Veljesseura.org

Jehovantodistajissa on vahvaa yhteisöllisyyttä. Tiukka keskusjohto pitää huolen siitä, että ryhmä pysyy tiiviinä. Ihmiset pukeutuvat, käyttäytyvät ja ajattelevat samalla tavalla. Ainakin Suomessa tälläinen on harvinaista. Tiiviissä uskonnollisessa yhteisöllisyydessä on tietenkin myös huonoja puolia, mutta en käsittele nyt niitä, sillä ne ovat turhankin tuttuja palstalaisille.

Kun ihminen irtaantuu jehovantodistajista, elämään jäävä tyhjiö on valtava. Kaikki sosiaaliset suhteet on menetetty, ja tuttu maailmankuva on sirpaleina. Ihminen menettää myös "kotinsa", yhteisön, jossa on kasvanut ehkä lapsesta saakka.

Menetystä voi käsitellä monella tapaa. Moni muuttaa käsitystyksensä Jt-yhteisöstä kielteiseksi, koska negatiiviseksi koetun asian menettäminen ei tunnu niin pahalta. Perustan tämän siihen havaintoon, että hyvin monet ovat kokeneet Jt-yhteisön ainakin jossain määrin arvokkaana, jopa elämää tukevana tekijänä, ennen kuin heidät on erotettu (tai ovat eronneet). Käännynnäisten osalta on huomionarvoista, että he tuskin olisivat liittyneet mukaan toimintaan, jonka olisivat kokeneet vastenmieliseksi.

Ymmärrettävästi lahkon ulkopuolella ihminen alkaa pohtia syitä sille, miksi on ollut lahkon jäsenenä, ja miksi on uskonut asioihin, jotka lahkon ulkopuolella tuntuvat naurettavilta. On vaikeaa myöntää, että on joutunut huijatuksi ja ollut mukana huijaamassa muitakin samaan valheeseen. Jotkut päättävätkin syyttää vanhempiaan, mielenhallintaa, Vartiotorniseuraa ja ties mitä muuta. Varmasti näilläkin on ollut osansa, mutta ei voida sysätä täysin syrjään yksilön omaa vastuuta.

Jos irtaantumisvaihe kovasti pitkittyy, on vaarana uhrikompleksi. Uhrin roolista on vaikea päästä irti. Jos ihminen tuntee olevansa uhri, hän myös käyttäytyy ja ajattelee kuin uhri, mikä ei edistä toipumista lainkaan. On helppo joutua negatiivisten ajatusten kierteeseen. Siksi on hyvä muistaa, että menneisyyteen ei voi vaikuttaa, ja muistot ovat vain nykyhetken perusteella tehtäviä uudelleentulkintoja menneistä tapahtumista. Alunperin iloiseksi koettu konventtitapahtuma voi muuttua ex-todistajan mielessä sadistiseksi aivopesusessioksi.

Myönteinen näkemys itsestä ja myös menneestä luo onnellisuutta nykyhetkeen. Vanhoihin vääryyksiin takertumalla ihminen tekee vain vahinkoa itselleen.

Kyllä kyllä, mutta jos haluaa muuttaa yhteiskuntaa niin on ihan hyväksi jos muistaa ja jaksaa roikkua kiinni niissä entisissä vääryyksissä, joita on itse joutunut kokemaan. Vanhojen surkutteleminen vaatii energiaa ja on taitolaji. Tarkoitan vaan sanoa, että jos liian hyvin menee elämässä eteenpäin, jättää valtavat epäkohdat muiden ongelmaksi.

Suurenmoinen etu kirjoitti:Kyllä kyllä, mutta jos haluaa muuttaa yhteiskuntaa niin on ihan hyväksi jos muistaa ja jaksaa roikkua kiinni niissä entisissä vääryyksissä, joita on itse joutunut kokemaan. Vanhojen surkutteleminen vaatii energiaa ja on taitolaji. Tarkoitan vaan sanoa, että jos liian hyvin menee elämässä eteenpäin, jättää valtavat epäkohdat muiden ongelmaksi.

Totta kai maailmaa on suositeltavaa parantaa aina kuin mahdollista. Mutta se ei vaadi uhriutumista, eikä henkistä takertumista menneisyyteen.

Hieno aloitus ja tärkeä aihe! Uhriutuminen ja uhri-identiteettiin jämähtäminen on (muistakin syistä) tavallinen ilmiö, jonka pitkäaikaisvaikutukset näkyvät marginalisoitumisena ja pahimmassa tapauksessa syrjäytymisenä. Uhriutuminen on ymmärrettävää, mutta siitä pitäisi päästä mahdollisimman pian pois. Tuhannen taalan kysymys onkin, miten se tapahtuu.

Minulla ei ole tuohon vastausta. Jos ihminen ei ole saanut itsenään riittävästi aitoa rakkautta, joka olisi kasvattanut terveen itsetunnon, kun ei ole saanut toteuttaa itselleen kuuluvia oikeuksia, on jäänyt ilman itsekunnioitusta, kun ei ole saanut hyväksyntää, ei ole kehittynyt omanarvon tunnetta, siksi minuus ja identiteetti ovat väkisinkin miinusmerkkisiä*. Harva jt-perhe pystyy kasvattamaan lapsensa tasapainoisiksi, itseään terveellä tavalla rakastaviksi ja kunnioittaviksi, koska VT-seuran opetukset vääristävät tavoitteet ja paljon muutakin. Aikuisena mukaan tulleilla hyvin todennäköisesti on jo valmiiksi jotakin ongelmallista taustalla – miksi he muuten tarttuisivat jt:n syöttiin?

En keksi mitään ihmelääkettä. Aika ja tiedostaminen ovat ehkä ne avainsanat. Sen tajuaminen, että vapauteen kuuluu myös vastuu siitä, miten haluaa jatkossa elää ja miten vois tehdä elämästä mahdollisimman hyvän niistä lähtökohdista, joissa sillä hetkellä on. Tiedostaminen ja vastuun kantamisen opetteleminen vaatii usein terapeutin apua. Onneksi tässä pahassa maailmassa on terapiapalveluja saatavana, vaikka välillä ne tuntuisivatkin olevan kiven takana.

* esim. Axel Honneth: The Struggle for Recognition: The Moral Grammar of Social Conflicts

SuurinBabylon kirjoitti: Totta kai maailmaa on suositeltavaa parantaa aina kuin mahdollista. Mutta se ei vaadi uhriutumista, eikä henkistä takertumista menneisyyteen.

Itseasiassa katkerana ja vihaisena ei oikein edes voi auttaa ja tehdä maailmaa paremmaksi.
Vasta kun on itse käynyt traumansa läpi ja pystyy katsomaan asioita objektiivisesti ulkoapäin voi auttaa muita.

Vertaistuki on ehdottomasti yksi tärkeimpiä tapoja selviytyä traumoista, mutta vertsi-ryhmien iso haaste on juuri se, että ne jää sairastamisryhmiksi, kun toipuneet ihmiset eivät niissä käy. Ja itseasiassa mä ymmärrän oikein hyvin, että miksi ne ei käy. Pitää olla tosi hyvin sinut itsensä kanssa, että jaksaa kuunnella monta vuotta samaa valitusta. Silloin tekis mieli sanoa, että "miten vitussa sä luulet, että sama toiminta tuottais 100100. kerralla eri tuloksen kun aina ennen? Tee jotain eritavalla kun ennen, äläkä valita" ja se taas ei oo kovin rakentavaa, joten omat hermot pääsee helpommalla, kun irtaantuu myös siitä vertaistuesta ja alkaa ihan vaan elää....

Mutta juuri niitä ihmisiä, jotka ovat jo irtaantuneet vihasta ja katrkeruudesta, menneisyydestä, tarvitytaisiin kipeästi silloin, kun itse on viellä ihan vereslihalla. Ensinäkin he osaavat sanoa, että juu u, kyllä noi wsun tunteet on ihan normaaleja, ne kuuluu prosessiin ja toisekseen heissä näkyy kannustava esimerkki; kas, jos tuo on tuntenu joskus näin kun minä nyt, ja on nyt tuossa, niin minäkin voin päästä sinne!

Tää juttu "Juoppo kuopassa" nyt toki liittyy vertaistukeen ihan eri alueelta elämää, mutta minusta sopii tähänkin oikein hyvin:

Juoppo kuopassa
Juoppo putosi kuoppaan, eikä päässyt pois. Liikemies kulki ohi. Juoppo huusi apua. Liikemies heitti hänelle rahaa ja käski hänen hankkia tikkaat. Mutta juoppo ei pystynyt löytämään tikapuita siitä kuopasta, jossa hän oli.

Lääkäri kulki ohi. Juoppo sanoi: "Auta minä en pääse pois." Lääkäri antoi hänelle lääkkeitä ja sanoi: "Ota nämä, ne helpottavat tuskaa." Juoppo kiitti, mutta kun pillerit loppuivat, hän oli yhä kuopassa.

Kuuluisa psykiatri kulki ohi ja kuuli juopon avunhuudot. Hän pysähtyi ja sanoi: "Kuinka jouduit sinne? Synnyitkö sinne? Laittoivatko vanhempasi sinut sinne? Kerro minulle itsestäsi, se helpottaa sinun yksinäisyydentunnettasi." Niin juoppo puhui hänen kanssaan tunnin, sitten psykiatrin oli lähdettävä, mutta hän sanoi palaavansa ensiviikolla. Juoppo kiitti häntä, mutta oli yhä kuopassa.

Pappi kulki ohi ja juoppo pyysi apua. Pappi antoi hänelle Raamatun ja sanoi: "Minä rukoilen sinun puolestasi". Hän polvistui ja rukoili juopon puolesta ja sitten hän lähti. Juoppo oli hyvin kiitollinen, luki Raamattua, mutta oli yhä kiinni tuossa kuopassa.

Toipuva alkoholisti sattui kulkemaan ohi. Juoppo huusi: "Hei auta minua, olen juuttunut tähän kuoppaan." Suoraa päätä toipuva alkoholisti hyppäsi kuoppaan hänen vierelleen. Juoppo sanoi: "Mitä sinä teet? Nyt olemme molemmat kiinni täällä." Mutta toipuva alkoholisti sanoi: "Ei haittaa, minä olen ollut täällä ennekin, minä tiedän kuinka täältä pääsee pois."

Juuri sillä päästään tuskan kuopasta pois, että tavataan ihmisiä, jotka ovat sieltä jo pois kiivenneet.
Ongelma vaan on se, että noi jumit muistuttaa addiktiota, eli on itsensä kieltäviä olotiloja. Ei ihminen, joka on tiukasti jumissa menneessä myönnä sitä ollenkaan! Hän nyt vaan on poikkeus kaikista maailman ihmisistä ja viaton olosuhteiden uhri, oi ja voi! Kaipa sitä voisi sanoa, että ihminen voi addiktoitua myös tunteeseen, eli vaikka ahdistus voi olla niin tuttu ja turvallinen tunne, että siitä irrotautuminen pelottaa!

SuurinBabylon kirjoitti: Alunperin iloiseksi koettu konventtitapahtuma voi muuttua ex-todistajan mielessä sadistiseksi aivopesusessioksi.

Lavalta tapahtuvan aktiviteetin puolesta se oli sadistinen aivopesusessio, muine sosiaalisine ulottuvuuksineen ehkä kuitenkaan ei.

Uhriutuminen on turhaa hommaa. En ole huomannut, että sitä päivätöikseen tekeville maksettaisiin palkkaa. Ystävystyminen, parisuhteen muodostus ja jälkeläisten hankkiminen voisi kuvitella olevan vaikeaa henkilölle, joka on päätoimisesti Uhri.

Luulisin, että me kaikki olemme olleet uhreja, muttta otsikkosi mukainen "kohti parempaa tulevaisuutta" on toteutunut samalla hetkellä, kun valtakunnansalin ovi on viimeisen kerran laitettu toimestamme kiinni.

Olenko uhri? Totta hemmetissä olen. Lapsena päähän pakotettua epärealistista maailmankuvaa on jumalattoman työlästä pestä pois, ainakin minulla. Toivon, ja myös pyrin vaikuttamaan siihen, että yhdellekään viattomalle pikku lapselle ei enää tehdä samoin.

Kärsiikö elämäni siitä, että olen uhri? Minun tapauksessani ei, elelen suht keskivertoa suomalaisen vakosamettihousuisen miehen elämää.

Uhriuteni syytä en kuitenkaan unohda koskaan. Helvetistä sammuu tuli, ennenkuin lepyn sitä kohtaan.

HannaJo kirjoitti:Vertaistuki on ehdottomasti yksi tärkeimpiä tapoja selviytyä traumoista, mutta vertsi-ryhmien iso haaste on juuri se, että ne jää sairastamisryhmiksi, kun toipuneet ihmiset eivät niissä käy.

Hyvä pointti. Tämä on ehdottomasti ongelma ns. vertaistuessa. Jos nyt räikeästi verrataan ex-todistajaa alkoholistiin, niin ei alkoholistiakaan auta että pyörii vain muiden alkoholistien seurassa. Kyllä siinä nimenomaan tarvitaan raitustuneiden tukea ja esimerkkiä.

Vertaistukitoiminnassa toki on mukana toipuneitakin, mutta he jäävät yleensä vähemmistöksi. Livenä tapahtuvassa vertaistukitoiminnassa on kuitenkin havaittavaissa nettitoimintaan verrattuna jonkinlainen ero. Ainakin vapaamuotoisemmissa vertaistukitapahtumissa vihan ja negatiivisten ajatusten sijaan keskustelun paino on enemmän tavallisissa asioissa, vaikka ehkä siinä hieman lahkohistoriaa sivutaankin. Tavallisia asioita ja uutta ajateltavaa irtautuja eniten tarvitseekin.

SuurinBabylon kirjoitti: Ainakin vapaamuotoisemmissa vertaistukitapahtumissa vihan ja negatiivisten ajatusten sijaan keskustelun paino on enemmän tavallisissa asioissa, vaikka ehkä siinä hieman lahkohistoriaa sivutaankin. Tavallisia asioita ja uutta ajateltavaa irtautuja eniten tarvitseekin.

Just tän takia mun mielestä juuri sellainen vapaamuotoinen vertaistuki, että mennään porukalla johonkin tapahtumaan tms. on tärkeää, että se on sitä normaalia elämää.
Mutta tosiaan, en yhtään vähättele sitä tarvetta, että aluksi on saatava tuntea ja tunnistaa se viha ja katkeruus, eihän niistä voi päästää irti, jos ei niitä edes tiedosta. Ei semmoista voi korjata, mikä ei ole rikki (ja jos koittaa, se yleensä menee rikki) ja vaikka tietäs että jotain on rikki, se ei viellä riitä korjaamiseen, vaan vika pitää paikallistaa.
Se tunne, että ei ole asiansa kanssa mitenkään yksin ja omat tunteet on normaaleja, on ihmiselle tärkeä ja senhän vertaistuki antaa paremmin kuin yksikään terapeutti. On konkreettista kuunnelle, kun joku muu puhuu juuri samoista tunteista kun minulla, terapeutin kanssa on kuitenkin jossain sisällä helpolla se tunne, että paskat sä mun elämästä mitään tiedä, paraskin siinä sanomaan yhtään mitään, eikä kaikkea uskalla kertoa, kun tuntuu, ettei toinen voi mitenkään ymmärtää. Mä pidän nykyään yhtenä hengellisenä (yksi isoja asioita ymmärtää todella, että hengellisyydellä ja uskonnollisuudella ei ole mitään tekemistä keskenään) kokemuksena sitä, kun vertaistuen piirissä voi todella samaistua johonkuhun.

Mä olen itse käyny tuon tunne-elämän toipumisen enemmän läpi alkoholitin läheisenä, mutta sitäkautta nähny ja tajunnu, että läheisriippuvuus on läheisriippuvuutta aiheutti sen sitten uskonto tai alkoholismi -ja sitäpaitsi vallan usein mukana on molemmat....Mutta se salailu ja häpeän tunteet kuuluu yhtälailla molempiin, se tunne, että olen erilainen. Se ihana raamatunkohta "te ette ole osa maailmasta ja sen vuoksi maailma vihaa teita..." tjsp on varmaan monella jossain alitajunnan sopukoissa...

HannaJo kirjoitti:(yksi isoja asioita ymmärtää todella, että hengellisyydellä ja uskonnollisuudella ei ole mitään tekemistä keskenään)

Kappas, vähän samanlaisia ajatuksia olen minäkin hellinyt päässäni. Kannattaa kuitenkin olla varovainen, joku kaiken paremmin tietävä saattaa vielä tulla lyömään sanakirjalla päähän tällaisen hengellisyyden tulkinnan johdosta.

sinner74 kirjoitti: Kannattaa kuitenkin olla varovainen, joku kaiken paremmin tietävä saattaa vielä tulla lyömään sanakirjalla päähän tällaisen hengellisyyden tulkinnan johdosta.

Mun kohdalla ei onnistu, oon lukenu niin monta kirjaa ja sanakirjaa tullakseni sinuiksi sanojen usko, uskonto, jumala ja hengellisyys kanssa. Ainoa hankala on tuo jumala, sen määritelmä on paha. Jumala isolla alkukirjaimella on selkeästi se kritittyjen Jumala, mutta jos se kirjoitetaan pienellä teoreettisesta helppoudesta huolimatta menee vaikeaksi.
Eli esim tuo aloitus kun tein aiheesta onko dalai Lama ateisti; hän ei usko luoja Jumalaan, mutta rukoilee ja uskoo henkimaailmaan

Mutta hengellisyys on tosi simppeli sana, sukua henkisyydelle: "Hengellisyys voi viitata äärimmäiseen tai materiattomaan todellisuuteen;[1] sisäiseen polkuun, joka mahdollistaa yksilön sisäisen voiman löytämisen tai syvimpien arvojen ja merkityksen, joiden mukaan ihmiset elävät ---Usein siihen liittyy ihmisen suhtautuminen yliluonnolliseen ja siten uskonnollinen ajattelu ja opit, mutta hengellisyyden paino on henkilökohtaisessa kokemuksessa. Hengellisyys on osa ihmisen maailmankatsomusta."http://fi.wikipedia.org/wiki/Hengellisyys

sinner74 kirjoitti:Kannattaa kuitenkin olla varovainen, joku kaiken paremmin tietävä saattaa vielä tulla lyömään sanakirjalla päähän tällaisen hengellisyyden tulkinnan johdosta.

Jep. Aina löytyy niitä, jotka irroittavat pensselistä yhden karvan ja ryhtyvät maalaamaan sillä kokonaista seinää.