Veljesseura.org

Ehdottomasti on ollut positiivinen vaikutus. Kun jo lapsena oppi olemaan "erilainen" ja ylpeä siitä, on aikuisenakin ollut helppo olla asioista erimieltä ja pitää oman päänsä asiassa kuin asiassa. Vielä kun kävi niin onnekkaasti, että minua ei uskonnon takia kiusattu koskaan koulussa eikä muualla, vaan olin ihan "suosittu tyyppi", jos niin voidaan sanoa, niin eipä ole mitään traumoja jäänyt.

Pehmoluopio kirjoitti: Jehovan toipujat?

Ei ehkä kuitenkaan...
Assosioi liikaa Jehovan luona toipuvaan. Jos halutaan pysyä JT-tunnelmassa ja kaksiosaisuudessa niin sitten Jehovasta toipuvat. Mutta ei sekään oikein ole villakoiran ytimessä, koska minä ainakin toivun ihmisistä Jehovan helmojen takana, eli siis päädyn alkuperäiseen ehdotukseen:

Anonyymit Jehovan todistajuudesta toipuvat

Marilyn kirjoitti:

Astrologi kirjoitti:Syntymä-jt:n tilanne ei ole niin yksinkertainen, koska hänellä ei välttämättä ole mitä palauttaa/mistä palautua. Syntymä-jt joutuu siis rakentamaan kaiken alusta.

Valitettavasti täysin totta.

Komppaan tätä. Voin ainakin omalta kohdaltani todeta, että elän nyt sitä murrosikää, jota minulla ei teininä ollut. Se on tavattoman rasittavaa näin aikuisiällä.

Alkuperäiseen kysymykseen palatakseni... Minulla on aina ollut tavattoman huono itsetunto, ja olen ollut kovin huolissani siitä, mitä muut mahtavat minusta ajatella ja millaiselta näytän ulospäin. Olen jo lapsesta asti pitänyt itseäni jotenkin huonona ja kelvottomana. Itsetuntoa yritin hankkia pätemällä ulkoisissa asioissa, kuten koulussa ja myöhemmin seurakunnassa. Kun sitten sain koulussa kiitettäviä arvosanoja ja pidin loistavia harjoituspuheita kokouksissa ja aikuiset kehuivat minua saavutuksistani, tunsin aina, että kaikki vain luulevat minua hyväksi. Kehut olivat toki mukavia, mutta samalla pelkäsin sitä, että kaikki huomaavat miten huono ihminen oikeasti olen.

En kuitenkaan osaa sanoa, miten paljon JT-lapsuus on vaikuttanut tähän. Toki se on varmasti pahentanut tilannetta, mutta jonkin verran ovat varmasti vaikuttaneet oma luonteeni sekä isäni luonne ja kasvatusmetodit. Isä on aina murehtinut siitä, mitä muutkin mahtavat ajatella, ja on välillä käyttänyt häpeää kasvattaessaan minua. Tyyliin: "Ellet nyt heti siivoa huonettasi, kaikki näkevät miten sotkuinen se on!" Toisaalta tuo oli yleensä ainoa keino saada minut tottelemaan, joten ei se täysin isäni vika ollut...

Tietysti JT-uskonto on loistava mauste tähän soppaan, koska se vielä korostaa tuota ulkoista suorittamista: kunhan käyt kokouksissa ja jätät joka kuun lopussa hyvän raportin, kaikki on ok riippumatta siitä, mitä oikeasti ajattelet ja tunnet. Toisaalta, hassua kyllä, en ole koskaan pelännyt sitä, etten pääsisi paratiisiin. Vaikka elin suorituskeskeistä elämää, uskoin naiivisti sen, mitä Jehovasta kerrottiin julkaisuissa: että vaikka ihmiset saattavat vaatia suorituksia, Jehova näkee sydämen. Uskoin vakaasti, että Jehova hyväksyy minut sellaisena kuin olen, ja odotin paratiisia. Sain siis JT-uskonnosta myös jonkinlaista lohtua.

Nykyään, kun tunnen olevani henkisesti vapaa JT-uskonnosta, olen lopultakin pääsemässä suorituskeskeisyydestä eroon. En enää välitä niin paljon siitä, mitä muut mahtavat minusta ajatella, ja pystyn vapaammin olemaan oma itseni. Tunnen kyllä edelleen itseni huonoksi ihmiseksi, mutta en kuitenkaan mittaa arvoani pelkkien suoritusten perusteella. Nyt vasta tiedostan sen ristiriidan, joka on raastanut minua koko elämäni: olen yrittänyt olla jotakin sellaista, jota en luonnostani ole.

Kaappiluopio kirjoitti: Nykyään, kun tunnen olevani henkisesti vapaa JT-uskonnosta, olen lopultakin pääsemässä suorituskeskeisyydestä eroon. En enää välitä niin paljon siitä, mitä muut mahtavat minusta ajatella, ja pystyn vapaammin olemaan oma itseni. Tunnen kyllä edelleen itseni huonoksi ihmiseksi, mutta en kuitenkaan mittaa arvoani pelkkien suoritusten perusteella. Nyt vasta tiedostan sen ristiriidan, joka on raastanut minua koko elämäni: olen yrittänyt olla jotakin sellaista, jota en luonnostani ole.

Tuo on NIIIN totta ja tuttua...!! Kyllä, juuri sitä suorituskeskeisyyttä ja jonkun toisen esittämistähän se oli. Tunnistan myös itseni sinun tarinastasi.

Se on aivan älytön taakka kantaa ja vielä suurempi se on karistaa.
Mutta päivä kerrallaan ja pää pystyssä. Ei sitä muutakaan voi. Ja jos hakemalla hakee, niin eipä se paljon pahemmaksi enää voi mennä. Elämä siis.

^Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kompata teitä kahta. Ällistyttävän samankaltaisia tuntemuksia, oikeastaan ainoa ero on siinä että kun itsetunto oli kaikkein alhaisimmillaan, ikäänkuin tuomitsi itsensä jo toivottomaksi tapaukseksi eikä uskonut enää pääsevänsä paratiisiin.

Jaakob kirjoitti:^Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kompata teitä kahta. Ällistyttävän samankaltaisia tuntemuksia, oikeastaan ainoa ero on siinä että kun itsetunto oli kaikkein alhaisimmillaan, ikäänkuin tuomitsi itsensä jo toivottomaksi tapaukseksi eikä uskonut enää pääsevänsä paratiisiin.

Näin juuri. Toisin sanoen sitä piti lopulta itse itseään talutushihnassa.

Eipä oikein voi muuta kuin olla samaa mieltä edellisten kanssa
Yllättävän samanlaisia fiiliksiä on muillakin ollut.

Kuinka muuten nyt suhtaudutte entisiin JT-kavereihin?

Itse tunnen heitä kohtaan sääliä, sillä he elävät vielä siinä valheessa, että tottelemalla Ameriikan Jumalaa saa jotain ainutlaatuista "hienoa elämäänsä".

Lehtiveli kirjoitti:
Kuinka muuten nyt suhtaudutte entisiin JT-kavereihin?

Säälin lähinnä. Kun sais ne koottua johonkin yhteen läjään kaikki ja suostuisivat kuuntelemaan minua edes viisi minuuttia. Pitäisin paremman puheen kuin mitä valtakunnansalin lavalta ikinä!

Enää en kuitenkaan erityisesti ketään ikävöi. Monta kertaa on tullut todettua, että aidoimmat ystävät löytyvät kyllä aivan muualta kuin JT-porukasta.

Lehtiveli kirjoitti:Eipä oikein voi muuta kuin olla samaa mieltä edellisten kanssa
Yllättävän samanlaisia fiiliksiä on muillakin ollut.

Minulla on vieläkin ja vahvana.

Lehtiveli kirjoitti: Kuinka muuten nyt suhtaudutte entisiin JT-kavereihin?

Tässä tulee se pehmoluopio minussa esille.
Jos he eivät olisi jeppuja, he olisivat jotain muuta yhtä höyrähtänyttä. Käännynnäisistä on löytynyt ihmisiä, jotka ovat "etsineet" scientologiasta, UFOista, huumeista tai marksilaisuudesta jotain.
Niin kauan, kun homma pysyy kuosissa, niin mikäs siinä, rampatkoon ihmisten ovilla.

Minä sain kokea, ettei jehovalaisuudessa ole turvakaiteita. Oli usko mikä tahansa Raamattuun perustuva, olisin löytänyt ne samat demonit, antikristukset ja harmagedonit ja ehkä helvetintulenkin vielä.

Lehtiveli kirjoitti:Kuinka muuten nyt suhtaudutte entisiin JT-kavereihin?

Toivon, etteivät he ryhtyisi hankkimaan lapsia.

Luopion toveri kirjoitti:Mielenkiintoista olisi tutkia JT:den ja luopioiden itsetunnon kehittymistä ja kypsymistä. Miten he itse näkevät itsensä? Kuinka pitkään lapsena annetut opit, ennakkoluulot ja asenteet pysyvät esim. alitajuntaisesti!

JT-lapset tosiaan pelotellaan varsin huolellisesti. Edelleenkin, vaikka niitä tekstejä (ja kuvia) joita minun kanssani alle kouluikäisenä "tutkittiin" ei enää käytetä. Kirjan nimi oli "Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin". Siinä hehkutettiin esim. Ilmestyskirjan kauhuvisioita hyvin perusteellisesti (vaikkapa sitä miten Jehova sulattaa syntisten lihan luiden päältä Harmagedonissa, ja miten ruumiita makaa teiden varsilla.)
Psykiatrilta sain viime talvena (40-vuotiaana) diagnoosin, johon sisältyi mm. "itsetunnon säätelyhäiriö". Käyn nyt psykoterapiassa ensimmäistä kertaa elämässäni. En usko että JT-lapsena omaksutuista "opeista, ennakkoluuloista tai asenteista" olisi enää paljonkaan jäljellä, mutta pelko on ainakin syvällä. Olen nähnyt kauhuelokuva-tyyppisiä painajaisia jostain syystä taas kuutena viimeisimpänä yönä seitsemästä, siksi en oikein haluaisi mennä nukkumaan.