Bunican tarina

[Bunica]

Lapsuus ja nuoruus oli yhtä helvettiä, perhehelvettiä. Se oli äidin kertoman mukaan syynä siihen, että hän alkoi tutkia todistajien kanssa.

Olin silloin 12v. Tulin erään kerran pyhäkoulusta, kun äiti sanoi, etteivät todistajasisaret tykkää, kun käyn kirkon tilaisuuksissa. Mitä! Minä en siis enää voinut mennä pyhäkouluun, vaikka siellä oli turvallista, hyvä ja lämmin tunnelma, koska eräs A. ja E. eivät tykänneet siitä. Keljutti.

Äiti kävi kasteella v. -71 kesällä ja odotti Harmagedonia tulevaksi -75. Sen piti tulla ihan varmasti. Sen piti lopettaa se helvetti, jossa me elimme. Sitä ennen kaikkien piti ottaa asenne Jehovan puolelle, että säilyisi hengissä. Minä en oikein ymmärtänyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä, niinpä sisaret selittivät: Sinun pitää mennä kasteelle. Ja: Menisit sinäkin nyt, kun isosiskosikin menee. Olin juuri täyttänyt 14 v. Samana vuonna H.V. Mouritz piti puheensa, jossa hän sanoi, ettei meidän ole aika leikitellä niillä Jeesuksen sanoilla, ettemme tiedä päivää ja hetkeä, jona hän tulee. Harmagedon tulisi 1975 eikä sitä ollut mitään syytä epäillä. Mutta eihän se kuitenkaan tullut silloin ja helvetti jatkui.

Äiti halusi erota isästä tai ottaa edes asumuseron, mutta ei uskaltanut. Paikallisen seurakunnan ainoa vanhin tulkitsi Vartiotornin ohjeita niin, että ellei ollut todisteita aviomiehen uskottomuudesta, ei vaimo voinut jättää miestään. Eihän niitä todisteita ollut. Isän pelko ei ollut niin voimakas kuin pelko saada sanktioita seurakunnan taholta. Paljon myöhemmin äiti katui sitä, ettei uskaltanut tehdä sen mukaan, minkä sydämessään tiesi oikeaksi. Tulkinta muuttui 80-luvulla ja äiti otti avioeron, mutta silloin se oli jo auttamatta liian myöhäistä.

Minä lähdin kotoa 16 vuotiaana. Siihen aikaan nuoretkin saivat töitä ja pystyin elättämään itseni, mutta kypsä aikuinen en missään tapauksessa ollut. Eihän meitä ollut kasvatettu elämään vastuullisena aikuisena tässä järjestelmässä tai ylipäätään kasvatettu, koska elämä oli siihen asti ollut hengissäselviämistaistelua. Kitkutin elämää eteenpäin enemmän tai vähemmän kompuroiden. Pahimmat kompuroinnit sattuivat nuorena naisena muiden jt-nuorten kanssa. Niitä kompurointeja käsiteltiin komiteassa kerta toisensa jälkeen. Mikään ei vielä tähän mennessä ole ollut niin nöyryyttävää kuin ne kokemukset. Ei mikään! Olisi pitänyt jo silloin ymmärtää lähteä jehovantodistajista, mutta ei! Jospa se Harmagedon kuitenkin tulisi! Minä en tosin ikinä uskonut selviäväni elossa Harmagedonista, mutta helpotus se olisi kuitenkin ollut, kun ei enää olisi tarvinnut elää.

1979 elämääni astui nykyinen mieheni ja elämä alkoi vähitellen tuntua elämisen arvoiselta. Hän oli kasvanut hyvin kunnollisessa ja esimerkillisessä todistajaperheessä, jossa oli todistajia useammassa sukupolvessa. Se kunnollisuus ja esimerkillisyys oli tosin vaatinut perheen lapsilta enemmän, kuin mihin lapsilla oli valmiuksia. Heitäkään ei ollut valmennettu kasvamaan aikuisiksi tässä järjestelmässä. Luonnollisestikaan en ollut oikein toivottu miniäehdokas, mutta menimme naimisiin. Olemme edelleen naimisissa, vieläpä onnellisesti. Onnellisuus johtuu paljolti siitä, että mieheni ei ole koskaan ollut tiukan linjan jt, vaan on ollut ensisijaisesti ihminen, aviomies ja isä.

Parikymmentä vuotta vieri vaihtelevissa tunnelmissa, monissa asuinpaikoissa, seurakunnissa ja työpaikoissa. Meille syntyi yksi lapsi, jonka yritimme kasvattaa tasapainoiseksi aikuiseksi, ja hieman yllättyneenä huomaankin meidän onnistuneen siinä. Lapsi oppi ajattelemaan itse, oppi olemaan rehellinen, vaikka aina ei saanutkaan siitä kiitosta, ja kantamaan vastuun omasta elämästään. Jotkut arvostelivat meitä ja meidän kasvatustamme kärkevästikin, koska emme yrittäneet kasvattaa hänestä tienraivaajaa.

Noita vuosia leimasi se, että yritin epätoivoisesti uskoa Totuuteen karvoineen päivineen. Minua häiritsivät monet epäloogiset opetukset, opetusten muuttuminen, kaksinaismoraali ja vallankäyttö seurakunnissa. Aina kuitenkin ajattelin, että vika on minussa – olihan meille opetettu, että tulee odottaa Jehovaa ja luottaa hänen asettamaansa uskolliseen ja ymmärtäväiseen orjaan, vaikka se ei aina vaikuttaisikaan kovin ymmärtäväiseltä. Toisinaan tuntui vaikealta luottaa Jehovan edustajana kasvottomaan järjestöön, joka häikäilemättä valehteli 1975-kysymyksessä. Tiesin, että se valehteli, seliteltiinpä asiaa miten tahansa. Noina vuosina yritin myös epätoivoisesti saada iloa palveluksesta tienraivaajana. Kokeneet tienraivaajat olivat vakuuttaneet, että ilo kyllä tulee aikanaan. Ainoat hetket, jolloin tunsin tekeväni jotakin mielekästä oli tutkistelussa, jossa kiinnostunut uskalsi asettaa opetukset kyseenalaiseksi. Minulle se oli elämys, eivät niinkään vastaukset vaan peloton kysyminen. Yhdessä kiinnostuneen kanssa kysyimme muutamilta vanhimmilta milloin mitäkin, esimerkiksi miten raportointivaatimus perustellaan Raamatulla. No, eihän sitä voida Raamatulla perustella, ei ainakaan uskottavasti. Kysymys siitä, miten pyhä henki on mukana vanhinten nimittämisessä, avasi minun silmiäni lisää. Vastaus paljasti, ettei oikeasti mitenkään, sen vain uskotellaan olevan mukana. Siinä tutkistelussa kylvettiin ensimmäiset epäuskon siemenet minun mieleeni, vaikka kiinnostunut henkilö lopulta itse tulikin mukaan ja kävi kasteella.

1990-luvun loppupuolella olimme nähneet ja kuulleet riittävästi. Mieheni oli nimitetty vanhimmaksi ja sen myötä jouduimme kohtaamaan asioita, jotka mursivat illuusiot. Seurakuntien ongelmat olivat käsittämättömän suuria ja väärinteot räikeitä, mutta mitään ei todellisuudessa haluttu korjata, vaan ongelmat lakaistiin maton alle. Kaikki kuitattiin odota Jehovaa –lausahduksella. Kaikkein tärkeimmäksi näytti nousevan kulissien pystyssä pitäminen.

Noihin aikoihin tuli voimaan EU:n henkilörekisterilaki ja seurakunnissa otettiin julistajakortteihin allekirjoitukset. Minä kieltäydyin. En ollut ikinä ymmärtänyt, millä tavalla kenttätuntien ja levitetyn kirjallisuuden raportointi ja niiden merkitseminen julistajakorttiin edistäisivät minun hengellisyyttäni. Se oli ja on ainoastaan kontrollin väline. Pahinta oli, että allekirjoituksella vanhimmat valtuutettiin kirjoittamaan julistajakorttiin mitä tahansa tietoja, jotka vanhimmat katsoisivat tarpeelliseksi, että voisivat huolehtia julistajan hengellisyydestä. Olin kuullut, mitä kaikkea niihin kirjoitettiin. En allekirjoittanut ja perustelin, että se oli vastoin omaatuntoani. Tunne oli valtavan hyvä – olihan se ensimmäinen kerta, että uskalsin toimia niin kuin minusta tuntui oikealta eikä vain nöyristellen tehdä niin kuin minun odotettiin tekevän.

Muutimme toiseen kaupunkiin ja uuteen seurakuntaan ja päätimme, ettemme enää käy kokouksissa säännöllisesti, vaan alamme hiipua pois. Hiipuminen ei käynytkään niin vaivattomasti, kuin olimme kuvitelleet. Meitä yritettiin ”auttaa”, mutta apu oli sellaista, joka vain vahvisti päätöstämme. Yhä selvemmin näimme, että järjestö oli mätä eikä epäkohtiin ollut mahdollisuutta vaikuttaa sen sisäpuolelta. Me kyllä yritimme, mutta se oli aivan turhaa. Helpommalla olisimme päässeet, kun olisimme pitäneet suumme kiinni. Yrittämällä muuttaa asioita ja asenteita, saimme vain vihamiehiä.

Lapsemme erosi seurakunnasta ensimmäisenä, minun prosessini kesti joitakin vuosia pitempään. Ehkä yritin epätoivoisesti roikkua kiinni lähisukulaisissani, jotka olivat jo kääntäneet selkänsä meille. Mieheni erosi vieläkin myöhemmin samasta syystä. Me kumpikin jätimme ilmoituksen maistraattiin, ja mitä ilmeisimmin erostamme ei ole koskaan annettu ilmoitusta missään seurakunnassa. Turhaahan se olisi ollut, koska meidät oli jo hylätty lähes täysin. Emme ole alistuneet kiristämiseen ihmissuhteilla emmekä ole missään vaiheessa harkinneet paluuta seurakuntaan. Tällä hetkellä osa sisaruksistamme ei edes tervehdi meitä, osan kanssa pidämme yhteyttä, joskaan ei enää niin tiivistä ja välitöntä, kuin todistaja-aikanamme. Minun äitini suhtautuu minuun kuin minussa olisi demoni, mutta mieheni äidin kanssa meillä on hyvät ja lämpimät välit. Hän sanoo, että se on hänen ja Jehovan välinen asia eikä siihen ole muilla sanomista.

Nyt kun olemme olleet seurakunnan ulkopuolella jo kymmenen vuotta, tuntuu että elämä on todella elämisen arvoista. Menneitä vuosia ja vuosikymmeniä leimasi haluttomuus elää, jokainen aamu johon heräsin oli pettymys. Jokainen päivä, jolloin piti lähteä palvelukseen, oli raskas taakka. Oirehdin psykosomaattisesti milloin mitenkin. Nyt koen että elämää on vielä runsaasti edessäpäin, vaikka ikää on jo yli 50 v. Olemme toki menettäneet paljon, mutta olemme saaneet paljon enemmän kuin uskalsimme tai osasimme toivoakaan. Nyt elämme hyvää elämää.

[rippeli]

Kiitos kertomuksestasi. Elämäsi on ollut näemmä todella kokemusrikasta. Huonotkin kokemukset tuovat elämän viisautta, joten hyvä kun kerroit niistä. Olette olleet miehesi kanssa aika poikkeuksellisia siinä, että molemmat olette jättäneet totuuden ilman sen suurempia "skandaaleja". Pitää arvostaa...

[Massetar]

Kiitos koskettavasta kertomuksestasi ja tervetuloa palstalle kirjoittelemaan!

[avartunut]

Kiitos miunkin puolesta elämänmakuisesta kirjoituksestasi.

[sinner74]

Kiitos kauniista kertomuksestasi, ja tervetuloa kirjoittelemaan. Kainosti toivon että miehesikin joku päivä kirjoittaa tarinansa, se olisi varmasti myös mielenkiintoinen näkökulma jehovantodistajuuteen...?

edit: sana puuttui välistä, perskeles

[Kirsieveliina]

Olipa tasapainoinen tarina, kiitos kun sai lukea.

Tästä tarinasta mieleeni jäi, miten ihminen säilyy pohjimmiltaan aina samana, olipa hän valtakunnansalilla tai ei.
Muulloinhan tuohon liittyy uskomus, että todistajat ja muut ihmiset olisivat jotenkin perustavalla tavalla erilaisia...

Olisi mukava joskus kuulla lisää siitä, millaisiin asenteisiin pyritte seurakunnassa vaikuttamaan...?

[Arskavain]

Kun saa etäisyyttä tai uskaltaa ottaa sitä ja todella ajatella itse avoimesti elämä muuttuu tasapainoisemmaksi.
"Ihminen on sen ikäinen kuin haluaa tuntea" - Aira Samulin.

Tosin uskon, että järjestössä on paljon elämäänsä tyytymättömiä, koska pelkäävät toisia ja ovat tosiasiassa vankeja ilman tunnetta "totuus vapauttaa". Se kahlitsee!

Kiitti.

[äänilaiteveli]

Kiitos kokemuksesta. Ja tervetuloa palstalle minunkin puolesta. Todistajissa ärsyttää muunmuassa se, että vaikka avioliitto olisi yhtä helvettiä, ja suhde ei millään toimi, vaikka kuinka noudattaisi raamatun ohjeita, ei saa erota... Ilman raamatullisia perusteita. Rakkautta parhaimillaan.

[Mir]

Hienosti kerrottu! Tämäkin kokemus osoittaa, että todistajuuden jälkeenkin voi elää hyvää elämää, vaikka parissa alan lehdessä päinvastaista väitetäänkin

Harvinaisen hienoa myös se, että koko perhe tulee järkiinsä lähes samaan aikaan.

[Bunica]

Kiitos teille kaikille! Minä edelleenkin jaksan melkeinpä päivittäin hämmästellä sitä, miten hyvä on olla, kun ei enää ahdista. Näen silloin tällöin painajaisia, että olen kokouksessa tai konventissa ja yritän selittää fanaatikko-todistajille, etten enää usko näihin juttuihin, mutta siitä huolimatta olen hyvä ihminen. Painajaisissa kukaan ei usko minua ja ahdistus palaa. Ja sitten on niin mukava herätä todellisuuteen

[Kultakala]

Kiitoksia upeasta kokemuksesta. Mielestäni on todella rohkaisevaa kuulla, että onnellisuus ei lopu seurakunnasta lähtiessä.

"Harvinaisen hienoa myös se, että koko perhe tulee järkiinsä lähes samaan aikaan"

Teistä mahtoi olla ja on edelleen paljon tukea toisillenne.

[Bunica]

Lähes kaksi vuotta on kulunut siitä, kun kirjoitin esittelyni. On ehkä aika päivittää tarinaa.

Sukulaiset ovat edelleenkin järjestön orjuudessa ja nykyään yhä lujemmin. Vartiotornin tiukentunut linja erotettuihin ja eronneisiin on tuottanut järjestön toivomaa tulosta. Jt-sisaruksemme perheineen eivät itse pidä yhteyttä ja ovat hyvin lyhytsanaisia, jopa töykeitä, kun itse otan heihin päin jossakin asiassa yhteyttä. Aiemmin lempeä anoppikin on tiukentanut linjaansa ja muistaa silloin tällöin muistuttaa, etteivät luopiot ansaitse elämää. Tällaiset muistutukset tuppaavat tulemaan tilanteissa, jolloin en jouda tai jaksa lähteä hänelle kuskiksi turhanpäiväisille kauppa- tms. reissuille. Vähitellen olen alkanut tuntea itseni hyväksikäytetyksi, tosin niinhän se Paavali taisikin kannustaa kristittyjä käyttämään tätä maailmaa hyväkseen... Surutyö siis jatkuu edelleen.

Harmittaa, kun elämä käy vähiin ja niin paljon on tekemättä ja kokematta. Olen käyttänyt erottautumisen jälkeisen ajan opiskelemalla, mutta antoisaa ja uutta luovaa uraa en enää ehdi tekemään. Samanlaisia tuntemuksia on monella muullakin 20-30 vuotta elämästään VT-järjestön palvelukseen uhranneella. Onneksi me onnistuimme tekemään yhden lapsen ennen lapsentekokieltoa. Te nykyiset keski-ikäiset muistatte, miten 80-luvulla tuli suorasanaisia ohjeita siitä, kuinka kypsä kristitty siirtää lasten tekemisen uuteen asiainjärjestelmään. Te nuoremmat saatatte pitää sitä samanlaisena liioitteluna kuin puheita vuoden 1975 Harmagedon-ennustuksesta.

Näistä suruista ja harmitteluista huolimatta elämme täysipainoista, uskallan sanoa jopa onnellista, elämää. Suurinta iloa ja onnea meille tuottaa lapsemme ja hänen perheensä. Olemme päättäneet, ettei mikään eikä koskaan voi panna meitä hylkäämään omia rakkaitamme. Sen myötä yhä enemmän hämmästelen äitejä ja isiä, jotka voivat jonkun nimettömän ja kasvottoman järjestön vaatimuksesta hylätä lapsensa. Ovatko järjettömiksi väitetyt eläimet inhimillisempiä ja eettisempiä kuin sitä niin jumalalliseksi mainostettua opetusta saaneet jehovantodistajat?

Väitän että itse olen nykyään hengellisempi ja henkisempi ihminen kuin jehovantodistaja-aikanani, vaikka nykyään en edes ole varma Jumalan olemassaolosta. Nämä kaksi eivät tosiaankaan edellytä toisiaan. Nykyään ruokin mieltäni hyvällä omallatunnolla filosofialla ja muulla jehovantodistajien kammoksumalla tiedolla, ja tunnen saavani siitä paljon enemmän pohdiskelun aineksia kuin koskaan VT-seuran hengentuotteista. Luen silloin tällöin Raamattuakin, mutta en enää Jt-lasien lävitse, vaan avoimin mielin. Korostan, että en ole liittynyt mihinkään muuhun uskontoon enkä ole aikeissa liittyä, vaikka toisinaan kaipaankin jotakin jota on vaikea määritellä, ja vaikka nautinkin kirkkojen taiteesta ja tunnelmasta.

Ne kaikki kauheudet, jotka VT-seura liittää luopioihin, ovat silkkaa pelottelua. Itse en tunne yhtään luopiota, joka olisi katuojassa, huumeittenkäyttäjä tai rikollinen. Joidenkin erotettujen tiedän olevan noissa ongelmissa, mutta Totuudesta luopumiseen ei noita ongelmia voi liittää. Vt-seura selittelee luopumusta maailman vetovoimalla ja ihmisen itsekkäillä taipumuksilla, joka sekin on täyttä puppua. Jostakin syystä seura vaikenee ns. työntävistä tekijöistä, joiden vuoksi ihmiset haluavat järjestöstä ulos. Tätä voisi verrata maastamuuton työntäviin tekijöihin. Eivät ihmiset lähde pois maastaan sen enempää kuin uskonnollisesta yhteisöstäänkään, jos heillä on siellä hyvä olla.

Alkuperäisessä esittelyssäni kerroin väkivaltaisesta lapsuudestani ja sen aiheuttamista traumoista. Kävin jonkin aikaa psykoterapiassa, jossa todettiin, että isän väkivallan aiheuttamaa traumaa on helpompi työstää kuin läheisten, erityisesti äidin, hylkäämäksi joutumisen kokemusta. Ymmärrän sen niin, että fyysinen väkivalta on selkeästi pahaa ja vahingollista eikä sitä tarvitsekaan yrittää hyväksyä. Mutta jehovantodistajien opin mukaan hylätyksi tuleminen pitäisi ymmärtää rakkaudeksi. Se on suorastaan kieroutunutta ja siksi hyvinkin traumatisoivaa. Olenkin verrannut Jt:n hylkäämisrakkautta siihen, että vanhemmat pieksävät lapsensa vammaiseksi tai jopa kuoliaaksi ja sanovat sen olevan lapsen omaksi parhaaksi. Sellaista ’rakkautta’ on tuskallista ottaa vastaan ja se vammauttaa.

Vertaistuki on meillekin ollut aivan välttämätöntä toipumisprosessissa sen lisäksi, että ollaan koko perhe oltu yhdessä ja tuettu toisiamme. Kun ajatukset kiertävät kehää ja vähitellen alkaa epäillä itseään, on hyvä nähdä, että ajatukset eivät olekaan hulluja eivätkä vihan ja pettymyksen tunteet sairaita. Puhumattakaan, miten hyvältä tuntuu tajuta, että nimenomaan ne omat ajatukset ja tuntemukset ovat terveitä, normaaleja reaktioita epänormaaleihin tilanteisiin, ja ne aiemmat tervemieliseksi väitetyt ajatukset olivat sairaita. Sitä paitsi on aivan eri asia luulla olevansa yksin kuin tietää kuuluvansa isoon, saman kokeneitten ihmisten joukkoon.

[Kultakala]

"Mutta jehovantodistajien opin mukaan hylätyksi tuleminen pitäisi ymmärtää rakkaudeksi.
Se on suorastaan kieroutunutta ja siksi hyvinkin traumatisoivaa. "

Todella hyvin sanottu. Todistajilla kieroutunut rakkaus keskuudessaan.
Ja niistä tunteista (viha, pettymys, ym.) eiväthän ne aivan tyhjästä kuitenkaan tule.
Useimminten niille on aidot syyt.

[Kynsilakka]

Kiitos Bunica päivityksestä. Kirjoituksesi oli yksi niistä koskettavista kirjoituksista jotka auttoivat aikoinaan itseäni, kun oli päätöksen aika, lähteä kulkemaan eteenpäin.

Lapsenteko puheista on pakko kommentoida. Hyvin on asia muistissa. Silloin konventissa sisaret, jotka olivat raskaana, oli kyyneleet herkässä, kun ohjetta tuli. Meilläkin tuttavapiirissä on jokunen pari, jotka ajattelivat vasta paratiisissa lapsia hankkia, jotenkin ovat nyt keski-iässä aika katkeria.

Ja Kiitos rohkaisun sanoista:

Sitä paitsi on aivan eri asia luulla olevansa yksin kuin tietää kuuluvansa isoon, saman kokeneitten ihmisten joukkoon.

Siis noinhan se juuri on, en ole ajatellut asiaa tuolta kantilta. Nyt kun ystäväpiiri on kaventunut, tai siis kun ns ystävät ovat kaikonneet, en olekaan yksin vaan kuulun saman kokeneiden joukkoon. Ja pikkuhiljaa voin ystäväpiiriä alkaa laajentaa, sellaisilla ystävillä jotka hyväksyvät ihmisen sellaisena kuin hän on. Oikeita ystäviä.

[Raimo Mylly]

<WAU>

Kiitos tuosta hienosta alkuperäisestä esittelystä (onkohan se mennyt minulta silloin ohi) sekä tästä päivityksestä.
Jos se kastekonventtisi oli kesän piirikonventti, niin kastauduimme silloin samaan aikaan. Kaikki tuo mitä mainitset on niin tuttua. Ja nuorella polvelle meidän historiamme on varmaan aika käsittämätöntäkin monin osin. Meille se oli kuitenkin karua todellisuutta.
Olisi mukava tietää, missäpäin tuolloin asustelit.