Veljesseura.org

Silloin kun olin tienraivaaja niin koin välillä hyvinkin sykähdyttäviä riemuntunteita saarnaamisesta. Voin sanoa, että todella nautin tunteesta jonka sain kun kävelin yömyöhällä talvella kotiin pitkän saarnaamispäivän jälkeen. Tunsin todella uhranneeni kaiken valveillaoloaikani valtakunnan eduille.

Itse kenttäpalveluksesta en kuitenkaan saanut oikeastaan koskaan nautintoa. Suurin ilon aihe oli se kun päivä päättyi ja jännitys loppui. Koki tehneensä jotain hyvää, vaikka itse työ oli aivan hanurista. Tietysti oli kiva jos joku kuunteli, mutta jotenkin aina hävetti puhua uskonnosta vieraille ihmisille. Ehkäpä en koskaan ole omaksunut aitoa, pyyteetöntä uskoa.

Konventtipuheissa ja näytteissä aina kerrottiin miten mahtavaa on käydä saarnaamassa. Saa kuulemma jotain riemun tunteita kun on enkelten työtovereina.

Haluaisin tietää onko kukaan koskaan saanut noita riemuntunteita saarnatessaan. Mistä ne tulivat? Liittyikö se kirjallisuuden levittämiseen.

rippeli kirjoitti:Haluaisin tietää onko kukaan koskaan saanut noita riemuntunteita saarnatessaan. Mistä ne tulivat? Liittyikö se kirjallisuuden levittämiseen.

Kyllä ne riemuntunteet liittyivät kenttätyössä samaan kuin kokouksissakin, eli kotiutumiseen. Kohdallani kenttäilyn puolustukseksi on todettava, että itse en voi sanoa harrastateeni sitä riittävästi, kertoakseni täysin objektiivisen näkemyksen asiasta. Uskoisin sen kuitenkin olevan yhtä sidoksissa suorittamiseen kuin moni muukin asia jehovantodistajuudessa, eikä siitä aitoa riemuntunnetta monikaan saa ammennetuksi.

Tony Syrjänen kirjoitti: Kyllä ne riemuntunteet liittyivät kenttätyössä samaan kuin kokouksissakin, eli kotiutumiseen.

Juurikin näin. Kokoukset ja kenttä eivät olleet minulle pakkopullaa, mutta siitä huolimatta suurin nautinto syntyi juuri kotiutumisen yhteydessä. Kaipa tämä juuri kertoo Jehovan todistajien suorituskeskeisestä elämästä.

Saarnaaminen jännitti, ilman muuta. Joten kyllä siitä jonkinlainen nautinto tuli, kun palasi kotiin.

Mutta pidin myös ihmisille juttelemisesta. En siis uskonnon tarjoamisesta vaan ihan vain rupattelusta. Varsinkin maaseudulta löytyi puheliaita ihmisiä joilla oli mielenkiintoisia elämänkokemuksia ja juttuja. Oli ihan kiva kohdata sillä tavalla ihmisiä.

rippeli kirjoitti:Konventtipuheissa ja näytteissä aina kerrottiin miten mahtavaa on käydä saarnaamassa. Saa kuulemma jotain riemun tunteita kun on enkelten työtovereina.

Haluaisin tietää onko kukaan koskaan saanut noita riemuntunteita saarnatessaan. Mistä ne tulivat?

Tuossa lienee taas yksi keino musertaa yksilön itsetunto ja saada hänet entistäkin suorituskeskeisemmäksi. "Miksi kaikki muut tuntevat iloa kentällä mutta minä en? Olen huono, minun täytyy tehdä asialle jotain!" Olen kuullut mm. että ei se kenttäily maistu miltään, jos sitä harvakseltaan tekee, mutta kun käyt jakelemassa lehtiä säännöllisesti niin kyllä se ilo sieltä putkahtaa!

Itse en saanut kenttätöistä iloa irti, en muista että mitään helpotusta syvempää olisi kotiinlähdönkään yhteydessä ilmennyt.

Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, kokevatko aktiiviset/koko elämänsä mukana pysyneet Jehovan todistajat tuota juuri saarnaamistyöhön yms. liittyvää iloa, mutta on sanomattakin selvää ettei kukaan tosissaan oleva todistaja menisi kertomaan kuinka kenttäily jättää kylmäksi.

Minä tunsin itseni niin tärkeäksi. Kentälläkäyntihän loppui tuossa 15 ikävuoden korvilla kohdaltani, mutta noin pikkutytön näkökulmasta siinä oli jotain todella hohdokasta. Ihmisille puhuminen oli jännittävää ja pelottavaa, mutta minulla kuitenkin oli jotain tosi aikuista ja tärkeää sanottavaa. Yleensä ihmiset tuijottivat suu auki, kun joku 10-vuotias tuli sanomaan että "hyvää päivää, olemme tässä kuussa jutelleet aiheesta 'voiko raamattuun luottaa'. Eikö ihmisten pahuus ole teistäkin kauhituttavaa? Aion nyt kertoa teille, miten löydätte Raamatusta ratkaisut elämänne ongelmiin. Ja saanhan jättää nämä lehdet luettavaksi?" Oli nautinnollista nähdä, miten ihmiset eivät ymmärtäneet sanaakaan siitä mitä minä puhuin. Hehän tietenkin ihmettelivät sitä, miten niin nuori tyttö kuin minä voi olla niin viisas ja puhua noin syvällisiä.

Ihan oma juttunsa oli tietenkin pukeutuminen, piti näyttää aikuiselta, ei liian juhlavalta niinkuin kokouksissa. Ja kenttälaukku oli tietysti eri kuin kokouslaukku. Oli mukavaa myös täyttää niitä lomakkeita että kuka asui missäkin ja kuka oli kotona ja ottiko lehdet vai ei jne. Sehän oli niin tärkeää aikuisten hommaa, johon sai käyttää erilaisia (hienoja) kyniä ja vaihdella käsialaa eri tien nimissä. Kun kasvoin ulos kaikesta tästä, loppui kenttäilykin siihen.

"Saarmaamisessa" on myös toinen puoli.

Eli vilpittömän Jehovan Todistajan kanssa keskusteleminen Seuran asioista tai Jehovan Todistajista kiinnostuneen kanssa keskusteleminen Seuran asioista.

Tosin näissä tapauksissa toisinaan saattaa esiin tsunamin lailla vyöryä mm. seuraavat asiat: (vaikka asioista keskusteltaisiin Seuran kirjallisuuden/opetuksien/suosituksien/tapojen näkökulmasta)

- tuo on vaan niitä luopiojuttuja
- sä olet ymmärtänyt väärin. Tai siis vaikka tuossa lukee niin niin kuitenkin se tarkoittaa että....ei mutta kun sä et nyt ymmärrä...
- no se nyt on niitä meikäläläisille tarkoitettua juttua...juu kyllä se pitää paikkaansa..älä nyt viitsi niitä vanhoja kaivella tähän yhteyteen...
- en kuuntele, en kuuntele
- tota, mun täytyy selvittää tota asiaa...palaan sitten seuraavalla kerralla
- miksi kaikki vihaavat Jehovan Todistajia
- ei pidä paikkaansa... eikun kyllä se asia on muuttunut mutta itse asia ole muuttunut vaan valo on kirkastunut
- Saatana yrittää vaikuttaa sinun kautta näihin asioihin (olet Saatanan vallassa)
- niin mutta kun
- kun näitä asioita on ajatellut näin niin vaikea suhtautua toisella tavalla..
- olisiko, tulisiko, voisiko, pitäisikö, ehkä,

Olen henkilökohtaisesti surullinen jokaisesta Seuralle uhrautuvasta kasteelle menijästä.
(järjestölle tulee vannoa uskollisuutta kasteelle mentäessä,,,,ei pidä paikkaansa,,,eikun sehän muuten tarkoittaa sitä että,,,,sä nyt et ymmärrä,,,,en kuuntele)

Minä tosissani tykkäsin tutkistelujen pitämisestä ja vapaamuotoisesta todistamisesta. Minä johdin tutkistelua jo ennen kuin menin itse kasteelle. 80-luvulla ei ollut niin nokon nuukaan jos teki asiat vähän takaperoisesti. Olen käynyt Betelissä, ennen kuin kokouksissa, ilmoittauduin teokraattiseen kouluun vuosia, vuosia ennen kuin menin kastelle tai tein saarnaamistyötä. Ja niin siinä sitten kävi, että oli jo tutkistelukin ennen omaa kastetta.

Ovityöstä en tykännyt ikinä, tein sitä koska ymmärsin sen hyödyt. (Kaikille mahdollisuus ottaa kantaa. Myös sellaiset henkilöt, joiden on vaikea lähteä kotoa, voivat osallistua. Ei tarvitse kuluttaa seurakunnan varoja kalliisiin lehti-ilmoituksiin jne. )

Ja kun tykkäsin osasta saaranaamistyötä, ei minua haitannut, vaikka jonkun osan tein pitkin hampain. Mielsin, että se johtui lähinnä tilanteesta. Eräs fiksu vanhin opettikin, että ovelta ovelle työ on luonnotonta ja johtuu Adamin toilauksista, sillä perimmältään meidät luotiin elämään ikuisesti, eikä siitä vieraille puhumaan. Tunsinkin iloa ja valoa, kun sain kertoa ihmiselle Raamatun opetuksista esim. sielusta ja helvetistä, hyvyydestä ja pahuudesta. Mikä ja kuka Jeesus oli jne.. Vieläkin tuntuu hyvältä!

Kaikkein suurin ilo saarnaamisvuosista on näin jälkikäteen. Nykyinen työni on erittäin monipuolista ja minulta on usein kysytty miten osaan olla niin luonnoliinen ja pelottoman oloinen, vaikka joudun puhumaan isoillekin joukoille ja tavallaan myös "myymään " asiaani. Se johtuu JT-menneisyydestäni (sanonkin sen, jos se vain on mahdollista kuulijakuntaa järkyttämättä). Kun on, polvet tutisten, taas kerran soittanut jonkun tuntemattoman ovikelloa, tietämättä minkälainen "turilas" (vrt. Pirkka-mainos) sieltä tulee oven avaamaan, ei pelkää mitään, eikä ketään!

Sirpa-Leenan tarinahan oli rohkaisevampi kuin mikään konventeissa kuulemistani ! Ja vielä väitetään seurakunnissa että täällä luopiosivulla puhutaan vain pahaa ja valheita. Vaan sopii kysyä mikä osapuoli niitä valheita oikein kylvii.

On hienoa saada täysin positiivisia kokemuksia todistajuudesta koska sivuilla vierailevia todistajia se hämmentää syvästi, että kuinka täällä nyt sellaisia puhutaan kun vanhimmat ovat sanoneet että luopiot ovat läpeensä mätiä.

Istuva Härkä kirjoitti:On hienoa saada täysin positiivisia kokemuksia todistajuudesta koska sivuilla vierailevia todistajia se hämmentää syvästi, että kuinka täällä nyt sellaisia puhutaan kun vanhimmat ovat sanoneet että luopiot ovat läpeensä mätiä.

'Oikean sydämentilan' omaava todistaja osaa tuonkin vääntää päälaelleen. Vaikkapa ajattelemalla, että onpa tämä vt-seuran AOT sitten erikoisen hieno uskonto, kun luopiotkin kehuvat sitä...

sirpa-leena kirjoitti:Kaikkein suurin ilo saarnaamisvuosista on näin jälkikäteen. Nykyinen työni on erittäin monipuolista ja minulta on usein kysytty miten osaan olla niin luonnoliinen ja pelottoman oloinen, vaikka joudun puhumaan isoillekin joukoille ja tavallaan myös "myymään " asiaani. Se johtuu JT-menneisyydestäni (sanonkin sen, jos se vain on mahdollista kuulijakuntaa järkyttämättä).

Jehovantodistajalahkon ns. "teokraattinen palveluskoulu" on melko yleistä puhekoulutusta, jonka monet hyödyt on siirrettävissä lahkon ulkopuolellekin.

Ajattelen, että lahkolaisten tapa myydä uskontotuotettaan on kuitenkin väärä ja asenneongelmainen. Lahkolaiset myyvät omaa totuuttaan ainoana oikeana totuutena ja pyrkivät mitätöimään kuulijoidensa omat uskomukset ja aatteet. Lahkon opetustyö perustuu yhden opin kritiikittömään toistoon ja opettamiseen ja ko. opin käännyttämiseen. Tuo asetelma harvoin onnistuu kaupallisessa tilanteessa tai poliittisessa asetelmassa.

Lahkolaiset oppivat siis yksisilmäistä propagandaa, mutta eivät mielestäni tee sitä hyvin, koska eivät ole tietoisia manipuloinnista. Lahko ei voi liian suoraan opettaa suoranaista manipulointia, koska silloin lahkolaisten oma usko lahkon "totuuteen" voisi horjua.

Lahko joutuu siis tasapainoilemaan keskitiellä, jossa lahkolaiset uskovat opin olevan hyvää ja rakentavaa, jolloin sen tyrkyttämiseen ei käytetä liian härskejä menetelmiä.

Tuottavin lahkolainen on kuitenkin narsisti ja psykopaatti, joka täysin ilman omantunnontuskia voi runnoa muiden ihmisen tunteet ja uskomukset ja käännyttää ja manipuloida heihin lehdenmyyntilahkon nykyajattelu. Jos hän vielä saa tyydytystä muiden alistamisesta, niin sitä parempi.

lapsuudesta muistan, että käytiin kantällä sellaisten vanhinten ja sisarten kanssa, joiden kanssa pääsi takuuvarmasti limpparille kentän lomassa. kun ikää tuli alkoivat paineet:piti ottaa oma alue ja alkaa tekemään uusintakäyntejä...siis ihan järjettömän kamalaa... yritin aina välttää sen,että ei menty mun alueelle...aina kuittasin sen, että just oon käynyt ja nyt hyvä pitää taukoa...rappukäytävät oli ahdistavinta mitä tiesin,toivoin aina,että ketään ei ole kotona. Katutyö oli mukavampaa,tuli valittua kadut joilla takuuvarmasti oli vähän liikennettä tai ei ollenkaan . Keväisin seurakuntaamme iski osa-aikais buumi..no minä siinä mukana ilmoittautumaan...se oli yhtä tuskaa ja tuntien laskemista ...eka kävin kaikkien helppojen kanssa kentällä eli niiden kanssa,joilla oli tutkisteluja (tosin pelkäsin aina ,että joudun pitämään rukouksen,aina onnistuin laistamaan) ja sitten niiden kanssa joilla oli paljon uusintakäyntipaikkoja ympäriinsä,eli suurin osa ajasta istuttiin autossa matkalla johonkin niistä paikoista...loppukuusta joutui menemään ihan omallekkin alueelle ja parin vanhimman kanssa kentälle..oli vielä yksi koettelemus oli kun kuun lopuksi salilla haastateltiin lavalta käsin kaikkia osiksia ja piti kertoa että kuinka ihanaa on ollut ja että puoli keravaa on aloittanut tutkimaan ja kirjoja mennyt niin että beettelin varastotkin ihan tyhjinä....kun näin jälkikäteen miettii niin kenttäily oli aina tosi ahdistavaa..aina pelkäsi,että joku koulukaveri näkee tai tulee ovella vastaan...

Kerroin oikeen koksassaki hienon kokemukseni, no en ihan yksityiskohtaisesti. Sanoin että eräs maailmallinen kaverini kyselee aika usein jehovan todistajista minulta ja voin sitten hänelle kertoa asiasta.

Sitä en kertonut että esim. viimeks hän kysyi että, mikä se jehovan todistajien pedofiilien suojelu juttu on. No sittenhän mä sille kerroin että mikä juttu se on ja tietenkin raportoin kaiken. Karttamissäännöistä ja verenkarttamissäännöistäkin on juteltu. Mulla onki jo aika monta tuntia tälle kuulle

Mutta tämmönen kenttä onkin paljon mukavamaa ku se oveltaovelle ramppaaminen.

Astrologi kirjoitti:Varsinkin maaseudulta löytyi puheliaita ihmisiä joilla oli mielenkiintoisia elämänkokemuksia ja juttuja. Oli ihan kiva kohdata sillä tavalla ihmisiä.

Samaa mieltä! Oli lisäksi mielenkiintoista tutustua ihmisten koteihin ja elintapoihin, etenkin kaukomailla. Luonnollisesti huomasin sen, etteivät ne juuri mitenkään eronneet jehovien elämäntavoista eikä kodeista.

Hyvin samankaltaista on meno täälläkin ollut.

sorbet kirjoitti:lapsuudesta muistan, että käytiin kantällä sellaisten vanhinten ja sisarten kanssa, joiden kanssa pääsi takuuvarmasti limpparille kentän lomassa.

Ne on parhaimpia jotka menee syömäänkin kenttäajalla, osareista löytyy aina sellaisia! Ja kenttä aloitetaan sitten kenttäpalveluskokoukseen lähtemisestä, muistakaa todistajat se, niin tekee moni osari! Kaikki raporttiin vaan.

yritin aina välttää sen,että ei menty mun alueelle

Parhaiten välttää kun ei ota aluetta ollenkaan, sanoo selitykseksi että antoi juuri vanhan alueen pois, ei uutta tilalla.

Katutyö oli mukavampaa,tuli valittua kadut joilla takuuvarmasti oli vähän liikennettä tai ei ollenkaan

Mikään ei olekaan mukavempaa kuin siisteissä shortseissa (kyllä kyllä, ei säärien näkyminen syntiä ole) kesäisellä keskustan kadulla kulkeminen, ja sandaaleissa tietysti. Haetaan välillä jäätelöä ja istahdetaan naisia katseleen. Oikea ruuhkakatu on siitä hyvä että monen kaverin kanssa ei silloin tule esitettyä sitä ensimmäistäkään kertaa, on jotenkin vaivaannuttavaa ihmisten joukossa. Hiljaisella kadulla se yksi ihminen aiheuttaa aina paineen, sille kun on pakko todistaa..