Veljesseura.org

Olen eronnut 2001, 17-vuotiaana, seurakunnasta ja ollut kuitenkin jonkunnäköisissä väleissä vanhempieni kanssa sen jälkeen. Pari 1-2 vuoden välirikkoa ollut matkan varrella, mutta viime aikoina kuitenkin tilanne tasaantunut, koska itsekin olen kasvanut ja oppinut suhtautumaan paremmin eri mielipiteisiin, en provosoidu niin helposti enää epäreiluudesta ja mustavalkoisuudesta.
Viime viikolla vanhempien kanssa soiteltiin ja mainitsivat muistonvietosta. Sanoin, että en ole ajatellut koko asiaa. Äiti kysyi, olenko yleisesti ottaen miettinyt raamatun ja järjestön asioita. En mielelläni olisi puhunut koko asiasta ja sen sanoinkin, mutta pyysi rehellistä mielipidettä. Vastasin sitten niin kohteliaasti kuin suoraan sanoessaan pystyy, että olen koko elämäni, ajatusmaailmani ja identiteettini joutunut rakentamaan uusiksi järjestöstä lähtiessäni ja että se on ollut todella vaikeaa ja ahdistavaa. Mutta että olen tyytyväinen nykyiseen elämäntyyliini ja haluan ymmärtää ja hyväksyä monenlaiset ihmiset ja tavat elää, enkä pysty enää ajattelemaan, että yksi ainut uskonto voi olla kaikille oikea vaan että pitää antaa tilaa erilaisuudelle ja kunnioittaa ihmisten valitsemia tapoja elää ja olla, oli se sitten uskonto tai mikä tahansa. Että mielestäni voi olla hyvä ihminen ja toimia oikein monissa asioissa ilman uskontoakin.
Tietenkin sain vastaani ikuinen elämä-kortin, mutta totesin, että olen siihen ajatukseen jo sopeutunut, että mulla on vain tämä yksi elämä ja haluan elää sen niin hyvin kuin mahdollista. Kerroin myös, että kunnioitan heidän elämäntapaansa ja etten mielellään keskustele aiheesta, ettei aiheudu turhaa mielipahaa, koska en pysty sanomaan asioita, joista he elämäntapansa vuoksi ilahtuisivat. Keskustelu meni melko jäykäksi toiselta osapuolelta ja päättyi melko pian mielipiteeni jälkeen.
Kappas kummaa, tämän jälkeen minulle ei ole enää soitettu, eikä vastattu puhelimeen, vaikka yleensä aina soittavat takaisin, elleivät kerkeä vastaamaan.

Toivottavasti kyse on vain ylimenovaiheesta. Vaiheesta jossa vanhemmat pikkuhiljaa tottuvat ajatukseen siitä, että sinä todellakaan et ole palaamassa järjestöön takaisin. Rehellinen vastauksesi saattoi järkyttää jos he ovat hellineet ajatusta paluustasi. Toivotaan että tilanne tasaantuu kun aikaa vierähtää.

Taisi olla aikamoinen järkytys ajatusmaailmani muuttuminen Ja vielä enemmän se, että silti pystyn elämään itseni kanssa ja vieläpä ihan tyytyväisenä ilman ikuisen elämän ajatuksia.

Emme aina voi valitettavasti miellyttää kaikkia ihmisia, emme edes omia vanhempiamme. Elämässä on kuitenkin monia muita tärkeitä ja merkittäviä asioita, kuten itsenäisyys, lupa hallita omaa elämäänsä ja päättää siitä.

Ei tarvinne toistaa sitä, miten syvät ja kipeät haavat ihmisen sisimpään todistajuuden julma uskonto jättää ja ymmärrän kirjoittamasi pikemminkin mielipahasi purkaukseksi. Ajattelen kuitenkin, koska noita 1-2 vuoden välirikkoja on ollut aiemminkin, että myös tästä päästään yli ajan oloon tavalla tai toisella.

Kenties omaat toisia, ikäisiäsi, tuttavia tai kavereita, ehkä ystäviä, millä nimellä heitä haluatkaan mainita. Kenties heistä on apua ja iloa elämääsi. Tärkeintähän on se, ettei jää yksin murheittensa kanssa. Kaikesta huolimatta: iloa elämääsi.

En enää pahoita mieltäni niin paljon kuin ennen, lähinnä vaan turhauttaa olla välillä tekemisissä normaalisti ja sitten taas olla aivan ilmaa heille. Tulee olo, että "jaahas, taas sitä mennään". Välillä olen miettinyt, että olisi kiva tietää, ovatko jotkut vanhat kaverinikin srk:sta eronneet tai erotettu, kun ei näitä juttuja oikein ymmärrä muut kuin saman kokeneet. Onneksi katkeruus on itseltä mennyt jo ohi, sekin kuuluu asiaan jossain välissä.

kyllästynyt kirjoitti:... kun ei näitä juttuja oikein ymmärrä muut kuin saman kokeneet. Onneksi katkeruus on itseltä mennyt jo ohi, sekin kuuluu asiaan jossain välissä.

Näinpä hyvinkin. Toisinaan minullakin on sellainen tuntu, että minun "juttujeni", ymmärjäjänä olen ihan yksin. Itse asiassa minusta on tuntunut ajoittain tältä aivan lapsesta asti. Onhan tuosta toki omat etunsakin olleet.

Ehkä täsmennän hieman: Minulle on tuottanut suurta vaikeutta, ellei peräti mahdottomuutta suostua ehdollistamisiin, esmes "olemme kavereitasi, jos... olet kiltti poika, jos..., pääset kanssamme, jos.. tai näitten negaatioina (et ole, koska).

Oli mielenkiintoista lukea "kyllästyneen" kokemus. Itseä harmittaa suunnattomasti juuri tuo seikka, että vaikka sinunkin eroamisestasi on jo yli kymmenen vuotta aikaa, niin silti vanhempasi jaksavat tuoda uskonnollisia näkemyksiä/ kysymyksiä sinulle , vaikka se on tullut selväksi, että et haluaisi niistä mielelläsi puhua, koska se ei johda mihinkään. Itse kärsin suunnattomasti tuosta seikasta. Koen, että he eivät kunnioita sinun näkemystäsi ja itse ärsyynnyn suunnattomasti, kun joku sukulainen alkaa puhua uskon asioista. Heidän pitäisi myös ymmärtää se, että antavat sinun ajatella omalla tavallasi. Tuo vanhempiesi käytös taitaa silti olla aika tyypillistä jehovantodistajuutta. Heillähän on omasta mielestään ainut oikea totuus maailmassa. Itsekin olen jo sen ikäinen, että tuo asia pitäisi pystyä sivuuttamaan, mutta en pysty siihen vieläkään enkä todennäköisesti tulevaisuudessakaan. MInua ärsyttää silti suunnattomasti sekin, jos jonkun muun uskonnon edustaja esimerkiksi kadulla yrittää käännyttää minua sitkeäasti vaikka olen ilmaissut kantani. Eli olen todella allerginen kaikille uskonnoille. Ne suorastaan ahdistavat minua.

mymmeli kirjoitti:Koen, että he eivät kunnioita sinun näkemystäsi ja itse ärsyynnyn suunnattomasti, kun joku sukulainen alkaa puhua uskon asioista.

Samaa mieltä. Jehovan todistajista ei pääse kunnolla eroon ikinä. Onks tässä ruvettava kunnon luopioksi ennen kuin älyävät karttaa?

mymmeli kirjoitti:--Koen, että he eivät kunnioita sinun näkemystäsi ja itse ärsyynnyn suunnattomasti, kun joku sukulainen alkaa puhua uskon asioista. Heidän pitäisi myös ymmärtää se, että antavat sinun ajatella omalla tavallasi. -- Heillähän on omasta mielestään ainut oikea totuus maailmassa. --

Niinpä. No, hehän vain osoittavat olevansa tosi kristittyjä, koska näin ilmaisevat kuinka paljon meitä rakastavat - meitä Totuuden polulta eksyneitä lampaita. Tätähän takaisin kalastelun merkitystähän toitotetaan ahkerasti kokouksissa ja konventeissa. "Oikeasydäminen" todistaja ei yksinkertaisesti voi ajatella kuin muiden näkemykset hyväksyvä aikuinen tässä asiassa, vaikka se loogiselta tuntuisikin.

Niinhän se taitaa olla, että kokouksissa toitotetaan juuri tuota takaisinkalastelua. Itse vain olen jotenkin jo vajaassa kymmenessä vuodessa unohtanut nuo kokoukset ja en oikein enää kykene menemään edes todistajien asemaan tuossa asiassa, vaikka periaatteessa pitäisi pystyä, kun olen itsekin ollut joskus samoissa kokouksissa. Itse olen vain alkanut katsomaan maailmaa opiskelujeni myötä laajemmin ja näkemään sen moniarvoisempana kuin todistajaaikoina.