Vähättelystä

[sorbet]

oikeassa olet, olen hiukan saanut joihinkin asioihin etäisyyttä ja ne vaikuttavat niin hulluilta ja koomisilta nykyään. Tuolla oli joku huumori ketju ja siinä nuoret kysyvät kirjasta skannattu sivu seurustelusta. Tuli outo fiilis lukea jt-juttuja eron jälkeen. Mietin,että tohonko mä olen uskonut? Sellainen pieni järkytys...ja lopuksi rupesi naurattamaan moiset ohjeet, koska niitä ei todellakaan eron jälkeen ole tullut noudatettua.

[Kirsieveliina]

Ystäväni ja ei-jiiteet sukulaiseni (viimeksi asian hyvin tunteva tätini) ovat vähän kummissaan kun tästä asiasta onkin näin vaikea päästä eroon. Tuntuu siltä että myös vielä pitempään järjestössä (myös vanhimpana) ollut ystäväni on asiasta selvinnyt helpommin kuin minä. Tätini sanoin: "Miksi et nyt vaan voisi nähdä koko uskontoa niin pienenä asiana kuin se on, ja mennä eteenpäin?". Niinpä. Heitän siis lapsuuteni ja nuoruuteni muistot roskikseen, tai ainakin pyyhin kaikki JT-osiot niistä pois.

Olenko täysin friikki, vai onko muilla sellaisia tunteita että jotkut vähättelevät Jehovan todistaja -taustaa, toisten tai omaansa?

Olen itse varmasti vähätellyt sitä raadollista sattumusta, että minut raahattiin salille jo parivuotiaana. Onhan se varmastikin osa ihmisen identiteettiä. Ei asiaa sitten ehkä pidäkään nähdä pienenä. Lisäksi on lukuisia tapoja "käyttää" todistajuutta... Ainakin omassa perheessäni on ollut sellaista pohojolaista autoritaarisuutta, että jälki on ollut pahempaa kuin jos suhtautuminen olisi ollut rennompaa tai enemmän tapauskovaista.

Tämänkin palstan lukijoilla voi olla erilaisia intressejä keskusteluun. Toisinaan on hirveän väsyttävää lukea yhtään mitään todistajuudesta, koska he eivät tosiaankaan (sori armaat sisaret) ole syvimmän mielenkiintoni kohde. Minusta UUT:n pitäisi pystyä tarjoamaan mm. suojattuja ryhmiä niille, jotka haluavat "rämpiä" inhorealistisia kokemuksia läpi jotain samantapaista kokeneiden kesken. Miksipä sellaisia ei voisi tueksi olla myös eroamista harkitseville! Eroaminen voi pahimmillaan tarkoittaa syvää identiteettimuutosta.

[Vieras]

JT-opeista on erittäin vaikea päästä eroon, sillä ne on istutettu ajatuksiin vuosia ja joskus vuosikymmeniä kestävän laskelmoidun manipuloinnin avulla. Tiettyjä käyttäytymismalleja seurakunnissa vahvistetaan ja tiettyjä heikennetään. Suljetulla Valtakunnansalilla luulee, että tässä ovat kaikki ihmiset ja kaikki ihmiset ajattelevat näin. Jatkuva toisto kirjoituksina, puheina, kysymys-vastausohjelmina ja lauluina sopivasti sosiaalisilla palkinnoilla ja rangaistuksilla höystettynä varmaan edesauttaa sen "uuden persoonallisuuden päälle pukemista", mutta riisuminen salin ulkopuolella on vaikeampaa, kun huomaa, että valtaosa tavallisista ihmisistä ei ymmärrä, mistä on kyse, kun joku kokee vanhan opetuksensa lähes traumaattisena. Kadun mies kohauttaa olkapäitään: "Mikä juttu toi nyt on jättää jotku jehovat".

[almi]

valtaosa tavallisista ihmisistä ei ymmärrä, mistä on kyse, kun joku kokee vanhan opetuksensa lähes traumaattisena. Kadun mies kohauttaa olkapäitään: "Mikä juttu toi nyt on jättää jotku jehovat".

Väkevää todistusta anonyymiltä. Tavallinen kadunmies ei voi ymmärtää, mitä suljetussa lahkomaailmassa tapahtuu. Tavallaan sen ymmärtää, koska myöskään lahkomaailmassa ollessa ei ymmärrä, mitä kadunmiehen maailmassa tapahtuu.

Itselläni kesti useita vuosia ennen kuin kykenin kertomaan ymmärrettävästi siitä, mitä Jehovan todistajien yhteisössä tapahtui ja miltä minusta tuntui yhteisöstä lähteminen. Prosessi vaati muun muassa uuden puhetavan omaksumista. Se ei tapahdu kädenkäänteessä...

[Vieras]

Tapakulttuurikin menee ristiin kahdessa eri maailmassa. Kierrosvalvoja oli meillä kestittävänä ja uutena kiinnostuneena olin kaatamassa juomia ensin naisvieraille, valvojan vaimolle ja omalleni, jonka jälkeen olisin kaatanut juomaa valvojalle, mutta tämäpä osoitti lasiaan korkealle kohottamalla, että olinkin alkanut kaatamisen aivan väärästä päästä: kierrosvalvoja piti kestitä ennen naisia. Enhän voinut tietää, että tavat ovat erilaisia (ja sitä paitsi olimme minun kotonani). Yleensähän pitäisi sivuuttaa etikettivirheet, jos joku ei tunne esimerkiksi vieraiden hierarkiaa (vielä tuossa vaiheessa en tuntenut). Eroja ilmenee näinkin pienissä tavoissa, saati sitten niissä suuremmissa kysymyksissä. Olen huomannut, että on vaikea puhua enää tavallisesti: aina tulee se lehdenesittämisnuotti päälle ja aina huomaan, että minun pitäisi olla korjailemassa vieraiden ihmisten uskonkäsityksiä. Yritän parhaillaan olla ajattelematta valtakunnanlauluja, jotka joskus kiertävät mielessä. Nöyryys ja armollisuus ovat vaikeita asioita ylimielisyyden ja jatkuvan suorittamisen sijaan. En voi lukea huonoja utisia kytkemättä niitä lopun ajan meininkiin. Jos puhun nykyisestä uskostani sukulaisilleni, saatan ruveta etsimään kynää merkitäkseni siitä UK:n. Nämä ovat niitä ulkoisia ristiriitoja, mutta ihmisen sisäisen tunne-elämän korjautuminen todistajuuden jälkeen on se vaikeampi juttu, ihmisarvo kun on tähän mennessä määräytynyt suorittamisesta ja annetuista käytösmalleista käsin. Olen etsinyt keinoja ajatella, kuka minä olen, mitä minä haluan, mihin uskon ja mitä teen ja miksi. Vartiotorniseuran aivopesuohjelma löi matalaksi identiteettini ja nyt olen pikku hiljaa palaamassa entiseksi omaksi itsekseni. Minulle se on ehkä hiukan helpompaa kuin lapsesta asti mukana olleelle, sillä olen ollut vieraiden opettama enkä edes kovin innokas. Mutta aina kun kadulla näen kaksi miestä olkakassien kanssa, tunnen tarkkailevia katseita ja kavahdan katsoakseni, että ei kai nuo nyt ole minua tarkkailemassa. Siten helpotun, kun kasvot ovat vieraat ja sanon itselleni: minun asiani eivät enää kuulu heille.