Veljesseura.org

Elämäntarinoitanne lukiessa olen huomannut, että hyvinkin monella on heti erottamisen/eroamisen jälkeen ollut ajoittaisia paluuajatuksia. Jollakin ne on jatkuneet vuosia tai jopa vuosikymmeniä.

Kertokaas omasta tilanteestanne: Onko Sinulla ollut sellaisia ajatuksia ja miten pitkään ne on kestäneet?


Omalla kohdallani paluuajatukset kestivät yhtä kauan kuin erottamisen jälkeinen kriisinikin, eli ihan muutaman viikon. Silloinkin se oli vain sellaista ajoittaista ajatuksella leikkimistä. Sen jälkeen en ole paluuta koskaan edes harkinnut, vaikka toki kerran kävin huvikseni juttelemassa vanhinten kanssa (kun kutsuivat) ja kuuntelemassa minkälaisen paluutarjouksen esittävät

Paluuajatuksia ei sinänsä ole esiintynyt. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö jonkinasteista kaipuuta tuttuun ja turvalliseen koe aina silloin tällöin. Lähinnä tämä koskee kuitenkin vanhoja kavereita ja ylipäänsä sitä sosiaalista tukiverkkoa mikä häipyi eroamisen yhteydessä.

Jakke kirjoitti: Kertokaas omasta tilanteestanne: Onko Sinulla ollut sellaisia ajatuksia ja miten pitkään ne on kestäneet? :

Koira palaa oksennukselleen ja pesty sika rypee rapakossa. Minulle ei ole tullut lopullisen eroamiseni jälkeen mieleenikään, että ryömisin takaisin lahkoon. En jehovantodistajaksi, enkä mormoniksi enkä mihinkään muuhunkaan.

Juttelin kerran erottuani eräänlaisten vapaakirkollistellisten hihhuleiden kanssa, mutta aika pian minulle on tullut selväksi, etten kaipaa lahkolaisuutta.

Itselläni ei ole ollut sen kummempia paluu aikeita ollenkaan.

Nykyinen vaimoni jonka tapasin kohtalokkaalla Cinderella-risteilyllä 2001 vähän ennen kun New Yorkin tornit kaatui oli Jt:n kesto UK paikka!

Jonkin ajan kuluttua avioitumisemme jälkeen hän halusi käydä jt:n salilla täällä Lohjalla ja niinpä kävimmekin siellä muutaman kerran.
Meillä tai hänellä oli kuitenkin vakaa aikomus että jotkut "kypsät" veljet kävisi luonamme ja kun tuo päivämäärä sovittiin,niin joku näistä "guppeista" soitti etteivät voi tulla jos minä olen paikalla.
Otin siitä herneet nenään koska olin valmistanut kiperiä kysymyksiä,koska olinhan itse juuri hieman aikaisemmin tullut "uskoon" ja ajattelin että laitan heille "jauhot suuhun".

Tapaamiset peruttiin ja emme enää käyneet salilla.Käyntiemme määrä oli ehkä 3.
Kun nuo "guppet" eivät tulleetkaan niin vaimoni lueskeli näitä kirjoituksia H2O:lla ja suomi24 palstalla ja "siunaili" aluksi:"ettei voi olla totta"!.
Käytännössä hän kuitenkin on saanut kokea mitä jehovantodistajuus on m.m. ex vaimoni,armoitetun tienraivaajan kohdalta.Mitä töykeintä ylimielistä ja halveksivaa käytöstä.

Ja onhan hän saanut osaltaan huomata sen miten nuorin poikani on kadonnut elämästäni,niin paljon kun nykyinen vaimoni on hänestä pitänyt.
Hän ei voi ymmärtää miksei hänenkään kanssaan ole edes missään tekemisissä,vaikkei ole koskaan ollut jt.
Nykyään jt:lla on meille porttikielto.
Minä voisin vähän jututtaa,mutta vaimoni saattaisi otta napollisen kylmää vettä ja vetää sen naamalle,poikapuolestani puhumattakaan.Hän saattaisi etsiä pesäpallomailaansa.

Vuosi vuodelta vahvistuu käsitys, ettei oikea ratkaisu. Kaikkein vaikenta oli se alku, että myönsi itselleen, ettei ole mun juttu, siinä meni vajaa 2 vuotta. Sama homma kun avioeron kanssa, kertaakaan en ole katunut, enkä kertaakaan takaisin haikaillut. Vähän hävettääkin, etten takaisin halua seurakuntaan, kun niin innokas olin ja edelleenkin sinänsä itse opista vaikuttunut.

en ole kaivannut takaisin. ollenkaan.

tosin tein omaa henkistä eroa noin kaksi vuotta ja mietinnät selkiytyivät aika hyvin loppuun asti.

eli ei ole ikävä, edes niitä "kavereita" jotka olivat kavereita
vain koska olit samassa srk:ssa.

eli ei ole ikävä, edes niitä "kavereita" jotka olivat kavereita
vain koska olit samassa srk:ssa.

Semmonen on kyllä aika rasittavaa ku pitää olla niin ystävää ja kaveria sellasille ihmisille, joiten kanssa ei oikeesti yhtään jaksais olla ja mennä. Mutta kun ne nyt ovat samassa srkssa tai samaa uskontoa ja pakko olla se "rakkaus keskuudessa" että ei siinä sitte voi muutakaan.

Ole hiljaa ja hymyile -meinigillä mennään.

Tein perhesyistä irtiottoa tuskallisen hitaasti, kuvittelin voivani jättäytyä vähin äänin, ja toivoin että perheeni olisi tehnyt samoin. Noin 16 vuotta meni ennenkuin erosin virallisesti. Toimeton oli yli 10v ym.ym. Kun olin päättänyt ettei ole mun juttuni, takaisin en haikaillut koskaan enkä pelännyt mitään harmaa, enpä pelännyt sitä sitten lapsuusvuosieni jälkeen muutenkaa.

Mitäs sitä elättelemään paluuajatuksia sellaiseen, jota ei siinä ollessaankaan kaivannut.

Se on jännä juttu, että monilla ihmisillä (kuten minulla) ei ole minkäänlaista tarvetta uskoa minkäänlaiseen yliluonnolliseen. Se on aika mielenkiintoinen lähtökohta syntyä sellaisena ihmisenä jehovantodistajaksi. Hyvinhän se siinä himmaillessa mopoikäiseksi meneekin - eipä siinä mitään - mutta kun intti-ikä hiljalleen päätään nostaa, niin jotain on asialle tehtävä. No, jokainen siinä sitten omat ratkaisunsa veistelevät ja niiden kanssa elelevät. Vaikka turhan usein nuo ratkaisut valmiina toimintatapoina Brooklynin ylimyksiltä vain vastaan otetaankin.

Mutta asiaan. Palaamista seurakuntaan en ole ajatellut sen sekuntiakaan kun erokirjeeni sinne lähetin. Ikäväkseni kirjeeni oli varsin sovitteleva luonteeltaan ja siitä sen kuvan sai, että voisin joskus takaisin palatakin. Silloin en tosin ollut tutustunut "luopioiden valheisiin" ja netin tarjoamiin "jehovantodistajien parjaamisiin" siinä määrin, että lausuntoni olisi ollut kovinkaan loppuun ajateltu.

Harmikseni olen huomannut vt-seuran parjaavan entisiä todistajia täysin turhaan, ja valheellisesti. Sen lisäksi se valehtelee sen omasta historiasta, nykyisyydestään ja kaikesta mikä sille vain on mahdollista, jotta se itse näyttäytyisi järjestönä pyhimyksenä.

Tuollaiseen järjestöön liittyminen on järjettömyyttä pahimmillaan. Enkä usko kenenkään - vähänkään selkärankaa omaavan ihmisen - liittyvän uudelleen tuohon epärehelliseen järjestöön.

Tony Syrjänen kirjoitti:Harmikseni olen huomannut vt-seuran parjaavan entisiä todistajia täysin turhaan, ja valheellisesti. Sen lisäksi se valehtelee sen omasta historiasta, nykyisyydestään ja kaikesta mikä sille vain on mahdollista, jotta se itse näyttäytyisi järjestönä pyhimyksenä.

Tuollaiseen järjestöön liittyminen on järjettömyyttä pahimmillaan. Enkä usko kenenkään - vähänkään selkärankaa omaavan ihmisen - liittyvän uudelleen tuohon epärehelliseen järjestöön.

Eiiiimeeeen, veli väkevästi todisti, seurakunta voi istahtaa.

Vt-seura on läpimätä, on ollut epärehellinen jo syntymästään lähtien, Russell väärenteli pyramidimittoja sitä mukaa kun ajankulu osoitti hänen juttunsa jullikaksi. Samoin Russell myönsi, että hän nimenomaan käytti historioitsijaa, joka sopi hänen laskelmiinsa, vaikka muut historioitsijat olivat eri mieltä. Rutherford oli laskelmoiva juoppo, ajoi vaimonsa evakkoon öykkäröinnillään ja piti loppuelämänsä rakastajattaria. Knorr ja Franz olivat molemmat eri tavalla suuruudenhulluja, jälkimmäinen sitten sairastui mieleltään pahemman kerran.

Ei siinä mitään, kukin saa uskoa mihin haluaa, mutta minua ja monia muita nyppii nimenomaan se, että tuollaista potaskaa tarjotaan ovilla, ennenaikaisen kuoleman uhalla. Tuollaisen tarjouksen makaaberiutta ei valitettavasti lievennä yhtään se, että tarjoava henkilö on vilpitön ja uskoo itse asiaan ihan kybällä (no ei kaikki). Lisäksi tarjousesite ei kerro sitä, että jos sitten haluaa erottautua ajatuksesta, siitä seuraa sanktioita. Tiedän ainaostaan yhden uskonnon, josta eroaminen on vielä kuolettavampaa kuin jehovantodistajuuden hylkääminen - Islam.

Tarkennetaas vielä tuota avaustani sen verran, että itselläkin nämä paluuajatukset liittyivät siihen, että muutama "hyvä kaveri" jäis srk:hon... Noh, onneks niistäkin osa on jo päässyt ulos. Sitäpaitsi kun ajattelu rupes aika nopeasti selkiytymään joka suhteessa, niin tajus ettei ne niin hyviä ystäviä loppupelissä olleetkaan.

Nykyisin on sellaisia ystäviä, jotka välittävät minusta sellaisena mitä olen, eivät sellaisena jota toivovat/luulevat minun olevan.

Minun erosta tuli kuluneeksi tänä syksynä 10-vuotta. En enään haikaile takaisin paluusta koska minulla on nykyään aivan erillaiset elämän käsitykset.Olen nykyään ateisti.Kun erosin niin ensimmäisen vuoden aikana minulla oli halu palata takaisin. Nykyään en enään usko vartiotorniseuran oppeihin pätkän vertaa,enkä edes juuri ajattele mitään uskontoon liittyviä asioita.Vartiotorniseuran oppi oli minulle kova työ sulattaa pois aivoista ja se ei käynyt ihan hetkessä. Jälkeen päin kun ajattelen niin ihmettelen kuinka minä olen joskus voinut uskoa tuollaista vartiotorniseuran roskaa.

Luotua ei ole "luotu",vaan se yksinkertaisesti on,tosin jatkuvasti muuttuvana.Maailma on
olemassa huolimatta siitä,mitä mieltä olemme tai ajattelemme siitä. (Marx)

Oikeita paluuajatuksia ei ole ollut, vaikka joskus ajattelee että olisi mukava tavata vanhoja kavereita. Todellisuudessa ei heidän kanssa enää olisi mitään yhteistä, aika on tehnyt tehtävänsä niihin ihmissuhteisiin. Sama pätee myös sukulaisiin.

Jakke kirjoitti:Elämäntarinoitanne lukiessa olen huomannut, että hyvinkin monella on heti erottamisen/eroamisen jälkeen ollut ajoittaisia paluuajatuksia. Jollakin ne on jatkuneet vuosia tai jopa vuosikymmeniä.

Muiden päätösteni kanssa olen kyllä välillä häröillyt, mutta tämän suhteen en. Kertaakaan en ole katunut tai halunnut Järjestön kuristusotteeseen takaisin.

Nyt tuli paluun paikka. Väänsin kättä erään vanhimman kanssa ja kauhukseni huomasin, että kreikan kieliopissa ei ole nimenomaista mainintaa, että kieliopin futuuritempus koskee myös Luukkaan 21:24 jaetta. Koska tuota erikoismainintaa ei ole, niin on palattava salille ja alettava julistaa ovilla 1914-opetusta, muu tässä ei nyt auta:

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi? ... 0029817003