Omien Vanhempien tapaaminen

[suikki]

Olen ollut siis eronneena siitä jutusta viime elo/syyskuusta. Mielenkiintoa asiaan ei ole yhtään ja vanhemmat katkaisi välit täysin.

Asun siis avoliitossa maailmallisen kultani kanssa, ja olen oikeesti saanut elämäni nyt raiteilleen, omatunto ei enää vaivaa, paha olo siitä että sukulaiset ei ole tekemisissä, se on poissa kokonaan. Mä olen alkanu elämään uudestaan ja olen kuin eri ihminen, onnellisempi kuin koskaan.

Vanhemmiltani tuli mailia että oli nähny mun avopuoliskon erään kaupan pihassa, olisi halunnu mennä tervehtimään, mutta kun "sillä oli joku muu mies seurana" he ajattelivat että tilanne olisi ollu kiusallinen kun ei tienny kuka tuo mies oli, tiesikö he meidän väleistä.... Potivatko he oikeasti huonoa omaatuntoa siitä, että oli hyljänny minut, oman lapsen, eikä kehdannu mennä juttelemaan??? Toivottavasti.

Sen jälkeen sähköpostia on tullut, paljonkin, meidän yhteiseen sähköpostiosoitteeseen, halua olisi nähdä avopuoliskoni kanssa, mutta mä en ole niin vakuuttunut onko se järkevää. Näytin mailin kyllä, kultani sanoi et se olis ihan ok, jos näkis ne, mutta en tiedä. Ne odottaa että olisin paikalla myös, se on turha luulo, minun on parempi olla ilman heidän seuraansa, muuten jos näkisin ne, pelkään että se omatunto alkaa soimaamaan taas kaikesta, mun on hankala olla, ja itken taas vaan. Miksi pilaisin nyt tämän hyvän ja ihanan elämäni....

Haluaako ne käännyttää minun avopuolisoni, sitä pelkään. Mutta mä olen sitä tapaamista kovasti vastaan.

Olenko ihan hölmö, kun ajattelen näin, vai onko minulla syytä olla tätä mieltä? Onko minulla olla oikeus sitä mieltä, että nyt minä saan päättää sen, tapaavatko he minut, ja minä olen tällä hetkellä sitä mieltä, että minun elämääni on turha enää 26v "vankina olon" jälkeen tulla sotkemaan. Onko liian kova asenne? Avopuoliskoni puolesta en voi sanoa mitään, kaikki ihmiset kun tekee omat päätöksensä mitä tekee ja miten elää...

Ja tää viiminen lauseeni on edelleen se asia mitä mä en jaksa ymmärtää, tupsahtaa päähäni vähän väliä... Miksi ne JT:t ei ymmärrä tota asiaa, kun toinen tekee päätöksensä elämästään, miksi ne ei osaa kunnioittaa sitä, ja olla kuin ennenkin, perheenä. Minulle tuo asia on ollut aina itsestäänselvyys. En ole katkera enää, vihainen joskus tuosta, mutta uskokoon kuka mihin uskoo.

Minä en ainakaan tule ikinä hylkäämään omaa lastani, jos sellaisen joskus saamme.. Oli tilanne mikä hyvänsä... Esimerkki kasvattaa, eikös??

-suikki

[Massetar]

Olen ollut siis eronneena siitä jutusta viime elo/syyskuusta. Mielenkiintoa asiaan ei ole yhtään ja vanhemmat katkaisi välit täysin.

VastausHeidän oli pakko näin tehdä, kun käskettiin.

Asun siis avoliitossa maailmallisen kultani kanssa, ja olen oikeesti saanut elämäni nyt raiteilleen, omatunto ei enää vaivaa, paha olo siitä että sukulaiset ei ole tekemisissä, se on poissa kokonaan. Mä olen alkanu elämään uudestaan ja olen kuin eri ihminen, onnellisempi kuin koskaan.

Vastaus
Onneksi olkoon, teit rohkean ratkaisun. Mukava kuulla, että olet toipunut näin nopeasti. Varaudu kuitenkin siihen, että vanhat asiat saattavat yllättäen kummitella mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Miltä sinusta tuntuu ajatus syödä verilettuja. En siis kysy pidätkö niistä, vaan mitä tunteita ajatus herättää. Suosittelen muiden exien tapaamista ja vertaistukea.

Vanhemmiltani tuli mailia että oli nähny mun avopuoliskon erään kaupan pihassa, olisi halunnu mennä tervehtimään.
Sen jälkeen sähköpostia on tullut, paljonkin, meidän yhteiseen sähköpostiosoitteeseen, halua olisi nähdä avopuoliskoni kanssa, mutta mä en ole niin vakuuttunut onko se järkevää. Näytin mailin kyllä, kultani sanoi et se olis ihan ok, jos näkis ne, mutta en tiedä. Ne odottaa että olisin paikalla myös, se on turha luulo, minun on parempi olla ilman heidän seuraansa, muuten jos näkisin ne, pelkään että se omatunto alkaa soimaamaan taas kaikesta, mun on hankala olla, ja itken taas vaan. Miksi pilaisin nyt tämän hyvän ja ihanan elämäni....

Vastaus
Sinulla on oikeus valita. Hyvä asia on, että yhteydenpito kanava on löytynyt. Jos tunnet olevasi yhä vaarassa omantuntosi kanssa, en tapaamista suosittele. Mikäli vanhempasi ovat terveitä, eivätkä vielä kovin vanhoja, aikaa riittää.

Mielestäni voisit suoraan kysyä vanhemmiltasi heidän motiivejaan tapaamisesta. Kysy suoraan, haluavatko yrittää käännyttää puolisosi. Voit myös laittaa tapaamisen ehdoksi, että "totuudesta" ei puhuta sanaakaan. Uhkaat, että jää viimeiseksi kerraksi, jos toivomustasi ei noudateta. Valista puolisoasi etukäteen. Tiedät kyllä, millä tyylillä asioita tyrkytetään ja mielenkiintoa herätellään.

Olet aikuinen ihminen ja teet omat ratkaisusi. Älä anna kenenkään painostaa sinua asioihin mitä et halua. Elämässäsi olet alistunut jo tarpeeksi kauan, nauti vapaudestasi omaan ajatteluun.

lainaukset korjattu -Jaakob

[Lehtiveli]

Tapaaminen kannattaa tehdä vasta kun on kykenevä olemaan ottamatta huonoa omatuntoa. Siihen menee jonkun verran aikaa, mutta puheyhteys kannattaa kuitenkin säilyttää. Siis jos haluat pitää jonkinlaista yhteyttä. Pakkohan ei ole.

[jariotus]

Tuo karttamisen henkinen väkivalta kai kaikkein kamalinta on kuten kaikki tietänevätkin.

Itse erosin '81. Eli 26 vuotta sitten. Karttamiskäytäntöjä oli lievästä kovaan ja kaikkea siltä väliltä. Omat vanhempani ja siinä mukana koko suvullinen todistajia otti kyllä totaalikarttamisen käytännön.

En ole tuon vapautumiseni jälkeen kertaakaan kuullut, nähnyt, saatika ollut informoitu, mitä äidilleni, sisaruksilleni kuuluu, missä asuvat, onko äitini enää elossa

Isäni, joka oli kaikessa kuitenkin se suurin syy eroamiseeni, heitti hokkarit nurkkaan '90. Silloin käytiin 3.s maailmansota siitä, että saanko tulla isäni hautajaisiin Olkoonkin, että isäni oli hirviö, hän oli isäni.

Hautajaisiin menin kuitenkin, katsoin sen velvollisuudekseni ja oikeudekseni. Ja jos katseet olisivat voineet tappaa turun ylösnousemuskappelissa, olisin murhattu mies todistajien toimesta ollut silloin.

Yksikään jehovan todistaja, ei edes äitini, puhunut kanssani paria "osaa ottavaa" sanaa enempää. Esikoisena jätin kukat äidin jälkeen hyvin hiljaisin mielin, surullisena kaikesta. Helpotus oli suunnaton, sain silloin rauhan sydämeeni ja katkerille muistoilleni.

Äitini on/oli ? kultainen ihminen ja olisin olettanut, että hänestä olisi isämme kuoleman jälkeen tullut "ihminen", kun suurin syy perheemme väkivaltaan oli nyt pois. Mutta ei, järjestö vei kuitenkin voiton.

Järjenvastaista.

Muistotilaisuuteen en jäänyt, kuin kahvikupin verran. En pystynyt olemaan paikalla sadan minua ja katsekontaktia karttavien todistajien katseiden alla.

Isäni maailmalliset työporukat ja isäni ei-jehova veli juttelivat kanssani ja minulla oli näinollen mahdollisuus jo silloin näyttää ja kertoa jehovan todistajien harrastamasta henkisestä väkivallasta mainio esimerkki.

En tiedä sukulaisteni puhelinnumeroita, kun ovat salaisia. Toisaalta aika on tehnyt tehtäviään, en liiemmin kaipaakaan heitä.

Joillekin esim. näiden arpien ja haavojen korjaaminen on piece of cake, minulle prosessi jatkuu. 26 vuotta on kulunut ja edelleenkin jt-uskonnon aiheuttamat haavat voivat vuotaen.

Tässäkohti tulee mieleeni pätkä Kiuas-yhtyeen biisistä.

"Yksinään hän vaeltaa, vain varjot seuranaan...halki roudan, halki julman maan vain teräs seuranaan. Sydämensä kylmä on kuin halla pohjoinen, mutta silmissään tuli polttava, kuin kiuas tulinen"



modattu typot pois