, että seurakunnan muut lapset ja aikuisetkin käyttivät kuvallisia paitoja. "Käyttäkööt. He saavat vastata siitä Jehovalle." Ei merkinnyt mitään, vaikka muut seurakuntalaiset tekivät sellaista, mikä äidin mukaan oli kiellettyä. Äiti oli aina oikeassa. Sillä ei ollut merkitystä, ettei hän löytänyt tukea kirjallisuudesta tai Raamatusta.

LÄHTEMINEN

Murrosiässä minusta tuli oikea villikko koulussa. Tappelin ja kiroilin. Ajattelin, että jos kiroilen, eivät koulukaverit enää pidä minua jehovantodistajana. Olimme muuttaneet ja olin uudessa koulussa, mutta huhut kulkivat. Vaikka kuinka yritin sopeutua, olin aina "se jehova". Tajusin, että minun täytyy sanoa äidille, etten enää halua olla "totuudessa".

Siinä kävi kuten pelkäsin. Äiti hyökkäsi kimppuuni, huusi, löi ja sylki kasvoilleni. Hän sanoi, että minuun oli mennyt demoni. En saanut enää asua kotona, joten menin kuukaudeksi serkkuni luokse. Selitin puhelimessa äidille, että pysyn päätöksessäni. Hän itki, rukoili ja uhkaili, mutta olin jääkylmä. "Jos en saa tulla kotiin, soitan sosiaaliviranomaisille ja pyydän päästä sijaiskotiin."

Kuukauden kuluttua muutin takaisin kotiin. Äiti jatkoi nalkutusta, anelua ja pyytelyä. En välittänyt hänestä. Jos jotain opin lapsuudesta, niin se oli tunteiden vaientaminen. Se taito minulla on yhä jäljellä. Jos jokin asia rasittaa liikaa, suljen sen mielestäni. Voi kuulostaa kummalta, mutta se oli ainoa pelastuskeino yksinäiselle lapselle, jolla ei ollut ketään kenen puoleen kääntyä. Minua on monesti syytetty jääkylmäksi ja kovaksi. Sellaiseksi tulee, jos joutuu elämään samanlaisen lapsuuden kuin minä. Tämän päivän ongelmani ovat pikkuseikkoja verrattuna niihin joita minulla oli lapsena. Taloudelliset ongelmat eivät tarkoita sitä, että saan selkääni jos puhelinlasku on myöhässä. Lapsena ajattelin vain, kuinka voisin välttää kiusatuksi tulemista ja mitä sanoisin, että äiti olisi tyytyväinen.

Asuin äidin luona vielä kuusi vuotta. Koko aika oli yhtä riitelyä. Hän repi julisteet seiniltä, heitti pois kasetit ja kieltäytyi pesemästä farkkuja. Ja koko ajan sain kuulla, että minun pitäisi ottaa järki käteen. Hän lopetti minun hakkaamiseni, koska aloin lyödä takaisin. Silloin hän pelästyi ja syytti minua kuristamisesta. Voi vain kysyä, kumpi on kuristanut kumpaa?

Sitten muutin pois lähes 800 kilometrin päähän kotoa. Oli mahtavaa päästä paikkakunnalle, jossa kukaan ei tuntenut minua. Kukaan ei tiennyt mitään taustastani, ja saatoin aloittaa alusta. On vaikea kuvailla sitä tunnetta, että saa itse päättää asioistaan, haluamisistaan ja tekemisistään. Sain uusia kavereita ja minulla oli hauskaa. Kukaan ei haukkunut vaatteitani, kukaan ei sanonut että se ja se on kiellettyä ja maailmallista. Tapaamani ihmiset hyväksyivät minut sellaisena kuin olen. He seurustelivat kanssani ilman valtavia vaatimuksia.

Koska minua oli kiusattu niin paljon, minun oli vaikea tapailla poikia kotikaupungissani. Jos joku osoitti kiinnostusta, kerrottiin hänelle pian että olin "päästäni sekaisin" koska olin jehovantodistaja. Ei auttanut, vaikka sanoin, että vain äiti, en minä, oli jehovantodistaja. Kukaan ei kuunnellut.

Ihmettelen yhä, miksi he olivat niin julmia. Olin tietysti erilainen rumine vaatteineni, ja olin aikaisemmin käynyt kentällä, mutten ollut koskaan ollut ilkeä kenellekään. Minua vihattiin niin paljon kotikaupungissani, etten koskaan mennyt käymään sinne uudestaan. En voinut kävellä kadulla ilman että toiset katsoivat tai huutelivat. Mitä jos he olisivat kerrankin ajatelleet, kuinka voin tai miten minulla oli asiat kotona? Mikseivät he voineet ajatella, että minut pakotettiin kentälle ja kokouksiin? Kukaan ei halunnut tutustua minuun, mutta silti he luulivat tietävänsä tarkkaan kuka olin.

Koska olin tottunut siihen, ettei kukaan pitänyt minusta, tuntui eriskummalliselta ja uudelta, kun useat pojat uudessa kaupungissani olivat kiinnostuneita minusta. Koulussa sain aina kuulla, ettei kukaan halua minua, ettei kukaan halua "jehovanarttua". Aluksi luulinkin, että nämä pojat vain vedättivät. Eräs poika tuli sanomaan suoraan: " Olen kiinnostunut sinusta!" En tiennyt mitä sanoa. Aiemmin pojat olivat kyllä sanoneet noin mutta sitten nauraneet päälle. Tästä tapauksesta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä tapasin pojan, jonka kanssa olen nyt naimisissa.

SELVIYTYMINEN

Onneksi mikään jehovantodistajien oppi ei ole vaikuttanut minuun enää aikuisena. En ole koskaan katunut, että lähdin sieltä ajoissa pois. En ole koskaan ajatellut, että "mitä jos jehovantodistajat ovatkin oikeassa". En ole koskaan uskonut Harmagedoniin: se on vain hölynpölyä jolla väki pelotellaan tottelevaiseksi. En myöskään omaksunut heidän asennettaan seksiin ja avioliittoon. Olen lukenut, että joillakin voi olla ongelmia seksielämässä senkin jälkeen, kun he ovat jättäneet jehovantodistajat. Myös tämän asian olen selvittänyt itseni kanssa.

Kotoa lähteminen tuntui kuin vankilasta pääsyltä. Olen lopulta onnellinen nyt. Äitini sanoo yhä, että ainoa tapa tulla onnelliseksi on ryhtyä todistajaksi. Mutta lopetin kuuntelemasta häntä jo kauan sitten.

Äiti jäi jehovantodistajien vangiksi, kun hän oli masentunut ja epävarma ja eli jatkuvassa isäni pelossa. Äiti oli valmis tekemään mitä vain saadakseen todistajien tarjoaman yhteisön. Kun hän kävi kasteella, viileni todistajien kiinnostus häntä kohtaan ja saimme kokea, mikä rakkaudellisten todistajien todellinen minä oli. Äitiä pidettiin hankalana koska hän oli eronnut ja tarvitsi apua, mm. kuljetusta kokouksiin. Meistä juoruttiin. Huomasin kuinka todistajat saattoivat pilkata "tiedottomia ja tyhmiä" maailmallisia ihmisiä. Jotkut lapset jätettiin seurakunnassa kaveripiirin ulkopuolelle. Vanhemmat kilpailivat siitä, kenellä on kunnollisimmat lapset. Kun kaksi 17-vuotiasta seurusteli ja meni naimisiin, sitä pidettiin "ihanana". Kiinnostuneita kohtaan osoitettu ylitsepursuava ystävällisyys muuttui ilkeäksi juoruiluksi, jos hän lopetti raamatuntutkistelunsa kesken. Kaikki tämä sekä kaikki elämän säännöt olivat liikaa minulle.

Nykyisin en oikein osaa suhtautua uskontoon. Jos joku yrittää saarnata minulle, suutun ja kehotan häntä kaikkoamaan. Kokemukseni mukaan täytyy kieltäytyä kunnolla. Ystävällinen ei voidaan tulkita ehkäksi. Elän täysin tavallista elämää nyt enkä halua noudattaa idioottimaisia uskonnollisia sääntöjä.

Voisi luulla, että huoleni jehovantodistajien kanssa olisivat nyt ohi. Mutta ei. Asun nykyisin Etelä-Ruotsissa samassa kaupungissa kuin äitini. (Ei kotikaupunkini.) En ole käynyt yhdessäkään kokouksessa, mutta luonnollisesti kaikki todistajat tietävät kuka olen. Olen jopa tavannut heitä äitini luona. Äitini on väittänyt, etteivät todistajat koskaan juoruile. Silti on ihmeellistä, etten voi mennä kotiovestani ulos ilman, että äitini tietää sen. Jos kävelen kaupungilla, todistajat kertovat siitä äidille. He tietävät missä asun, mitä kavereita minulla on, kuinka pukeudun, mitä ostan, mistä olen kiinnostunut. Kun mieheni auttoi tyttökaveriani ostosten teossa ilman että minä olin mukana, levisi heti huhu että hän oli uskoton ja että me eroaisimme.

Joskus kuulen äitini sanovan: "Sisar X näki sinut kaupungilla. Olit ICAssa ja ostit virvoitusjuoman ja lehden." Tai: "Veli Q näki teidät eilen, olitte autolla liikkeellä." Mitäs se todistajille kuuluu?

En seurustele heidän kanssaan. Aluksi he eivät kunnioittaneet toivettamme, ettei meidän luonamme saa käydä saarnaamassa. Sain lehtiä postilaatikkoon. Minut pysäytti kaupungilla sisar joka lähes huusi että minun pitäisi tulla valtakunnansalille. Pauhasin äidille, että hänen pitää kertoa etten halua yhteydenottoja. Mutta aina he tulivat "vahingossa". Vasta kun uhkasin poliisilla, he eivät enää tulleet.

Sitten alkoi "Operaatio vahdi Saraa". En ymmärrä miksi olen niin kiinnostava. Ehkä tein virheen, kun olin kohtelias todistajille joita tapasin. Kiinnitin siihen huomiota jo lapsena. Jos joku oli ystävällinen, äiti "iski" heti häneen. Ehkä hän luuli että jokainen mukava ihminen haluaa itsekin tulla todistajaksi. Jos taas on töykeä ja käskee heidät matkoihinsa, he (useimmiten) jättävät rauhaan.

Olen saanut useita kertoja todistajat kiinni valheesta. Äiti on aina väittänyt, että todistajat ovat todella rehellisiä ja että jos he valehtelevat, he joutuvat vastaamaan siitä Jehovalle. Äiti tutki naisen kanssa, jota kutsun "Miaksi". Hän halusi lopettaa ja etsi minut, jotta puhuisin äidille. Selitin asian äidille. Äiti sanoi että asia on selvä ja että hän kertoo muillekin seurakuntalaisille. Mutta Mian postilaatikkon ilmestyi kuitenkin lehtiä. Sitten hän soitti vanhimmalle ja pyysi, ettei hänen luonaan enää käytäisi. Kuulin itse kun Mia soitti. Silti vanhin väitti myöhemmin, ettei Mia ole koskaan soittanut hänelle. Kerroin tästä äidille, mutta hän sanoi vain, etteivät vanhimmat valehtele. Eräs todistaja sanoi, ettei Mian luona ole käyty vuoteen, mutta muuttui ihmeen hiljaiseksi kun Mia näytti hänelle postilaatikostaan löytämänsä tuoreimman lehden.

Lopuksi, kuinka voin tänään? Olen kolmekymppinen ja olen syönyt mielialalääkkeitä puolet elämästäni. Nyt olen kuitenkin ollut neljän vuoden ajan jo niin terve, etten ole tarvinnut lääkkeitä. Kävin psykologin pakeilla murrosiästä 23-vuotiaaksi saakka. Siitä oli minulle paljon apua. Kun tapasin mieheni ja aloin elää kuten halusin, katosivat päänsäryt, joita minulla oli ollut useita kertoja viikossa koko kasvuikäni ajan. Vatsavaivojakaan minulla ei enää ole. Valitettavasti kärsin syömishäiriöstä. Lohduttaudun syömällä. Ruoka ja makeiset toimivat kuin tuskanpoistajat. Jotkut alkavat juoda, minä väärinkäytän ruokaa.

Asia jota ajattelen joskus, on se ettei kukaan reagoinut oloihini kun olin lapsi. Ihmiset halusivat ummistaa silmänsä. Kukaan aikuinen ei auttanut minua, vaikka pyysin apua. Kerran puhuin opettajalle tilanteestani ja hän soitti kotiin äidille. Opettaja kysyi, lyökö äiti minua ja tietysti äiti kielsi kaiken. Mutta kotona hän löi minua jälleen.

Halusin kertoa tarinani, jotta ihmiset saisivat tietää, millaista minulla on ollut. Kaikilla jehovantodistajien lapsilla eivät asiat ole kuin minulla. Silti on tärkeää, että ihmiset saavat tietää, kuinka lahko voi tuhota elämän. Ne todistajat, jotka mahdollisesti lukevat tämän, varmasti kutsuvat minua valehtelijaksi ja väittävät, että olen liikkeellä tuhotakseni todistajien maineen.

En ole, sillä minulla on täysi touhu itsestäni huolehtimisessa ja kaiken parhaan irtiottamisessa elämästä sinä aikana, joka minulla vielä on.

© ”Sara”, 2003.


http://web.archive.org/web/200412221449 ... /sara.html
Alkuperäinen teksti ruotsiksi: http://web.archive.org/web/200609041325 ... g/Sara.htm

Jaakko Ahvenainen kirjoitti:Tähän yhteyteen lyhyt kommentti:
Kaikissa pulmatilanteissa nuorella ihmisellä on aina mahdollisuus ilman paljastetuksi tulemisen pelkoa kääntyä asioissaan paikkakuntansa sosiaalityöntekijöiden (alaikäisen, < 18-vuotiaan kohdalla lastenvalvoja), poliisiviranomaisen, aikuispsykiatrian vastaanoton ja myös ort.srk:n papin tai evl.seurakunnan diakoniatyöntekijöiden puoleen. Kaikki edellä mainitut ovat salassapito- ja vaitiolovelvollisia. Ainakaan evl.srk ei apua antaessaan edellytä yhteisönsä jäsenyyttä, eikä tietääkseni myöskään ort.srk.

On vain koetettava voittaa oma pelko, sillä muuta pelkoa ei ole. Eikä mitään pahaa voi tapahtua.

Totta, mitään pahaa ei tapahdu.
Mutta. Kun on iskostettu päähän että seurakunnasta EI SAA puhua "pahaa" ulkopuolisille, koska se antaa huonon kuvan Jt:stä, ja häpeää Jehovan nimelle.


Tiedän kokemuksesta kuinka vaikeata se oikeesti on edes ajatella että huono olo johtuisi todistajuudesta.
Ja henkilökohtaisesti minulla kesti kauan ennenkuin pystyin psykiatrille puhumaan siitä mitä oikeasti johti
loppuunpalamiseen. Eli sen että on koko elämänsä aikana pyrkinyt elämään semmosta elämää mitä vanhemmat ja todistajuus vaatii, mutta ei omaa elämää ja nuoruuta ollenkaa.
Sitten kun aikuisena törmää selviin kusetuksiin, esim. Yk-jäsenyys, ja pedotapauksiin missä seura suoraan
valehtelee ja suojelee raiskaajaa, niin soppa on selvä

Hei Sara! Hyvin koskettava,tuo sinun kertomus, tuntuu epätodelliselta,mutta juuri näin jehovantodistajat voi toimia.Itselläni ei ole kokemusta lapsuudessa todistajista,muuta kuin meillä kyllä kävivät,mutta vanhempiini ei moinen oppi tehonnut,koska he olivat niin kirkol ovatlisia.Mutta itse olen aikuisena joutunut heidän vainottavaksi,vaikka he yleensä väittävät päinvastaista.He valehtelevat,ja puhuvat selän takana aivan mitä vain itsensä pönkittämiseksi.Juuri niinkun sanoit,eivät kaihda keinoja,joka uskaltaa asettua heitä vastaan,loppuu ystävyys,ja yleensä kaikki,mitä he muulloin esittävät,rakkaudellisesta veljesseurasta.Ihme että olet selvinnyt,kaikkea hyvää sinulle,pidä lippu korkealla,älä anna periksi.

Kuhan saisin joskus valmiiksi oman tarinani niin laittaisin sen näille sivustoille... Itse kun olen vähän ennen täysi-ikäisyyttä tehnyt oman ratkaisuni.
mutta hienoja kokemuksia noi edellä mainitut.

Jaakko Ahvenainen kirjoitti:Viranomainen tai evl.srk:n / Ort.srk:n työntekijä ei saa paljastaa luonaan käyneen henkilöllisyyttä tai hänen asiaansa (salaisuuttaan) kenellekään ulkopuoliselle. Mikäli näin kuitenkin käy, seurauksena on sanktio ao. viranomaiselle tai vastaavalle henkilölle. Onko jokin asia sanktion alainen, tästä ja menettelytavoista voi tiedustella poliisiviranomaiselta.

Jaska, ethän nyt vain tarkoita sitä että murtumispisteessä olevan nuoren pitäisi lähteä tiedustelemaan poliisiviranomaisilta sanktio-alaisuutta, vaikka vain haluaisi keskustella jonkun kanssa ? Luulen että tätä et tarkoittanut.

Jaska, meneekös se muuten niin että ns vaitiolovelvollisuuden omaava on kuitenkin "lain mukaan" velvollinen toimittamaan tietonsa eteenpäin mikäli kyseessä vakava rikos. Vakavana rikoksena pitäisin esim. murhan silminnäkijää, murhan tehnyttä, pedofilian uhria tms. Onko sulla tarkempaa tietoa mihin vaitiolovelvollisuuden rajat suurinpiirtein vedetään. (en jaksanut googlata)

Bergerac kirjoitti:Jaska, ethän nyt vain tarkoita sitä että murtumispisteessä olevan nuoren pitäisi lähteä tiedustelemaan poliisiviranomaisilta sanktio-alaisuutta, vaikka vain haluaisi keskustella jonkun kanssa ? Luulen että tätä et tarkoittanut.

En todellakaan. Olen ilmaissut asian tosi huonosti. Tarkoitus oli sanoa, että esim. sosiaalityöntekijä tai vastaava voi konsultoida poliisia sanktioista, mikäli tarvetta tällaiseen kolmannen osapuolen taholta esiintulleeseen tietovuotoon tulee. Kiitos huomautuksesta.

Jaska, meneekös se muuten niin että ns vaitiolovelvollisuuden omaava on kuitenkin "lain mukaan" velvollinen toimittamaan tietonsa eteenpäin mikäli kyseessä vakava rikos. Vakavana rikoksena pitäisin esim. murhan silminnäkijää, murhan tehnyttä, pedofilian uhria tms. Onko sulla tarkempaa tietoa mihin vaitiolovelvollisuuden rajat suurinpiirtein vedetään. (en jaksanut googlata)

Pitää lakia pikaisesti vilkuilla – alla tärkeimmät:

Lasten kohdalla lain tarkoituksena on lapsen etu. Lastensuojelulaissa säädetään mm:
5 luku
.....
25 §
«Ilmoitusvelvollisuus»
Sosiaali- ja terveydenhuollon, opetustoimen, nuorisotoimen, poliisitoimen ja seurakunnan tai muun uskonnollisen yhdyskunnan palveluksessa tai luottamustoimessa olevat henkilöt sekä muun sosiaalipalvelujen tai terveydenhuollon palvelujen tuottajan, opetuksen tai koulutuksen järjestäjän tai turvapaikan hakijoiden vastaanottotoimintaa tai hätäkeskustoimintaa taikka koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaa harjoittavan yksikön palveluksessa olevat henkilöt ja terveydenhuollon ammattihenkilöt ovat velvollisia viipymättä ilmoittamaan salassapitosäännösten estämättä kunnan sosiaalihuollosta vastaavalle toimielimelle, jos he tehtävässään ovat saaneet tietää lapsesta, jonka hoidon ja huolenpidon tarve, kehitystä vaarantavat olosuhteet tai oma käyttäytyminen edellyttää lastensuojelun tarpeen selvittämistä.

Myös muu kuin 1 momentissa tarkoitettu henkilö voi tehdä tällaisen ilmoituksen häntä mahdollisesti koskevien salassapitosäännösten estämättä.

Sen estämättä, mitä 1 momentissa säädetään, on voimassa, mitä rippiin tai muuhun sielunhoitoon liittyvästä salassapitovelvollisuudesta erikseen säädetään tai määrätään.
---
Sen lisäksi, mitä sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (812/2000) 18 §:n 3 momentissa säädetään oikeudesta antaa oma-aloitteisesti tietoja poliisille, lastensuojeluviranomaisen on salassapitoa koskevien säännösten estämättä ilmoitettava poliisille, jos on perusteltua syytä epäillä, että lapseen on kasvuympäristössään kohdistettu rikoslain (39/1889) 20 tai 21 luvussa rangaistavaksi säädetty teko, josta säädetty enimmäisrangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta.

RL 20 luvussa säädetään seksuaalirikoksista ja 21 luvussa henkeen ja terveyteen kohdistuvista rikoksista. Näin esim. lapseen kohdistuva hyväksikäyttö on ilmoitusvelvollisuuden alainen myös JT-seurakunnissa.

RL 15:10
Törkeän rikoksen «ilmoittamatta» jättäminen
Joka tietää joukkotuhonnan, joukkotuhonnan valmistelun, rikoksen ihmisyyttä vastaan, törkeän rikoksen ihmisyyttä vastaan, sotarikoksen, törkeän sotarikoksen, kemiallisen aseen kiellon rikkomisen, biologisen aseen kiellon rikkomisen, Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantamisen, maanpetoksen, törkeän maanpetoksen, vakoilun, törkeän vakoilun, valtiopetoksen, törkeän valtiopetoksen, raiskauksen, törkeän raiskauksen, törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön, murhan, tapon, surman, törkeän pahoinpitelyn, ryöstön, törkeän ryöstön, ihmiskaupan, törkeän ihmiskaupan, panttivangin ottamisen, törkeän tuhotyön, törkeän terveyden vaarantamisen, ydinräjähderikoksen, kaappauksen, 34 a luvun 1 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetun terroristisessa tarkoituksessa tehdyn rikoksen, törkeän ympäristön turmelemisen tai törkeän huumausainerikoksen olevan hankkeilla eikä ajoissa, kun rikos vielä olisi estettävissä, anna siitä tietoa viranomaiselle tai sille, jota vaara uhkaa, on tuomittava, jos rikos tai sen rangaistava yritys tapahtuu, törkeän rikoksen «ilmoittamatta» jättämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. (11.4.2008/212)

Törkeän rikoksen «ilmoittamatta» jättämisestä ei kuitenkaan tuomita rangaistukseen sitä, jonka olisi rikoksen estämiseksi täytynyt antaa ilmi puolisonsa, sisaruksensa, sukulaisensa suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa taikka henkilö, joka asuu hänen kanssaan yhteistaloudessa tai on muuten näihin rinnastettavan henkilökohtaisen suhteen takia läheinen.


Kirkkolaki säätää rippisalaisuudesta: 5:2
Rippisalaisuus
Yksityisessä ripissä tai muuten sielunhoidossa papille uskottua asiaa ei saa ilmaista, eikä myöskään sitä henkilöä, joka papille on uskoutunut.
Kun pappia kuulustellaan todistajana, hän ei saa ilmaista sitä, mitä yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa on hänelle uskottu.
Jos joku yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa ilmaisee yleisen lain mukaan ilmiannettavan rikoksen olevan hankkeissa, papin on kehotettava häntä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Jollei hän suostu siihen, papin on kerrottava hyvissä ajoin ja varovasti asiasta viranomaisille, kuitenkin niin, ettei asianomainen suoraan tai välillisesti tule siitä ilmi.

Ja vaitiolovelvollisuudesta 6:4
Vaitiolovelvollisuus
Vaitiolovelvollisuudesta on voimassa sen lisäksi mitä tässä laissa säädetään, mitä siitä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa (621/1999) ja muussa laissa säädetään.

Periaate on se, ettei kenenkään henkilökohtaista tai perheen salaisuutta saa tuoda julki muulle kuin asianosaiselle itselleen, riippumatta siitä, onko asia kirjattu vai saatu suullisesti tietoon. Omalla kohdallani noudatan tätä edelleen uusissakin jutuissa, vaikka en enää ole em. lakien alainen muissa kuin virkasuhteeni aikaisissa asioissa.

Lähde: Finlex

Kiitos Jaska tarkennuksesta.

Ps. tuo kirkkolaki on muuten melko monivivahteinen. Voi kertoa mutta niin että asianosainen ei paljastu ja kait vain hankkeilla olevista rikoksista. Ei nyt mahdu minun ajattelumaailmaani tai sitten ymmärsin/luin väärin kokonaisidean.

Heitin tonne väliin vielä RL 15:10 Törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä.

Tämä kuvottaa minua kaikkein eniten. Mitä halvatun oikeutta jollain keski-ikäisillä ukoilla (tai minkäänikäisillä) on mennä tällaisia asioita tivaamaan? Tiedän että jotkut vanhimmat ovat suorastaan perverssejä ja sairaalloisen uteliaita, saavat varmaan hyvät kiksit tällaisista tilanteista.[/quote]

Tämäpä oli minustakin epäinhimillistä ja mautonta. Minusta ei ollut helppoa keskustella nuorukaisena herkistä omaan intimiteettiin suvästi liittyvistä asioista. Tietysti nyt ajattelen, että asioista pitäisi toki pystyä keskustelemaan. Silloin seksuaalisuuden kehitysvaiheessa oli altis kokemaan häpeää ja syyllisyyttä. Syynnintunnostani irtipääsemin koitu vanhimmistolle kompastuskiveksi.