Veljesseura.org

Olen ex- todistaja ja ollut nyt muutaman vuoden pois "totuudesta".
Viime aikoina olen huomannut kummallista ahdistusta. Välillä tulee ikään kuin kohtauksia, jolloin minusta tuntuu, että nyt kuolen. Tai sitten vain jään miettimään sitä, ettei paratiisia olekaan ja minä tosiaan kuolen oikeasti ja lopullisesti muutaman kymmenen vuoden päästä.
Minulta on kai jäänyt jokin tärkeä vaihe elämättä elämässäni. Kai se kuuluu jokaisen normaaliin lapsuuteen ajatella kuolemaa ja hyväksyä se. Mutta itse sivuutin sen, kun aina lupailtiin, ettei kuolema ole lopullista ja on paratiisi jne. Mutta nyt minua oikeasti pelottaa ja jopa autolla ajamisesta on tullut todella vaikeaa. Liikenteessä meinaa jatkuvasti tulla paniikkikohtaus ja saa koko ajan yrittää hillitä itseään ja ajatuksiaan.
Toisaalta olen herännyt jonkinlaiseen vihaan ja suruun, että tämä elämä onkin oikeasti näin lyhyt. Miten tässä ajassa ehtii tehdä kaiken, kun tarkoitus oli elää ikuisesti.


Onko teillä muilla ollut kuolemanpelkoa ? Miten olette päässeet yli siitä ?

Tuttu tunne tuo kuolemanpelko.
Tai ehkä en niinkään pelkää itse kuolemaa, vaan kaiken turhuus masentaa. Miksi yrittää mitään, koska kaikki valuu kuitenkin tyhjiin kun kuolema korjaa. Jotenkin tulee Saarnaajan ajatukset mieleen. Turhuutta ja tuulen tavoittelua.
Kaipa sitä pitäisi jotenkin oppia tarttumaan hetkeen, ja tehdä vaikka edes tästä päivästä onnellinen, mutta ajatusten muuttaminen jt-aivopesun jäljiltä on tuskallisen hidasta. Lahkon opit olen jo hylännyt ja unohtanut, mutta tuo elämän turhuus ilman paratiisitoivoa on tiukassa ja se ahdistaa kovastikin välillä.

Ei ole ollut kuolemanpelkoa, pikemminkin kai tulisi sanoa että ei ole semmoista ajatusta hautonut.

Toisaalta tuli mieleen juttu, jossa mies oli psykiatrilla puhumassa kerkeämistarpeistaan ja rahanansaitsemistarpeistaan kerkeämistään varten, niin psykiatri antoi reseptiksi kävellä päivittäin hautausmaalla ajatellen mihin sitä sitten lopulta rahoinensa päätyy.

Samoihin juttuihin voi suhtautua eri tavalla eri tavalta lähestyen.

Jokainen hetki on elämisen arvoinen, olkoon iloinen tai surullinen. Tulevaa ei kannata surra, sillä sitä ei vielä ole olemassa.

Paniikkihäiriökohtauksessa elimistö voi reagoida varsin radikaalisti, kuten esim. kokee pyörtyvänsä, tuntee epämääräistä pahaa oloa, sydän tykyttää, pelkää kuolevansa, elimistö voi mennä shokkiin, jne... Paniikkihäiriöön on olemassa hyviä lääkkeitä ja asiantuntevaa terapiaa. Paniikkihäiriön voi laukaista monikin tekijä. Eräs on voimakas stressi.

Vieras kirjoitti: Onko teillä muilla ollut kuolemanpelkoa ? Miten olette päässeet yli siitä ?

Kun on kerran katsonut kuolemaa silmästä silmään, toteaa, ettei mitään pelkoa ole. Näin sanon omakohtaisesti.

En pelkää itse kuolemaa, vaan sitä, miten se sitten lopulta tapahtuu - kuten se jokaisen kohdalla jotenkin tapahtuu. En haluaisi kipuja, vaan nopean lähdön. En pitkällistä sairautta tai lento-onnettomuutta.

Oma kuolema ei ole päällimmäinen murhe, vaan tiedän, että iäkkäät sukulaiset saattavat piankin "lähteä pois". Siitä aiheutuu normaali surutyö. Olen saattanut joitakin jo haudan lepoon. Nähnyt myös kahdet JT-hautajiset, jotka olivat ei-uskovien käännytystilaisuuksia samalla.

Kuolema on osa elämää ja se esim. noiden rahojen suhteen tasa-arvoistaa ihmiset.

Elämä on tässä ja nyt jokaisella - sitä ei kannata tuhlata Valtakunnasaleilla, kun kukaan meistä ei tosiasissa voi tietää, mitä sen viimeisen matkan jälkeen lopultakin tapahtuu - vai tapahtuuko yhtään mitään. Itse uskon meneväni taivaaseen - näin on lapsesta asti opettu, vaikka välillä olinkin todistajissa ja luulin meneväni maanpäälliseen paratiisiin kenttätuntieni ja kokouskäyntieni ja rahalahjoitusteni perusteella. Kuolema ei poistu suorittamisella - ei, vaikka toteuttaisit jokaikisen Hallintoelimen ja Vartiotornin ohjeen pienintä piirtoa myöten.

Kuolemasta voi myös vitsailla - ei se niin kuolemanvakava asia ole. Eräs juristi makasi kuolinvuoteellaan ja tunsi hetken lähestyvän. Pyysi vaimoaan nopeasti kiikuttamaan Raamatun ja tämä teki työtä käskettyä. Vaimo kysyi, että mitä sinä nyt, ethän ole koskaan lukenut Raamattua. Juristi vastasi: Etsin siitä porsaanreikiä!

Vieras kirjoitti:En pelkää itse kuolemaa, vaan sitä, miten se sitten lopulta tapahtuu - kuten se jokaisen kohdalla jotenkin tapahtuu. En haluaisi kipuja, vaan nopean lähdön. En pitkällistä sairautta tai lento-onnettomuutta.

Aha! Ongelma kulminoituu toisaalta fyysiseen kipuun ja toistaalta siihen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Kipu on yleinen pelko. Toiset meistä sietävät kipua enemmän, toiset vähemmän. Kivun keskellä kipuunkin kasvaa ja sietoraja siirtyy kauemmas. Toisaalta kipua voidaan nykyisin hyvin tehokkaasti estää tai kohtuullistaa. Pelkäämme fyysistä kipua yleensä aivan turhaan.

Myös pitkälliseen sairauteen tottuu ja lento-onnettomuudessakin kuolema tulee yleensä niin vikkelään, ettei kipua edes huomaa. Elimistö menee shokkiin. "Nopea lähtö" on monen toivomus, mutta sitä ei voida kenellekään taata, kuten ei sitäkään, mitä kuoleman jälkeen seuraa, vai seuraako mitään. Jehovan todistajien oppi on tässä suhteessa hyvin armollinen: kun ihminen kuolee, myös sielu kuolee ja ihminen raukeaa tiedottomuuden tilaan, mistä hänet harmagedonin jälkeen herätetään opetettavaksi, kunnes tulee se hirmuinen loppukoetus, mikä ei sinänsä ole lainkaan hirmuinen. Ellei siitäkään selviä, raukeaa olemattomuuteen ja tällaisessa tilassa ei voi olla mitään tietoisuutta tai tuskaa.

Raamatun helvettioppiahan Jehovan todistajat eivät tunnusta ja vaikka sellainen (helvetti) olisikin olemassa, sen alkujuuret ovat toisaalta Babyloniassa, Egyptissä ja muinaisessa Kreikassa. Mitään oppia mistään kadotuksesta ei Raamattu tunne ennen eksiiliä. Vasta tämän jälkeen 500-luvulla eKr tämä alkoi kehittyä. Varmuus on kuitenkin paras.

Tästä syystä on mielekkäintä elää tätä elämää tässä ja nyt ja elää sitä mahdollisimman hyvin, kuten Miika 6:8 kertoo.

Kuolemanpelko on täysin normaalia siinä iässä missä ei kuulu vielä kuolla. Eläimillä ihan sama juttu. Näin on tarkoitettu.

Vieras kirjoitti:Kuolemanpelko on täysin normaalia siinä iässä missä ei kuulu vielä kuolla. Eläimillä ihan sama juttu. Näin on tarkoitettu.

Niin onkin, ja ellei olisi, tekisimme vielä enemmän typeryyksiä. Muuten, missä iässä kuuluu kuolla?
Ohessa rajoitettu katsaus paratiisimaahan

Jaakko Ahvenainen kirjoitti:

Vieras kirjoitti:Kuolemanpelko on täysin normaalia siinä iässä missä ei kuulu vielä kuolla. Eläimillä ihan sama juttu. Näin on tarkoitettu.

Niin onkin, ja ellei olisi, tekisimme vielä enemmän typeryyksiä. Muuten, missä iässä kuuluu kuolla?
Ohessa rajoitettu katsaus paratiisimaahan

Aivan, hyvä että huomautit. Tietenkin jossain iässä, mutta "iällä" ei ole merkitystä. Uskoisin että kuolemanpelko loppuu viimeistään silloin kun kun alkaa tuntea aikansa olevan lähellä.

Vieras kirjoitti:Uskoisin että kuolemanpelko loppuu viimeistään silloin kun kun alkaa tuntea aikansa olevan lähellä.

Näin ovat monet jo hyvin iäkkäiksi tulleet ihmiset minulle kertoneet, eivät tosin kaikki. Usein lienee ollut syynä yksinäisyys ja se, että kaveriporukka on käynyt perin vähiin tai vanhuuden vaivat kovin suuriksi kasvaneet. Seurallinen otus tämä ihminen.

Vieras kirjoitti:En pelkää itse kuolemaa, vaan sitä, miten se sitten lopulta tapahtuu - kuten se jokaisen kohdalla jotenkin tapahtuu. En haluaisi kipuja, vaan nopean lähdön.

Täsmälleen samaa mieltä olen minäkin. Kuten uskoakseni varmaan valtaosa ihmisistä.

(se mitä kuoleman jälkeen tapahtuu tai ei tapahdu tai mitkä ovat henkilökohtaiset ennakko-odotukset kuoleman jälkeen, se on sitten kokonaan toinen asia)

Vieras kirjoitti:Onko teillä muilla ollut kuolemanpelkoa ? Miten olette päässeet yli siitä ?

On ollut. Opamox ahdistukseen ja Tenox nukkumiseen.

Jaakko Ahvenainen kirjoitti:Seurallinen otus tämä ihminen.

On toki, mutta kohtuus kaikessa. Olisi opittava tulemaan toimeen myös yksin. Itse osaan olla yksin pitkiäkin aikoja.

Vieras kirjoitti:En pelkää itse kuolemaa, vaan sitä, miten se sitten lopulta tapahtuu - kuten se jokaisen kohdalla jotenkin tapahtuu. En haluaisi kipuja, vaan nopean lähdön.

Varmasti pelkäisit jos olisit niin nuori ettet olisi saanut vielä riittävästi aikaiseksi elämässäsi. Löytänyt hyvää vaimoa, saanut lapsen tai useamman ja kasvattanut heidät hyvälle tielle. Tutustunut moniin ihmisiin, eikä haittaa vaikka uskonnonkin parissa. Heidän kasvojaan ei koskaan unohda, kaikilla omat. Ja kun muistelet kaikkia vanhana, niin et varmasti kadu syntymääsi. Entä jos pelätty murhamies uhkaisi sinua yhtäkkiä pistoolilla pimeällä kujalla? Joillekin henki ei ole niin arvokas.