Veljesseura.org

Vaikka itse tulin järjestön yhteyteen ns. maailmasta ja hyväksyin Jt:ien opit, mutta se hitonmoinen saarnamistyö! Muistan, kun joskus 70-luvun lopulla konventissa kerrottiin, kuinka aikoinaan joku "silmäätekevä" Ameriikoista asti oli käskenyt, että: julistakaa, julistakaa ja julistakaa. Harmittelin mielessäni, että pitikin tällainen käsky käydä ihan pääpaikalta asti. Minulle olisi riittänyt, että olisin vain elänyt nuhteetonta elämää ja käynyt säännöllisesti kokouksissa.

Otin kyllä aina itselleni jonkun aluekortin, jonka arvelin olevan suhtkoht vaaraton: siis ei tuttuja tai tuttavia. Mutta voi sitä vapauden tunnetta, kun jonkun sisaren kanssa koimme, että jo riittää tältä päivältä. Itseasiassa koin aina, että käyn pelkästään kiusaamassa ja häiritsemässä ihmisiä. En todellakaan kokenut, että tässä ollaan nyt kertomassa hyvää uutista.

Sittemmin kun aloin henkisesti irtaantua Jt:sta, enkä osallistunut enää kokouksiin, puheidenpitoon enkä kenttätyöhön, mietin usein mielessäni, että kuka minua piiskaa tähän kaikkeen. Tulin siihen johtopäätökseen, että se olen minä itse ja minuun 20:n vuoden aikana ympätty käskyvalta.

Mutta itse johdannon kysymykseen: luulenpa, että kenttäpalvelustyötä tee mielellään kuin joku aniharva.

Vaikka olin jopa tienraivaaja, niin en koskaan nauttinut itse kenttäilystä. Nautinto tuli siitä, kun illalla pääsin vihdoin ja viimein kotiin ja tunsin tehneeni jotain hyvää Jehovalle. Ja tietysti oli mukava täyttää raporttilomaketta varsinkin, jos oli raportoitavaa yli 100h.
Loppuaikoina, kun tunninkin tekeminen kuukaudessa oli yhtä tuskaa, ihmettelin miksi pitää kiusata itseään mokomalla. Mutta pakkohan se oli, kun vanhimmat olivat ottaneet minut auttamisjärjestelyyn ja raahasivat puoliväkisin palvelukseen.

Päälimmäinen tunne kenttäilyssä oli läpi historiani nolotus ja häpeä, varsinkin jos joku tuttu sattui näkemään mitä olen tekemässä.

En usko että silloin tajusin, miten ikävää kenttätyö oli. Olin niin syvällä siinä menossa ja tärkeimmät läheiseni olivat siinä syvällä myös. Kenttäily tuntui epämiellyttävältä, mutta en osannut mieltää sitä sellaiseksi, koska sen siunauksellisuutta hehkutettiin koko ajan: "paras tapa käyttää aika".

Jos kenttäily oli kivaa, se johtui sosiaalisista hyödyistä: kiinnostavan kaverin kanssa oli kiinnostavaa olla yhdessä. Suuri osa kenttäilystä oli hyvin rentoa, kuljettiin verkkaisesti yleensä jalkaisin tai pyörällä ja monesti pistäydyttiin kahvilassakin juttelemassa jostain ihan muusta, kuten taiteesta.

Kiusallisinta oli katutyö. Koin myös typeriksi toistuvat ja sinnikkäät vierailut eräiden "ressukoiden" kotona. Satoja tunteja ihmeteltiin jonkun puliukon tai henkisesti lamaantuneen kroonikon kulahtaneella sohvalla, yritettiin jankata jotain raamatunpaikkaa toisen päähän. Tai sitten livahdettiin jonnekin terveyskeskukseen tai sairaalaan kuin rikolliset ja piilotettiin vartsikoita ja herätkäitä lehtereihin. Niitä lehtiä sitten pantiin raporttiin että näytti numerot hyvältä. Se oli minusta ihan kuvottavaa touhua.

Tutkistelut oli ainoa mukava kenttäilyn muoto. Ovelta ovelle ramppaaminen oli tylsää ja täysin turhaa soitella kelloja, ku kukaan ei avaa ovea, hyvä jos ovisilmästä joku vilkas. Kerran menimme kierrosvalvojan kanssa kentälle mun omalle alueelle. Oltiin noin tunti kentällä ja kukaan ei avannu. Taisin tokasta sille jotain järkevää, et tällästä tää on. Herra ei muuta kun nyökkäili. Mulle oli iso saavutus 10h kk...yleensä 1- 2h, lopulta en enää vaivaantunut. Itsekkin muistan nää mielisairaat/juopot/yksinkertaset tapaukset/vanhukset. Ku ei oikein ovikellojen pimputtelu innostanu kenttäkaveri ehotti et mennään sen luo

Itse olin joskus osa-aikaisena tienraivaajana, varsinkin kesälomilla. En enää näin reilun 10 vuoden jälkeen osaa sanoa, että mitä tuolloin useimmiten kenttäilyä kohtaan tunsin. Itse muistan kuitenkin sen, että ahkeruuteni hengellisiä asioita kohtaan lisääntyi aina silloin, kun elämä oli ahdistavaa ja negatiivinen ajattelu valtasi mieleni. Nuo tuntemukset piti ikäänkuin pyyhkiä pois mielestä hengellistä toimintaa lisäämällä.

Ajoittain tykkäsinkin kenttäilystä, varsinkin kun pääsi johonkin sisälle kahville Olihan se muutenkin kivempaa laittaa raporttiin yhden tunnin sijaan 60 tuntia. Sisarilla/ naisilla tuo vaatetus- juttu oli myös hankalaa, varsinkin talvipakkasilla, kun tuo hamepakkohan oli kesät talvet. Näin jälkeenpäin ajatellen koko kenttäily- touhu oli melkoista suorittamista.

Suurenmoinen etu kirjoitti: Se oli minusta ihan kuvottavaa touhua.

Tämä summaa allekirjoittaneen ajatukset aiheesta oikein hyvin.

Oli kiva olla maaseudulla ja tutustua sen asukkaisiin, se nyt oli kenttäilyn positiivinen sisältö minulle. Kaupungissa kenttäily oli perin tylsää.

En pitänyt ollenkaan . Eikä siitä pidä moni muukaan. Sehän selviää jo sillä että kuukauden mittainen tuntimäärä jäänee keskiarvoltaan alle kymmeneen tuntiin julistajaa kohden. ( korjatkaa jos on enemmän )Siis oikeesti herran tähären minähän istun kuukaudessa kauemmin paskallakin kun 10 tuntia. Kenttäilyyn ei yksinkertaisesti monellakaan riitä aikaa, KOSKA sitä ei haluta tehdä ja mitä aikaan tulee, kyllä saarnaamiseen löytyisi kuukaudesta huomattavasti enemmän tunteja, jos se niin miellyttävää ja antoisaa OIKEASTI on kun yritetään esittää.

Kyllähän se on tosi monelle väkinäistä touhua. Huidon tässä huvikseni ristinmerkkiä edessäni ja kiitän vaikka jauhomakkaraa, ettei minun tarvitse enään KOSKAAN lähteä touhuamaan moista diipadaapaa...

Sitten vielä yleistämättä kokemani perusteella moni tuntemani oli aika kärkäs pyöristämään tunteja ylöspäin , että tilanne näyttäisi paremmalta, minä mukaanlukien :/

Mulllakin on joskus paskalla ollessani tunne, että nyt puhun jumalalle...

Kaarmis kirjoitti:Mulllakin on joskus paskalla ollessani tunne, että nyt puhun jumalalle...

Hmm.. Pitää kyllä paikkaansa. Itsekin räväkän varpuspaskan sattuessa naureskelen ,että " voi herra jumala", kunnes tulee haju ja totean : " voi hyvä luoja... "

Itse kyllä pidin kenttäilystä jos ei oteta huomioon ekoja kenttäreissuja kun mentiin pakolla ja vikoja kenttäreissuja, kun tiesi mitä kuraa se oli.

Ainut oli, että piti olla tarkkana kenen kanssa lähti kentälle. Itse ainakin tykkäsin käydä (katu)kentällä, kun kavereiden (tai nättien siskojen kanssa) sai tehdä (katu)kenttää. Harvoinhan siellä kentällä oikeesti käytiin ovelta ovelle, ellei sitten vahingossa mennyt sopimaan kenttää jonkun yli-innokkaan kanssa ja ei keksinyt mitään hyvää syytä perua

Joskus ihan lapsena oli kiva olla mukana kentällä lomalla maaseudulla, kun autolla huristeltiin pitkin ja poikin pitäjiä. Tosin siinä taisi oikeastaan olla kivaa se kaikki oheistoiminta. Kaikista kamalinta oli kenttäillä nuorena niissä kaupunginosissa missä kaikki samaa koulua käyvät asuivat. Vaaka heilahtaa raskaasti "En pitänyt" puolelle.

p0ter0 kirjoitti:Joskus ihan lapsena oli kiva olla mukana kentällä lomalla maaseudulla, kun autolla huristeltiin pitkin ja poikin pitäjiä. Tosin siinä taisi oikeastaan olla kivaa se kaikki oheistoiminta. Kaikista kamalinta oli kenttäillä nuorena niissä kaupunginosissa missä kaikki samaa koulua käyvät asuivat. Vaaka heilahtaa raskaasti "En pitänyt" puolelle.

Tuo nuorena kenttäily onkin hassua. Monelle ovelle piti mennä jossa asui nuoria samasta koulusta.Mitä ihmeen järkeä niihin oli mennä, kun osakseen sai nolaamisia ja kiusaamisia varsikin ,kun oli aika selvästi nähtävissä ettei näistä yhdestäkään ei ole tulossa todistajaa niinkuin ei ole tähän päiväänkään mennessä tullut.

Ainoa mitä siitä sai oli haitallista itselle ja surua.
Hallintoelimen eteen on tehtävä töitä ilmaiseksi saaden itse osakseen vääryyksiä. Aika epäinhimillinen vaatimus, oli se sitten hallintoelimeltä tai jumalalta.

Veli-Hopea kirjoitti:

p0ter0 kirjoitti:Joskus ihan lapsena oli kiva olla mukana kentällä lomalla maaseudulla, kun autolla huristeltiin pitkin ja poikin pitäjiä. Tosin siinä taisi oikeastaan olla kivaa se kaikki oheistoiminta. Kaikista kamalinta oli kenttäillä nuorena niissä kaupunginosissa missä kaikki samaa koulua käyvät asuivat. Vaaka heilahtaa raskaasti "En pitänyt" puolelle.

Tuo nuorena kenttäily onkin hassua. Monelle ovelle piti mennä jossa asui nuoria samasta koulusta.Mitä ihmeen järkeä niihin oli mennä, kun osakseen sai nolaamisia ja kiusaamisia varsikin ,kun oli aika selvästi nähtävissä ettei näistä yhdestäkään ei ole tulossa todistajaa niinkuin ei ole tähän päiväänkään mennessä tullut.

Ainoa mitä siitä sai oli haitallista itselle ja surua.
Hallintoelimen eteen on tehtävä töitä ilmaiseksi saaden itse osakseen vääryyksiä. Aika epäinhimillinen vaatimus, oli se sitten hallintoelimeltä tai jumalalta.

Nolaaminen ja kiusaaminen, ts. vaino, esitetään vieläpä vähintäänkin puoliksi toivottavina Seuran puolelta. Sitä tietysti pelätään, mutta samalla toivotaan. Tehokkaastihan se jakaa ihmiset nuoren mielessä meikäläisiin ja maailmallisiin.

Pehmoluopio kirjoitti:Oli kiva olla maaseudulla ja tutustua sen asukkaisiin, se nyt oli kenttäilyn positiivinen sisältö minulle. Kaupungissa kenttäily oli perin tylsää.

Totta! Lisäksi maaseudulla tunteja tuli mukavasti vain autossa istumisesta. Ja voi harmi, jos jossain uusintakäyntipaikassa ei oltukaan kotona, vaikka sinne oli ajettu puolen tunnin lenkki

Inhosin aina kenttäilyä, lapsena siksi koska väsytti ja aurinko paistoi päähän tukalassa autossa, enkä tykännyt siitä, kun piti kertoa totuuksista joiden hataria perusteluita en itsekään tajunnut ("--ja onhan tämäkin totta KOSKA SE SANOTAAN RAAMATUSSA" oli aina mielestäni ihan paska peruste! Suosikkini on se "Raamattu on Jumalan henkeyttämä koska se itse sanoo sen." ). Kurjaa oli myös se, että näin maailmallisten lasten iloitsevan ja leikkivän kenttäpaikoissa vapaina ja huolettomina. Ajattelin usein, että tuokaan nainen ei varmaan ikinä tule "totuuteen" ja sen lapset saavat aina olla onnellisia ja tehdä hauskoja asioita, kun taas minun pitäisi teeskennellä ja kärsiä lopun ikääni (niin silloin ajattelin).

Kyllähän sen jo lapsena näki, että useimmat uk-paikkojen ihmiset olivat vain mukavia ja ystävällisiä kaikille koska olivat luonteeltaan sellaisia - ihme, jolleivät aikuiset todistajat muka sitä tienneet ja odottivat olevinaan suurta kasvua. Oma repliikkini kentällä noissa paikoissa käydessäni alkoi vanhemmiten olla "toin taas nämä uudet lehdet", minkä jälkeen siirryimme puhumaan puutarhanhoidosta tms. Kaupunkiin muutto oli kurjaa, koska piti alkaa käydä kentällä jotenkin julkisemmin. Katutyötä vihasin eniten enkä sitä juuri tehnytkään, sanoin vain kenttäkaverille että se pelottaa minua ja että menen ihan lukkoon katutyötä tehdessä. Ilmaisin myös hartaan toiveeni siitä, että ajan mittaan Jehova auttaa minua pelossani ja että olen lähestynyt häntä rukouksen hengessä - tuolla muuten saattoi perustella vaikka minkä tekemättä jättämisen

Kerrostalojen rappukäytäviin menin aina "kenttäilemään" ainoastaan niihin aikoihin, kun tiesin ihmisten olevan poissa kotoa, eli keskellä päivää. Sanoin, että iltatyöni vuoksi se oli ainoa sopiva aika ja että haluan joka tapauksessa tehdä Herran työtä, ja esitin toivovani kovasti että kuitenkin tapaisimme lampaan kaltaisia ihmisiä ^^ En muuten oikeastaan koskaan ole oma-aloitteisesti pyytänyt ketään kenttäkaveriksi ja sekin on varmasti auttanut siinä, ettei minuakaan kovin paljon ole pyydelty.

Oli kyllä helpotus, kun tajusin, että tunnit voi tehdä kynälläkin! Pikkulapsesta asti olen niitä pyöristänyt reilusti ylöspäin, joten oli vapauttavaa vain vetäistä joku sopivalta tuntuva tuntimäärä suoraan hihasta.