Veljesseura.org

Kuvaile lähimpiä lahkotovereitasi. Miksi liikuit juuri heidän kanssaan? Olivatko he "hyvää seuraa"?

Mitä tapahtui erottamisen / eroamisen jälkeen? Katkesivatko välit heti vai yrittivätkö lahkotoverit anella jäämään?

Osallistun itse ketjuun hieman myöhemmin.

Kuvaile lähimpiä lahkotovereitasi.

Minulla oli erittäin hyviä ystäviä, kaipaan heitä ihan oikeasti. Lähinnä he olivat taiteilijasieluja, kiinnostuneita kulttuurista,taiteesta, musiikista ja matkustamisesta.

Miksi liikuit juuri heidän kanssaan?

Heidän seurassaan oli helppoa olla oma itsensä, ei kuitenkaan viimeisenä todistajana olon vuotena.

Olivatko he "hyvää seuraa"?

Kyllä, tunnollisia tienraivaajia tai sen henkisiä.

Mitä tapahtui erottamisen / eroamisen jälkeen? Katkesivatko välit heti vai yrittivätkö lahkotoverit anella jäämään?

Lähetin seurakuntaan erokirjeen heidän tietämättään, en kertonut mitään aikomuksistani, joten se oli ollut kuulemani mukaan täydellinen yllätys kaikille.

Ikävä kyllä , menetin heidät kaikki, kukaan ei ole ottanut yhteyttä minuun. Olen vain kuullut heidän toivovan vieläkin, että tulen vielä takaisin seurakuntaan, kaipaavat edelleen, joten tuollaisen kuuleminen tuntuu tietenkin mukavalta, surullista onkin, kun ihmisten ystävyys mitoitetaan oletetun henkiolennon mieltymyksen mukaiseksi.

Seurani oli pääsääntöisesti huonoa poikamiesvuosinani. Ei olla tekemisissä, kuin eronneiden kanssa.

Minulla oli yksi ystävä ja ollut siis lapsesta asti mukana. Eli ei toivottua seuraa olin ihan kouluikäisestä asti. Vaikea sanoa mikä siihen syynä oli. Nyt kun on eronneena ollut niin itse asiassa mikään eiole muuttunut. Se on itse asiassa jännää, että kun oli srk:ssa niin ketään ei kiinnostanut, mutta kun nyt on ulkona niin kiinnostus on lisääntynyt tietyllä tapaa pitää yhteyttä. Mielestäni olin lapsesta aikuisikään asti hyvinkin kunnollinen jäsen eli aika mustavalkoinen - ei ollut harmaata aluetta olemassakaan - silti aina ulkopuolinen. Tuli tunne , että siellä menestyy ne joilla ei ole omaatuntoa.

Pidän jehovantodistajuuden sosiaalisia ilmiöitä mielenkiintoisina. Siksi teen aina välillä näitä kyselyketjuja, jotta saisin kattavamman kuvan siitä miten jehovantodistajuus vaikuttaa ihmissuhteisiin, enkä olisi vain omien havaintojeni varassa. Ja muiden kokemukset ovat aina rohkaisevaa luettavaa.

Minulla oli teokraattisella urallani hyvinkin erilaisia kavereita. Osa oli "huonoa seuraa", mutta en viettänyt heidän kanssaan aikaa kuin satunnaisesti. Läheisimmät ystäväni olivat "esimerkillisiä" todistajia, moni heistä tienraivaaja. Lähimmät ystäväni eivät silti olleet kokonaan luopuneet omasta ajattelusta ja identiteetistään. Kävin usein heidän kanssaan syvällisiä keskusteluja elämästä, ihmissuhteista, uskonnosta, yhteiskunnasta, tieteestä ja jopa joistain oppikysymyksistä.

Valitettavasti he kaikesta huolimatta vilpittömästi uskoivat "totuuteen", vaikka eivät kaikkia sen dogmeja tunnustaneetkaan. Ei liene yllätys, että kanssakäyminen loppui samaan päivään jona oikeuskomitea langetti päälleni tuomion. Tästä on jäänyt hieman katkera maku, koska välitin heistä aidosti ja olimme suhteellisen läheisiä. Muutamaa (tarkalleen ottaen kolmea) olen jäänyt kaipaamaan. Muista "ystävistä" luopuminen ei ollut vaikeaa.

Minun parhaat ystäväni järjestössä olivat itseäni vanhempia veljiä, jotka pyrkivät edistymään vastuissa ja myös edistyivät - avustaviksi, vanhimmiksi asti. Katsoin heitä monessa asiassa ylöspäin, pidin heitä älykkäinä ja luovina, taiteellisesti lahjakkaina tyyppeinä, ja ehkä he sitä joskus olivatkin. He olivat mielestäni huumorintajuisia ja maailman ilmiöihin avoimesti suhtautuvia, melkein boheemeja. He käyttivät alkoholia iloisin mielin ja opastivat tavallaan minuakin viskien, viinien ja oluiden luo. Saatoimme tehdä kiinnostavia yökävelyitä pullo mukanamme ja puhua kaikista - niin ainakin kuvittelin silloin - asioista. Näin jälkeenpäin ajatellen se olikin aivan liian kivaa voidakseen kestää.
Minulla oli seurakunnassa myös joitakin enemmän itseni ikäisiä veljiä ystävinä. Eräs oli muusikko ja niin hyvä tyyppi kaikin puolin, että ei hän kauan järjestössä pyörinyt. Siinä vaiheessa kun hänet erotettiin olin kuitenkin itse jo niin puolisydämisesti mukana, ettei ystävyytemme kärsinyt vaan tapasimme edelleen, tosin varovaisemmin, ettemme herättäisi pienessä kaupungissa hämmennystä. Muistelen häntä usein, hän poistui äskettäin tästä maailmasta. Hän puhui usein itsemurhasta mutta hänen kuolemansa tuskin oli itsemurha. Musta kitara on vaiennut.
Kun sitten ensin muutin pois kotikaupungistani ja aloin jäädä toimettomaksi, nämä parhaat ystäväni (puhun nyt siis näistä seurakunnan toimissa aktiivisista veljistä) muuttuivat nopeasti kavereiksi, joita silloin tällöin nähdään. Kun erosin, yhteydenpito katkesi kokonaan. No, tämä toinen paras ystäväni, vanhin hänkin, lähetteli ja lähettelee vielä edelleen minulle joskus tekstiviestejä, jotka ovat ihan inhimillisiä. Kerran hän jopa tuli käymään nykyisessä asuinkaupungissani ja juttelimme puolisen tuntia eräässä baarissa. Olen pohtinut, onko hänellä vanhimman ominaisuudessa tällainen mahdollisuus seurustella eronneen kanssa aina joskus. Joka tapauksessa sen varjolla me pystyimme tapaamaan tämän yhden kerran ihan kuin normaalit ihmiset. Yleisesti ottaen kuitenkin menetin kaikki kaverit ja ystävät lähtiessäni seurakunnasta.
Myöhemmin sain uusia ystäviä, jotkut heistä ovat itsekin eronneet Todistajista. Ystävärintamalla menee ihan hyvin enkä oikeastaan enää itke sen yhdenkään filosofiprofessorivanhimman perään, jonka kanssa joskus 20 vuotta sitten ensimmäistä kertaa päihdyin hyvästä valkoviinistä Kari Peitsamon tahtiin. Se mikä minuun sattuu on erotettujen lasten suhde vanhempiinsa ja heidän lastensa suhde isovanhempiinsa. Karttamiskuviot aiheuttavat suurta vaivaa ja tuskaa monelle eronneelle äidille ja isälle tänä päivänä, mikä on mielestäni tosi typerää ja aivan turhaa. Eräskin entinen sisar viime kesän piirikonventtien jälkeen voivotteli kun hänen pikku poikansa ei enää yhtäkkiä saisikaan mennä serkkunsa luokse leikkimään, kun mummo on nyt yhtäkkiä sitä mieltä. Ja lapsi pieni oli odottanut tapaamista kovasti. Sitten suunnitellaan kaikenlaisia vaihtojärjestelyjä ettei vain aikuisten tarvitsisi olla nokakkain... Miten saakutin tyhmiä voivat ihmiset olla!
Jehovan todistajien hullu systeemi toimii niin kauan kuin jäsenet suostuvat tukkimaan mielensä kaikenlaisilla säädöksillä ja puuhastelulla, ettei tarvitse itse ajatella ja kokea pieniä valaistumisia.

Olin pitkälti omankaltaisteni seurassa (tällä tarkoitan ns. hengellisyystasoa), ja joko "paremmat todistajat" karttoivat minua, tai minä ainakin heitä. En osannut pöyhistellä vanhintenkaan lasten edessä, vaan otin persoonat persooninaan heidän suvuistaan välittämättä. Näin toimin kyllä edelleenkin, kaikissa olosuhteissa.

Ystävät ja kaverit olivat siinä mielessä aitoja, että tykkäsimme aidosti yhdessäolosta, en kokenut ystävyyssuhteita ehdollisiksi, ennen hiipumistani. Ehkä ystävyys itsessään ei ollutkaan ehdollista, vaan he vain joutuvat toimimaan sääntöjen mukaan, joihin ovat alistuneet, toisin kuin minä.

En koskaan ole osannut kaveerata epäaitojen ihmisten kanssa, enkä ole hakeutunut seuraan missä en viihdy. Muutamat ovat jääneet rinnalle edelleenkin (status toimeton), ja parhaat ystväni ovat kasvaneet hassusti samaan suuntaan kanssani uskonnollisissa asioissa, kukin omista motiiveistaan. Tämä tietysti on vain entisestäänkin lähentänyt näiden harvojen ihmisten kanssa, joten pelkoa yksinjäämisestä ei minulla enää pitkään aikaan ole ollut.

En pidä pinnallisista ihmisistä, joten ystävikseni eivät päässeet juuri ketkään. Jalasjärvellä oli yksi henkilö, jota voin kutsua ystäväkseni, ja hän lopetti yhteydenpidon erottuani. Eli ystävä ei ollut hänkään.

Pinnallisia. Ehtoja täynnä olevia. Sunnuntainakaan ei päässyt ilta-pizzalle todistaja nuorten kanssa, ellei ollut sitä ennen kokouksessa.ainakaan kukaan ei koskaan vaivautunut pyytämään mukaan. mukaanpääsemisen kriteeri oli säännöllisyys ja kenttä-aktiivisuus.Kerran pääsin pizzalle, kun oikein tsemppasin säännöllisyyden kanssa ja kenttäilytunteja oli kuukauden aikana 9h ( eikä edes kynätunteja) . Kuvittelen, että tuo oli jokin kirjoittamaton sopimus, että salilla olijat pyydetään mukaan iltarientoon ja kotona maleksijat olkoot kotona.Kai olin yksi niistä, joka ei oikein tykännyt kenestäkään. Hienoa heille, joilla oli hyviä ystäviä. harmi, että menetitte ne.

En jäänyt kaipaamaan ketään.

Kuppikuntia täynnä. Vaikee päästä mihinkään sisään. Tais olla 1 hyvä ystävä, tiet eros sillon ku se sai kenkään. Nykysin pidetään jonkun verran yhteyttä fbssa.

Oli hyviä ystäviä. Monen ikäisiä ja pääosin "kunnollisia". Tosin kukaan ei ole pitänyt mitään yhteyttä eroamisen jälkeen.

Kivikko kirjoitti:Olin pitkälti omankaltaisteni seurassa (tällä tarkoitan ns. hengellisyystasoa)

Samis.
Ja se hengellisyystaso ei koskaan ollut mikään kovin mustavalkoinen, eli ns. hyvikset saivat olla ihan keskenään. Tai saattoi niiden kanssa jonkun kerran vuodessa ehkä kentällä käydä, mutta se kokemus riitti yleensä aika pitkään.
Kerrankin tuli kentällä ollessa noottia yhdeltä nuorelta tiukkapiposisarelta, ettei autolla saa ajaa edes typötyhjällä parkkipaikalla niiden maahan maalattujen parkkiruutujen yli. On kuulemma laitonta ja näin ollen väärin, ja haluammehan todistajina noudattaa... blaablaa muuta scheissea. Erehdyin ensin pitämään tuota täysin vitsinä, mutta kun paljastui että ko. hyvistelijä olikin ihan vakavissaan ja tosissaan, oli olo kieltämättä hieman .
Ei tuommoista hemmetin tiukkapipoista mustavalkoista, elämästä vieraantunutta hymistelyä vaan kertakaikkiaan jaksa määräänsä enempää. Rasittavia ihmisiä semmoiset, joiden seurassa joutuu alituisesti pinnistelemään ettei sanoisi sitä mitä ajattelee. Josta johtuen ne srk-aikaiset ystävätkin olivat enempi realistisella elämänasenteella olevia, mukavia ja rentoja (pääosin) järki-ihmisiä.

En koskaan ole osannut kaveerata epäaitojen ihmisten kanssa, enkä ole hakeutunut seuraan missä en viihdy.

Ja jälleen komppaan.
Konventeissa ja muissa häppeningeissä lähinnä ahdisti se epäaito lässynlää, jota kaikkien osanottajien oletettiin ja odotettiin valtakunnan hymy huulilla toistelevan.

Tässä viime keväänä joku soitti ovikelloani ja, kas siellä oli yksi Jehovan todistaja-vanhin. Päästin hänet sisään ja aloimme asiallisen keskustelun. Huom. minut on erotettu seurakunnasta jo 17 vuotta sitten. Keskustelimme niitä näitä ja samalla kerroin, minkälainen oli silloin aikoinaan tilanne avioliitossani ja oman masennukseni kanssa. Kerroin, että elin henkisessä vankilassa, enkä oikein tiennyt, kuinka pääsen vapaaksi siitä. Tätä pohdintaa olin harrastanut mielessäni varmaan useamman vuoden. Keskustelumme oli sopuisaa ja kaikin puolin ihan ok. Sitten hän sanoi, että minua kaivataan seurakunnassa. Ja paskan marjat!! Ei takuulla kaipaa kukaan!! Sehän tuli nähtyä jo silloin, kun olin syvässä masennustilassa. Ei minua tullut kukaan koskaan rohkaisemaan, eikä kysynyt esim. kuinka jaksan tai kuinka voin olla avuksesi. Enkä minä kaipaa silloisesta seurakunnasta yhtään ainuttakaan ihmistä! Tai jos joku todella aidosti minua kaipaa, niin täällähän minä olen! Eiku kylään vaan.

Mutta olen ymmärtänyt, että vanhimpien täytyy tietyin väliajoin käydä "katsastamassa" eronneen/erotetun tilanne. Jos tämä vanhin tulee vielä ovelleni, kieltäydyn kohteliaasti minkäänlaisesta keskustelusta, koska se on täysin hyödytöntä.

SisarHento kirjoitti:Sitten hän sanoi, että minua kaivataan seurakunnassa.

Se on seurakunnan sihteeri kun kaipaa tilastontäytettä, ei muuta.