Tyttö, joka ei osannut olla oma itsensä

[Marilyn]

Olen sitä mieltä, että kohdallasi oma apu on paras apu,

Ymmärsin aluksi väärin, mitä tarkoitit tuolla... mutta pienen tulkinta-avun jälkeen tajuan mitä ilmeisesti ajoit takaa...

Tietenkin oma apu on aina paras apu. Mutta ongelma tulee siinä, kun ei tiedä kuinka itseään auttaisi. Sen takia nyt olenkin liikkeellä. Olen noin plus-miinus kymmenen vuotta yrittänyt auttaa itse itseäni ja pyörinyt sitten pientä ympyrääni ympäri.

Kun tuli tunne, että omat keinot eivät enää riitä, halusin hakea apua... Tätä tässä ääneen pähkäilen. Se on nyt ilmeisesti muodostunut minulle tavaksi, en saa enää tulppaa paikoilleen, kun sen kerran poistin ja sormet nykyään näppäilee omaan tahtiinsa näppiksellä... Ja tulokset on sitten täällä...

Mutta niin tai näin, omin avuin se on vaan selvittävä. Aika näyttää kuin akan käy.

Tämäkin kirjoittelu on sitä omaa apua... Ja sen takia jatkankin sitkeästi täällä roikkumista ja kirjoittelua, se pitää jollain lailla minut kiinni tässä päivässä ja siinä, että en, ehkä kuitenkaan, ole yksin näine murheineni. Päivä kerrallaan.

[Lehtiveli]

Kirjoittaminen on hyvä tapa purkaa ajatuksia. Itsekin tein sitä vielä nykyistäkin enemmän eroamisen aikoihin. Siihen aikaanhan suurin osa näistä Veljesseurankin kirjoituksista on syntynyt. Nyt tahti on ollut hieman hitaampaa, joka toisaalta myös osittain johtuu siitä että melkein joka suunnalta on jo jotain käsitelty.

Paras tapa pysytellä kiinni "tässä päivässä" on se, ettei jää yksin jahkailemaan, vaan tulee joko tänne tai jonnekkin muualle jakamaan omia ajatuksiaan. Voi myös kirjoittaa nekin asiat, jotka itsestä tuntuu tyhmältä - se helpottaa kuitenkin.

[Nezumi]

Voin sanoa, että jos vain mahdollista niin ulos päin 'purkautuminen' kirjoittamalla tai muuten on äärettömän tärkeää. Vähitellen omakin olo on kohentunut nyt jo paljon jos vertaa vaikka puolenvuoden takaiseen, kun on päässyt puhumaan sellaisten ihmisten kanssa joille voi olla se mikä on ilman, että jokainen ajatus on joko pakko sulkea omaan päähän tai ainakin suodattaa pariin otteeseen ennen sen julki tuomista.

Itse masennuksen olen huomannut olevan jokseenkin kiero siinä mielessä, että toisin kuin katkenneen jalan, flunssan tai vastaavan kanssa tämä melkein väistämättä pakottaa jatkuvaan puolustuskannalla oloon..se kun ei näy päälle päin ainakaan niin, että kaikki sen tulkitsisivat kuten asia on. Myös sen on ehtinyt huomata, ettei sitä aina joko ymmärretä tai haluta ymmärtää ettei voimat tilan vuoksi riitä kaikkeen ja käsketään vain ottaa itseä niskasta kiinni eikä nysvätä (koulu/todistaja jutut/elämä ylipäätään).~muutama miete taas~

[Markku Meilo]

Ymmärsin aluksi väärin, mitä tarkoitit tuolla... mutta pienen tulkinta-avun jälkeen tajuan mitä ilmeisesti ajoit takaa...

Joo, ei missään tapauksessa ollut negatiivisessa mielessä esitetty, lähinnä arkirealismiin perustuva lausahdus. Ja oma apu ei tietenkään sulje pois kaveriapua.

Tietenkin oma apu on aina paras apu. Mutta ongelma tulee siinä, kun ei tiedä kuinka itseään auttaisi. Sen takia nyt olenkin liikkeellä. Olen noin plus-miinus kymmenen vuotta yrittänyt auttaa itse itseäni ja pyörinyt sitten pientä ympyrääni ympäri.

Vuosikymmen on pitkä aika, voin heijastaa sen sitäkin vastaan, että noin vuosikymmen sitten tein itselleni selväksi, että minä en enää haluakaan palata Vt-seuraan. Johan minä 25 vuotta elättelinkin paluuajatuksia, eli elämäni ensimmäiset viisi vuosikymmentä tärvääntyivät enemmän ja/tai vähemmän Vt-seuran varjossa.

Kun tuli tunne, että omat keinot eivät enää riitä, halusin hakea apua... Tätä tässä ääneen pähkäilen. Se on nyt ilmeisesti muodostunut minulle tavaksi, en saa enää tulppaa paikoilleen, kun sen kerran poistin ja sormet nykyään näppäilee omaan tahtiinsa näppiksellä... Ja tulokset on sitten täällä... :roll:

Sun kirjoitustulokset ovat pirteitä ja sitä omaa apua, jota ajattelin siihen viitatessani.

Mutta niin tai näin, omin avuin se on vaan selvittävä. Aika näyttää kuin akan käy. :?

Akka tuolla sanavalmiudella ei voi olla väärässä.

[Sivustaseuraaja (L)]

Tietenkin oma apu on aina paras apu. Mutta ongelma tulee siinä, kun ei tiedä kuinka itseään auttaisi. Sen takia nyt olenkin liikkeellä. Olen noin plus-miinus kymmenen vuotta yrittänyt auttaa itse itseäni ja pyörinyt sitten pientä ympyrääni ympäri.

Kun tuli tunne, että omat keinot eivät enää riitä, halusin hakea apua...

Suomen terveydenhoitojärjestelmä ei aina ole niin hyvä kuin pitäisi. Ehdottaisin suoraan yksityiselle psykiatrille soittamista tai käyntiä paikallisessa mielenterveystoimistossa. Psykiatri tosin on kallis, joten rahatilanteesta kiinni...yleensä apu on parempi. Ei tavislääkäri tiedä jehovantodistajuudesta mitään, valitettavasti.

Heti ei kuitenkaan saa luovuttaa. Monella rintamalla eteneminen on myös hyvä = kaverit, veljesseura, terveyskeskus ja yksityispuoli/mielenterveystoimisto yhtä aikaa. Joku voi tärpätä.

[Witless]

Hmm... Taisin sittenkin nuolaista ennen kuin tipahti...

Minulle lyötiin viiden minuutin jälkeen unilääkeresepti käteen ja toivotettiin hyvää jatkoa... Että sellainen ammattiapu siis oli tarjolla... Toinen taho antoi vertaistukiryhmän nimen ja kehotti hakeutumaan sinne jos siltä tuntuu... (no sinne menen joka tapauksessa, mutta alkaa vasta syksyllä...)

Tässä sitä pällistellään sitten silmät pyöreinä että mitäs sitten... Sinne lääkäriin raahautuminen ei ollut ihan helpon sisäisen taistelun takana ja sen takia olen täysin pöllämystynyt tästä... Olen varmaan vielä liian "terve" saamaan apua. Eli Suomen hoitojärjestelmässä täytyy ehkä seota kunnolla ennen kuin voi saada apua. Ennaltaehkäisy on tuntematon käsite....

Näin se ikävä kyllä taitaa olla. Itse hain keväällä psykoterapiaan tukea, mutta KELA kertoi että hain "liian aikaisin". Ranteet auki vaan, sen jälkeen katellaan? No ei, nyt makselen itse. Ilmeisesti ansaitsen liikaa ollakseni hullu, vaikka ansainta saattaa loppua aika äkkiä kun jaksaminen loppuu. Suosittelen sitkeää vänkäämistä, lääkärit uskovat keskimäärin vasta kun niille sanoo kymmenen kertaa.

[Marilyn]

Näin se ikävä kyllä taitaa olla. Itse hain keväällä psykoterapiaan tukea, mutta KELA kertoi että hain "liian aikaisin". Ranteet auki vaan, sen jälkeen katellaan? No ei, nyt makselen itse. Ilmeisesti ansaitsen liikaa ollakseni hullu, vaikka ansainta saattaa loppua aika äkkiä kun jaksaminen loppuu. Suosittelen sitkeää vänkäämistä, lääkärit uskovat keskimäärin vasta kun niille sanoo kymmenen kertaa.

Niin. Valitettavasti se on juuri näin. Ei saa hakea ajoissa apua... Se on outoa, koska se säästäisi hoitokustannuksia.

Pitäisi varmaan lähteä juoksemaan pyjama päällä ympäri Itäkeskusta huutamaan rivouksia, ehkä sitten pääsisi "hoitoon". Muuten kyllä menisin, mutta kun en osaa päättää minkä pyjaman pukisin...

Joten yritän selvitä päivästä kerrallaan. Eipä tässä muukaan auta. Jaksamista myös sinulle!

[Analysoija]

Lukiessani tätä viestiketjua, huomaan, että monet ovat todistajista irtautuessaan turvautuneet terapiaan ja lääkkeisiin.

Kysyisin Teiltä sitä, missä vaiheessa nuo tarpeet tulevat esiin ensimmäisen kerran?

Nimittäin omalla kohdalla ei ole ollut tässä vaiheessa minkäänlaista masennusta yms. vaan lähinnä kuin "lintu vapautettu häkistä" tunteita paremminkin.

Mutta erokirjeeni luetaan vasta piakkoin, joten siinä vaiheessa olen.



Täältä tähän


Analysoija

[Jaakob]

Kysyisin Teiltä sitä, missä vaiheessa nuo tarpeet tulevat esiin ensimmäisen kerran?

Se riippuu kovin henkilöstä mutta noin yleisesti ottaen voidaan kai sanoa että siinä 6kk-2v kuluttua erosta on pahin aika...

[Marilyn]

Lukiessani tätä viestiketjua, huomaan, että monet ovat todistajista irtautuessaan turvautuneet terapiaan ja lääkkeisiin.

Kysyisin Teiltä sitä, missä vaiheessa nuo tarpeet tulevat esiin ensimmäisen kerran?

Nimittäin omalla kohdalla ei ole ollut tässä vaiheessa minkäänlaista masennusta yms. vaan lähinnä kuin "lintu vapautettu häkistä" tunteita paremminkin.

Mutta erokirjeeni luetaan vasta piakkoin, joten siinä vaiheessa olen.

Täältä tähän

Analysoija

Tuohan on täysin yksilöllistä. Toiset eivät välttämättä tarvitse niitä koskaan. En suosittele että nyt alkaisit erityisemmin odottelemaan niiden saapumista, vaan elät vapaata elämääsi ja mietit näitä asioita sitten JOS ne tulevat sinulle ajankohtaisiksi. Jokainen käsittelee asian eri tavalla, oman mielensä tavalla.

Minun kohdallani erosta on nyt kulunut reilu kahdeksan vuotta. Eli ei sitä voi ennustaa tai määritellä...

Onnittelut hienosta päätöksestäsi! Siitä se elämä sitten lähtee. Tsemppiä!

[Lehtiveli]

Itse en ole lääkkeitä käyttänyt, mutta keskustelemassa asioista olen käynyt. Se on mielestäni ihan hyödyllistä, ja suosittelen ehdottomasti jos alkaa vähänkin tuntumaan siltä, että on asioita, joita haluaisi pohdiskella.

Terapeutit eivät anna juuri mitään "ratkaisuja" vaan lähinnä tarjoavat mahdollisuuden siirtää elämän ongelmatilanteet yhteen tai kahteen tuntiin viikossa, jolloin niitä puretaan. Ei tarvitse sitten muuta aikaa käyttää pohtimiseen.

Hyvä tapa jäsentää ajatuksia siis!

Mutta jos tuntuu vähänkin siltä, että alkaa epäilyttämään oma jaksaminen esimerkiksi töissä, niin sellaisessa tilanteessa lääkkeet ovat oiva apu yhdistettynä terapiaan. Pelkkä lääkitys harvoin auttaa.

[Nezumi]

Keskustelusta ihan on ollut itselle paljon apua, kun on silleen säännöllisesti päässyt käymään muutaman eri tahon kanssa. Joskin mie sain myös reseptin kouraan josta kyllä alku kankeuksien jälkeen huomasi, että on apua. Tässä kerkisit tosin kyllä testata mitä on jos ne jättää pois, mutta pitänee aloittaa uusiksi, kun vieläkin näemmä vetää takaisin lähtöpisteeseen päin ilman niitä. Tietenkin ne auttavat lähinnä ns. seurauksiin, mutta syitä täytyy operoida pois vielä..~oma miete~Omat ongelmansa noissakin kun on siis sitten hyödyistä huolimatta. Toive tietysti on, että joskus vielä pystyisi elämään ilman tuota nappien syömistä Mutta sitä odotellessa..

[Marilyn]

Nyt minulla onkin jo parempia kuulumisia kerrottavana!

Tämä kulunut kesä ja syksy ovat olleet minulle ratkaisevia, koska sen aikana kävin tämän pitkän ja vaikean prosessin kimppuun kunnolla. Siis käsittelin lapsuuteeni vaikuttavia asioita niiden oikeilla nimillä. Prosessi on ollut todella pitkä, koska elämässäni on tapahtunut niin paljon muitakin kriisejä, en ole ehtinyt keskittyä tähän alkuperäiseen ongelmaan kunnolla. Mutta nyt asiaa kun on pyöritellyt, olenkin huomannut, että tästähän tämä kaikki on alun perin lähtenyt liikkeelle. Eräs minulle tärkeä henkilö totesi hyvin: ”Kun kurssi lähtee vähänkin väärään suuntaan alussa, sitä ei ensin huomaa, mutta vuosien mittaan eroa alkuperäiseen kertyy paljon.” Se on niin totta. Lähdin aluksi selvittämään elämäni pituista epämääräistä möykkykasaa väärästä päästä. Oivallus, kun löytää oikean langan pään ja solmu lähtee aukeamaan, on ratkaiseva. Sen jälkeen on helpompi seurata lankaa ja käydä solmu kerrallaan läpi. Sitten kerää voikin lähteä kerimään takaisin kasaan. (huom. vertaukset H )

Kun opin vihdoin rakastamaan itseäni ja näkemään elämäni arvokkaana, saavutin jo paljon. Tuo on vähän klisee, mutta täysin totta. Itsekin naurahtelin väitteille ”opi rakastamaan ensin itseäsi ja tekemään itsestäsi oman elämäsi sankari, sitten voit päästä eteenpäin”. Nyt olen kokenut sen itse. Paljon se vaati, mutta kyllä se sen arvoista lopulta on. En sano, että olisin nyt valmis. En tule varmaan koskaan olemaan. Nyt on vain tasaisempi pohja ponnistaa ja opetella taas enemmän. Opetteluahan tämä elämä tulee aina olemaankin. Myös sen tajuaminen, että en ole vastuussa siitä, mihin uskontoon minut on lapsena kasvatettu, oli tärkeää myöntää. Se ei ole ollut minun syyni, minun täytyy sopeutua siihen ja opetella elämään sen kanssa, mutta se ei ole minun syyni. Olen vihdoin päässyt osittain eroon elämäni pituisesta häpeästä ja syyllisyydestä.

Ehkä kaiken tämän oivalluksen kautta (tai sitten ei, mutta kuitenkin) tielleni osui henkilö, jonka kanssa katson yhdessä tulevaisuutta kohti. Voisin sanoa olevani onnellinen tällä hetkellä! Ja sen ajatuksen halusin jakaa teidän kanssanne, koska olette omalta osaltanne lukeneet ja tukeneet tätä prosessia. Elämä jaksaa kantaa, kun annat sen kantaa!

Toivon kaikille hyvää syksyä ja voimia arkeen!



p.s. olen vihdoinkin oppinut olemaan oma itseni

[Lehtiveli]

Hienoa! Oikein rohkaiseva kokemus, paljon olet edistynyt siitä mistä aluksi lähdit. Mukavaa lukea rohkaisevia kokemuksia ja selviytymistarinoita.

[Viljo]

Upeeta! Menneisyyden taakan keventyminen vapauttaa rutkasti energiaa elää tätä päivää niin täysillä kuin pystyy. Mulla on vielä omasta lapsuudesta paljon prosessoitavaa, mutta yritän tulla perässä. Malja tulevaisuudelle!