Veljesseura.org

Tämä ei varmaan ole oikein mun paikkani, mutta varmaan kuudes kerta, kun
löydän itseni selailemasta hienoa sivustoanne.

Lyhyesti tarinani on tämä:
Vanhempani tulivat uskoon, (ihan ev.lut. tosin), mun käyttäessä vielä vaippoja. Kysymys ei todellakaan ollut
mistään tapakristillisyydestä. Lapsuuteni ja nuoruuteni oli seurojen, kokouksien, pyhäkoulujen ja kerhojen jatkumoa.
Noin ensimmäisten seitsemän vuoden aikana meillä ei luettu maallisia aikakauslehtiä, eikä kuunneltu maallista musiikkia.
Isäni oli yksi pienen seurakuntamme johtohahmoista. Äiti piti meillä kotona sunnuntaisin pyhäkoulua.
Olin itsekin hommassa syvästi mukana. Haaveilin jo kaksitoista-vuotiaana lähetystyöntekemisestä, ja odotin silmät kiiluen rippikoulua, jonka jälkeen voisin ottaa äitini paikan pyhäkouluopettajana.
Kuuluimme suhteellisen kiinteästi kansanlähetykseen (http://www.sekl.fi/kansanlahetys/ohjelma). Tämän lisäksi pyörimme paljon helluntailaisten ja vapaaseurakuntalaisten porukoissa, iso osa kavereistani oli helluntailaisia. (<-- Tosiuskovaiset evlutit eivät ole kaikesta samaa mieltä esim. helluntailaisten kanssa, mutta pitävät näitä silti hyvänä porukkana, joilla on "parhaat bileet". Jostain syystä hellarit kuitenkin salaa ja vähemmän salaa dissaa evluteja, koska ne eivät ole saaneet aikuiskastetta.)
Olin kai neljätoista, kun kaikki alkoi pikkuhiljaa repeillä liitoksistaan. Mä koin suuren valaistumisen sen suhteen, että olin vähän ulkopuolinen hellareiden keskuudessa. Heitin eräällä leirillä ruokapöydässä, että voisin mennä kasteelle. Hirveä haloo, mutta kaikki suhtautui muhun yhtäkkiä superpositiivisesti. Sitten isi sanoi, että "ei ennen rippikoulua". En kehdannut näyttää enää naamaani.
Toimin vielä komisen vuotta aktiivisesti evlutin ja kansanlähetyksen porukoissa. Moni asia mietitytti mua kuitenkin kovasti. En halunnut enää puhua uskoon liittyvistä moraalikysymyksistä, koska monessa kohtaa jäin yksin mielipiteeni kanssa. Pikkuhiljaa aloin kyseenalaistaa asioita yhä enemmän, ehkä koulukin vaikutti siihen. Opin, että kyseenalaistaminen onkin ihan ok.
Kahdeksantoista-vuotiaana tajusin, etten halua enää olla uskovainen. Olin sitä vain muiden takia, en itseni. Prosessi oli koko lailla perseestä.
Isä oli vilpittömän pettynyt ja äiti itki, koska olin nyt "sielunvihollisen omaisuutta". Osa uskovaisista kavereista otti reipasta etäisyyttä.

Evlutit ja varsinkin hellarit näkivät jehovan todistajat aina niinä TÄYDELLISESTI harhaopin poluille eksyneinä. Asetelmaa ei helpottanut yhtään se, että pienessä kaupungissamme helluntailaisten kokouspaikka ja jehovan todistajien valtakunnansali olivat lähes vierekkäin.
Kuulin silloin nuorena, että joskus iltaisin vihanpito oli johtanut ihan nyrkin käyttöön. O_o
Nyt aikuisena olen miettinyt, että olikohan siellä tien toisella puolella joku toinen tyttö, joka katseli kanssa kenkiään. Joka tunsi myös itsensä ulkopuoliseksi, vaikka oli "omiensa kanssa". Paljon mahdollista.

Haluan tällä sanoa, että nostan teille fiktiivistä hattua. Mulle oli vaikeaa erota hyvin hyvin löyhästä yhteisöstä (tai yhteisöistä), en osaa edes kuvitella millaista se on ollut teille. Ehkä juuri omien kokemusteni takia mua kiinnostaa kaikki uskonnosta irtautuminen, oli sillä sitten vakavia tai vähemmän vakavia seurauksia.
Jatkakaa samaan malliin. Hyvällä sykkeellä ja ilon kautta. :)

Moi!

Kokemus on pääpiirteissään on varmaan aika samanlainen erosi sitten JT porukasta tai ev.lut porukasta. Villakoiran yhdin on aika samanlainen, mutta villa on erilainen. Prosessi alkaa siitä, että alkaa kyseenalaistamaan ja ajattelee itse. Sitten huomaakin, että maailmassa on muitakin värisävyjä kuin ne mitä uskonta tarjoaa. Sitten tietysti riippuu jengistä, että erotetaanko, eroaako itse ja pitääkö sukulaiset enää yhteyttä.
Mutta tsemppiä tosi paljon!!!

sonjah kirjoitti:Haluan tällä sanoa, että nostan teille fiktiivistä hattua. Mulle oli vaikeaa erota hyvin hyvin löyhästä yhteisöstä (tai yhteisöistä), en osaa edes kuvitella millaista se on ollut teille.

Kiitoksia kirjoituksestasi.

Uskonnollisesta yhteisöstä erottautuminen on aina monitahoinen ja yksilöllinen prosessi. Itse tekninen eroaminen/erotetuksi tuleminen on yleensä vain yksi osa tuota prosessia. Henkilökohtaisen maailmankuvan muuttumisen lisäksi asiaan liittyy paljon muitakin tekijöitä, mm. ajankäyttöön, sosiaalisuuteen ja itsetuntoon liittyviä muutoksia. Luonnollisesti sitä hankalampaa erottautuminen on, mitä ehdottomampi uskonnollisen yhteisön oppi on ja mitä kauemmin tuohon oppiin on uskonut.

Jehovan todistajista eroava on aina väärässä. Kunniallista poistumistietä ei ole, vaan jokainen järjestön kanssa eri mieltä oleva on aina automaattisesti väärässä ja Saatanan ylpeyden ansassa. Tässä näyte Jt-lahkon näkemyksestä tähän asiaan:

"Nykyään jotkut harvat Jumalan palvelijat ovat tulleet tyytymättömiksi johonkin kristillisen opetuksen piirteeseen ja nurisseet Jehovan järjestön maallista osaa vastaan. Miksi tällaista tapahtuu? Nurina johtuu usein siitä, ettei ymmärretä Jumalan tapaa hoitaa asioita. Luoja paljastaa totuuden kansalleen edistyvästi. Siksi Raamatun ymmärryksemme täsmentyy aika ajoin. Suuri enemmistö Jehovan kansasta iloitsee näistä tarkennuksista. Joku harva tulee ”liian vanhurskaaksi” ja on harmissaan muutoksista (Saarnaaja 7:16). Syynä voi olla ylpeys, ja jotkut lankeavat riippumattoman ajattelun ansaan." (Vartiotorni 15. heinäkuuta 2006, s. 22)

Kuitenkin sellainen, joka on jo alkanut epäilemään Jt-järjestön oppien todellisuuspohjaa, huomaa yleensä tällaiset selittelyt ristiriitaisiksi. Itse ainakin muistan ajatelleeni, että eikö järjestö itse ole "ylpeyden ansassa" kieltäytyessään oikaisemasta epäraamatullisiksi osoittautuneita oppejaan ja tukahduttaessaan määrätietoisesti jokaisen soraäänen, joka sen toimintaan liittyen täysin aiheellisesti esitetään? Tai eikö se ole ylpeyttä, että vaatii itselleen ehdotonta ja kyseenalaistamatonta auktoriteettiasemaa toisten uskon herrana? Tai että esittää olevansa viisaampi kuin kaikki muut?

"Myös luopiot puhuvat arvottomia sanoja väittäessään olevansa viisaampia kuin ”uskollinen ja ymmärtäväinen orja” (Matt. 24:45–47). He puhuvat kuitenkin omaa viisauttaan, ja heidän sanansa ovat arvottomia, kompastuskivi sille, joka niitä kuuntelee." (Vartiotorni 15. huhtikuuta 2008, s. 6)

Jehovan todistajien johto on tätä mieltä siitäkin huolimatta, että sen useat opit on kiistatta osoitettu ristiriitaisiksi, epäraamatullisiksi ja myös valheellisiksi. Tuo järjestö haluaa itse kunniaa ja valtaa yli muihin ja näistä asioista se ei ole valmis luopumaan!

Tämän lahkon mielestä aitoa nöyryyttä on ainoastaan se, että uskoo ehdoitta ja ajattelematta hallintoelimen esittämät opit ainoaksi oikeaksi totuudeksi, joita sitten levittää aktiivisesti ihmisten ovilla. Kaikkien muiden uskontojen jäseniä se kyllä kannustaa kyseenalaistamaan heille opetetut opit, jotta nämä voisivat liittyä Jehovan todistajiin:

"Niiden asioiden kyseenalaistaminen, joille meidät on kasvatettu osoittamaan uskollisuutta, vaatii kuitenkin rohkeutta ja aiheuttaa haastavia tilanteita." (Vartiotorni 15. elokuuta 2002, s. 4)

Tällaisista itsekeskeisistä lausunnoista sain itse Jehovan todistajista erotessani paljon henkistä pontta ja voimaa päätökselleni. Vartiotorni-seura itsekin myöntää monien asioiden olevan juuri siten kuin sen kritisoijat sanovat. Ei tarvitse muuta kuin soveltaa nuo samat asiat Jt-järjestöön. Edellisessä artikkelissa lisättiin uskontonsa jättäjien leimaamisesta:

"Edellä mainittu nainen sanoo: ”Meidän yhteisössämme uskonnon vaihtamisesta sai lähtemättömän häpeätahran. Sitä pidettiin uskottomuutena, perheen ja yhteisön pettämisenä.” Myös Zlatkon entiset aseveljet pitivät petturina ketä tahansa, joka ei suostunut taistelemaan heidän rinnallaan." (Vartiotorni 15. elokuuta 2002, s. 5)

Eivätkö Jehovan todistajat itse toimi täsmälleen samalla tavalla henkisessä ja sosiaalisessa mielessä? Kuitenkaan heidän omaa oppiaan ei saisi koskaan epäillä:

"Entä jos tunnemme kiusausta nurista, koska meillä on epäilyksiä Jehovan järjestön joidenkin opetusten johdosta? Meidän ei ole syytä olla kärsimättömiä. Uskollinen ”orja” voi aikanaan julkaista jotakin, mikä vastaa kysymyksiimme ja hälventää epäilyksemme." (Vartiotorni 15. heinäkuuta 2006, s. 22)

laureena kirjoitti:
Prosessi alkaa siitä, että alkaa kyseenalaistamaan ja ajattelee itse. Sitten huomaakin, että maailmassa on muitakin värisävyjä kuin ne mitä uskonta tarjoaa.

Niin totta. Itsekin ajattelen usein, että virkistävän värikäs tämä maailma nykyisin. :)
Uskonnon hylkäämisen jälkeenkin joutuu kyllä painimaan kaikenlaisten lieveilmiöiden seassa.
Välillä tulee vieläkin sellainen kummallinen tunne, (pelkotila ehkä?), että olen laskemassa liukumäkeä helvettiin.
Mutta menee suht nopeaa ohi.

Helluntailaisuutta pidetään melko kilttinä uskovaisuutena, mikä on kyllä kupla. Kyllä sielläkin erotellaan porukkaa naurettavista
syistä ja pidetään jos jonkinlaisia "väliintuloja". Ainiin! Mutta mähän en saa tätä vieläkään kai kommentoida, koska olin ns. "leikkihellari". ;)

Hups. Kirjuutin siis äskeisen. :)

Hei sonjah!
Olet erittäin tervetullut palstalle kirjoittelemaan!
Sinun kannattaisi kuitenkin tutustua myös tähän:
http://huitsinnevada.info/foorumi/index.php?board=22.0
Saatat löytää sieltä paljon kaltaisiasi, myös niitä jotka eivät koskaan ehtineet kasteelle asti.

Kun kolme vuotta sitten kerroin työterveyslääkärille että elän ahtaassa uskonnollisessa perheessä, ja minä en ole enään tuossa uskonnossa mukana... niin lääkäri kysyi heti että onko perhe helluntalaisia? Oli varmaan kuullut samankaltaisia kokemuksia. Olen tullut siihen tulokseen itsekin kun olen vähän perehtynyt millaista toimintaa ym muissa ryhmissä on.