Tyttö, joka ei osannut olla oma itsensä

[Marilyn]

Olen antanut tarinani julkaistavaksi tuonne Veljesseuran sivuille, josta sen voi lukea. Siellä sitä on lukenut ja kommentoinut monta ihanaa ja rohkaisevaa silmäparia. Kommentit ovat saaneet minut kyyneliin. Kiitos niistä! Toivon että siitä on ollut apua niille, jotka etsivät apua.

Olen ollut hiljaa kommenteissani täällä foorumin puolella, koska olen yrittänyt parsia itseäni uudelleen kokoon. Olen monesti aloittanut kirjoittamaan vastausta, mutta deletoinut sen. Yritin tulla mielenosoitukseen, mutten saanut itseäni liikkeelle. Olen lukenut teidän upeiden ihmisten kokemuksia ja selviytymistarinoita ja iloinnut teidän kanssanne siitä, että elämä on sittenkin näyttänyt valoisamman puolensa teille ja voitte sanoa olevanne onnellisia tällä hetkellä. Olen itkenyt ilon ja surun kyyneleitä kanssanne.

Nyt kirjoitan tänne lähinnä tuskasta, joka on saanut minut uudelleen valtaansa. Minusta tuntuu siltä, että rämmin upottavassa suossa, pimeässä ja kylmässä, enkä pääse eteenpäin vaikka kuinka ponnistan. Olen kadottanut valoni tunnelin päästä, sen, jonka löysin jo kerran. Olen tuntenut tätä tuskaa jo kauan, myös kirjoittaessani kertomustani. Olen kätkenyt sen 'hymyilevän elämässä selviytyjä' -kulissini taakse. Sen, jos minkä minä osaan hyvin, kulissien ylläpitämisen. Yritin pakottaa itseni ajattelemaan positiivisesti. Nyt kulissini maalipinta on alkanut halkeilemaan, eikä minulla ole enää lisää maalia peittääkseni vauriot.

En pääse eroon siitä ajatuksesta, että olen epäonnistunut elämässäni, tehnyt jotain väärin, etten ole ansainnut onnellista elämää, että olen sittenkin paha. En ole löytänyt sitä Jotain, joka tekisi minut onnelliseksi, joka antaisi minulle syyn hymyillä ja odottaa seuraavaa aamua. Tällä hetkellä en aina jaksa mennä nukkumaan, koska tiedän, että silloin minun on herättävä huomenna taas samanlaiseen räntäsateeseen, joka mielessäni pyryttää. Toisina päivinä kaikki menee hyvin ja esitän rooliani uskottavasti, toisina taas murrun ja haluaisin pois täältä.

En jaksa enää kantaa tätä yksin, eikä minulla ole ketään, joka auttaisi minua kantamaan sitä yhdessä. Luopion toveri, olet auttanut minua paljon, enkä olisi edes tässä ilman sinua, en unohda sitä koskaan. En vain pysty enää lakaisemaan tätä maton alle ja hymyilemään perään. En enää pysty vakuuttamaan itselleni että kyllä se vielä tästä. En enää jaksa vain odottaa että kaikki alkaa luistamaan. En enää usko että niin tulee välttämättä käymäänkään. Olen pahoillani, mutta en enää pysty siihen. Tiedän että tarkoitat hyvää ja haluaisit että kaikki olisi taas hyvin, mutta olen todella äärimmäisen pahoillani, etten jaksa enää. En enää usko ansaitsevani sitä.

Ei tarvitse pelätä että tekisin itselleni jotain, ei, siihen en pystyisi, tiedän sen. Kirjoitin tämän ehkä vain sen takia, että sain sen taas ulos itsestäni. Tunnustan tämän ääneen, jotta pystyisin käsittelemään sitä, jos se on mahdollista. Minun piti saada tämä ulos, jotta jaksan taas huomenna nostaa kulissin pystyyn työpaikalla ja esittää rooliani perjantaihin, odottaen lauantaita, jolloin saan olla hetken, pienen hetken, omassa rauhassa oma itseni. Toivoisin, että voisin olla sitä myös muiden edessä. Muutamina kertoina, kun olen uskaltanut olla omana itsenäni esillä, jolloin olen avannut sieluni näkyviin, minut on lytätty ja solvattu. En pysty ottamaan sitä riskiä tällä hetkellä, sieluni ei kestäisi sitä, joten valitsen kulissin. Surullista ja väärin, tiedän, mutta minulle liiankin totta.

Tiedän, että tämä on ilmeisesti masennusta ja sitä voitaisiin terapioida ja lääkitä. Silloin joutuisin myöntämään maailmalle ja etenkin itselleni olleeni niin heikko etten kestänytkään elämäni taakka. En halua olla heikko, en suostu olemaan! Siitä ei seuraisi muuta kuin, että tietty osa suvustani ja srk:n vanhimmat pääsisivät myhäilemään partoihinsa ja ilkkumaan että tiesivätpä ettei siitä luuserista mihinkään ollut.

Kiitän teitä ihania, ymmärtäväisiä ihmisiä, jotka luette tätä palstaa. Pitäkää toisistanne huolta ja tavoitelkaa unelmianne! Tehkää se minun puolestani.

Pyydän anteeksi tätä vuodatusta ja tuskaa, jonka jouduin siirtämään teidän luettavaksenne.

Sanon näkemiin vähäksi aikaa. Toivottavasti vielä tavataan! Yritän edelleen parannella haavojani ja säilyttää toivon aurinkoisesta huomisesta, yrittää löytää syyn hymyillä.

Siis kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Marilyn
15.7.2007

[Jaakob]

Meillä kaikilla on samantapaisia aikoja, tiedämme miltä se toivottomuus tuntuu. Voimia sinulle ja iso halaus!

[Lehtiveli]

Jaksamisia vaan sinne suuntaan, muuta ei oikein voi sanoa. Toivottavasti tulet takaisin kirjoittelemaan kokemuksiasi ja ajatuksiasi, niitä on ollut mukava seurata.

Vaikeita aikoja lienee kaikilla, ja lahkon jättäminen vie veronsa. Melko suuri osa joutuu käymään jonkinlaisessa terapiassa, joka ei välttämättä tarkoita lääkitystä. Siellä siis lähinnä jäsennellään omia ajatuksia ammattilaisen avulla ja keskustellaan. Hieman kuin täällä palstallakin.

Vielä kerran, jaksamisia, ja toivottavasti saamme vielä kuulla kertomuksiasi paremmista ajoista.

[Tony]

Tällaisia tarinoita ajatellessa surullisintahan taitaa olla se, että mikäli vartiotorniseura saisi päättää, mitään vertaistukea entisille todistajille ei olisi. Heille ei suotaisi mitään inhimillistä kanavaa purkaa kokemuksiaan, eikä heille suotaisi jehovantodistajuuden ulkopuolella onnellisuutta missään muodossa.

Ja jos tuo järjestö saisi päättää, jokainen entinen jehovantodistaja saisi vaikka tukehtua yksinäisyyteensä, kunnes nöyrtyisi palaamaan tuohon maailmanlaajuiseen rakkaudelliseen yhteisöön. Siksi(kään) en anna tuon riistävän järjestön enää koskaan hallita elämääni. Soisin jokaisen todistajan, ja entisen sellaisen kokevan saman vapauden tunteen. Silloin on vt-seuran ulottumattomissa, ja sitähän tuo ihmismieliä metsästävä vaarallinen lahko pelkää enemmän kuin mitään.

[Markku Meilo]

... kunnes nöyrtyisi palaamaan tuohon maailmanlaajuiseen

...kuri(s)tusotteeseen.

[Witless]

Nyt kirjoitan tänne lähinnä tuskasta, joka on saanut minut uudelleen valtaansa. Minusta tuntuu siltä, että rämmin upottavassa suossa, pimeässä ja kylmässä, enkä pääse eteenpäin vaikka kuinka ponnistan. Olen kadottanut valoni tunnelin päästä, sen, jonka löysin jo kerran. Olen tuntenut tätä tuskaa jo kauan, myös kirjoittaessani kertomustani. Olen kätkenyt sen 'hymyilevän elämässä selviytyjä' -kulissini taakse. Sen, jos minkä minä osaan hyvin, kulissien ylläpitämisen. Yritin pakottaa itseni ajattelemaan positiivisesti. Nyt kulissini maalipinta on alkanut halkeilemaan, eikä minulla ole enää lisää maalia peittääkseni vauriot.

Tiedän, että tämä on ilmeisesti masennusta ja sitä voitaisiin terapioida ja lääkitä. Silloin joutuisin myöntämään maailmalle ja etenkin itselleni olleeni niin heikko etten kestänytkään elämäni taakka. En halua olla heikko, en suostu olemaan! Siitä ei seuraisi muuta kuin, että tietty osa suvustani ja srk:n vanhimmat pääsisivät myhäilemään partoihinsa ja ilkkumaan että tiesivätpä ettei siitä luuserista mihinkään ollut.

Hei,

kuulostat tosiaan masentuneelta. Itse tajusin sairastavani sitä vasta kun en päässyt ylös sängystä. Sitä ennen olin minäkin päättänyt olla vahva, samoista hassuista syistä kuin sinäkin.

Jos ihminen on kuljetettu todella tehokkaan amerikkalaisen "Watchtower"-merkkisen sielunpoistokoneen läpi, ei todellakaan tarvitse hävetä sitä että masentaa. Syy ei ole sinun. Vähemmästäkin ihmiset masentuvat.

Minä en ole mikään neuvomaan, mutta luulisin että lääkäri voisi silti auttaa. Mua auttoi harvinaisen fiksu terveyskeskuslääkäri, joka kertoi että en ole ensimmäinen joka JT-järjestön jäljiltä tarvitsee apua. Siitä kesti silti kolmisen vuotta ja kuusi käyntiä samalla lääkärillä ennen masennuksen myöntämistä. Sitten vasta lähdin psykoterapiaan, joka on ollut todellakin hyvä vastalääke masennukseen.

Itseäni helpotti se, kun myönsin että en jaksa. Sinäkin olet käynyt läpi pitkän ja raskaan henkisen rääkin. Luulisin että auttaisi jos hakisit vaikka lähimmästä terveyskeskuksesta ensimmäisen lääkärin jolle kertoisit edes vähän siitä miltä tuntuu. Itse itkin ekalla kertaa kun joku kuunteli. Suosittelen kokeilemista.

[Hypocrisy Surrounds]

Asiapuhetta.

Pakko tunnustaa, että kun itse tänä kesänä erosin, otin sen aika keveästi.
Ehkä liiankin keveästi. Nyt pelottaa, että se henkinen tuska kuormiutuu
huomaamatta ja olen jossain vaiheessa hajoamispisteessä.

Olin sillä asenteella aluksi, että en ole muiden takia tässä mukana, mutta
pikkuhiljaa alkaa tulemaan se kaipuu parin hyvän todistaja kaverin
seuraan ja jos olisin ollut vähän ajattelevaisempi, olisin heille kertonut
näkemyksiäni tästä järjestön epäpyhyydestä, ennen kuin erosin. Olisin
heidän kanssaan parhaillaan jakamassa tätä tuskaa.

Olen viime aikoina nähnyt painajaisia, pahimpia kuin koskaan ennen,
joissa olen konventissa muiden hyljeksimänä, enkä saa vanhemmiltani
välipalaa tauon aikana. Kerään vain tuimia katseita puoleeni. Joku vanha
tuttu on aluksi kättelemässä minua, mutta vetää kätensä tylysti takaisin
päin ja nauraa. Ja aamulla unen tokkurassa herään siihen paskaan
fiilikseen, että nyt minun pitäisi tunnustaa heikkouteni, lakata olemasta
toisinajatteleva yksilö ja palata takaisin järjestöön, muiden lampaiden
kanssa määkimään.

Vaikka kuinka paljonkin olen löytänyt aineistoa jotka osoittavat JT-opit
vääriksi ja epävarmoiksi ja sitä kautta saanut lohdutusta, henkinen tuska
tulee juuri tästä hyvien kavereiden menettämisestä. Mielestäni se on juuri
tehokas ase vanhimmilla. Minulla he kertoivat, että pian yksinäisyys
murtaa minut ja minun on pakko palata 'oikealle tielle' ja 'hyvään
seuraan'.

On paljon hetkiä jolloin nauran kaikelle tälle paskalle. On paljon hetkiä
jolloin kaipaan kavereita. Mutta en todellakaan anna vanhimmille sitä
nautintoa, että tulen anomaan armoa kun muutakaan ei ole. Elämäni tällä
hetkellä ei ole sitä mitä todistajat yleistävät luopioista ja olen onnellinen
siitä.

Haluankin syvästi kiittää teitä kaikkia ihmisiä, että on olemassa apua
henkisestä tuskasta kärsiville ja että siitä voi puhua tällä tavoin avoimesti.
Odotan innolla tapaavani muitakin entisiä todistajia livenä jossain
kokoontumisessa.

Ja arvostuksen osoitus Marilynille, jolla on kova kokemus takana ja tukea
saat parhaasta porukasta. Voimia tulevaan!

[Lehtiveli]

Itselläni oli siinämielessä hyvä tuuri, että en uskonut oppeihin melko pitkään aikaan ennen lopullista eroamista. Valmistauduin henkisesti tulevaan eroon.

Siitähuolimatta aika-ajoin, varsinkin noin puolen vuoden päästä erosta, mieliala meni huonompaan suuntaan. Se on näköjään melko tavallista.

Nyt kuitenkin asiat tuntuvat menevän parempaan suuntaan taas

[Marilyn]

Juha Tapio: Kelpaat kelle vaan
säv. ja san. Juha Tapio, albumilta Kaunis Ihminen (Warner)

Hetken vielä, tämä puoli maailmaa,
hetken vielä, nukkuu yötä valkeaa.
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin.
Parhaat vuotes, kaikki maahan poljettiin.

*Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää,
mut joku aamu, mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.*

Ja sä oot kaunis, vaikket enää tunne niin,
ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin.
Hetken vielä, nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä, kirkas aamu aukeaa.

*Puoltakaan...*

*Puoltakaan...*

Kiitos Juha Tapiolle tästä kappaleesta!!

[Marilyn]

Kiitos kaikille yv:ä lähettäneille! Olen saanut niistä todella paljon rohkeutta kohdata nämä pelkopeikkoni taas kerran... Lähden ensi viikolla ammatti-ihmisten kanssa niitä vastaan taistelemaan ja katsotaan kuinka käy. Niin, myönsin itselleni etten ole heikko vaikka niin teen... Olisin heikko jos en tekisi niin. Minun täytyi myöntää heikkouteni ja törmätä seinään (=avausviestini), ennen kuin pystyin näkemään sen, etten todellakaan voi jatkaa enää esittämistä. Show mustn't go on anymore. Minun piti kaatua taaksepäin ja luottaa siihen, että minut otetaan vastaan.

Kiitos erityisesti sinulle M, että otit kopin. Ja niistä kappaleista. Ja muustakin. You know what I mean.

[metsäläinen]

Tsemppiä Marilyn !

Sinä selviät, ja tulet kokemaan jotain arvokasta .

Tulet huomaamaan mitä on Elää. ! Sen eteen joudut tekemään töitä kokemaan tuskaa, mutta sitä se on !

[Jaakob]

Kiitos erityisesti sinulle M, että otit kopin. Ja niistä kappaleista. Ja muustakin. You know what I mean.

Eipä kestä, oli kiva tavata Ja muutenkin. I know

[Marilyn]

Hmm... Taisin sittenkin nuolaista ennen kuin tipahti...

Minulle lyötiin viiden minuutin jälkeen unilääkeresepti käteen ja toivotettiin hyvää jatkoa... Että sellainen ammattiapu siis oli tarjolla... Toinen taho antoi vertaistukiryhmän nimen ja kehotti hakeutumaan sinne jos siltä tuntuu... (no sinne menen joka tapauksessa, mutta alkaa vasta syksyllä...)

Tässä sitä pällistellään sitten silmät pyöreinä että mitäs sitten... Sinne lääkäriin raahautuminen ei ollut ihan helpon sisäisen taistelun takana ja sen takia olen täysin pöllämystynyt tästä... Olen varmaan vielä liian "terve" saamaan apua. Eli Suomen hoitojärjestelmässä täytyy ehkä seota kunnolla ennen kuin voi saada apua. Ennaltaehkäisy on tuntematon käsite...

Katson vielä yhden tahon läpi ja sen ryhmän ja teen lopulliset johtopäätökset sen jälkeen... Sitten voi jo sanoa että on yrittänyt kaikkensa... Mutta katsotaan... Jos tällä kertaa edes kuuntelisivat...

[Markku Meilo]

Olen varmaan vielä liian "terve" saamaan apua. Eli Suomen hoitojärjestelmässä täytyy ehkä seota kunnolla ennen kuin voi saada apua. Ennaltaehkäisy on tuntematon käsite...

Mulle on jäänyt hieman tuollainen käsitys parin vuosikymmenen isännöinnin jälkeen. Helsingin keskustan vanhoissa kerrostaloissa (kalliit alueet poislukien) asuu voittopuolisesti yksinäisiä ihmisiä ja 100 asukkaan talosta löytyy kaikin ajoin vaikka nyt 10 sellaista henkilöä, jolla oli silminnähden joitain orastavia ongelmia. Jos ongelma on pahenevaa mallia, niin joko sukulaisia ei ole lähistöllä tai sitten he eivät jostain syystä puutu tilanteeseen. Yhdessä tapauksessa paikkakunnalla asunut sairaanhoitajatytär ei toimittanut äitiään hoitoon, vaikka tämä vanha nainen oli terrorisoinut taloyhtiössä kolmatta vuotta. Ei toki suuttunutkaan kun lopulta lääkärin avulla toimitin äitinsä tahdonvastaisesti tutkimuksiin.

Kokonaan toinen juttu on se, haluavatko kaikki ihmiset apua ongelmiinsa tai kokevatko edes tilannettaan ongelmalliseksi. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta jokainen, jonka olen lääkärin avustuksella toimittanut tahdonvastaisesti tutkimuksiin on tässä tilanteessa ollut omasta mielestään täysin terve ja muut, minä etupäässä, sairaita. Edellisen kappaleen tapaus syytti minun varastaneen häneltä suviseurojen kasetit, sekä sakset ja tämä lääkäri oli salaliitossa kanssani, jotta totuus ei tulisi julki.

Olen sitä mieltä, että kohdallasi oma apu on paras apu, toki kavereiden arvoa ei kannata aliarvioida. Taitavat lääkärienkin kädet olla sidotut rahan suhteen.

[Nezumi]

Mmmm..voisi melkein väittää, että enemmän tai vähemmän omasta kynästä tämä kirjoituksesi Marilyn. Omalta osalta tällä hetkellä 'nollaus' menossa useammankin asian suhteen muutamankin tahon kanssa..ja tuonkin suhteen pyörät alkoivat pyöriä vasta n. ½ vuotta takaperin. Sitä ennen ehti kyllä jo melkein rikkoa itsensä ja päänsä noin kuvaannollisesti, mutta pienin askelin eteenpäin mennään. Paljon sympatiaa ja tsemppiä. =)