Veljesseura.org

Kun ajattelee sitä miten useimmat jehovantodistajat näyttävät olevan iloisia ja sosiaalisia rakkauspommittaessaan salille eksyvää kiinnostunutta, niin ihmettelee että miksi minä en kyennyt olemaan tuollainen onnellinen ja sosiaalinen, enkä pystynyt rakkauspommittamaan kiinnostuneita.

Tulee väkisinkin mieleen, että minulla varmaan aiheutti ongelmia liian voimakas omatunto, joka jatkuvasti tuomitsi minut kuolemaan, ja itsemurhaajana murhasin itseäni jatkuvasti mielessäni, ajatuksissani.

Se oli surullista aina, kun en kyennyt olemaan onnellinen, ja kenttähommissakin olin iloinen vain silloin kun palasimme kotiin kenttäreissulta, ja luulin silloin että ilo johtui kentästä, mutta vanhempana ymmärrän että se johtui siitä että pääsi pois kentältä.

Näitä asioita on ollut pakko vatvoa moneen malliin, kun se halu kuolla on ollut niin voimakas.
Se saattaa olla perinnöllistäkin, kun mummoni oli kans sellainen musta sielu kuin minäkin.

Pahinta siinä tietysti on se , että ei voi tosiaan sitä(itsaria) tehdä, kun on lapsi ja ajattelee että lapsi voisi järkyttyä ja elämä häiriintyä hällä.

Mutta veljeni teki sen(hänellä ei ollut lasta), ja olen kyllä aina kunnioittanut veljeäni, kun pystyi lähtemään.

No, nykyään on vertaistuki selvästi auttanut ja kaikki muukin terapia, että ei ole enää juurikaan ollenkaan itsemurhausmenetelmät mielessä, mutta harmittaa että nuoruus meni hukkaan niin täydellisesti, kun olin niin eksyksissä.

Mutta eihän omelettia voi tehdä rikkomatta munia.

Hukassa ja mielessään itsaria tekemässä sitä ollaan oltu monta monituista kertaa, sekä niitten välillä. Elämä potkii rankasti, mutta jotenkin olen onnistunut pitämään yllä sellaista yleispositiivista tulevaisuuden odotetta. Odottelen vissiin sitä paratiisia tässä oman elämäni aikana - paratiisi alkaa, kunhan tämä tauti tästä tokenee; paratiisi alkaa, kunhan terapiat on suoritettu ja kunnostauduttu; paratiisi alkaa, kun elämässä on taas kaikki kohdillaan... jne...

Vaikea sanoa. Ateistille ei ole olemassa edes samanlaista itsepetoksen mahdollistamaa elämän tarkoitusta, kuin uskomaan "kykenevillä".

Filippos kirjoitti:Vaikea sanoa. Ateistille ei ole olemassa edes samanlaista itsepetoksen mahdollistamaa elämän tarkoitusta, kuin uskomaan "kykenevillä".

Ei lainkaan. Kyllä se avautuu, ei itsepetoksena, vaan realiteettina, elämän tarkoitus.

Elämän tarkoitus on elää hyvä elämä. Entä jos se ei vaan onnistu?
Elämän tarkoitus on tehdä jälkeläisiä. Entä jos se ei vaan onnistu?
Elämän tarkoitus on nauttia elämän pienistä iloista. Entä jos se ei vaan onnistu?
Elämän tarkoituksen määrittelee ihminen itse itselleen. Entä, jos ihminen ymmärtää sen tosiasian, ettei tässä universumissa ole meillä pienistä hitusista koostuvilla olennoilla, jotka eivät edes pääse omalta palloltaan pois (poikkeuksena tietty astronautit, kosmonautit ja taikonautit, sekä mitkä lie euronaudat) merkitystä? Jopa yksittäisen kärpäsen pierulla saharassa on äärettömän paljon suurempi merkitys, kuin ihmisellä universumissa.

Mikäli kaikki positiivinen muuttuu negaatioksi, täyttyy elämän tarkoitus siinäkin. Äläkä vaivu itsesäälisi synkkyyteen. Positiivari ajattelee: Mikäli on onnistujia, täytyy myös olla epäonnistujia, mutta ei nyt sentään ihan kaikessa.

Elokuva The Sunset Limited oli melkoisen mielenkiintoinen katsottava. En tiedä haluanko suositella, koska se oli melkoisen masentava elokuva. Mutta hyvä se oli ainakin minun mielestäni.

Filippos kirjoitti:

Vuokrasitko dvd:n vai mistä tuon katsoit?

Ainakin Makuunista pitäisi löytyä. Valmistusvuosi 2012. Ohjaajana Tommy Lee Jones. Pääosissa ja ainoina näyttelijöinä: Samuel L. Jackson ja Tommy Lee Jones.

Makuunissa:
http://www.makuuni.fi/fi/index.php?http ... ly&id=6163

Filmtown:
http://www.filmtown.fi/elokuvat/draama/ ... et-limited

JarkkeParkkeBabylon5 kirjoitti: niin ihmettelee että miksi minä en kyennyt olemaan tuollainen onnellinen ja sosiaalinen, enkä pystynyt rakkauspommittamaan kiinnostuneita.

Tuo mitä salilla havaitsit, ei kuitenkaan liene sitä todellista onnellisuutta ja sosiaalisuutta? Minun silmääni se ainakin oli teennäistä lässytystä. Vihasin sitä.

Tietysti hyvät käytöstavat ja ihmisten huomiointi kuuluvat aina asiaan, mutta salilla kiinnostuneet huomioitiin yli-imelästi ja ketunhäntä kainalossa. Oikeasti ketään kiinnostanut, paitsi kiinnostunutta.

JarkkeParkkeBabylon5 kirjoitti: Tulee väkisinkin mieleen, että minulla varmaan aiheutti ongelmia liian voimakas omatunto, joka jatkuvasti tuomitsi minut kuolemaan, ja itsemurhaajana murhasin itseäni jatkuvasti mielessäni, ajatuksissani.

Sä havaitsit selvästi jt-uskoon sisäänrakennetut ristiriidat. Olit älykäs, ja sen lisäksi itsellesi rehellinen. Tuo yhdistelmä johtaa herkästi hieman synkkiin mietteisiin omasta kelvollisuudestaan, ellei ristiriitoja aiheuttavasta yhteisöstä lähde pois.

JarkkeParkkeBabylon5 kirjoitti: No, nykyään on vertaistuki selvästi auttanut ja kaikki muukin terapia, että ei ole enää juurikaan ollenkaan itsemurhausmenetelmät mielessä, mutta harmittaa että nuoruus meni hukkaan niin täydellisesti, kun olin niin eksyksissä.

Mikä on tapahtunut, on tapahtunut, sitä ei kannata murehtia loputtomiin vaan keskittyä tulevaisuuteen.
Ei tämä elämä muutenkaan aina herkkua ole. Wanhan ajan savottajätkillä oli mielestäni hieno sanonta elämän vastavirtoihin: ”Kaikki vastaan, vain saha puoltaa”. Sitä se elämä monesti on. Pitää vaan koittaa repiä iloa irti siitä, mistä sitä kulloinkin on saatavissa

Traumat on traumoja, ei niistä lopullisesta pääse eroon. Mutta kyllä omia ajatuksia pystyy ohjaamaan, jos ne jatkuvasti pyörivät menneessä, pahoissa asioissa. Mäkin tappasin varmaan itseni jos rupeisin muistelemaan kaikkea sitä paskaa, jota koin lapsuudessa. Vain tulevaan voi itse vaikuttaa. Se on paljolti itsestä kii miten suhtautuu elämäänsä. Jos ei nää mitään hyvää siinä, on varmasti raskasta. Nykysin voin sanoa että olen onnellinen, onko elämäni täydellistä. Ei todellakaan. Mutta näin asiat toisin nykysin. Siitä on kiittäminen erästä henkilöä. Joka takoi järkeä päähäni yli vuoden ajan. Isepäinen kun olen luonteeltani en millään sulattanut aluksi asioita, mistä puhuimme. Mutta pikkuhiljaa tajusin mitä tarkottaa että rakastaa itseään, niin paljon ettei anna vanhojen asioiden tuhota myös tulevaa. Henkilö oli halvaantunut kaulasta alaspäin, joten hän tiesi mistä puhui. Hän oli menettänyt kaiken teini-iässä. Kaikki tulevaisuuden toiveet sai haudata samalla kertaa. Hän joutui toisten armoille. Kaikki tehtiin hänen puolesta. Monien tuntien keskustelut ja varsinkin kun hän kertoi miten on päässyt katkeruuden yli auttoi. Omat ongelmat rupes tuntuu pienemmiltä.

Ei kannata ajatella menneisyyttä hukattuna, se on joka tapauksessa tapahtunut ja sieltäkin löytyy hyviä muistoja. Pitää oppia muistelemaan ilman katkeruutta, päästää irti vihasta. Liian pitkälle viety tulevaisuuden ajattelukin voi olla raskasta. Kannattaa keskittyä nykyhetkeen, koska se on todellinen. Ei kannata elää paratiisissa, tulevassa, mennessä, vaan tässä hetkessä.

JarkkeParkkeBabylon5 kirjoitti:Kun ajattelee sitä miten useimmat jehovantodistajat näyttävät olevan iloisia ja sosiaalisia rakkauspommittaessaan salille eksyvää kiinnostunutta...

Itse poikkesin yhden kerran salilla. Yllättävää kyllä, siihen loppui rakkauspommitus. Ennen säännöllisesti ovellani käynyt Jt lopetti vierailut. Ovikello ei ole enää soinut.

Olisin kuvitellut rakkauspommituksen kiihtyvän, kun maailmallinen (tarkoituksella) "antaa siimaa" ja menee Valtakunnansalille kiinnostuneena. Aina ei normaalilla logiikalla ymmärrä rakkauspommituksen ideologiaa.

Vieras kirjoitti:
Itse poikkesin yhden kerran salilla. Yllättävää kyllä, siihen loppui rakkauspommitus. Ennen säännöllisesti ovellani käynyt Jt lopetti vierailut. Ovikello ei ole enää soinut.

Olisin kuvitellut rakkauspommituksen kiihtyvän, kun maailmallinen (tarkoituksella) "antaa siimaa" ja menee Valtakunnansalille kiinnostuneena. Aina ei normaalilla logiikalla ymmärrä rakkauspommituksen ideologiaa.

Ompa erikoinen kokemus sulla, näin ei ruukaa käydä kyllä normaalisti.

Kyl mää muistan Kemissä, kun menimme tuputtamaan kirjoja eräälle miehelle, joka oli käynyt salillakin.

Hän oli tympääntynyt, osti kirjan ja pani sen pahvilaatikkoon, jossa kaikki hänen jt:ltä ostamansa muutkin kirjat olivat. Laatikko oli täynnä jt-kirjoja. Työnsi laatikon takaisin yläkaappiin jonnekin.

Sanoi että jehovantodistajat ovat kuin muurahaispesä, kun sitä vähän kepillä sohasee, niin jo alkaa kuhina käymään ja siitä ei tule loppua.

Hän tarkoitti juuri tätä tuputtamista ja rakkauspommitustakin, jonka hän huomasi olevan teennäistä ja tarkoitushakuista - saada uusi jäsen seurakuntaan.

JarkkeParkkeBabylon5 kirjoitti:Ompa erikoinen kokemus sulla, näin ei ruukaa käydä kyllä normaalisti.

Ehkä hänen viimeisimmällä käynnillä (ennen kuin menin salille ensimmäistä kertaa) kysyin liian kiperiä kysymyksiä. Sellaisia, joista kokenut vanhin haistaa heti, että ne on saatu luopiosivustolta. Annoin toki oman osani rakkauspommituksesta, kun salilla käydessäni kehuin sunnuntain Vartiotornin tutkistelua lämminhenkiseksi ja mukavaksi tilaisuudeksi. Totuus on, että normaali sinkkumies keksii helposti parempaakin tekemistä kuin istua penkissä Vartsikka kädessä 2 tuntia. Ainakin näin kevään tullen...