Veljesseura.org

Yritänpä nostaa omaksi ketjukseen aihetta, jota on sivuttu muissa ketjuissa. Historiani on sellainen, että pääsin nauttimaan Jehovan todistajuudesta lapsesta saakka. Omilla aivoilla ajattelun alku ja eroaminen tapahtui vasta aikuisena. JT-kaverit luonnollisesti alkoivat karttaa kokonaan. "Huono seura turmelee hyödylliset tavat", joten läheisiä maailmallisia ystäviä ei oikeastaan ollut. Lähtökohta oli eroamisen jälkeen sanalla sanoen ankea.

Onneksi töissä kasvavalla alalla meni lujaa, voidaan jopa puhua noususuunnassa olevasta urasta. Elämään tuli paljon työkavereita. Monet näistä olivat nuorempia ja lapsettomia, joten hauskoja rientoja riitti myös vapaalla. Muutama JT-kaverikin jätti Totuuden™ ja otti uudestaan yhteyttä. Elämä alkoi taas olla mielekästä.

Aikaa kului, vaikka työpaikkoja tuli vaihdettua, monet vanhatkin työkaverit pitivät yhteyttä. Sitten tuli jonkinlainen väsähdys, joka kai oli ymmärrettävää myrskyisen JT-erosta toipumisen ja raskaan työelämän jälkeen. Seurasi vaihe, jota muodikaasti kai sanottaisiin "downshiftingiksi", paluu pykälän verran kohti lähtöpistettä työelämässä.

Osa entisistä työkavereista pääsi aina vaan parempiin asemiin, osa sai lapsia. Hitaasti aloin huomata mihin oli tultu. Minulla oli 300 "kaveria" erilaisissa verkostoissa netissä, mutta hyvin vähän todellisia sellaisia. Muutamat ptkälle urallaan kiivenneet ja rahaa keränneet eivät mitenkään "ehtineet" pitää yhteyttä, vaikka ehtivät kyllä postata kuvia Karibianmatkoista tai Michelin-aterioista. Perheellisillä (ymmärrettävästi) veivät aikaa sekä työ, uusi omakotitalo että lapset. Aikaa oluella käymiseen löytyi kerran vuodessa. Muutama taas osoittautui lähinnä takanapäin puukottavaksi sosiopaatiksi. Pari entistä JT-kaveria vaihtoi ääriliikkeen toiseen vastaavaan ja heidän maailmankuvansa alkoi vaikuttaa hyvin vieraalta. Joitakin näiden uusista ajatuksista ei vaan voinut hyväksyä.

Pikku hiljaa alkoi syntyä havainto ystävistä ja "ystävistä". Alkoi katkera ihmisten karsiminen elämästä. Oli jollain tavalla nöyryyttävää yrittää pitää yhteyttä niihin jotka, eivät ehtineet tai "ehtineet" pitää kuin satunnaisia yhteyksiä. Monia näistä kiinnosti pelkästään miten työelämässä nyt menee. Näistä ihmisistä paistoi läpi, että jos en ollut jollain tavalla hyödynnettävä "sosiaalisen verkoston jäsen", ei yhteyksiäkään paljon kannattanut pitää. Lakkasin siis itse pitämästä yhteyttä, vaikka pahalta tuntui, erityisesti entisten JT-kavereiden suhteen.

Jäljelle jäi yksi JT-aikojen kaveri ja muutamia aitoja ihmisiä työelämästä. Sellaisiakin oli onneksi ehtinyt kertyä. Nyt tilanne alkaa olla paljon luontevampi. Ystäviä on taas vähän, mutta ne ovat todellisia.

Arvaan, että monellakaan entisellä JT:llä ei ole täsmälleen samanlaista historiaa, tai osa ei ole vielä käynyt läpi samoja vaiheita ikänsä takia tai muuten. Onko kenelläkään yhtään samantyyppisiä kokemuksia ystävistä ja "ystävistä" JT-elämän jälkeen?

Voin kertoa, että on. Olen kyllä itse ollut aika paskamainen ihmisille sen jälkeen kun aloitin normaalin elämän opislkelun, joten siinä mielessä puntit taitavat olla aika tasoissa.

Lahkosta erottamisen jälkeen jäi tietysti kaikki ystävät. Minulla oli kuitenkin jonkinlainen kuvitelma siitä, että olen saanut maailman parasta koulutusta lahkossa, joten katsoin kaikkia "maailmallisia" monta vuotta alaspäin. Silloin on vaikeaa luoda pysyviä ystävyyssuhteita. Nyt kun painiskelen vaikean masennuksen kourissa, niin olen alkanut ajattelemaan ihmisiä ihan uudessa valossa. Tosi moni haluaa vilpittömästi auttaa minua. Se tuntuu ex-jt-mielenlaadulla kummalliselta, koska eihän kukaan voi olla kiinnostunut tällaisesta paskaluuserista.

Luulin vielä kuukausi sitten, että minulla on ehkä kolme tosiystävää, mutta nyt olen huomannut että todella moni ihminen on oikeasti kiinnostunut siitä mitä minulle kuuluu. JT-porukoista ei ole jäljellä yhtään ystävää, mutta ex-jt-porukoista aika monta. Lisäksi olen huomannut että vaimo on hieno ystävä ja hänen sukunsa tukee meitä.

Kyllä elämä "maailmassa" on aika paljon lämpimämpää,l kuin lahkossa, jossa piti teeskennellä ystävää kaikkien veljien ja sisarten kanssa.

Sana "ystävä" on pahasti pilaantunut Vartiotorniseuran kielenkäytössä. Sanan merkitystä on JT-piireissä väkinäisesti laajennettu koskemaan kaikkia "veljiä ja sisaria", mutta toisaalta taas supistettu niin, ettei JT-seurakunnan ulkopuolella voinut olla "ystäviä".

Kerran viime vuosituhannen puolella eräs kierrosvalvoja vieraili luonani, kun seurakuntamme äreänpuoleinen vanha veli oli aiheuttanut perheelleni melkoisesti vaikeuksia räyhäävällä käytöksellään. Kun puhuimme "ystävistä", tuo kierrosvalvoja myönsi, että sanaa ei oikeasti voi käyttää niin laajasti kuin JT-seurakunnissa käytetään. Hän totesi realistisesti, että ihmisellä voi olla vain muutama todellinen ystävä, ns. "sydänystävä". Kaikki seurakunnan veljet ja sisaret eivät voi olla ystäviä sanan varsinaisessa merkityksessä. Sen sijaan seurakunnissa on sitten lukuisa määrä tuttavia, ja se on ihan eri asia. Minusta hänen näkemyksensä oli harvinaisen terve ollakseen Vartiotorniseuran korkean palvelijan mielipide. Tuo kierrosvalvoja on muutenkin jäänyt mieleeni harvinaisen myönteisenä poikkeuksena siinä "virkamiesten" massassa, mikä hallitsee kukkoina lammaslaumaa. Tekisi mieli paljastaa tuon kierrosvalvoja nimi ja kiittää häntä vielä tässä julkisesti, mutta jätän sen tekemättä, ettei hänelle tule vaikeuksia niiden rehellisyyden puuskien johdosta, mitä hän yksityisesti kertoi.

rippeli kirjoitti:Minulla oli kuitenkin jonkinlainen kuvitelma siitä, että olen saanut maailman parasta koulutusta lahkossa, joten katsoin kaikkia "maailmallisia" monta vuotta alaspäin. Silloin on vaikeaa luoda pysyviä ystävyyssuhteita.

Muistan samantyyppisiä ajatuksia. Lapsesta asti mielenhallinnassa pidettynä oli myös vaikea tajuta, mitkä asiat ovat suuria ja mitkä pieniä normaaleille ihmisille. Kun pikkuhiljaa alkoi päästä mielenhallinnasta irti, tuli "maailmallisten" ystävien kanssa olo, että oli aivan lapsi todellisessa maailmassa. Totuudessa olevat eivät tosiaankaan ole tässä maailmassa. Pitkällä viiveellä tajusin, että suuri ja mahtava Totuus™ ei ole ei-uskonnollisille ihmisille mitenkään erityisen suuri asia. Osaa asia tietysti kiinnostaa ihan kuriositeettina, mutta monesti kun kerroin oman taustani, saatoin jäädä odottamaan lisäkysymyksiä, joita ei vaan tullut. No big deal.

Kavereita on kaikilla, mutta ystäviä harvoilla. Niitä ei voi valita, ne pitää ansaita. Jehovantodistajataustalla tätä asiaa ei helposti ymmärretä, kun on itse kasvanut Totuuden edustajaksi.

Vieras kirjoitti:Kavereita on kaikilla, mutta ystäviä harvoilla. Niitä ei voi valita, ne pitää ansaita. Jehovantodistajataustalla tätä asiaa ei helposti ymmärretä, kun on itse kasvanut Totuuden edustajaksi.

Tämä on totta. Totuuteen™ kasvattaminen vaan tekee asian paljon vaikeammaksi kuin muilla. Väittäisin, että ne aidot ystävät on hankittu usein lapsuudessa, nuoruudessa tai viimeistään intissä. Yritäpä lähteä ansaitsemaan "ystäviä" kolmekymppisenä nollasta.

Olen itsekin viime vuosina koittanut rakennella kaveruussuhteita järjestön ulkopuolella, kun tajusin haluavani itsekin päätyä aidan sille puolen.
Ystävyydestä en vielä puhuisi, mutta hyviä kavereita olen saanut pari. Sydänystäväni on lapsuudenkaverini, joka on myös "soon to be ex-jt", ja puoliso seisoo samalla aaltopituudella kanssani, vaikka kaikki olemmekin vielä papereilla mukana. Yhden todellisen ystävän olen saanut, ja muutaman kaverin, mutta itse en haekaan suunnatonta määrää, vaan laatua. Olen kerännyt ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa tykkään viettää aikaani, ja jotka viihtyvät kanssani. Tämä helpottaa yksinjäämisen pelkoa, mutta vie aikaa totuttautua ajatukseen, että ulkopuoliset voivat olla uskollisempia ystäviä kuin selkään puukottavat todistajat.

Olen myös todistajien puolelta karsinut yhteydenpitoni kaikkiin sellaisiin, jotka eivät tunnu todellisilta ystäviltä, jotka tiedän, että hylkäävät minut heti kun joksus eroan virallisestikin. Kukaan heistä ei ole tullut ja sanonut, että he kaipaisivat seuraani, ei kukaan, edes kahden vuoden hiljaisuuden jälkeen, vaikka olen vielä nimellinen jäsen. Todellisilta kavereilta ja ystäviltä kuulen tätä useastikin. Todistajat hylkäävät jo siinä vaiheessa, kun ei käy kokouksissa, ei siinä vaiheessa, kun olisin tehnyt jotain väärää heille, ja tämän koen epärehelliseksi "ystävyydeksi".

Kivikko kirjoitti:puoliso seisoo samalla aaltopituudella kanssani, vaikka kaikki olemmekin vielä papereilla mukana.

Hienoa, tämä tärkeä puoli unohtui itseltäni kokonaan mainita. Exä jäi JT-erossa matkasta ja nykyinen vaimo on täyspäinen ei-aktiivinen perusluterilainen. Ilman häntä ei olisi elämässä jäljellä juurikaan tolkkua. JT-ajan jälkeiset seurustelemisen opettelut ovat myös ihan oma lukunsa.