Veljesseura.org

Kuinka paljon kukin on kokenut kuluttaneensa energiaa lahkovaikutsten korjaamiseen (mikä on post-traumaattinen stressi?)?

Kuinka paljon se on vienyt aikaa ja onko se jopa hallinnut ajatuksia? Onko yhtäkään päivää, ettei sitä joutuisi välähdyksenomaisesti ajattelemaan?

Tälle palstalle osallistumien vie sekin oman aikansa, mutta sitouttaako tämä palsta niin, ettei asiasta pääse eroon, vai onko kyse esimerkiksi halusta auttaa tietämättömiä, etteivät liittyisi JT:iin? Vai onko kirjoittelun syy joillakin halu auttaa lahkosta lähteviä ja lähteneitä, ettei kukaan olisi yksin ajatustensa kanssa?

Onko kestänyt kauan tunteiden kuten vihan saaminen hallintaan?

Jättääkö todistajuus elinikäisen arven?

Ainakin omalla kohdalla kolkuttelee takaraivossa. Kyllä sitä noin pari kolme kertaa kuukaudessa havahtuu ja huokaisee helpotuksesta: "oli vain unta tämäkin kokouksessa käynti." Kävin jopa yhdessä torstai kokouksessa josko se vaikka auttaisi asiaan. Psykiatrille tässä on vissiin mentävä.

Poiskasvaminen kestää kuulemma saman aikaa kun on ollut sisällä. Itsellä 7-vuotiaasta 32sex, eli 25 vuotta, ja siitä on lusittu nyt 14 vuotta. Roikun täällä kiusananne siis vielä tovin...

Kaarmis kirjoitti:Poiskasvaminen kestää kuulemma saman aikaa kun on ollut sisällä.

About sama. Näsäviisastelen täällä vielä 10 vuotta.

Mulla siis ois enää kuutisen vuotta lusittavaa...eikö hyvästä käytöksestä saa mitään helpotuksia?

Vieras kirjoitti: Tälle palstalle osallistumien vie sekin oman aikansa, mutta sitouttaako tämä palsta niin, ettei asiasta pääse eroon, vai onko kyse esimerkiksi halusta auttaa tietämättömiä, etteivät liittyisi JT:iin? Vai onko kirjoittelun syy joillakin halu auttaa lahkosta lähteviä ja lähteneitä, ettei kukaan olisi yksin ajatustensa kanssa?

Onko kestänyt kauan tunteiden kuten vihan saaminen hallintaan?

Jättääkö todistajuus elinikäisen arven?

Kyllä minua on selvästi auttanut, kun olen täällä kertonut kaikki toilaukseni ja se on tuntunut rauhoittavan minua jonkin verran.
Olen huomannut tämän nyt vasta kun kävin vertaistuki tapaamisessa, (siis ex jt:den) niin minun ei tarvinnut enää juurikaan puhua siellä mitään, vaan saatoin kuunnella toisia ja heidän juttujaan.
Ja koin että se oli hyvä, kun pystyin huomioimaan nyt muita.

Ennen minulla oli niin paha olla, että vertaistukitapaamisessa minun piti jatkuvasti hölistä ja toisten oli vaikea saada puheenvuoroa.
Että on tämä nykyinen olotila selvästi rauhoittunut ja olen siitä iloinen.

Ei tämä palsta ole minua mitenkään liikaa sitouttanut, vaan olen kirjoitellut aina silloin tänne , kun on tullut jokin mieltä painava asia mieleen, jotta saisin sen pois mieltäni kiusaamasta.

Edelleen on kuitenkin ongelmana työ-elämässä se , että joudun valehtelemaan kun armeijasta tulee työkavereiden kanssa puhe ja armeijasta on vaikea valehdella.
Tavallisia duunarihommia kun tekee, niin olet kummajainen jos tunnustat ettet ole käynyt armeijaa, ei siis passaa tunnustaa, ainakaan minun kohdallani.
Työkavereiden kanssa yhteistyö sujuu paremmin kun vähän valehtelee tästä asiasta.

Tämäkin on arpi , jonka jehovantodistajuus aiheuttaa, ei voi olla vapaasti, vaan on aina jännitettävä, että milloin pitää alkaa puhumaan armeijasta.

Jos tunnustaa, ettei ole käynyt armeijaa - duunarityökavereille - niin saa kummajaisen leiman ja yhteistyö kärsii, niin se vain on.