Iltalehti: "Helppo uhri"
Lähetetty: 16.12.2009 16:48
Iltalehden koskettava ja ajatuksiaherättävä artikkeli entisestä jehovantodistajasta tänään. Artikkelissa haastateltu henkilö on Toipumisapu Kartetut ry:n puheenjohtaja. (Teksti ei täydellisesti vastaa printtilehdessä julkaistua, vaan se on etukäteen saatu tsekkausversio.)
”Vaikea elämäntilanne teki minusta helpon uhrin”
Vantaalainen Sari Ahola, 35, käännytettiin Jehovan todistajaksi 18-vuotiaana. Lahkosta irrottautuminen ei ollut yli kymmenen vuoden jälkeen helppoa. Avioero ja ystävien menetys sattuivat eniten.
Olin yksin opiskelija-asunnossani. Olin päivällä kotona, sillä minulla ei ollut koulua. Yhtäkkiä kuulin ovikellon soivan. Jäin kuuntelemaan. Kuka ovella voisi olla? En odottanut ketään kylään. Minua arvelutti avata ovea. Olin 18-vuotias ja asuin yksin opiskelupaikkakunnallani Pohjois-Pohjanmaalla. Lopulta menin eteiseen Oven takana oli kaksi naista. He esittäytyivät Jehovan todistajiksi. Kiinnitin huomiota siihen, että naiset olivat pukeutuneet hameisiin. Muuten he näyttivät tavallisilta suomalaisilta naisilta.
Jostain syystä päästin naiset sisään. He halusivat jutella. Tuntui hyvältä, kun joku kuunteli. Kerroin naisille mieltäni painavista asioista ja oloni helpottui. Vastavuoroisuuden nimissä annoin heidänkin puhua minulle asiaansa. He olivat Jehovan todistajia. Ilahduin, kun he lupasivat tulla seuraavalla viikolla uudestaan.
Puolen vuoden ajan Jehovan todistajat kävivät luonani kerran viikossa. Naiset olivat hyviä kuuntelijoita. Emme puhuneet uskon asioita, vaan kerroin heille elämästäni ja ongelmistani. Tunsin saaneeni heistä hyvät ystävät.
Naiset puhuivat paljon myös uskostaan. Olin tavallinen luterilainen ja jonkin verran uskonnollinen ihminen. He osasivat perustella asiansa hyvin ja aloin kiinnostua heidän opeistaan.
Päätin lähteä mukaan heidän toimintaansa. Muistan ensimmäisen kokouksen, johon osallistuin. Kokouksen tunnelma oli kuin salaseurassa. Lavalla seisoi vanhempi mies, joka puhui maailmanlopusta. Hän sanoi raamatun ennustavan, että uskovia tullaan vainoamaan. Voisimme kuitenkin uskoa siihen, että Jehova suojelee todistajia. Ulkona paistoi aurinko ja kesä oli kauneimmillaan. Tunnelma sisällä salissa oli synkkä. Minua pelotti.
Seuraavassa kokouksessa huomasin, että ensivaikutelmani olleen väärä. Ensimmäiseen kokoukseeni oli vain sattunut joku hieman erikoisempi henkilö puhujaksi. Yleensä kokouksissa puhuttiin paratiisista ja jumalan lupaamista hyvistä asioista.
Koin löytäneeni uuden kodin. Yhteisö imaisi minut sisäänsä tehokkaasti. Aloitin pian tienraivauksen eli kokoaikaisen saarnaamistyön ihmisten ovilla. Tuohon aikaan tavoite oli käännyttää ihmisiä 90 tuntia kuukaudessa.
Kerroin perheelleni ja läheisilleni lähteneeni mukaan Jehovan todistajiin. Minulle oli kerrottu Jehovan todistajissa, että saatana koittaisi terrorisoida uskoani läheisteni kautta, joten olin varautunut heidän negatiivisiin kommentteihinsa. Siksi säälin sukulaisiani, kun he kyseenalaistivat uskontoni. Saatana puhui heidän suullaan.
Minulle kerrottiin myös, että ei ole hyvä olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole Jehovan todistajia. Heitä kutsuttiin maailmallisiksi ihmisiksi, jotka toimivat täysin vailla moraalia.
Hengellinen kasvu vaati samaan pyrkivien ihmisten seuraa. Muutuin nopeasti kuin eri ihmiseksi ja hylkäsin sukulaiseni ja ystäväni. Tapasin heitä vain käännyttääkseni heidätkin. Siinä vaiheessa en ymmärtänyt mitä tein, olin kuin aivopesty.
Uskonnossa kaikki perusteltiin Raamatulla. Elämästäni suuri osa kului Raamattua tutkiessa. Samalla tavalla elivät kaikki tuntemani Jehovan todistajat. Lisäksi kävin kolme kertaa viikossa kokouksessa ja saarnasin ovelta ovelle.
Kun olin ollut Jehovan todistajissa kolme vuotta, tapasin miehen. Menimme 10 kuukauden seurustelun jälkeen naimisiin. Olin 22-vuotias. Esiaviollinen seksi on Jehovan todistajien mukaan ehdottomasti kiellettyä. Aviollinen seksielämäkin on määritelty. Uskonto oli meitä eniten yhdistävä tekijä. Puhuimme kotonakin paljon uskon asioista.
Jehovan todistajat ovat yhteiskunta yhteiskunnan sisällä. Maailmallisiin virkamiehiin ei juuri turvauduta, eikä rikoksista ilmoiteta poliisille. Jehovan todistajilla on oma tuomioistuin ja he käyttävät vain muiden Jehovan todistajien palveluja. Opiskeluun ei kannusteta ja vaaleissa ei äänestetä.
Miehillä paineet ovat naisiakin kovemmat. Heidän odotetaan etenevän seurakunnassa. He saavat jo lapsena erilaisia tehtäviä, joilla heitä mitataan. Mies on myös vastuussa perheensä teoista.
Alkuun hoidetaan kokouksissa erilaisia pikkutehtäviä. Sitten edetään avustavaksi palvelijaksi ja lopulta seurakunnan vanhimmiksi. Vanhimmat ovat kuin tuomareita ja johtavat seurakuntaa.
Uskonto on pojille uraputki. Naisten tehtävä on olla täydellisiä vaimoja ja saarnata paljon. Lasten tekemiseen ei kannusteta, koska on tärkeämpää tehdä hengellisiä lapsia käännyttämistään ihmisistä.
Istuin viikon kolmannessa kokouksessa. Katselin tuttuja kasvoja ympärilläni. Kaikki olivat paikalla. Kokouksesta pois jäämiseen täytyi olla hyvä syy. Tiesin, että jos jäisin pois kokouksesta, seuraani alettaisiin vältellä. Sitä en halunnut. Päässäni jyskytti ääni, joka kysyi: Tätäkö elämäni tulisi olemaan loppuun asti? Valmistuin merkonomiksi liityttyäni uskoon, mutta työnteko jäi, sillä keskityin saarnaamiseen.
Jotkut Jehovan todistajien opit olivat alkaneet tuntua minusta ristiriitaisilta. Aloin perehtyä muihin uskontoihin salaa muilta. Yritin puhua ystävilleni asiasta, mutta he eivät halunneet kyseenalaistaa uskontoamme. He olivat oppineet, että Jehovan todistajien opit ovat täydellisiä ja he pelkäsivät, että heidät karkotettaisiin uskonnosta. Mikä voisikaan olla pahempaa? Yhteisö oli heidän koko elämänsä. He eivät tunteneet muita kuin Jehovan todistajia ja muut katkaisevat välinsä uskonnosta lähtijän kanssa. Lähtijä on totaalisen yksin.
Viimeinen vuoteni uskonlahkossa oli yhtä kriisiä. Olin jo aikaisemmin potenut epämääräistä ahdistusta. Nyt ymmärsin, että ympäristöni ahdisti minua. Eniten ahdisti jatkuva suorittaminen. Kärsin jatkuvasta riittämättömyyden tunteesta. Kokouksista ei voinut koskaan olla pois. Saarnaamisesta täytyi jättää kuukausittainen raportti. Ajattelunvapautta ei ollut lainkaan. Kehitin silti uusista opiskelukavereista itselleni turvaverkkoa, jotta en jäisi ihan tyhjän päälle jos lähtisin lahkosta.
Olin 28-vuotias ja podin kolmenkympin kriisiä. Viimeinen niitti oli, kun löysin netistä entisiä Jehovan todistajia. He olivat järjestämässä tapaamista eräälle mökillle. Se oli tapaaminen, joka käänsi koko elämäni suunnan.
Tapaaminen oli Keski-Suomessa Keuruulla. Kokoontumiseen tuli nettipalstalla kirjoittelevia ihmisiä. Paikalla oli minun lisäkseni kaksi muutakin ensikertalaista. Viikonlopun aikana juttelimme monista syvällisistä Raamattuun ja Jehovan todistajana olemiseen liittyvistä asioista. Ymmärsin, että omat ajatukseni eivät olleet ainutlaatuisia, enkä ollut kummajainen. Oli paljon muitakin ihmisiä, jotka kamppailivat samojen asioiden kanssa.
Solmin tapaamisessa ystävyyssuhteita, jotka ovat jatkuneet näihin päiviin. Koinymmärrystä, jollaista en ollut koskaan ennen kokenut.
Jehovan todistajien keskuudessa on paljon näyteltyä ystävyyttä ja opeteltua ulkokuorta. Kaikki ystävyyssuhteet eivät ole pinnallisia ja teennäisiä, mutta sellaisia on paljon. Jehovan todistajien rakkaus loppuu, kun toinen rikkoo sääntöjä. Uudet ystäväni rakastivat minua kaikkine vikoineni. Vihdoinkin uskalsin sanoa mitä oikeasti ajattelin. Minua kannustettiin ajattelemaan omilla aivoillani.
Lähdin Jehovan todistajista pois vuonna 2003. Olin silloin 29-vuotias ja olin elänyt lahkossa 10 vuotta. Koko elämäni meni täysin uusiksi. Uskonnosta eron myötä avioliitto menetti sisältönsä. Ero oli paras ratkaisu. Muutin Kuopiosta mieheni luota asumaan yksin pääkaupunkiseudulle. Aloin opiskella. Menetin kaikki ihmiset, jotka olivat olleet elämässäni 10 vuotta.
Jehovan todistajat eivät saa olla missään tekemisissä eronneiden tai erotettujen ihmisten kanssa. Ystävien menettäminen oli ehdottomasti avioeron ohella rankinta. Menetin kymmenen vuotta elämästäni. Ne olivat elämäni surullisimpia aikoja. Aivan kuin kaikki ystäväni olisivat kuolleet onnettomuudessa samaan aikaan. Tiesin, että en tapaa heitä enää koskaan
Ystäväni olivat järkyttyneitä, osa oli vihaisia ja osa surullisia. Joidenkin kanssa olin puhunut asioista ja he olivat osanneet varautua lähtööni. Laitoin kaikille tutuille tekstiviestin, jossa kerroin asiasta. Se oli jäähyväisviesti, johon suurin osa ei vastannut. Siitä hetkestä lähtien olen ollut heille hengellisesti kuollut.
Eron jälkeen hakeuduin Uskontojen uhrien tuki-yhdistyksen eli UUT:n toimintaan ja löysin uusia ystäviä. Löysin nykyisen mieheni poislähtijöiden joukosta. Alkuvaiheessa asuin asuntolassa ja sen jälkeen sain omaan asuntooni kämppäkaverin. Sitten muutin yhteen mieheni kanssa. Koen olevani melko läheisriippuvainen persoona edelleen. Oman elämän hallintaa opettelin toisten ex-Jehovan todistajien avulla.
Opin tekemään itsenäisiä päätöksiä, mutta edelleen haen hyväksyntää toisilta. Olen vielä kuuden vuoden jälkeenkin toipuja ja omaa toipumistani auttaa toisten auttaminen.
Olemme perustaneet uuden yhdistyksen Toipumisapu Kartetut ry. Olen siinä puheenjohtaja. Tarkoituksemme on tarjota vertaistukea. Teemme yhteistyötä UUT:n kanssa. Uskonnosta irtaantuminen on usein traumaattinen kokemus. Vertaistuki on äärimmäisen tärkeää. Uskonnosta lähteneet ovat kuin keskellä täysin vierasta kulttuuria. He eivät tiedä tämän yhteiskunnan toimintatavoista. Pyrimme sopeuttamaan eronneita tähän yhteiskuntaan.
Jehovan todistajat toimii patriarkaalisesti. Tytöt ovat isänsä määräysvallan alla ja vaimot tottelevat miestään. Yhteisöstä lähteneillä naisilla on vaikeuksia oppia elämään itsenäisesti. Pelkästään omien raha-asioiden hoitaminen voi olla täysin uusi asia.
Minullakin oli aluksi hylätty olo ja vaikeuksia normaalielämään sopeutumisessa. Itsetunnon rakentaminen kaiken hylkäämisen ja itsensä syyllistämisen jälkeen oli minulle vuosien projekti. Siksi haluan auttaa niitä, jotka ovat tiensä alussa. Monet eivät nimittäin kestä lahkosta lähtemistä. Ei ole harvinaista, että lähtijä tekee itsemurhan.
Kun mietin elämääni taaksepäin, tajuan olleeni Jehovan todistajille helppo saalis. Murrosikäni oli vaikea. Muutin omaan asuntoon 17-vuotiaana. Kaipasin elämääni turvallisuutta, rajoja ja selkeitä ohjeita siitä, kuinka olla hyvä ja hyväksytty ihminen.
Vaikea elämäntilanne ja yksinäisyys kriittisessä nuoruusvaiheessa edesauttoivat joutumistani uskonnon uhriksi.
Nyt koen toipuneeni uskonnosta irtautumisesta. Elän normaalia elämää. Olen opiskellut avoimessa yliopistossa uskontotieteitä ja avartanut siten maailmankuvaani. Välillä ihmettelen, miten olen voinut uskoa satuihin, joita minulle syötettiin. Uskon yhä, että uskonnossa on paljon vilpittömiä ihmisiä mukana. Tunnen silti kiukkua niiden ihmisten vuoksi, joilla on siellä huono olla. Heitä on paljon.
Olen myös kiukkuinen kaikista niiden kymmenen vuoden aikana menettämistäni mahdollisuuksista. Onneksi olen huomannut, ettei kannata jäädä murehtimaan menneitä, vaan hankkia uusia kokemuksia ja uutta sisältöä elämään.
”Vaikea elämäntilanne teki minusta helpon uhrin”
Vantaalainen Sari Ahola, 35, käännytettiin Jehovan todistajaksi 18-vuotiaana. Lahkosta irrottautuminen ei ollut yli kymmenen vuoden jälkeen helppoa. Avioero ja ystävien menetys sattuivat eniten.
Olin yksin opiskelija-asunnossani. Olin päivällä kotona, sillä minulla ei ollut koulua. Yhtäkkiä kuulin ovikellon soivan. Jäin kuuntelemaan. Kuka ovella voisi olla? En odottanut ketään kylään. Minua arvelutti avata ovea. Olin 18-vuotias ja asuin yksin opiskelupaikkakunnallani Pohjois-Pohjanmaalla. Lopulta menin eteiseen Oven takana oli kaksi naista. He esittäytyivät Jehovan todistajiksi. Kiinnitin huomiota siihen, että naiset olivat pukeutuneet hameisiin. Muuten he näyttivät tavallisilta suomalaisilta naisilta.
Jostain syystä päästin naiset sisään. He halusivat jutella. Tuntui hyvältä, kun joku kuunteli. Kerroin naisille mieltäni painavista asioista ja oloni helpottui. Vastavuoroisuuden nimissä annoin heidänkin puhua minulle asiaansa. He olivat Jehovan todistajia. Ilahduin, kun he lupasivat tulla seuraavalla viikolla uudestaan.
Puolen vuoden ajan Jehovan todistajat kävivät luonani kerran viikossa. Naiset olivat hyviä kuuntelijoita. Emme puhuneet uskon asioita, vaan kerroin heille elämästäni ja ongelmistani. Tunsin saaneeni heistä hyvät ystävät.
Naiset puhuivat paljon myös uskostaan. Olin tavallinen luterilainen ja jonkin verran uskonnollinen ihminen. He osasivat perustella asiansa hyvin ja aloin kiinnostua heidän opeistaan.
Päätin lähteä mukaan heidän toimintaansa. Muistan ensimmäisen kokouksen, johon osallistuin. Kokouksen tunnelma oli kuin salaseurassa. Lavalla seisoi vanhempi mies, joka puhui maailmanlopusta. Hän sanoi raamatun ennustavan, että uskovia tullaan vainoamaan. Voisimme kuitenkin uskoa siihen, että Jehova suojelee todistajia. Ulkona paistoi aurinko ja kesä oli kauneimmillaan. Tunnelma sisällä salissa oli synkkä. Minua pelotti.
Seuraavassa kokouksessa huomasin, että ensivaikutelmani olleen väärä. Ensimmäiseen kokoukseeni oli vain sattunut joku hieman erikoisempi henkilö puhujaksi. Yleensä kokouksissa puhuttiin paratiisista ja jumalan lupaamista hyvistä asioista.
Koin löytäneeni uuden kodin. Yhteisö imaisi minut sisäänsä tehokkaasti. Aloitin pian tienraivauksen eli kokoaikaisen saarnaamistyön ihmisten ovilla. Tuohon aikaan tavoite oli käännyttää ihmisiä 90 tuntia kuukaudessa.
Kerroin perheelleni ja läheisilleni lähteneeni mukaan Jehovan todistajiin. Minulle oli kerrottu Jehovan todistajissa, että saatana koittaisi terrorisoida uskoani läheisteni kautta, joten olin varautunut heidän negatiivisiin kommentteihinsa. Siksi säälin sukulaisiani, kun he kyseenalaistivat uskontoni. Saatana puhui heidän suullaan.
Minulle kerrottiin myös, että ei ole hyvä olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole Jehovan todistajia. Heitä kutsuttiin maailmallisiksi ihmisiksi, jotka toimivat täysin vailla moraalia.
Hengellinen kasvu vaati samaan pyrkivien ihmisten seuraa. Muutuin nopeasti kuin eri ihmiseksi ja hylkäsin sukulaiseni ja ystäväni. Tapasin heitä vain käännyttääkseni heidätkin. Siinä vaiheessa en ymmärtänyt mitä tein, olin kuin aivopesty.
Uskonnossa kaikki perusteltiin Raamatulla. Elämästäni suuri osa kului Raamattua tutkiessa. Samalla tavalla elivät kaikki tuntemani Jehovan todistajat. Lisäksi kävin kolme kertaa viikossa kokouksessa ja saarnasin ovelta ovelle.
Kun olin ollut Jehovan todistajissa kolme vuotta, tapasin miehen. Menimme 10 kuukauden seurustelun jälkeen naimisiin. Olin 22-vuotias. Esiaviollinen seksi on Jehovan todistajien mukaan ehdottomasti kiellettyä. Aviollinen seksielämäkin on määritelty. Uskonto oli meitä eniten yhdistävä tekijä. Puhuimme kotonakin paljon uskon asioista.
Jehovan todistajat ovat yhteiskunta yhteiskunnan sisällä. Maailmallisiin virkamiehiin ei juuri turvauduta, eikä rikoksista ilmoiteta poliisille. Jehovan todistajilla on oma tuomioistuin ja he käyttävät vain muiden Jehovan todistajien palveluja. Opiskeluun ei kannusteta ja vaaleissa ei äänestetä.
Miehillä paineet ovat naisiakin kovemmat. Heidän odotetaan etenevän seurakunnassa. He saavat jo lapsena erilaisia tehtäviä, joilla heitä mitataan. Mies on myös vastuussa perheensä teoista.
Alkuun hoidetaan kokouksissa erilaisia pikkutehtäviä. Sitten edetään avustavaksi palvelijaksi ja lopulta seurakunnan vanhimmiksi. Vanhimmat ovat kuin tuomareita ja johtavat seurakuntaa.
Uskonto on pojille uraputki. Naisten tehtävä on olla täydellisiä vaimoja ja saarnata paljon. Lasten tekemiseen ei kannusteta, koska on tärkeämpää tehdä hengellisiä lapsia käännyttämistään ihmisistä.
Istuin viikon kolmannessa kokouksessa. Katselin tuttuja kasvoja ympärilläni. Kaikki olivat paikalla. Kokouksesta pois jäämiseen täytyi olla hyvä syy. Tiesin, että jos jäisin pois kokouksesta, seuraani alettaisiin vältellä. Sitä en halunnut. Päässäni jyskytti ääni, joka kysyi: Tätäkö elämäni tulisi olemaan loppuun asti? Valmistuin merkonomiksi liityttyäni uskoon, mutta työnteko jäi, sillä keskityin saarnaamiseen.
Jotkut Jehovan todistajien opit olivat alkaneet tuntua minusta ristiriitaisilta. Aloin perehtyä muihin uskontoihin salaa muilta. Yritin puhua ystävilleni asiasta, mutta he eivät halunneet kyseenalaistaa uskontoamme. He olivat oppineet, että Jehovan todistajien opit ovat täydellisiä ja he pelkäsivät, että heidät karkotettaisiin uskonnosta. Mikä voisikaan olla pahempaa? Yhteisö oli heidän koko elämänsä. He eivät tunteneet muita kuin Jehovan todistajia ja muut katkaisevat välinsä uskonnosta lähtijän kanssa. Lähtijä on totaalisen yksin.
Viimeinen vuoteni uskonlahkossa oli yhtä kriisiä. Olin jo aikaisemmin potenut epämääräistä ahdistusta. Nyt ymmärsin, että ympäristöni ahdisti minua. Eniten ahdisti jatkuva suorittaminen. Kärsin jatkuvasta riittämättömyyden tunteesta. Kokouksista ei voinut koskaan olla pois. Saarnaamisesta täytyi jättää kuukausittainen raportti. Ajattelunvapautta ei ollut lainkaan. Kehitin silti uusista opiskelukavereista itselleni turvaverkkoa, jotta en jäisi ihan tyhjän päälle jos lähtisin lahkosta.
Olin 28-vuotias ja podin kolmenkympin kriisiä. Viimeinen niitti oli, kun löysin netistä entisiä Jehovan todistajia. He olivat järjestämässä tapaamista eräälle mökillle. Se oli tapaaminen, joka käänsi koko elämäni suunnan.
Tapaaminen oli Keski-Suomessa Keuruulla. Kokoontumiseen tuli nettipalstalla kirjoittelevia ihmisiä. Paikalla oli minun lisäkseni kaksi muutakin ensikertalaista. Viikonlopun aikana juttelimme monista syvällisistä Raamattuun ja Jehovan todistajana olemiseen liittyvistä asioista. Ymmärsin, että omat ajatukseni eivät olleet ainutlaatuisia, enkä ollut kummajainen. Oli paljon muitakin ihmisiä, jotka kamppailivat samojen asioiden kanssa.
Solmin tapaamisessa ystävyyssuhteita, jotka ovat jatkuneet näihin päiviin. Koinymmärrystä, jollaista en ollut koskaan ennen kokenut.
Jehovan todistajien keskuudessa on paljon näyteltyä ystävyyttä ja opeteltua ulkokuorta. Kaikki ystävyyssuhteet eivät ole pinnallisia ja teennäisiä, mutta sellaisia on paljon. Jehovan todistajien rakkaus loppuu, kun toinen rikkoo sääntöjä. Uudet ystäväni rakastivat minua kaikkine vikoineni. Vihdoinkin uskalsin sanoa mitä oikeasti ajattelin. Minua kannustettiin ajattelemaan omilla aivoillani.
Lähdin Jehovan todistajista pois vuonna 2003. Olin silloin 29-vuotias ja olin elänyt lahkossa 10 vuotta. Koko elämäni meni täysin uusiksi. Uskonnosta eron myötä avioliitto menetti sisältönsä. Ero oli paras ratkaisu. Muutin Kuopiosta mieheni luota asumaan yksin pääkaupunkiseudulle. Aloin opiskella. Menetin kaikki ihmiset, jotka olivat olleet elämässäni 10 vuotta.
Jehovan todistajat eivät saa olla missään tekemisissä eronneiden tai erotettujen ihmisten kanssa. Ystävien menettäminen oli ehdottomasti avioeron ohella rankinta. Menetin kymmenen vuotta elämästäni. Ne olivat elämäni surullisimpia aikoja. Aivan kuin kaikki ystäväni olisivat kuolleet onnettomuudessa samaan aikaan. Tiesin, että en tapaa heitä enää koskaan
Ystäväni olivat järkyttyneitä, osa oli vihaisia ja osa surullisia. Joidenkin kanssa olin puhunut asioista ja he olivat osanneet varautua lähtööni. Laitoin kaikille tutuille tekstiviestin, jossa kerroin asiasta. Se oli jäähyväisviesti, johon suurin osa ei vastannut. Siitä hetkestä lähtien olen ollut heille hengellisesti kuollut.
Eron jälkeen hakeuduin Uskontojen uhrien tuki-yhdistyksen eli UUT:n toimintaan ja löysin uusia ystäviä. Löysin nykyisen mieheni poislähtijöiden joukosta. Alkuvaiheessa asuin asuntolassa ja sen jälkeen sain omaan asuntooni kämppäkaverin. Sitten muutin yhteen mieheni kanssa. Koen olevani melko läheisriippuvainen persoona edelleen. Oman elämän hallintaa opettelin toisten ex-Jehovan todistajien avulla.
Opin tekemään itsenäisiä päätöksiä, mutta edelleen haen hyväksyntää toisilta. Olen vielä kuuden vuoden jälkeenkin toipuja ja omaa toipumistani auttaa toisten auttaminen.
Olemme perustaneet uuden yhdistyksen Toipumisapu Kartetut ry. Olen siinä puheenjohtaja. Tarkoituksemme on tarjota vertaistukea. Teemme yhteistyötä UUT:n kanssa. Uskonnosta irtaantuminen on usein traumaattinen kokemus. Vertaistuki on äärimmäisen tärkeää. Uskonnosta lähteneet ovat kuin keskellä täysin vierasta kulttuuria. He eivät tiedä tämän yhteiskunnan toimintatavoista. Pyrimme sopeuttamaan eronneita tähän yhteiskuntaan.
Jehovan todistajat toimii patriarkaalisesti. Tytöt ovat isänsä määräysvallan alla ja vaimot tottelevat miestään. Yhteisöstä lähteneillä naisilla on vaikeuksia oppia elämään itsenäisesti. Pelkästään omien raha-asioiden hoitaminen voi olla täysin uusi asia.
Minullakin oli aluksi hylätty olo ja vaikeuksia normaalielämään sopeutumisessa. Itsetunnon rakentaminen kaiken hylkäämisen ja itsensä syyllistämisen jälkeen oli minulle vuosien projekti. Siksi haluan auttaa niitä, jotka ovat tiensä alussa. Monet eivät nimittäin kestä lahkosta lähtemistä. Ei ole harvinaista, että lähtijä tekee itsemurhan.
Kun mietin elämääni taaksepäin, tajuan olleeni Jehovan todistajille helppo saalis. Murrosikäni oli vaikea. Muutin omaan asuntoon 17-vuotiaana. Kaipasin elämääni turvallisuutta, rajoja ja selkeitä ohjeita siitä, kuinka olla hyvä ja hyväksytty ihminen.
Vaikea elämäntilanne ja yksinäisyys kriittisessä nuoruusvaiheessa edesauttoivat joutumistani uskonnon uhriksi.
Nyt koen toipuneeni uskonnosta irtautumisesta. Elän normaalia elämää. Olen opiskellut avoimessa yliopistossa uskontotieteitä ja avartanut siten maailmankuvaani. Välillä ihmettelen, miten olen voinut uskoa satuihin, joita minulle syötettiin. Uskon yhä, että uskonnossa on paljon vilpittömiä ihmisiä mukana. Tunnen silti kiukkua niiden ihmisten vuoksi, joilla on siellä huono olla. Heitä on paljon.
Olen myös kiukkuinen kaikista niiden kymmenen vuoden aikana menettämistäni mahdollisuuksista. Onneksi olen huomannut, ettei kannata jäädä murehtimaan menneitä, vaan hankkia uusia kokemuksia ja uutta sisältöä elämään.
