Veljesseura.org

Hei!

Kerroinkin toisessa ketjussa tilanteestani hyvin lyhyesti. Vähän pidemmin se menee näin: Vähän yli kymmenen vuotta sitten olin pahassa kriisissä. Olin nuori, vieraalla paikkakunnalla ilman ystäviä. Todistajat tulivat ovelleni ja aloimme (hitaasti) tutkimisen. Aloin voida paremmin; uskon, että lähinnä sen vuoksi, että elämääni tuli toivoa, tarkoitusta. Toisaalta arvostin todistajia; heidän ystävällisyyttään ja innostuneisuuttaan. Roikuin ns. kiinnostuneena vuosia. Kävin ainoastaan kerran valtakunnan salilla.

Elämääni tuli seesteisempi vaihe. Samalla todistajat alkoivat painostaa minua tiiviimpään tutkimiseen ja ratkaisujen tekemiseen. Oman elämäntilanteeni takia olin entistä vähemmän kiinnostunut. Kieltäydyin päästämästä todistajia enää kotiini, mutta en suoranaisesti koskaan sanonut, etten ole oikeastaan heidän sanomastaan kovin kiinnostunut. Olin raukka.

Nyt olen uudelleen kriisissä, tällä kertaa hyvin pahassa. Olen asianmukaisessa hoidossa, mutta en koe sen riittävän. Liityin luterilaiseen seurakuntaan, mutta en koe saavani sieltä oikein mitään. Sattumalta törmäsin tuttuun todistajaan. Toisin kuin ihmiset yleensä, hän tuntui ymmärtävän vakavan kriisin, johon jouduin rakkaan läheiseni kuoltua. Hän vaikutti hyvin empaattiselta, osaaottavalta. Arvasin hänen lähettävän todistajia ovelleni. Näin kävikin, ja se jopa lohduti minua. Otin vastaan lehdykän ja todistajat taitavat tulla taas ensi viikolla...

Ongelma on se, että en ole edes varma, uskonko Jumalaan. Olen ollut koko ikäni epäilijä, tosiaan liityin kansankirkkoommekin vasta äskettäin. Monet todistajien opetuksista tuntuvat suorastaan kiusallisen naivelta. Toisaalta täytyy myöntää, että jt-lahkossa on jotakin, joka vetää puoleensa. Ehkäpä juuri se lapsellisen selkeä maailmankuva. Ja varmasti alun rakkauspommituksellakin on osuutensa; minä kun en koskaan päässyt juuri alkua pidemmälle. En myöskään osaisi kuvitella kaikkine pelkojeni ja rikkinäisyyksineni itseäni tyylikkäänä hymyilemässä ovilla tai saleilla. (Onko seurakunnissa tällaisia ihmisiä ylipäätään? Miten he kaikki voivat vaikuttaa niin seesteisiltä? Onko se syy vai suraus?) Enkä voisi luopua hoidostani.

Toisaalta olen miettinyt, että jos tästä elämästä ei muuten mitään tule, niin kannattaisiko lahkoa kuitenkin kokeilla. Voiko se olla pahempi kuin kuolema?

Maura

Saa käsityksen, että se seuran saaminen lahkosta on osittain väärinkäsitetty ja johtanut lahkouskonnon arvostamiseen. Tokihan seuraa olisi arvostanut, vaikka he olisivat puhuneet jalkapallosta, koiranpitämisestä ja elokuvista.

lahko on tarkoitushakuinen eikä se ole päässyt tarkoituksensa perille vielä. Ei ole painostettu lakkauttamaan ihmissuhteita lahkon ulkopuolisiin eikä voida vaatia ovityötä, siitä raportointia eikä voida syyttävän painostavasti ottaa puheeksi lahkon rientoihin osallistumista.

Lahkossa olemiseen liittyy sitten riskit omalta osalta, elämän raamit on lyöty lukkoon lahkon puitteisiin, ihmisuhteiden ja elämäntapojen osalta, Mutta myös lahkon osalta, vanhimman painostaminen taikka mitä kielteisiä asioita sieltä suunnasta saattaa jäsentä kohdata.

Se kasteelle meno tuo täydet velvollisuudet. ja oikeudet lahkolle uutta jäsentä vastaan. Niin kauan kuin ei mene kasteelle on rajan paremmalla puolella. Ja huomaa rakkauspommitusväsymystäkin ajan myötä. Sekin katkeaa kasteeseen.

Yksinkertaisesti sanottuna: Ei kannata. Jehovan todistajat on vaarallinen lahko,johon liittyminen ei tuo mitään hyvää mukanaan.

Vieras kirjoitti:Hei!Toisaalta olen miettinyt, että jos tästä elämästä ei muuten mitään tule...

Elämästä ei pääsääntöisesti tule "mitään" automaattisesti, elämän eteen on ponnisteltava ja elämää on pyrkimylsellisesti elettävä.

...niin kannattaisiko lahkoa kuitenkin kokeilla.

Toki kannattaa jos ei luota niihin, jotka ovat jo kokeilleet.

Voiko se olla pahempi kuin kuolema?

Uskonnollinen kultti ei kilpaile ruumiillisen kuoleman kanssa samassa sarjassa, vaan vääristää käsityksen todellisuudesta ja ruumiillisesta kuolemasta.

Joko jehovantodistajat ovat sanoneet sinulle tämän vakiokikkansa: "Hyvää tahtovat ihmiset yrittävät saada sinut lopettamaan tutkimisen kanssamme. Varo! Se on Saatanan ansa!"

Sitten kun kuulet varoituksia, ajattelet, miten fiksuja ne jehovantodistajat oikein ovatkaan, kun tämänkin ennalta tiesivät

Vieras kirjoitti:Liityin luterilaiseen seurakuntaan, mutta en koe saavani sieltä oikein mitään.

Maura, mitäpä koet haluavasi saada?

Minä antaisin sinulle sen neuvon, että mene ihmeessä mukaan, jos uskot heidän opetuksiinsa ja olet ne koeteltuasi sitä mieltä, että niissä ei ole mitään ristiriitaista eikä epäilyttävää. Mutta tee se vain, jos täydestä sydämestäsi näin uskot. Halu kuulua johonkin tai halu saada apua kriisiin eivät ole oikeita syitä liittyä mihinkään uskontokuntaan. Uskonnolliset syyt ovat minun mielestäni ainoita oikeita syitä liittyä yhtään mihinkään kirkkokuntaan.

Kiitos vastauksistanne!

En tiedä, mitä haluaisin saada uskonnosta (vaikkapa ev.lut tai jt) tai ylipäätään elämältä. Ehkä vain yksinkertaisesti syyn elää. Elämäni oli vähän sellaista ajelehtimista jo pitkään, ja kriisi suisti sen lopulliseen tuuliajoon. Siinä mielessä tiedostan olevani erittäin sopiva henkilö ajautumaan (myös) lahkoon, joka (ulkoa) antaa elämälle tarkoituksen ja suunnan.

Olen kuullut sanottavan, että älyllisellä tasolla jt olisi tyydyttävä uskonto, mutta tunnetasolla ei. Itse koen melkolailla päinvastoin, eli minua ei vakuuta Raamatun todistaminen Raamatusta käsin tms. Koen vain jollakin tavalla niin koukuttavaksi sen, että luokseni tullaan joka viikko, nähdään vaivaa vuokseni, ollaan ystävällisiä (tapasin edellisen tutkimiseni aikana jt:itä jonkin verran myös vapaa-ajalla, johtuen yhteyksistä, joita minulla oli heihin lahkon ulkopuolella) ja ennenkaikkea minua kiehtoo heissä se, mitä itselläni ei ole; usko (elämään)!

Maura

Vieras kirjoitti:Minä antaisin sinulle sen neuvon, että mene ihmeessä mukaan, jos uskot heidän opetuksiinsa ja olet ne koeteltuasi sitä mieltä, että niissä ei ole mitään ristiriitaista eikä epäilyttävää.

Nimenomaan ja paino sanoilla "ne koeteltuasi".

Mutta tee se vain, jos täydestä sydämestäsi näin uskot.

Luulon varaan puuha jää käytännössä, koska jehovantodistajuus ei siedä pienintäkään vakavaa koettelua.

Halu kuulua johonkin tai halu saada apua kriisiin eivät ole oikeita syitä liittyä mihinkään uskontokuntaan.

Aikuisiällä tuntuisi sekä uskonnollinen halu kuulua johonkin että halu saada lohtua erilaisiin kriiseihin (omiin tai maailman), olevan syitä eksoottisiin uskontokuntiin liittymiseen.

Uskonnolliset syyt ovat minun mielestäni ainoita oikeita syitä liittyä yhtään mihinkään kirkkokuntaan.

Ainakin sellainen positiivinen asia tulee mieleen, että tuollaisessa liittymisessä kohtaa tarjonta ja kysyntä.

Markku Meilo kirjoitti:Elämästä ei pääsääntöisesti tule "mitään" automaattisesti, elämän eteen on ponnisteltava ja elämää on pyrkimylsellisesti elettävä.

Tottahan se on. Sairastamani depressio on siitä helvetillinen sairaus, että siinä juuri menettää halun ponnistella ja lopulta jopa elää.

Vieras kirjoitti:Olen kuullut sanottavan, että älyllisellä tasolla jt olisi tyydyttävä uskonto, mutta tunnetasolla ei.

Jehovantodistajuus edellyttää ajattelun ja mielipiteiden ulkoistamista uskonnolliselle kultille, asia jota kaikki eivät pidä merkkinä älyllisestä käytöksestä. Tunnepuoli on sitten hieman kinkkisempi, eli jos pystyy ulkoistamaan ajattelunsa ja mielipiteenmuodostuksensa ja on tilanteeseen tyytyväinen, niin syntyyhän silloin näennäisonnellinen olotila.

Ihminen ei voi olla rehellinen, ajatteleva ja jehovantodistaja samanaikaisesti, jostain on tingittävä.

...ei vakuuta Raamatun todistaminen Raamatusta käsin tms.

Arkisemmissa ympyröissä tuota kutsutaan kehäpäättelyksi.

Koen vain jollakin tavalla niin koukuttavaksi sen, että luokseni tullaan joka viikko, nähdään vaivaa vuokseni,

Tai siis vaiva nähdään oman raportin ja saliuskottavuuden vuoksi, kun henkilö kostuttautuu, niin vaivannnäkö loppuu siihen ja odotetaan, että sinä alat nähdä samaa vaivaa, kunnes kohde kostuttautuu jne...

Vieras kirjoitti:Tottahan se on. Sairastamani depressio on siitä helvetillinen sairaus, että siinä juuri menettää halun ponnistella ja lopulta jopa elää.

Niinpä, elämänhalun voi tehokkaasti menettää monin tavoin ja niissä tilanteissa todelliset ystävät ovat merkityksellisiä (ammattiapu on tietysti omalla ansaitulla paikallaan). Opillisesti katsoen jehovantodistajuus on ehdollista, ei todellista ystävyyttä.

Vieras kirjoitti:Kiitos vastauksistanne!-----
Olen kuullut sanottavan, että älyllisellä tasolla jt olisi tyydyttävä uskonto, mutta tunnetasolla ei. Itse koen melkolailla päinvastoin, eli minua ei vakuuta Raamatun todistaminen Raamatusta käsin tms. Koen vain jollakin tavalla niin koukuttavaksi sen, että luokseni tullaan joka viikko, nähdään vaivaa vuokseni, ollaan ystävällisiä (tapasin edellisen tutkimiseni aikana jt:itä jonkin verran myös vapaa-ajalla, johtuen yhteyksistä, joita minulla oli heihin lahkon ulkopuolella) ja ennenkaikkea minua kiehtoo heissä se, mitä itselläni ei ole; usko (elämään)!

Maura

Tuota kutsutaan rakkauspommitukseksi. Se loppuu kun käy kasteella.

Etkö voisi yksinkertaisesti nauttia saamastasi huomiosta ilman painetta mukaan liittymisestä? Kerro heille depressiostasi ja sano, että tarvitset enemmän aikaa kuin muut kiinnostuneet ja että et aio "edistyä" tässä mielentilassa, haluat olla kunnossa ennenkuin teet päätöksiä loppuelämästäsi. Ota vastaan kaikki apu minkä saat, mutta vältä sitoutumista. Ehkä tämän avulla pääset jaloillesi kuten kerroit aikaisemminkin tapahtuneen ja tuolloin asia raukeaa itsestään.

Kun olet hieman enemmän voimissasi, niin kysele vaikka lääkäriltä paikallisesta mielenterveysyhdistyksestä ja sen toiminnasta. Yhdistykset järjestävät kaikenlaista harrastustoimintaa ja vertaistukea. Sieltäkin löytyy paljon elämänhalua ja saman kokeneita ihmisiä, jotka eivät aseta sinulle mitään edistymis- tai muuttumispaineita.

Olet läheisriippuvainen. Kannattaa ennemmin ottaa vaikka väkivaltainen puoliso, siitä pääsee siltä tuntuessaan paljon helpommin eroon kuin jehovantodistajista.