Veljesseura.org

Konventeissa tuttu näky oli, kun rakkahat veljet ja sisaret ennen ruokailua istuivat hetken liikkumatta hieman pää kumarassa ikään kuin pierua pidäteltäessä.

Tämä oli ele siitä, että tuon teollisen lihapiirakan eteen esitettiin kiitosrukous.

Jos sinä toimit näin, mitä sinä silloin "oikeasti" teit ja mitä sen aikaa oikeasti mietit?

Lisäksi, mitä mieltä olette tavasta, jossa joka perunan eteen ollaan kiitelemässä? Onko tuo tarpeellista, tervettä vai järjetöntä?

Minä rukoilin. Minä esitin mielessäni ruokarukouksen. Katsokaas silloin kun ollaan sisällä jossain uskonnossa, niin silloin usein ollaan sisällä. Kaikki eivät tehneet tunteja kynän kanssa tai teeskennelleet. Jotkut raukat olivat ihan tosissaan.

Suurenmoinen etu kirjoitti:Minä rukoilin. Minä esitin mielessäni ruokarukouksen. Katsokaas silloin kun ollaan sisällä jossain uskonnossa, niin silloin usein ollaan sisällä. Kaikki eivät tehneet tunteja kynän kanssa tai teeskennelleet. Jotkut raukat olivat ihan tosissaan.

Minäkin rukoilin. Vaikka olen tehnyt tunteja kynän kanssa, olin silti ihan tosissaan.
Varmaan kiittämisen aitous rakaisee, kuinka järjetöntä tai tarpeellista toiminta on. Jos se on vain tapa, niin ei kai sillä kovin paljon arvoa ole kenellekään.

Veli-Hopea kirjoitti:Lisäksi, mitä mieltä olette tavasta, jossa joka perunan eteen ollaan kiitelemässä? Onko tuo tarpeellista, tervettä vai järjetöntä?

Voihan se uskovalle olla aihe kiittämiseen ja pieneen rukoukseen. Varmaan myös monet Jt:t esittävät sen ruokarukouksensa säännöllisesti.

Toki juuri esmes konventeissa moni eittämättä pitää ruokarukouksen (tai esittää sitä) pelkästä sosiaalisesta paineesta. Kuvion järjettömyyttä on vaikea kuvailla.

Itse en myös hiffannut että miksi sitä nyt pitää olla jatkuvasti kiittelemässä joka asiasta, etenkin jos on itse hommannut ne perunat työllään siihen lautaselle.

En muista, olenko ruokarukoillut konventeissa. Varmaan olen, jos pöytäseurueessani on ollut ruokarukoukseen taipuvaisia henkilöitä. Oma-aloitteisesti en varmaankaan.

Veli-Hopea kirjoitti: Lisäksi, mitä mieltä olette tavasta, jossa joka perunan eteen ollaan kiitelemässä? Onko tuo tarpeellista, tervettä vai järjetöntä?

Mielestäni on kaunista osoittaa arvostusta ruokaa kohtaan, maittava ateria ei ole välttämättä niin itsestäänselvyys kaikille inehmoille pallollamme. Jumalalle osoitetut kiitokset toki menevät hukkaan, koska vastaanottajaa ei ole olemassa. Kaunis tapa joka tapauksessa. Pitäisi osata arvostaa asioita, jotka ovat mallillaan, niitä pieniäkin.

Aina rukoiltiin kun ruokaa syötiin. Konventissa en olisi edes kehdannut olla rukoilematta, koska piti olla kunnon uskovainen muitten kunnon uskovaisten joukossa. Naimisissa ollessa homma meni jo vaivaannuttavaksi, koska piti esittää se ruokarukous konventissakin ääneen. Vaimon mielestä "pari jokaa rukoilee yhdessä, pysyy yhdessä". Vähänpä tiesi...
Jotkut hurjat ovat kertoneet, että kun piti rukoilla hiljaa mielessään, niin he laskivat pää alhaalla hitaasti viiteen. No samanlaisen yhteyden saivat Jehovaan kuin minäkin kuitenkin.

En ole koskaan rukoillut, vaikka se siltä näyttikin... Poikkeuksena tietty kirjantutkistelussa joutui joskus ääneen "rukoilemaan", olin siinä varmaankin ihan uskottava.

Konventissa ym. sosiaalisissa tilanteissa muiden uskovaisten kanssa aina mielessäni luin semmosen vakiomallisen kolmen sekunnin lorun samalla silmäillen, että joko lähistöllä olevat nostaa päätänsä ylös. Siis ihan teatteria.

Kyllä se minullakin oli sellaista näytelmää. Päätä kumaraan ja jotakin loruttelua diipadaapoineen. Mä en vaan yksinkertaisesti jaksanut olla jatkuvasti kiittelemässä. En nähnyt siinä mitään järkeä. Luulis että sellainen "kiitti kaikesta tälle viikolle" olis ajanu saman asian kun jatkuva päivittäinen kiittely.

No ehkä joskus aloitan kiittelyn. Aloitetaan vaikka wc-käynneistä. Kiitän aina kun tulee hyvä kakka ja jos se on huono kakka, kiitän kuitenkin.

Mikäs siinä, onhan tässä yks sun toinen kiitollisuudenvelassa elämässä asiasta tai toisesta.

Suurenmoinen etu kirjoitti:Minä rukoilin. Minä esitin mielessäni ruokarukouksen. Katsokaas silloin kun ollaan sisällä jossain uskonnossa, niin silloin usein ollaan sisällä. Kaikki eivät tehneet tunteja kynän kanssa tai teeskennelleet. Jotkut raukat olivat ihan tosissaan.

Hyvin muotoiltu. Olinkohan tyhmä, kun itselleni ei tullut koskaan mieleen tehdä koko hommasta teatteria? Muutenkin uskoin aidosti vuosikymmenet Totuuteen™? Itse asiassa juuri ruokarukoukset olivat niin automaattisia, että oli vaikea muistaa jättää ne pois vapautumisen jälkeen.

Luulisi, että jos on koko JT-uransa pelkästään teeskennellyt uskovaa, ei koko hommasta jäisi pahasti traumojakaan?

Luulisi, että jos on koko JT-uransa pelkästään teeskennellyt uskovaa

Kyllä mina ainakin uskoin ihan aikuisten oikeasti vaikka rukouksia feikkasinkin. Myös kynätuntien kohdalla samoin. niitä nyt tosin ei ollut paljoa. Kuitenkin ja joskus näistä tuli jopa huono omatunto. Ei se kuitenkaan estänyt feikkaamasta uudestaan.

Vieraas kirjoitti:
Luulisi, että jos on koko JT-uransa pelkästään teeskennellyt uskovaa, ei koko hommasta jäisi pahasti traumojakaan?

Olet oikeassa. Helpoimmalla päästään me, joilla ei ole minkäänlaista "uskonkriisiä" tms.

Vieraas kirjoitti:

Suurenmoinen etu kirjoitti:Minä rukoilin. Minä esitin mielessäni ruokarukouksen. Katsokaas silloin kun ollaan sisällä jossain uskonnossa, niin silloin usein ollaan sisällä. Kaikki eivät tehneet tunteja kynän kanssa tai teeskennelleet. Jotkut raukat olivat ihan tosissaan.

Hyvin muotoiltu. Olinkohan tyhmä, kun itselleni ei tullut koskaan mieleen tehdä koko hommasta teatteria? Muutenkin uskoin aidosti vuosikymmenet Totuuteen™? Itse asiassa juuri ruokarukoukset olivat niin automaattisia, että oli vaikea muistaa jättää ne pois vapautumisen jälkeen.

Tämäkin oli tietyllä tavalla itsellä jännä kuvio, että vaikka tiettyjä asioita pystyi puljaamaan, feikkaamaan ja kulkemaan siitä missä aita on matalin, niin se ei kuitenkaan missään määrin tarkoittanut sitä etteikö Vt-seuran Totuuteen™ olisi uskonut ihan täböllä.

Outo kuvio kyllä kun nyt miettii. Ehkä se oli tietynlaista sisäisten ristiriitojen taistelua. Liha oli heikko mutta henki vahva -tyylistä (epä)tasapainoilua.

Tony kirjoitti: Outo kuvio kyllä kun nyt miettii. Ehkä se oli tietynlaista sisäisten ristiriitojen taistelua. Liha oli heikko mutta henki vahva -tyylistä (epä)tasapainoilua.

Ainakin minulla se oli justiinsa tuota. Liha vei, henki vikisi. Ja pihisi. Ja alituiseen oli huono omatunto.

mä muistan vieläkin mun rukouksen, kiitos tästä ruuasta ja kaikesta hyvästä, jeesuksen kristuksen kautta aamen aina sama loru. Enää en rukoile, kun en usko jumalaansa.