Veljesseura.org

Mitenkäs suuresti arvon palstalaiset ovat haikailleet takaisin lahkoon?

Itselleni tuli heti erotuksen jälkeen jatkuvasti mieleen, että nyt minun pitäisi toimia oikein ja palata seurakuntaan. Pikkuhiljaa ajatus tuntui yhä kaukaisemmalta, mutta vielä vuosi sitten mietin yhden päivän vakavasti, josko pojan ja "ystävien" vuoksi menisi takaisin. Ajatus meni aika nopeasti ohi, mutta ymmärrän kuitenkin todella hyvin ihmisiä jotka pyrkivät takaisin jeppuloiksi.

Uskoisin että monellakin täällä vierailevalla on ollut joskus halu palata lahkoon. Miten asia tuli mieleen ja miten toimit sen eteen? Kuinka moinen haikailu loppui?

Paluuhalut kuvainnolliselle oksennukselle ovat varmaan tosia, kokemuksia ja osittain ehkä henkisesti erittäin kivuliaita. Tämän olen havainnut joidenkin (läheisten/tuttavien) erotettujen sekä eronneiden osalta.

Omakohtaisia paluufantasioita kuvainnollisen oksennuksen pariin ei ole. Asiaan voi tietysti vaikuttaa se että en ole hyväksynyt "harjoittelun jälkeen" Seuran tosi tm totuutta ja siltä osin Seura on katsonut että minä en ole tosi tm totuuden arvoinen.

Sivusta läheisesti seuranneena voin vain kuitenkin pahoitella niitä tunteiden sekamelskoja joita erotettu tai eronnut saattaa joutua läpikäymään miettiessään mahdollista paluuta kuvainnolliselle oksennukselle sekä paluulle kohti kuvainnollisen aivopultin re-kiristystä.

"Pavlovin koira"-metodi/kuvainnolliset sanktiot, kuvainnollisesti ulottuvat Seurankin tapauksessa pitkälle myös jälkimainkeihin.

rippeli kirjoitti:Mitenkäs suuresti arvon palstalaiset ovat haikailleet takaisin lahkoon?

Itselleni tuli heti erotuksen jälkeen jatkuvasti mieleen, että nyt minun pitäisi toimia oikein ja palata seurakuntaan. Pikkuhiljaa ajatus tuntui yhä kaukaisemmalta, mutta vielä vuosi sitten mietin yhden päivän vakavasti, josko pojan ja "ystävien" vuoksi menisi takaisin. Ajatus meni aika nopeasti ohi, mutta ymmärrän kuitenkin todella hyvin ihmisiä jotka pyrkivät takaisin jeppuloiksi.

Uskoisin että monellakin täällä vierailevalla on ollut joskus halu palata lahkoon. Miten asia tuli mieleen ja miten toimit sen eteen? Kuinka moinen haikailu loppui?

Jehovantodistajissa on samat hyvät ja huonot puolet kuin muissakin pikkulahkoissa. Tiivis samanhenkinen lauma tuo turvaa ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta voi myös ahdistaa.

Itse olen joskus haikaillut takaisin JT-aikojen sosiaaliseen runsauteen, mutta todennut, että koko pakettia en halua ottaa.

Jehovan todistajuus on iso osa lapsuuttani, joten toki kyseinen "miljöö" aiheuttaa nostalgisia fiiliksiä aika ajoin (kuten muistelot ala-asteestakin), mutta takaisin en ole kaivannut. Luonteeni on niin epäjeppulamainen että on täysin luonnollista olla erossa lahkosta.

Kenties asiaan vaikuttaa sekin, etten itsekään huomannut hiipumistani, ja henkinen irtautuminen oli kivuliaan perusteellinen mutta verrattain lyhytkestoinen prosessi. Aivan kuin olisin alitajuisesti alustanut sen itselleni, ja kyse oli enää viimeisestä ikenenkulmasta roikkuvasta maitohampaasta, joka piti vain päättäväisesti nykäistä irti.

Paluuajatuksia en ole havainnut. Ehkä eroamiseni alkuvaiheessa sellainen ajatus kävi jonkun kerran mielessä, mutta haihtui sitten sukkelaan muiden ajatusten tieltä. Sittemmin paluuajatuksista mainittaessa käsite saa aikaan lähinnä säälivän reaktion niitä kohtaan, jotka todella palaavat, tai haluavat palata. Se on epätoivoista ja usein selkärangatonta. Selkärangatonta siinä tapauksessa, että totuus 'totuudesta' on opittu, mutta haikaillaan takaisin siitäkin huolimatta. Se osoittaa että todellisella totuudella ei ole henkilölle mitään merkitystä. Toki sillä ei ole merkitystä monen jehovantodistajan kohdalla muutenkaan. Halu uskoa illuusioon päihittää kaiken muun tieltään.

Jos muutamaa takaisinpaluuajatusta voi kohdallani haikailuksi sanoa, niin se haikailu loppui viimeistään silloin kun rohkenin koetella 'totuuden'. Niinhän raamattukin kehoittaa meitä tekemään.

Märta Tikkanen päättää kirjansa KAKSI; kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta näin:
"Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin"

Minun ajatukseni JT-seurakuntaan palaamisesta kulkevat samoja latuja.

rippeli kirjoitti:Mitenkäs suuresti arvon palstalaiset ovat haikailleet takaisin lahkoon?

En lainkaan!
Kymmenen vuotta erossa lahkossa toimii todistusröykkiönä karttamisrangaistuksen toimivuudesta lahkoon palaamisessa.

Kun täysi-ikäisyyden saavutettuani sanoin jt-äidilleni että haluan lähteä lahkosta, siksi etten ymmärrä miksi asiat muka ovat niinkuin todistajat niiden sanovat olevan, äitini sanoi: "Hyvähyvä. Älä koskaan anna kenenkään aivopestä sinua mihinkään äläkä koskaan sitoudu mihinkään ellet tarkalleen tiedä, mihin olet ryhtymässä. Uskon, että tutkittuasi asiaa rauhassa päädyt lopulta siihen että jehovantodistajuus on oikea uskonto." Tuolloin minä lupasin hänelle, että palaan todistajiin, jos tulen vakuuttuneeksi heidän sanomastaan. Joskus ihmettelen miten noin viisas ihminen kuin äitini voi edelleen kuulua todistajiin. Meillä on hyvät välit vaikka olenkin periaatteessa luopio (kastamaton julistaja olin aikoinani). Hän puhuu minulle mielellään raamatusta ja todistajista, ja minä kuuntelenkin.

Vuodet ovat vierineet, enkä minä ole vakuuttunut enkä ole palannut todistajiin. Kun erosin, tuntui kuin valtava taakka olisi nostettu harteiltani (nyt tiedän mistä tuo sanonta tulee). Ilman tutkimisen ja suorittamisen ja uskomisen pakkoa kiinnostuin oikeasti seuran kirjallisuudesta. Tutkin sitä yksin ja myös erään tr-sisaren johdolla. Tavoitteenani oli pitää äidilleni antamani lupaus ja todistaa todistajien totuus todeksi itselleni ja palata. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että paljastui juttuja joiden takia en aio koskaan palata, ja täytyy myöntää että se surettaa minua. Minä olisin halunnut uskoa, että paratiisi todella tulee. Minä kaipaan sitä tiivistä yhteisöä. Aina kun katselen kuvia seuran lehdistä, joissa onnelliset ihmiset ovat onnellisia keskenään, minua itkettää, koska minä olisin halunnut uskoa niin käyvän jos olen jt. On totta että onni voidaan saavuttaa seuraamalla joitakin raamatun periaatteita, mutta ei niiden keksimiseen nyt oikeastaan tarvita raamattua ja vielä vähemmän vt-seuraa. On vaikeaa luopua unelmasta ja myöntää että se perustui valheeseen.

Aamu kirjoitti:Tavoitteenani oli -- todistaa todistajien totuus todeksi itselleni --. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että paljastui juttuja joiden takia en aio koskaan palata, ja täytyy myöntää että se surettaa minua. Minä olisin halunnut uskoa, että paratiisi todella tulee. Minä kaipaan sitä tiivistä yhteisöä. Aina kun katselen kuvia seuran lehdistä, joissa onnelliset ihmiset ovat onnellisia keskenään, minua itkettää, koska minä olisin halunnut uskoa niin käyvän jos olen jt. On totta että onni voidaan saavuttaa seuraamalla joitakin raamatun periaatteita, mutta ei niiden keksimiseen nyt oikeastaan tarvita raamattua ja vielä vähemmän vt-seuraa. On vaikeaa luopua unelmasta ja myöntää että se perustui valheeseen.

Tämä osuus voisi hyvin olla minun kirjoittamani, siispä lainasin sitä. Minäkin halusin uskoa ja yritin todistaa asioita itselleni todeksi. Se vain ei ole mahdollista ilman itsepetosta...

Omalla kohdallani lähdön jälkeinen vuosi oli ehkä pahin, tosin paluuajatus oli tosissaan mielessä ehkä vain pari kertaa. Silloinkin se liittyi johonkin ahdistuneeseen olotilaan, johon palaamisen lahkoon uskoi olevan lääke. Tunne meni kuitenkin aika nopeasti ohi.

Nämä tuntemukset laukaisivat halun miettiä tutkia asioita järkiperäiseltä pohjalta. Niinpä vasta vuosi lahkosta eroamisen jälkeen tutkin kriittisesti lahkon opetuksia ja tutustuin luopiosivuihin. Ehkä lapsuudesta opittu unelma paratiisista on meissä niin syvällä, että se pitää suurella kivulla sieltä repiä pois. Asioiden järkiperäinen tutkiminen ja lahkon valheiden myönäminen oi kuitenkin parasta lääkettä.

Koville ottaa sen myöntäminen, että on uskonut amerikkalaisen lahkon harhoihin. Pudotus Jumalan pyhästä järjestöstä bisnespohjalta toimivaksi lahkoksi on kova. Kipeiden totuuksien todellinen myöntäminen on kuitenkin haudannut paluuajatukset tyystin. Täytyy myöntää, että lieveilmiöitä tietysti on. Viime viikolla alkoi eräs valtakunnan laulu soida kiusallisesti päässä. Huomasin hyräileväni sitä iloisesti töitä tehdessä. Onneksi seki kohtaus meni ohi

Ei ole käynyt vakavasti mielessä.

Alkuaikoina kävi jonkun kerran mielessä, lähinnä siksi että oli vähän ikävä muutamia "kavereita". Sellaiset ajatukset katosivat kuitenkin pian kun jätti säännölliset aivopesuannokset (=kokoukset) pois ja alkoi pikkuhiljaa näkemään koko JT-uskonnon mädännäisyyden. Eikä siinä olis ollut mitään järkeä muutenkaan, kun ei tuo jumaliin uskominen ole ollut niitä vahvimpia ominaisuuksiani milloinkaan.

rippeli kirjoitti:Mitenkäs suuresti arvon palstalaiset ovat haikailleet takaisin lahkoon?...
Uskoisin että monellakin täällä vierailevalla on ollut joskus halu palata lahkoon. Miten asia tuli mieleen ja miten toimit sen eteen? Kuinka moinen haikailu loppui?

Näin sivusta seuraavana voisin antaa pienen vinkin. Osallistukaa kesätapahtumien yhteydessä järjestettyihin mielenosoituksiin. Se antaa mahdollisuuden olla fyysisti lähellä mutta kuitenkin henkisesti turvallisen kaukana

rippeli kirjoitti:Mitenkäs suuresti arvon palstalaiset ovat haikailleet takaisin lahkoon?

Kai minä joskus alussa fantasioin hieman asialla, että jos tuo poikaystäväkin kiinnostus ja ruvettas yhdessä todistajiksi. En kuitenkaan tosissani oo asiaa miettiny. Poikaystävälle oiskin ihan turha mennä mitään tollasta selittämään, se kun suhtautuu todistajiin äärimmäisen kriittisesti kun on itse nähnyt tuon erottamisjärjestelyn "rakkaudellisuuden" omien vanhempieni suunnalta.

Fantasioinnin olen myös jättänyt, siitä suuri kiitos tälle sivustolle ja sen vetäjille! Tää palsta hyödyllisine kirjavinkkeineen on avannut mun silmät totaalisesti. Mun nykyisiä tuntemuksia järjestöä kohtaan voisi kai lähinnä kuvailla sanalla vastenmielisyys. Katkera en silti ole, en tarvitse perhettäni vaan menestyn ihan omillani. Järjestöstä eroaminen on myös tehnyt minusta henkisesti aivan hemmetin vahvan ihmisen.

Olisi mukavaa kokea vielä jossain yhteydessä se samanlainen fiilis, mikä oli kierroskonventissa Oulun ammattikoululla. Paljon tuttuja kasvoja, hiirenkorvilla oleva laulukirja, piirtelyt omaan vihkoon, kahvipöydän hoitaminen väliajalla... Yhteisöön kuulumista kaipaan tänä päivänä jonkin verran. Paluu on kuitenkin yksinkertaisesti mahdotonta, koska on niin vahvat omat mielipiteet. Nuorempana oli huumaava kokemus siitä, miten menee paremmin kuin jt-siskoilla. Oli myös sellainen tunne, että pystyy ihan mihin vain. Nykyisin on niin monta rautaa tulessa, että sitä vain elää. Mielenosoitus voisi olla kiinnostava kokemus kaikin puolin.