Veljesseura.org

Voi olla, että tälläinen topicci on jo olemassa, mutta näin uutena laitoin mielenkiinnosta uuden aloituksen...
Itse vihasin sitä, että mitään ei voinut /saanut harrastaa, koska kokoukset olivat ti, to ja su ja niinä päivinä ei tietysti mikään voinut mennä ohi kokouksen. Vihasin kenttäilyä. Vihasin konventteja. Vihasin sitä, että aina piti "todistaa", mitä tahansa teitkin niin aina piti antaa todistusta. Muistan, kun mentiin lentokoneella tai junalla johonkin, niin lukemiset oli VT ja Herätkää- tietysti todistusmielessä. Vihasin sitä, että piti pitää jotain hamekauhtanaa keli kuin keli. Häpesin äitiäni, jonka elämäntehtävä on ollut ja on edelleen todistaa joka jumalan paikassa ja tilanteessa. Listaa voisin jatkaa ja jatkaa...

Kenttäily taisi olla se mitä inhosin eniten, vaikka olen ollut jopa tienraivaaja.

^Samoin, kenttäily oli aivan älyttömän inhottavaa puuhaa. Etenkin tällaiselle kaappi-introvertille...

Toimintaan osallistumisen pakko oli se vastenmielisin osa. Aina piti olla menossa kokoukseen vaikka olisi ollut mikä. Kaverit lähtivät pelaamaan hienoon kesäsäähän futista, ja itse sai edun mennä Valtakunnansalille pariksi tunniksi kuuntelemaan jotain jonka on jo kuullut tuhat kertaa.

Kaikkea mikä uskontoa hiukankin sivusi. Aivan typerää touhua.

Lapsena oli tosi ikävää kun piti koulussa olla aina poikkiteloin eri yhteyksissä. Koko ajan piti miettiä, että onko mulla nyt lupa osallistua tähän juttuun vai ei. Joulut, pääsiäiset, äitienpäivät ja isänpäivät, synttärit... Aina oli oltava skarppina ja valmiina osoittamaan urheutta ja kristillisesti valmennettua omaatuntoa, vaikkei semmoiseen pienellä ollut oikeasti rahkeita. Kerran kesken koulupäivän opettaja ilmoitti, että mennään kaikki nyt suureen saliin, siellä on joku maailmankiertäjä joka esitelmöi meille eri kulttuureista. Minä menin ja se olikin mielenkiintoinen tapahtuma. Mutta tämä esitelmöijä näytti koululaisille myös puisia heimoesineitä, joita oltiin käytetty taikamenoissa. Kun kotiin päästyäni kerroin äidille siitä esitelmöitsijästä ja tulin typerä maininneeksi ne kalut, äiti sai kauhean kohtauksen ja muistaakseni soitti kouluun ja antoi opettajan kuulla kunniansa kun oli minut johdattanut tuollaiseen demoniseen tapahtumaan. Ja minä sain piiskaa pyllylle.

Suurenmoinen etu kirjoitti: Kun kotiin päästyäni kerroin äidille siitä esitelmöitsijästä ja tulin typerä maininneeksi ne kalut, äiti sai kauhean kohtauksen ja muistaakseni soitti kouluun ja antoi opettajan kuulla kunniansa kun oli minut johdattanut tuollaiseen demoniseen tapahtumaan. Ja minä sain piiskaa pyllylle.

Oi, että. Sait piiskaa oikeastaan väärin perustein, tuolle opettajallehan sitä piiskaa olisi kuulunut vanhempasi mennä antamaan. Ethän voinut tietää, millainen se tilaisuus olisi.

Tämä on kyllä varmasti aiheuttanut jonkinlaista henkistä haittaa, koska olet syyttömästi joutunut piiskatuksi, koska se on myös nöyryyttävää joutua piiskatuksi.

Mutta tuollaisia ne jt-äidit saattavat olla, kun ovat liian hurskaita. Siinä ei mikään muu paina mitään, kuin vaan se uskonto.

Tsemppiä! Asiat tulevat vielä valoisammaksi kohdallasi, kun kertoo kaiken ulos sisimmästään, mikä vain vähänkin painaa mieltä.

Ainakin minulla on auttanut ja en ole enää masentunut, mutta minun on toki otettava aina huomioon se, kun toisia kannustaa johonkin, että omat neuvoni ei välttämättä sovi toiselle ihmiselle, mutta tuo asioista puhuminen tai kirjoittaminen palstalla lienee jo osoittautunut hyväksi asiaksi monen muunkin kohdalla.

Aika parantaa haavat, (ainakin osittain, jos ei kokonaan), mutta joka tapauksessa mieli tulee paremmaksi aikanaan.

Tuli noista uskovaisista äideistä mieleen omani, joka sai aivan mielettömät raivarit kun löysi mun E-pillerit, jotka olin mielestäni hyvin piilottanut. Sain kuulla kyllä minkäläinen huora olen, käytti ihan tuota rakentavaa ilmaisua. En kyllä myynyt seksiä, ihan omaksi iloksi sitä harrastin!
************

Se että sisintään piti aina yrittää tyhjentää ajatuksista, haluista ja tunteista ulkokuoren vahvistamiseksi. Minuuden järjestelmällinen tuhoaminen todistajapersoonan tieltä, koska omalla persoonalla ei ole ollut mitään merkitystä tai arvoa. Minulle tärkeiden, rakkaiden ja kiinnostavien asioiden vähättely ja koettu halveksunta jos en jostain luopunut vaan pidin itsekkäästi kiinni.

Kenttäily oli kuvottavinta kaikesta. Se häpeän ja nähdyksi tulemisen pelko oli hirveä.
Kesäiset salityömaat, konventit, kokoukset ja kirjantutkiskelut juuri silloin kun kaverit pyysivät Suomenlinnaan, rannalle, pelaamaan fudista etc.

Erityisen karmaiseva on kokemus, kun jt-vanhempani järkkäsi minulle pitkän koulupäivän päätteeksi hengellisesti rakentavan yllätyksen: Kenttää kahden veli vanhimman kanssa! Molemmat olivat hikisen nahkeita pienessä autossa kesähelteellä ja perin epäilyttäviä. Lisäksi autossa haisi ihmispaska.
Silloin taisin päättää, että eiköhän tämä ala olemaan tässä. Ja kun sattui se stendarikin putoamaan takin taskusta salilla - niin että kaikki näki ....

Eniten inhoan elämän matkallani koko jehovantodistajuutta ja siihen liittyviä lieveilmiöitä. Pahimpana iljetyksenä mainittakoon ovien rinkuttelu. Sääliksi käy nykyisiä jeppejä jotka viimeaikaisten uutisten jälkeen lähtevät pakotettuna pala kurkussa soittelemaan ovikelloja. Kenellekään en soisi tuonkaltaista elämää.

pahkeinen kirjoitti:Kaikkea mikä uskontoa hiukankin sivusi. Aivan typerää touhua.

Sama. Uskomattoman pöljää touhua kokonaisuudessaan!

Kyllä se kenttäpakko oli kaikista inhottavinta. Vantaalla onneksi yleensä lyötiin ovi nenän edestä kiinni. Mut jos joku käski sisälle olis mieluiten karannut kun ei kuitenkaan oikeesti ollut mitään mistä olisi halunnut tai osannut puhua Kun lähetiin porukalla maaseutualuelle, se vasta oli kidutusta kun piti mennä sisälle asti.
Ja sitten kun oli innokkaiden saarnaajien mukana niin hävetti tyrkyttäminen. Aika varhaisessa vaiheessa tuli mulle jo sellainen olo ettei kuulijoiden olisi kannattanut tätä uskontoa ottaa riesaksi.

Ajatukset: ainoat oikeat ja karttaminen

Toki kenttäily oli kurjaa. Maaseudulla varsinkin talon pihalla oli usein koira, joka tuli vastaan murisemaan. Vakituinen kenttäkaverini oli koirien ystävä ja käveli aina reippaasti hauvoja vastaan, höpösteli ja mussutteli ja tavallisesti vielä pörrötti karvaturria kuin olisi ylimmät ystävykset olleet. Minä taas en ollut koiraihminen ja aristelin siellä hänen selkänsä takana. Muutenkin maalaistalon pihaan astellessa tuntui kuin olisi miinakentälle tulossa. Mieleen on jäänyt parit toooosi kiukkuiset isännät, jotka jälkikäteen ajatellen olivat myös tosi selväjärkisiä ja niitä olisi pitänyt kuunnella jo silloin.

Urbaanilegenda kertoo julistajasta, joka kopsautti salkulla vastaan tullutta koiraa. Koira kuoli.