Veljesseura.org

En ole varma, kuuluuko tämä avautuminen tänne vai ei, mutta koska en ole varma niin pistän sen tänne ja katson mitä tapahtuu.

Minulla on vitun paha olla. En tiedä johtuuko se jehovantodistajalapsuudestani ja -nuoruudestani, vai ihan muista sattuman lempeän läimäytyksen tielleni lennättämistä tekijöistä.

Isäni on ex-jehovantodistaja. Ex, koska ex-tempore päätti erota, vaikka uskoi jehovantodistajuuteen, mutta ei uskonut enää siihen että jehovantodistajuus uskoi häneen. Uskomatonta, totesi hänelle soittanut vanhin, mutta isäni jatkoi uskomattomuuttaan neuvonantajansa, pullon, rohkaisemana ja tukemana. Isäni uskoo pulloon, mutta ei mihinkään inhimmilliseen, ainakaan ennenkuin löytää pullon hengen. Sitten voikin olla jo kiire löytää lisää siteitä, poliiseja, ja ymmärtäjiä.

Äitini uskoo vieläkin jehova-merkkiseen jumalaan. Mikäs on uskoessa, merkin ominaisuuksia päivitetään vuosittain uudella mallilla, jonka valot näyttävät milloin kauas milloin lähemmäs, mutta aina johonkin merkittävään. Äitini on maan vaatimattomia, ei vaadi edes mitään merkittävää, kunhan saa olla rauhassa. Ja oikeassa. Hykertelee.

Minun ongelmani on se, että olen nuiden kahden risteytys. Olen ruma, enkä pelkästään henkisesti, vaan myös fyysisesti. Olen ruma ihminen, eikä minulla ole ystäviä. Miksei rumilla ole ystäviä?

sinner74 kirjoitti:Minun ongelmani on se, että olen nuiden kahden risteytys. Olen ruma, enkä pelkästään henkisesti, vaan myös fyysisesti. Olen ruma ihminen, eikä minulla ole ystäviä. Miksei rumilla ole ystäviä?

Yksinäisyys on ikävä juttu. Se tapaa usein iskeä viikonloppuisin ja iltaöisin. Usein muutama tölkillinen olutta tai muuta sopivaa juomaa antaa vielä lisäpotkua. Yksinäisyys on vakava juttu. Meillä aikuisilla ei juurikaan ole kapakkaa parempaa paikkaa tapvata toisia ihmisiä, eikä kapakoissakaan jaksa aina notkua. Ei etenkään likimain rahattomana.

Yksinäisyydestä tekee vakavan se, että yksinäisiä on niin paljon ja kaikissa ikäluokissa. Erilaiset deitti-palstat kertovat tästä ja niillä jotkut ansaitsevat mielettömiä summia. Meillä rahastetaan. Haitat eivät pääty tähän. Ne ovat moninaistet. Koko elämän laatu kärsii ja moni käytännöllinenkin juttu siinä ohessa masentaa toisinaan itsesääliin ja -inhoon asti.

Asiaahan ei millään muotoa auta se, että lähes koko elämänsä on kukin eri syistä joutunut elämään yksin. Sinulla on tuo uskonnollinen taustasi, joka eristi Sinut kaikin tavoin ja esti alun alkaenkin löytämästä normaaleja ihmissuhteita ja taitoa hankkia niitä. En osanne auttaa, mutta asia on siinä määrin tärkeä, että siitä kannattaa varmasti keskustella. Et ole missään tapauksessa ainoa jehovantodistajataustainen yksinäisyyttä poteva ja sen kanssa kipuileva ihminen.

Pyydetään porukka apuun ja mietitään yhdessä, miten löysin tai löytäisin ystävän. Ei tämä ulkonäöstä voi kiinni olla. Omalla kohdallani löysin pojilleni äidin samasta opiskelupaikasta, mutta sitten kävi, kuten kävi - ja ne muut, joita sen jälkeen oli, katsoivat paremmaksi elää oloissaan ja muuttivat pois. Onhan myös ihmisiä, joista ei kerta kaikkiaan ole muutamaa, kahta - kolmea, vuotta pidempiin ihmissuhteisiin. Joku käsittelemätön, jo varhaislapsuudessa syntynyt, emotionaalinen vamma tämänkin takana piileksii, epäilen.

Rumasta puheen oleen:
Minä sain tuta lapsesta asti että olin kuin: "seinästä reviitty"."Masa kun menee lipputangon taakse ei näy muuta kuin korvat"."Torahammas,torahammas"!!.
Nyt on asiat vaihtunut siten että,kun menen lipputangon taakse näkyy sekä korvat,että maha.Hampaista ei ole kohta muuta jäljellä kuin ne torahampaat.No,hyvä että edes ne.

Silti ihmissuhteita on rakennettu,joskus jopa sen rumuuden kustannuksella.Siihen leveä hymy päälle,niin avot.

Masentunutta ihmistä tai alakuloista ihmistä voi auttaa parhaiten kuuntelemalla häntä.Tämä palsta on yksi sellainen mahdollisuus ja arvokas sellainen.Onko sinulla mahdollisuuksia osallistua "tapaamisiin" joita näillä sivustoilla mainostetaan.

Voin kuitenkin omalla elämälläni osoittaa että jehovantodistajuuden jälkeen olen saanut tosi ystäviä,jotka ei meikäläisen ulkonäöstä välitä.
Ja,myös vakutan että omassa elämässäni uskolla, JT-ajan jälkeen, on ollut suuri merkitys siihen että ystäviä on tullut.Ei ainoastaan myös uskovia vaan muita.Eihän Jumalakaan katso henkilöön,vaikka jt-porukassa katsotaan.

(Toivottavasti ei tullut liikaa saarnausta.Kerroin vain oman näkemykseni)

Se hyvä puoli tässä todellisuudessa elämisessä on, että tällä puolella voi löytää ystäviä, jotka ovat todellisia. Seurakunnan ns. ystävät olivat ehdollisia, eli paremminkin jotakin hyvänpäiväntuttuja, joille pelkäsi kertoa oikeita ajatuksiaan ilmiannon pelossa.

Kavereista voi tulla ystäviä ajan kanssa. Ystävillä on yhteisiä kokemuksia, joten ystäviä ei saa sohvanpohjalta käsin. Jos olisimme eläneet nuoruutemme ns. normaalimaailmassa, meille olisi siunaantunut ystäviä koulusta, armeijasta, lomamatkoilta, harrastusten parista ja töistä. Nyt meidän on etsittävä ehkä ensimmäiset todelliset ystävämme ihan itse.

Monella suomalaisella miehellä ei ole yhtään ystävää. Kaveri- ja tuttavapiiri voi olla vaikka kuinka laaja, mutta ei yhtään sellaista, jolle voisi puhua kaikki asiansa. Toipumisen alussa olisi hyvä löytää ystäväksi yksi saman kokenut, koska lahkomenneisyys on iso asia, jossa riittää purkamista, ja siitä toipuminen auttaa toipumaan mahdollisista muistakin syövereistä.

Tsemppiä sulle Sinner74! En tunne elämäntilannettasi sen tarkemmin, mutta yleisenä neuvona voisin sanoa, että ylös sohvalta, kavereiden luo ja kavereiden kavereihin tutustuen; toisia ihmisiä tapaamaan harrastusten pariin; älä ole tuppisuuna vaan lähesty ihmisiä aktiivisesti. Tuore elokuva Miesten vuoro kertoo, miten miehet avautuvat kaikesta mahdollisesta saunassa. Kapakka on toiseksi huonoin tapa löytää ystäviä, yksinäiset kalsarikännit se huonoin.

sinner74 kirjoitti:Minulla on vitun paha olla. En tiedä johtuuko se jehovantodistajalapsuudestani ja -nuoruudestani, vai ihan muista sattuman lempeän läimäytyksen tielleni lennättämistä tekijöistä.

Millaisena muistat nuo vuodet? Olitko uskonnollinen lapsi vai kulttuuri-todistaja? Elitkö pitkään kaksoiselämää vai lähditkö ovet paukkuen? Oliko sinulla tuolloin "maailmallisia" ystäviä?

sinner74 kirjoitti:Isäni on ex-jehovantodistaja. Ex, koska ex-tempore päätti erota, vaikka uskoi jehovantodistajuuteen, mutta ei uskonut enää siihen että jehovantodistajuus uskoi häneen. Uskomatonta, totesi hänelle soittanut vanhin, mutta isäni jatkoi uskomattomuuttaan neuvonantajansa, pullon, rohkaisemana ja tukemana. Isäni uskoo pulloon, mutta ei mihinkään inhimmilliseen, ainakaan ennenkuin löytää pullon hengen. Sitten voikin olla jo kiire löytää lisää siteitä, poliiseja, ja ymmärtäjiä.

Alkoholismi tarjoaa lapselle jatkuvia pettymyksiä ja hylkäämiskokemuksia. Oma kokemukseni alkoholisteista on katkeraa puhetta, itsesääliä, syytöksiä ja toistuvia anteeksipyyntöjä ja jatkuvasti petettyjä lupauksia. Surullisia tapauksia ovat nämä poisjääneet, jotka edelleen uskovat asiaan. Minkä ikäinen olit isäsi jäädessä pois?

sinner74 kirjoitti:Äitini uskoo vieläkin jehova-merkkiseen jumalaan. Mikäs on uskoessa, merkin ominaisuuksia päivitetään vuosittain uudella mallilla, jonka valot näyttävät milloin kauas milloin lähemmäs, mutta aina johonkin merkittävään. Äitini on maan vaatimattomia, ei vaadi edes mitään merkittävää, kunhan saa olla rauhassa. Ja oikeassa. Hykertelee.

"Äiti pojasta pappia toivoi..." En tiedä äidistäsi sen enempää, mutta tuo "aina oikeassa" ei kuulosta kovin lempeältä luonteenpiirteeltä. Millaisia odotuksia kohtasit hänen taholtaan? Miten hän suhtautuu sinuun nyt?

sinner74 kirjoitti:Minun ongelmani on se, että olen nuiden kahden risteytys. Olen ruma, enkä pelkästään henkisesti, vaan myös fyysisesti. Olen ruma ihminen, eikä minulla ole ystäviä. Miksei rumilla ole ystäviä?

Et sinä ole ruma! Et ole ruma fyysisesti etkä varsinkaan henkisesti! On surullista, että sinusta tuntuu siltä.

Fyysisestä kauneudesta voin kertoa naisen näkökulman. Tästä olen keskustellut usean ystäväni kanssa ja kaikilla on tähän mennessä ollut samoja kokemuksia. Kun vastaan tulee ns. hyvännäköinen mies tai nainen (miten kukakin sen määrittelee), hän voi hyvin pian muuttua kirjaimellisesti vastenmielisen näköiseksi oman käytöksensä johdosta. Samoin voi käydä myös toisinpäin. Hyvinkin tavallisen näköinen ihminen muuttuu kirjaimellisesti kauniiksi kun häneen tutustuu. Tämä ei siis ole pelkkää sielunkauneuden arvostusta vaan kirjaimellisen ulkonäön "muuttumista". Ei ole ihan tuulesta temmattu tuo sanonta: "Kauneus on katsojan silmässä."

Kiitos myötätuntoisista ja rakentavista kommenteista, arvostan niitä.

En jaksaisi syyttää isää ja äitiä omasta olotilastani, koska se ei auta tippaakaan sen paremmaksi tekemisessä. He ovat tehneet (toivottavasti) kaikkensa niissä olosuhteissa mitä heillä oli, ja sillä arvostelukyvyllä mitä heillä oli. Halusin vain taustoittaa että minkälaisen henkisen ilmaston tuotos olen.

Olen sanomattoman pahoillani isäni nykyisestä tilasta, ja olen monen monta kertaa koittanut saada siihen kohennusta. Se ei kuitenkaan näytä onnistuvan ennenkuin isä haluaa sitä itse, tosissaan. Voisin tietysti vetää turpaan (kuten hän teki minulle kun olin murrosikäinen), mutta en usko että se auttaa pysyvästi. Nenä palautuu paikalleen, kuten myös tavat.

Ulkonäköni vaivaa minua. Minulla on lääkintöhallituksen suosittelema määrä ruumiinjäseniä, ja ne ovat kutakuinkin oikeilla paikoilla. En ole laiha, en oikein lihavakaan. Minua ei ole valoisaan aikaan sekoitettu Brad Pittiin, mutta ei kyllä Notre Damen kellonsoittajaankaan. En oikeastaan tiedä sanoa mikä ulkonäössäni on vialla, mutta jotain siinä on.

Minulla on vaimo (no, avoliitossa vuosikausia) ja olen jopa onnistunut siittämään maailman ihanimman tyttären (sitä sai pimeässä yrittää). Minulla on työ, jossa on käytännössä rajattomat etenemismahdollisuudet. On työkaveria, on pelikaveria, on facebookkaveria....

Silti tuntuu pahalta. Että olen ihmisten ilmoilla kuin jänis ajovaloissa.

Miten tämä liittyy jehovantodistajuuteen? No, elämäni 19 ensimmäistä vuotta elin sen asettamassa kehyksessä. Sitten heilahti mono, ja kaikki siihen asti rakennettu, vaatimatonkin, oli mennyttä.

sinner74 kirjoitti: Silti tuntuu pahalta. Että olen ihmisten ilmoilla kuin jänis ajovaloissa.

Miten luulet kaikkien muiden olevan.

Ulkonäköni vaivaa minua. Minulla on lääkintöhallituksen suosittelema määrä ruumiinjäseniä, ja ne ovat kutakuinkin oikeilla paikoilla. En ole laiha, en oikein lihavakaan. Minua ei ole valoisaan aikaan sekoitettu Brad Pittiin, mutta ei kyllä Notre Damen kellonsoittajaankaan. En oikeastaan tiedä sanoa mikä ulkonäössäni on vialla, mutta jotain siinä on.

Ei voi olla totta! Sinut silmästä silmään tavanneena voin vakuuttaa käsi Raamatulla (tai millä tahansa opuksella), että olet hyvän näköinen mies! Ihan aikuisten oikeasti!

Ehkä kuitenkin ymmärrän sinua paremmin kuin hyvin tuossa epävarmuudessasi. Minä olen myös aina, siis kaikki 51 elinvuottani, uskonut olevani ulkoisesti (puhumattakaan sisäisesti) jotenkin epä-nainen, epä-kelpo, epä-normaali, epä-sievä, epä-sitä-ja-tätä. Ja sitten kun minä saan sen sanottua jollekin, jota pidän täysipäisenä, niin minua ei uskota. Yksi aidoksi ystäväksi luokiteltava kysyi, eikö meillä ollut kotona koskaan peiliä. No, olihan meillä, mutta se mitä sieltä, näkyi, oli ilmeistä vain minulle. Siis samaan tapaan kuin anorektikoilla.

Tuo toinen juttu, ystävien puute on myös tuttua. Nyt jo loppuneessa terapiassa kävi ilmi, että en luota ihmisiin, en uskalla ystävystyä, koska pelkään hylätyksi tulemista, vältän sosiaalisia suhteita jne. Taustalla on tietysti lapsuudenaikaisen perusturvallisuuden puute, mutta myös sen oppiminen, että ystävyys (niin kuin lähisukulaisuuskin) on eräänlaista kauppatavaraa. Sen menettää, jos ei enää pysty tai halua maksaa siitä vaadittua hintaa. Mukana on pelko jostakin selittämättömästä paljastumisesta, siitä että 'ystävä' huomaa etten olekaan ystävyyden arvoinen, vaan - jälleen - epäkelpo, epä-sitä-ja-tätä. Tällä tunteella on nimi: häpeä. Se on kaikenkattava, se hallitsee nykyistä ex-jt elämää aivan samalla tavalla kuin se hallitsi elämää jt:na. Kaikki entiset jt:t tietävät, mistä on kysymys. Ja koko ajan ystävien ja läheisten kaipuu on huutava. Käytännössä tämä ristiriitaisuus näkyy siinä, että olen varovainen ottamaan kenenkään yhteyttä, etten häiritsisi, koska toisella ei ehkä ole aikaa eikä halua seurustella minun kanssani, tai sitten kun en ota yhteyttä, mietin sitä, mitähän se toinen mahtaa minusta ajatella, kun en ota yhteyttä. Yhtä tasapainoilua koko elämä.

Kun me nyt kerran olemme samalla paikkakunnalla, niin miksi emme pitäisi yhteyttä? Meillähän synkkasi ihan hyvin. Ja Bunic on minun kanssani samaa mieltä - mehän tiedetään yli 30 avioliittovuoden jälkeen aika hyvin, mitä toinen mistäkin tuumaa.

Soita!

Ihan sama olo oli minulla aina. Että minussa on jotain vialla, ja ettei ulkonäköni miellyttäisi. Ja perinteinen jt-tausta. Nyt olen turvallisesti nuori aikuinen. Nyt olen naimisissa. En enää koe itseäni huonoksi tai rumaksi, vaan tuntuu että olen pelottavan itsevarma että naiset pitävät minusta. Ainakin humalassa baarissa tuntuu väistämättämältä että saan tachia naisiin, ei aina laadukasta mutta kuitenkin. Naimisissa ei enää kannattaisi. Ristiriitainen tilanne, kun itsetuntoni muuttui vasta seurusteluaikana. Jos nyt olisin vapaa, haluaisin elää viriiliä poikamieselämää. Halusin sitä jo paljon aiemminkin, mutta en osannut, en pystynyt koska elämäni oli tehnyt minusta sellaisen joka ei luota oikein kehenkään tai ainakaan itseensä, mikä vaikuttaa myös luottamiseen muuhun maailmaan.

Meikäläisten maailma oli syrjinyt minua koko teini-iän, varhaisteinistä alkaen. Ei ollut ystäviä srkssa koska en jotenkin kuulunut joukkoon, toisaalta en osannut ystävystyä koulumaailmankaan kanssa, pelkäsin 'maailmaa' ainakin vähän, vaikka epäilykseni meikäläisyydestä olivat täydessä vauhdissa jo lukioiässä. Olin väliinputoaja, joka jostain syystä vain ei saanut oikeita kavereita yläasteen jälkeen, sellaisia joita odottaisi koulussa joka päivä näkevänsä, ja joita näkisi myös kouluajan ulkopuolella. Koulun ulkopuolella minulla ei ollut yhtään ystävää. Minua raahattiin kokouksiin 3 kertaa viikossa. Se raastoi uskomattoman paljon. Varsinkin pieneen vanhaan kirjantutkisteluryhmään joka ti tai to kun oli mentävä, oli se kamalaa. Sain ajokortin ja menin aina heti autoon istumaan odottamaan vanhempia. Kuuntelin radiosta milloin musiikkia milloin jääkiekkoa. Ja odotin seuraavaa päivää. Vaikka ei seuraava päivä koskaan tuonut mitään uutta. Harrastukseni olivat lähinnä sellaisia olemattomia, mitkä entisestään vahvistivat sisäänpäin kääntymistäni. En halunnut olla yksin, sängyllä kotona turhanpanttina kaikkia päiviä ja iltoja, mutta en osannut muuta. Ilman ystäviä vaikeeta saada vaihtoehtoja. Jotkin harrastuksistani ajoivat myös ongelmiin, mutta kaikesta onneksi lopulta selvisin.

Lähdin kotoa opiskelemaa turhia asioita, jotka eivät olleet lopulta viemässä mihinkään. Muutin paikkakunnalle joka ei auttanut saamaan ystäviä, vaikka toisaalta sain koulussa siellä ystäviä, en vain nähnyt niitä kouluajan ulkopuolella. Seurakunnan kokouksissa kävin koska olipahan jotain tekemistä. Ja siellä oli mukavia ihmisiä, vaikkakin vain aikuisia. Kenttäily, johon aiemmin isäni oli pakottanut kanssaa säännöllisesti, väheni. Mutta mitään en ollut ihan vielä jättämässä. Elämässä oli muutenkin selvittämistä.

Muutin opiskelemaan taas uudelle paikkakunnalle, missä eivät ongelmat muuttuneet. Olisi ollut enemmän mahdollisuuksia olla mukana riennoissa kaverien kanssa, mutta jotenkin ihmeellisesti en vain aina osannut. Mietin kokoajan mitä minusta ajatellaan ja sen sellaista. Vaikka en ollut ulkomaailmalle koskaan yläasteen jälkeen paljastanut jehovantodistajuuttani. En vain ollut sinut ollenkaan itseni kanssa, ja se oli syynä kaikkeen muuhun, sosiaaliseen vaikeuteen. No, sain kuitenkin tuolloin elämää vähän enemmän, vaikkakin suhteeni alkoholiin alkoi ottaa tilaa vähentäen mahdollisuuksia parantaa suhdettani itseeni saatika muihin.

Kokouksia aloin jättää kokoajan enemmän. Oman auton hankinnan jälkeen en tarvinnut enää kyytiä kokouksiin, ja oli helpompi itse säädellä sitä paljonko siellä kävin. Ajan mittaan jäi enemmän. Kenttäilyn jätin käytännössä kokonaan. Numerot saa raporttiin tekemättäkin. En saanut tuossakaan seurakunnassa kavereita, vaikka siellä joitakin nuoria oli, mutta kun tupareista lähtien kaikki meni poskelleen, tarkoitan etten saanut mitään elämää aikaan vaikka olisin ollut halukas. Tuntui siltä kun meikkunuorilla ei tuossa seurakunnassa olisi ollut paljon elämää itselläkään ja siinä syy miksei minua mihinkään pyydetty jne.. Lopulta olen silti iloinen että en saanut tuossa srkssa mistään narusta kiinni, ja aikuisetkin meikut olivat riittävän kuivia, niin pystyin lopulta jättäytymään kenttäilystä ja kokouksissa käymisestä helpommin.

Kokoukset ovat minulle olleet aina vaikeita. Kuuntelen toisella korvalla ohjelmaa, mutta ajattelen aina jotain muuta. Olen ollut kiinnostunut uskontoni asioista, mutta en niin ettäkö olisi ollut mitenkään mielekästä ja järkeenkäypää istua aivopestävänä salilla. Olen aina halveksinut ihmisiä ympärilläni, olisin voinut vaikka aiheuttaa pahaa kenelle vain, vihasin toisia välillä ihan urakalla. He saivat minut jopa itkemään, niin paljon sattui syrjiminen, henkinen kiusaaminen miksi sitä kutsun. Vaikka ei ketään sitä tehnyt tarkoituksella. Pyhä henki vain ei ole todellista, jos olisi se olisi tehnyt mahdottomaksi sellaisen toiminnan ympärilläni. Jumala on rakkaus, ja jehovantodistajien seurakunnassa rakkaus on suurempaa kuin missään muussa uskonnossa. Epäilin tuota aika railakkaasti. Tämä oli suurin aihe ja syy epäilyksiini jotka sittemmin lisääntyivät teininä. Lopulta olen sitä mieltä että seurakunnissa vain on ihmisiä joilla ei ole hyvä olla itselläkään, tai ovat ajatuksiltaan ristiriitaisia, eivätkä osaa keskittyä oikein ympäristöönsä, tai näyttävät iloisilta mutta ovat sisältä jotain muuta, ja tai muuten vain kokoontuvat niin salilla kuin muualla kuppikuntiin, ja kyräilevät. Ei ihme että aina löytyy ihmisiä jotka jäävät väliin. Eivät kuulu sattumalta noihin kuppikuntiin vaikkeivat maailmaankaan. Tosin paikallisesti elämä voi olla erilaista muualla. Minulla on vain minun kokemukseni. Tosin useammasta kaupungista.

Kotona aina välillä kävin. Meikuissa minulla oli muutamia samanhenkisiä tovereita, jotka olivat ainoat ystäväni ja melkeinpä aika tärkeäkin lenkki mahdollisesti, ei sitä voi tietää mutta aika varma olen. Olin sen verran itsetuhoinen tai masentunut ja sen sellaista, että ilman näitä lenkkejä jotka varsinkin takaisin kotikaupunkiin muuttaessa, tämä oma minipiirini, pelasti mahdollisesti täysin vaipumasta epätoivoon. Sillä ihmisllä pitää aina olla jotain toivoa, jotain pientä elämää aina joskus, edes niitä ryyppäysiltoja, sillä ilman niitä ryyppään kotona, tai heitän itteni sillalta alas. No, ei ihan, mutta todellakin poikamiesten illat on ollut ainoaa elämääni aikanaan, ja tuli parannettua aina noissa maailmaa. Se on aina piristänyt. Oli ystäviä jotka pitivät itseni huomisessa kiinni. Kotikaupungissa yritin vähän päästä elämään kiinni ja pääsinkin vähän meikkutapahtumiin, aloin hiukan saada pisteitä. Rakastuin, mutta kun tämä tapaus (juu aika lyhyesti kerrottu) päättyi, olin taas jäämässä ojan pohjalle. Jätin hetkeksi hankkimani hengellisyyden ja palasin omaan itseeni. Mikä sinänsä ei ollut positiivista. Mutta kun aloin entistä enemmän tutkimaan uskontoani, jonka tutkimuksen ja seurannan olin aloittanut jo joitakin vuosia aiemmin (tämä sivusto, plus muuta, ja oma tarkkailu ja kokemus) aloin vahvistua henkisesti, koska aloin saada yliotetta pikkuhiljaa niistä varjoista jotka todellisuudessa olivat aina olleet ylläni.

Kun hiljalleen viime vuosina olen päässyt käytännössä ulos tuosta ristiriitaisen ja ahdistuneen minän ulkokuoresta, ja olen pystynyt sisäistämään 'totuuden' siten kun se todellisuudessa on, olen voinut henkisesti ja fyysisestikin (osittain) jättää jehovantodistajahahmoni narikkaan. Olen jättänyt sen nyt kokonaan, henkisesti. Nyt kokouksissa käyminen on pelkkä muodollisuus tiettyjen suhteiden ylläpitämiseksi. Kun ennen menin baariin,( josta en edes pitänyt koska se oli yksin ahdistavaa ja turhaa, ei siellä yksin osannut olla, vaikkakin kavereissa olikin sitten helpompi,) oli käytännössä mahdotonta että olisin puhunut kenellekään vastakkaiselle sukupuolelle, en ollut koskaan koskenut naista, puhunut tietyllä tavalla naisen kanssa, niin oli täysin mahdotonta saada myöskään 'elämää' baarissa. Tai vastaavassa muussakaan julkisessa paikassa missä ihmisiä tapaa. Vaikka koulun bileissä. Olin kuin yksinäinen ahdistunut hölmö nalle joka jammasi ja joi, mutta siinä se. Ilman että se olisi todellisuudessa ollut sitä mitä halusin. Halusin rakkautta. Ja ystäviä. Nyt, kun olen seurustellut aikani, mennyt naimisiin naisen kanssa joka ymmärtää minua sellaisena kun olen, olen viimein alkanut kehittyä oikeasti ulospäin suuntautuneemmaksi, sulavammaksi sosiaaliseksi ihmiseksi, tosin varauksella, ei aina ole helppoa edelleenkään puhua vieraille. Mutta nyt kun menen baariin, paremman itsetuntoni vuoksi (joka vaikuttaa kai jopa ulkonäköön ja muuhun mitä ei itse huomaakaan, tai ainakin kai kasvonilmeisiini, sellaista hiljaista hyvää itsetuntoa) todennäköisyys olla naisten keskuudessa tykätty on suuri, jopa niín että välillä harmittaa etten koskaan elänyt naistenmieselämää silloin kun olisi ollut mahdollisuus, ennen avioliittoa. Nyt tulen toimeen itseni ja muiden kanssa, ja tiedän etten ole ruma, päinvastoin, mutta enää ei paranisi naisten kanssa liikaa edetä...vaikka se on erityisesti humalassa vaikeaa. Kun vaikka suutelee kaunista naista, on raakaa sanoa itselleen ettei voi mennä tämän pidemmälle, olen varattu. Vaikka haluaisin, koska tällaista elämää olisin aina halunnut, jutella naisten kanssa, tavata heitä. En olisi halunnut naimisiin pitkään aikaan.

Mutta elämällä on tapana kuljettaa, löysin sielunkumppanin jonka kanssa olen, ja olen onnellinen nykyisestä suhteestani itseeni ja ulkomaailmaan, ja kun ei ole yksin, herääminen ja nukkumaan meneminen on aina helpompaa kuin se oli yksin. Ja rakastan vaimoani joka kokosi minut kokoon. Tietämättäänkin. Nyt elän vaihetta jota voisi kutsua turvalliseksi, kunhan pysyn uskollisena, sillä seurauksethan olisivat hirveitä. Minulta jäi kokematta normaali nuoren elämä, baarit naisineen, olla edes välillä rakastettu, naisiin tutustuminen.. Se vainoaa mutta uskon että muut asiat ja työ tuovat kokoajan elämääni muutakin ajateltavaa.

Haluaisin uusia tavotteita ja mielenkiinnon kohteita, ja se on johtanut siihen että jos vain aikaa olisi, tutkisin uskontoa(ni) enemmän kuin ikinä. Pidän suunnattomasti tutkimisesta, totuuden valkenemisesta, väärien totuuksien todistamisesta, tarkkailemisesta, aivan kuten minut on kasvatettu. Tiedän omasta uskonnostani paljon enemmän kuin moni tavallinen nuori julistaja. Ilman että edes uskon jumalaan. Rakkaus totuuteen vain on jotain ihan muuta kuin säntillinen kokouksissa ja kentällä käyminen ja muu oman uskonnon vaatimusten täyttäminen. Tuo ei tee ihmisestä valaistunutta, todella uskovaa, tietäväistä. Edes uskonnollista, tai ainakaan uskonnosta todella kiinnostunutta. Niin ihmeellistä kuin se onkin. Rakkaus totuuteen on hieno käsite jonka Seura on luonut, mutta minusta se tarkoittaa ahkeraa tutkimista, totuuksien paljastamista ja kivien kääntelyä, Ei missään tapauksessa korvien sulkemista ja yhden organisaation aivopesuun osallistumista. Kun noin käyttäytyy, on valmis vaikka tappamaan itsensä, räjäyttämään itsensä torilla. Joillekin se voi olla aivan yhtä pyhää ja oikein, kuin vaikka koulutuksesta kieltäytyminen ja oman elämänsä myyminen Vartiotorniseuralle. Kun menee mukaan aivopesuun, jokaiselta voi kadota järki. Ainakin todellisuuden taju.

Tästä tulikin minun tarinani yllättäen, vaikka tarkoitus oli vain todeta että suhteeni itseeni oli juuri sensorttinen, vaikea, kun avauksen kirjoittajalla. Mutta aina kannattaa muistaa että MAAILMA ON AVOIN. Jokaiselle ja aina. Kannattaa luottaa siihen ja odottaa huomista, ja ponnistella. Uskon että suurella osalla meikkuja on jotain, monilla isojakin, ongelmia minäsuhteen ja ympäristön ymmärtämisen kanssa. Puhumattakaan kuinka moni täysin uskoo ja ymmärtää omaa uskontoaan, näinä päivinä kun Seuralla on todellisia haasteita (kuten aina heh) pitää yllä organisaatiota, yhteisöä, joka on massiivinen maailmanlaajuisesti, mutta joka natisee vielä liitoksissaan tulevaisuudessa. Kunhan meidän (nuori) sukupolvemme vanhenee ja aidosti uskovat seurakunnanjohtajat, vanhimmat, alkavat vähetä tai laadultaan heiketä. Se tapahtuu väistämättä. Nykyinen uusi meikkusukupolvi länsimaissa on syntynyt todistajuuteen, ja tiedän ympäristöäni seuranneena että todellista vankkaa uskoa sydämmessä ei paljon nuorilla ole, vaan kaikki on enää pelkkää kulissia ja teatteria.

Bunica kirjoitti:Tuo toinen juttu, ystävien puute on myös tuttua. Nyt jo loppuneessa terapiassa kävi ilmi, että en luota ihmisiin, en uskalla ystävystyä, koska pelkään hylätyksi tulemista, vältän sosiaalisia suhteita jne. Taustalla on tietysti lapsuudenaikaisen perusturvallisuuden puute, mutta myös sen oppiminen, että ystävyys (niin kuin lähisukulaisuuskin) on eräänlaista kauppatavaraa. Sen menettää, jos ei enää pysty tai halua maksaa siitä vaadittua hintaa. Mukana on pelko jostakin selittämättömästä paljastumisesta, siitä että 'ystävä' huomaa etten olekaan ystävyyden arvoinen, vaan - jälleen - epäkelpo, epä-sitä-ja-tätä. Tällä tunteella on nimi: häpeä. Se on kaikenkattava, se hallitsee nykyistä ex-jt elämää aivan samalla tavalla kuin se hallitsi elämää jt:na. Kaikki entiset jt:t tietävät, mistä on kysymys. Ja koko ajan ystävien ja läheisten kaipuu on huutava. Käytännössä tämä ristiriitaisuus näkyy siinä, että olen varovainen ottamaan kenenkään yhteyttä, etten häiritsisi, koska toisella ei ehkä ole aikaa eikä halua seurustella minun kanssani, tai sitten kun en ota yhteyttä, mietin sitä, mitähän se toinen mahtaa minusta ajatella, kun en ota yhteyttä. Yhtä tasapainoilua koko elämä.

Bunica, oli kiva lukea mietittyjä, syvällisiä tuntemuksiasi. Ajatuksia mitkä minulle heräsi yritän kirjoittaa julki. Kirjoittaminen ei ole vahvin puoleni, olen parempi keskustelija.
Olen miettinyt paljon ystävyyttä, todellista, välittävää... Sana Ystävä on hyvin tunnepitoinen. Jehovan todistajat ovat osaltaan pilanneet koko sanan ja kaiken siihen liittyvän. Kun jäin kokouksista pois olin tupaten täynnä sanaa ystävä, sain siitä pahoinvointia, oksetti. Nyt Vapaana ihmisenä olen miettinyt ystävyyttä yleensä ja sitä toteutuuko se, onko se välttämätöntä vai voiko elää ilman ystävää. Jos ei aseta itselleen ystävyyden suhteen kovin suuria odotuksia, voi lähteä tavallaan puhtaalta pöydältä.

Elämähän on joukko kohtaamisia, joku samassa elämäntilanteessa kulkee yleensä kanssamme samaa matkaa tietyn ajan. Kun lapset olivat pieniä ystävinämme olivat ne joilla itsellään oli saman ikäisiä lapsia. Lapset kasvoivat, lähtivät opiskelemaan. Ne ystävät jotka kulkivat yhtä matkaa silloin olivat "hengellismielisempiä", heidän lapsensa eivät opiskelleet vaan panivat valtakunnan "edut" ensi sijalle. Tilalle astui kateus (kenen taholta, ei meidän :) ) ja ystävyys sortui siihen. Ystävyyttä se ei siis ollut, mutta olimme kulkeneet yhtä matkaa siihen saakka ja se riittää minulle, en ole katkera.

Ystävä sanaan on ladattuna odotuksia. Maailmassa on paljon ihmisiä mutta vain yhdelle, kahdelle voimme antaa statuksen ystävä. Tavallaan se on epäreilua. Mieleeni tulee vanhat ihanat Anna-kirjat joita teininä luin, ne osaltaan olivat muokanneet mieleni varsin tehokkaasti romantisoimaan ystävä-ajatuksen. Kuka meistä ei olisi onnellinen Sydän-ystävästä, Parhaasta-ystävästä tai yleensä ystävästä. Toisaalta se vaatii melkoista sitoutumista tiettyyn henkilöön. Onko valmis kuuntelemaan ystävän samoja neuroottisia jankutuksia vuodesta toiseen kun hän ei millään pääse niistä yli, vaikka olisimmee käsitelleet ne asiat miljoonaan kertaan. Nimittäin ystävyys merkitsee vastavuoroisuutta. Saat ja annat.

Tänään ajattelen siten että elämän varrelle riittää niin monia käänteitä iloineen, suruineen ja kyllä se kanssakulkija löytyy tiettyyn elämäntilanteeseen, kun on tarvis, luotan siihen.
Käsite Lapsuuden-ystävä on ainutlaatuinen, säilyykö sekään vanhuuteen asti koska molemmat muuttuu.

full with hope kirjoitti:Kun vaikka suutelee kaunista naista, on raakaa sanoa itselleen ettei voi mennä tämän pidemmälle, olen varattu. Vaikka haluaisin, koska tällaista elämää olisin aina halunnut, jutella naisten kanssa, tavata heitä. En olisi halunnut naimisiin pitkään aikaan.

Pidän kertomustasi rehellisenä. Tuon ylläolevan, minkä kertomuksestasi siteeraan, katson illuusioksi. En voi mitään sille, että se vaikuttaa minusta pikemminkin koetun alemmuudentunteen voittamisen kokeiluksi ja tässä merkityksessä oman heiveröisen itsetunnon pönkittämiseltä toisten kustannuksella. Esittämäsi ajatus ei vaikuta vastuullisen aikuisen ajatukselta, mutta hyvää on tämän tiedostaminen.

Entä jos vaimosi kävisi kerran pari viikossa pusimassa komeita miehiä, kestäisikö itsetuntosi myös tämän?

Edit: korjailtu minulle tyypillisiä kirjoitusvihreitä

Onpas aika mielenkiintoinen ketju.
Sen halusin itsekin todeta, että lahkon jälkeinen itsetunnon rakentaminen on rankkaa hommaa, jossa ei ylilyönneiltä ja ongelmilta välty. Naisia pussailemalla tosiaan itsetunto kohenee ja samalla tulee elettyä niitä kokematta jääneitä nuoruusvuosia. Lopulta kuitenkin huomaa että terve itsetunto rakentuu muusta kuin siitä että tytöt tykkää.

Minulle todellisen itsekunnioituksen toi se, että sain kuin sainkin laitettua elämän järjestykseen ja oikeille raiteille niitten liiallisten baari-iltojen ja pussailujen tuomien ongelmien suosta.

Molemmille, Sinner 74 (taidetaan olla muuten saman ikäisiä) ja Full of hope, toivon hyvää jatkoa ja tsemppiä. Asiat yleensä järjestyy. Rehellisyys ja rohkeus kertoa ajatuksistaan on jo iso askel eteenpäin kun koittaa korjata omaa minä-kuvaansa.

Oma ratkaisuni ym. ongelmaan on ollut puhdas, so. tiedostamatta omaksuttu mutta harkiten jatkettu, freudilainen sublimaatio (http://fi.wikipedia.org/wiki/Sublimaatio). Mielestäni kunniallinen sellainen eikä tarvitse kiusata itseään jatkuvalla normaaliuden yrittämisellä.

Jehovantodistajuus kasvattaa heikkoon itsetuntoon. *Et kelpaa jumalalle tuollaisenaan; olet viallinen syntinen ihminen; tarvitset ulkopuolista hyväksyntää jonka saamiseksi sinun on ponnisteltava; et ansaitse omana itsenäsi hyväksyntää; et ole hyvä - vain jumala on hyvä*
Meillä kaikilla on runsaasti tehtävää noiden sisäistettyjen traumojen voittamiseksi - niin omalta kuin kavereittemmekin kohdalta.

RaM kirjoitti:Jehovantodistajuus kasvattaa heikkoon itsetuntoon.

Näin on ja ihan omasta kokemuksesta voin sanoa, että kun aikuisena mukaan liittyy, niin kymmenessä vuodessa hyväkin itsetunto karisee.

Jehovan todistajien rakkauden kultainen sääntö nimittäin on : Epäile lähimmäistäsi vähintään yhtä paljon kuin itseäsi.