Veljesseura.org

Itse sain kenkää jo aikoja sitten, mutta en ole vieläkään päässyt yli taakse jääneistä ihmissuhteista. Suoraan sanottuna tunnen houkutusta palata, en siksi että uskoisin asiaan, vaan siksi että saisin olla tutussa ympäristössä ja uudestaan rakastamieni ihmisten parissa. En kuitenkaan halua rikastuttaa tuon valehtelevan korporaation jäsentilastoja yhdelläkään numerolla.

Kuinka selvitä eroamisen / erottamisen aiheuttamasta sosiaalisesta tyhjiöstä palaamatta järjestöön?

Josko hakisit vertaistukea.

Minulla meni 13 vuotta sitten kaikki yhteydenpito vanhempiini, sekä siskoon ja veljeen. Myös serkkuni ja kaverit järjestöstä karttavat. Ainoa ja paras lohtu on minulle ollut se, että rakensin kaikki sosiaaliset suhteeni tyhjästä. Nykyään kavereita on monia ja muutama erittäin hyvä ystäväkin, sekä vaimo, jota rakastan.

Edelleenkään en kuitenkaan ole päässyt täysin eroon tuskasta ja ahdistuksesta. Nuo johtuvat minulla syyllisyydentunteesta, että aiheutin lähimmilleni hirveätä tuskaa lähtiessäni. Osittain tuohon mun syyllisyyteen syynä on myös se, että tiesin seuraukset jo ennen kaiken tapahtumista - olinhan lukenut vartsikkani.

Suurena apuna on ollut uudessa elämässäni olevat ystävät ja kaverit, joiden kanssa olen voinut puhua lähes kaikesta. Ihan vasta aloitin terapian, koska tajusin, etten tunne omia tunteitani, eikä niihin pääse käsiksi luonnontieteistä tutuilla analyysimenetelmillä - mikä ärsyttää väliin suunnattomasti.

Houkutusta palata takaisin en ole oikeastaan koskaan tuntenut. Elämäni järjestön ikeen alla oli järjettömän ahdistavaa. Hetkittäin mieleeni juolahtaa toki sekin vaihtoehto, minkä äitini minulle kerran lausui: "Ei sinun tarvitse uskoa, kunhan olet mukana." Onnekseni nuo juolahdukset pysyvätkin vain hetkellisinä mielenhäiriöinä...

"äitini minulle kerran lausui: "Ei sinun tarvitse uskoa, kunhan olet mukana." "

-Siinähän se on koko lahkon rautainen ydin ja hulluus. Tulisi käyttää elämänsä lahkon rituaaleihin tietoisena siitä ettei saisi edes lahkon lupaamaa pelastusta. Puhumattakaan siitä ettei edes pysty siihen uskomaankaan. Mutsiparka.

Minä selvisin siten, että suurin osa kavereistani on aina ollut "maailmallisia", todistajiin jäi vain yksi kaveri jonka kanssa haluaisin vieläkin viettää aikaa.

nöyräsydäminen kirjoitti:Itse sain kenkää jo aikoja sitten, mutta en ole vieläkään päässyt yli taakse jääneistä ihmissuhteista. Suoraan sanottuna tunnen houkutusta palata, en siksi että uskoisin asiaan, vaan siksi että saisin olla tutussa ympäristössä ja uudestaan rakastamieni ihmisten parissa. En kuitenkaan halua rikastuttaa tuon valehtelevan korporaation jäsentilastoja yhdelläkään numerolla.

Kuinka selvitä eroamisen / erottamisen aiheuttamasta sosiaalisesta tyhjiöstä palaamatta järjestöön?

Aika auttaa jonkun verran.

Voisit ottaa yhteyttä rakastamiisi ihmisiin. Se että he torjuvat sinut, voisi auttaa sinua konkreettisesti kokemaan etteivät he todellisuudessa ole sinun rakkautesi arvoisia. Ko. puheluiden jälkeen voi toki tulla itku, mutta itku on vain ihmisen hormonaalisen tuotannon aikaansaama reaktio, joka jo seuraavana päivänä helpottaa, kun itku on "puhdistanut" sielu menetyksestä.

Lisäksi se voisi auttaa jotakuta ystävistäsi ymmärtämään VT-seuran vaatimusten järjettömyyden, ja sitten voisit saada jonkun rakkaistasi takaisin.

nöyräsydäminen kirjoitti:...ja uudestaan rakastamieni ihmisten parissa.

Suositan paluuta mitä lämpimimmin jos nautit tuollaisista toispuolisista suhteista. Jos ystävyyssyhde on molemminpuolisesti vilpitön, niin sitä ei katkaise toisen ero 1800-luvun amerikkalaisesta uususkonnosta.

Kuinka selvitä eroamisen / erottamisen aiheuttamasta sosiaalisesta tyhjiöstä palaamatta järjestöön?

Minä hankin todellisia ystäviä ja erottamiseni jälkeiset todelliset ystävyyssuhteet jatkuvat, paria poikkeusta lukuunottamatta, edelleen. Ymmärrän hyvin noita mainitsemiani poikkeuksiakin, olinhan heidän hautajaisissaan.

Filippos kirjoitti:..äitini minulle kerran lausui: "Ei sinun tarvitse uskoa, kunhan olet mukana."

Ajatteleva saattaisi nähdä ristiriidan siinä, että toisaalla vanhimmat antavat monoa sellaisille, jotka nimenomaan ilmaisevat epäuskonsa Vt-seuran opetuksiin.

"Voisit ottaa yhteyttä rakastamiisi ihmisiin. Se että he torjuvat sinut, voisi auttaa sinua konkreettisesti kokemaan etteivät he todellisuudessa ole sinun rakkautesi arvoisia."

itse en löisi nenääni verille. Kirjoittelisin siihen tapaan että en voi olla ristiriidassa oman järkeni kanssa taikka että elämäni on järjestettävä niin että tunne-elämäni on tasapainossa, jotta elämä on elämä on elämisen arvoista, taikka mikä syy sitten onkin. Liekö stten nykyään yleensä niin että tuo kirjoitus olisi toimitettava ennen eroa koska eron jälkeen jt.t eivät lue kun näkevät keneltä se on. Paljon vaivan arvoinen asia ei ole.

Että ihmiset ovat kuten ovat, on myös kohtalo, he ovat lahkon orjia tajuamatta sitä, olematta tietoisia mielenhallintamenetelmien uhrina olemisesta. Se on surullista mutta vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset.

elämä odottaa kuitenkin.

Ymmärrän täysin miltä tuntuu. Itselläkin on pari kertaa tullut ajatus paluusta mieleen. Ja syynä juuri ihmiset. En todellakaan kannata sitä uskontoa, enkä hyväksy sitä toimintatapaa mutta kun on vuosia, vuosikymmeniä ollut todistajana, niin eihän niitä muita ystävyyssuhteita ole. Uusien ystävien hankkiminen ei ole niin helppoa, aikansa se tietenkin ottaa.

Todistajana ollessa on kasvanut tietynlaiseen kulttuuriin ja lähteminen siitä on kuin muuttaisi vieraaseen maahan. Jehovan todistajuus on henkinen yhteiskunta fyysisen yhteiskunnan sisällä. VT-seuran iskostamat ennakkoluulot ja asenteet saattavat säilyä jopa vuosia eroamisen jälkeen. Shokkiterapiana voi toki mennä syömään vaikka verilettuja ja ostamaan aakkoslaudan.

Ongelma lähtee siitä, että monet meistä ovat olleet todistajina useita vuosikymmeniä, jonka aikana on ehtinyt muodostua useita läheisiä ystävyyssuhteita. Tieto siitä että entisten rakkaiden läheisten ihmisten ja eronneen / erotetun välillä on ainoastaan VT-seuran doktriini on todella surullista. Monet tämänkin foorumin selaajista elävät "jakautuneessa huonekunnassa" tai taistelevat pysyäkseen edes jonkinlaisissa väleissä vanhempiinsa.

Minulle selviytymisen avain on ollut sen tajuaminen, miten mätä järjestö on ja miten kehnoissa kantimissa sen totuus loppujen lopuksi on. Muutaman kerran kuluneiden 13 vuoden aikana on hypoteettinen ajatus paluusta ohimennen käynyt mielessä, mutta se on ollut kuolleena syntynyt ajatus. Ei ikinä eikä mistään hinnasta enää takaisin!

Tämä varmuus ei suinkaan tarkoita sitä, etten kaipaisi sisaruksiani ja heidän lapsiaan, äitiäni ja isoa joukkoa ystäviä. Ystävät ovat pääasiassa jo painuneet taka-alalle, mutta läheiset sukulaiset eivät. Teen edelleenkin surutyötä menetyksen kanssa. Valitsin vapauden ja tajusin jo valintaa tehdessäni, että sen myötä menetän jotakin arvokasta. Toisaalta minua helpottaa sen tajuaminen, että läpi ihmiskunnan historian ihmisiä on hylätty, karkotettu ja tapettukin milloin minkäkin ismin nimissä. Ei tämä sen dramaattisempaa ole.

Kyllähän siitä erottamisesta selviää, vaikka se vaikea pala onkin käsitellä ja käsittelyyn kuluva aika onkin sitten enemmän ja vähemmän loppu-elämä. Samoin - vaikka eroaakin.
Koston tunteista ja haluista, onkin vaikeampi päästä, ja sitä huomaa unelmoivansa kostosta.

... hirveästä ... kamalasta ... kauheasta ... kostosta

Mutta toisaalta kauhea kosto saisi vain jehovantodistajat vahvemmiksi uskossaan, koska usko on rakennettu sillä tavoin - siinä uskossa.

Noin yleensä ottaen paluun ajatus on kuin menisi lääkärille pyytämään syövän tartuttamista koska kavereillakin on.
Toisaaltahan ihmsten läheisyys on sittenkin läheisyys. Vaikkakin päästään siihen että se merkitsee näyttämölle hyppäämistä ja ulkokultaisen näytelmän osallisuutta.

Filippos kirjoitti:Minulla meni 13 vuotta sitten kaikki yhteydenpito vanhempiini, sekä siskoon ja veljeen.

Aivan järjenvastainen tilanne, ei voi kun toivoa jaksamista. Itse huomaan olevani onnekas, kun edes äiti on pitänyt yhteyttä, ainakin toistaiseksi. Vaikka onkin uskollinen JT, hän on sentään pitänyt vähän omaa ajattelua jäljellä. Sanoi joskus että "entisiä lapsia ei ole olemassa".