Veljesseura.org

Miulla on tällä hetkellä yksi ystävä.
Hän kuuntelee vaikkei aina ymmärräkään.
Mutta yksi ei ole verkko.

Olin jo vakaalla pohjalla, mutta sairastuin ja siinä katosivat ne joiden varaan olin eniten laskenut, että he ainakin pysyvät rinnalla ja auttavat sitten kun saan itseni siihen kuntoon että voin seurakunnasta erota.

Entä jos he vain ovat antaneet sinulle tilaa parantua, eivätkä varsinaisesti olekaan kadonneet?

JarkkeParkkeBabylon5 kirjoitti:Entä jos he vain ovat antaneet sinulle tilaa parantua, eivätkä varsinaisesti olekaan kadonneet?

Ei oikein siltä vaikuta. Kun mm lakkasivat vastaamasta yhteydenottoihin. Tietävät kyllä, muutamat ainakin, miten kipeästi juttuseuraa kaipaisin, mutta silti ei.
Olen jo vähän paremmassa kunnossa siltä osin. Nyt on vain kaikki rohkeus kadonnut.

Love_is_a_lie kirjoitti:

Ei oikein siltä vaikuta. Kun mm lakkasivat vastaamasta yhteydenottoihin. Tietävät kyllä, muutamat ainakin, miten kipeästi juttuseuraa kaipaisin, mutta silti ei.
Olen jo vähän paremmassa kunnossa siltä osin. Nyt on vain kaikki rohkeus kadonnut.

No - leuka pystyyn. Ihmisläheisenä henkilönä löydät pian uusia ystäviä (ehkäpä ne entiset ystävät olivat vain ns. "ystäviä"). Kyllä se rohkeus tulee takaisin.

Ihmisen tunne-elämä on aaltoliikettä ja jos ollaan aallon pohjalla niin voi lohduttautua sillä että seuraavaksi edessä on pelkkää nousukiitoa.

Niih. En tiedä olenko niin kovin ihmisläheinen, mutta en voi täysin erakoksikaan ruveta.
Tutustuminen on vaikeaa.
Ja terveysongelmat vaikeuttaa entisestään...

Välillä en ole varma haluanko edes tutustua enää kehenkään. Viime vuosina kaikki sellainen on mennyt voimakkaasti päin helvettiä.
Mutta kuten jo sanoin, en vaan kykene muuttamaan johonkin metsämökkiin missä ei ole mitään mahdollisuuksia. Elin 17 vuotta tarpeeksi eristyksissä..

Love_is_a_lie kirjoitti:
Välillä en ole varma haluanko edes tutustua enää kehenkään. Viime vuosina kaikki sellainen on mennyt voimakkaasti päin helvettiä.
Mutta kuten jo sanoin, en vaan kykene muuttamaan johonkin metsämökkiin missä ei ole mitään mahdollisuuksia. Elin 17 vuotta tarpeeksi eristyksissä..

kokeile sellasta että liikut paljon ihmisten keskuudessa kuten kirjastoissa, toreilla, tapahtumissa, kuntosaleilla, missä vaan missä ihmisiä paljon, (älä baareissa ja kapakoissa, sieltä ei löydy oikeaa ystävää)

se johtaa siihen että jotkut ihmiset yrittävät tutustua sinuun,

ja kun niin tapahtuu niin juttele niitä näitä ja tarkkaile miltä se ihminen tuntuu, jos tuntuu hyvältä ja jutut sopii yhteen eikä juttelu ole vaivautunutta niin tuo ihminen voisi olla mahdollinen ystävä,

näin sinun itsesi ei tarvi tehdä aloitetta jos se toistaiseksi tuntuu hankalalta,

jotenkin se pitäisi tapahtua melko luonnollisesti siinä tapauksessa jos on mahdollinen ystävä kyseessä,

jos tökkii heti alkuunsa ja tuntuu että hälytyskello soi päässä niin voit heti skipata sen ihmisen vaikka jollain tekosyyllä ja siirtyä muualle, ensivaikutelma sanelee aika paljon

Tietenkin oman alueen entisistä todistajista voi olla pikku potentiaali ystävyyteen, jos ovat matkanvarrella kypsyneet olemaan aitoja ja suvaitsevaisia.

Mulla myös on tullut turvaverkon häviäminen tutuksi aikanaan. Ei edes sen takia että oisin ollut eronnut, vaan ihan kun en syystäkään luottanut keneenkään jt:aan, eikä perheestäkään tuolloin ollut tukea (ois ehkä ollut joistakin, mutten ainakaan uskonut niin olevan). Nyt on sellainen about 5 ihmistä jolle voisin oikeasti soittaa jos ois paha hätä. Se on tarpeeksi mulle, ja se on jo aika paljon, ei voi valittaa, kun on ollut pitkiä aikoja etten ole kokenut ketään sellaiseksi että uskaltaisin häiritä ongelmillani vaikka melkein henki ois kyseessä. Jos ei henki niin elämä.

Miten rakentaa? Siihen tuskin yhtä vastausta. Pyytää jotain ihmistä ihan suoraan tukihenkilöksi. Esim. joku kauempikin sukulainen voi olla valmis sellaiseen, vaikkei muuten olisikaan kovin läheiset välit ainakaan aiemmin. Itse törmäsin moneen sukulaiseen joka tuntui huolehtivalta ihmiseltä vaikken ollut vuosiin tavannut (ei jt:t). Ihmiset usein yllättävät positiivisesti kun itse uskaltaa puhua.
Se lienee se vaikein vaihe.

törmäsin moneen sukulaiseen joka tuntui huolehtivalta ihmiseltä vaikken ollut vuosiin tavannut (ei jt:t). Ihmiset usein yllättävät positiivisesti kun itse uskaltaa puhua.

Mulla on sellainen mielipide että läheiset (ei jt henkilöt) ovat paljon parempia auttamaan jos on hätä, kuin jt henkilöt.

Jt henkilöt tuputtavat hätään aina raamattua /rukoilua ja sillä nyt vittu ei pääse eteenpäin yhtään. Hengellisyyden vahvistaminen on aina se lääke ja samalla voidaankin antaa vielä noottia päälle miksi hätä on : " Et ole ollut tarpeeksi hengellinen."

No, mulla jotenkin näin.. Eli jtlle avautumiset vain lisäsi tuskaa.

Veli-Hopea kirjoitti:
No, mulla jotenkin näin.. Eli jtlle avautumiset vain lisäsi tuskaa.

jepsanssaa ja kokemuksesta tiedän että jt luotettuna ystävänä on sellainen että seuraavaks kun menet salille niin kaikki tietää ongelmastasi,

pahinta on vielä se ku itse ei välttämättä tiedä, että kaikki tietää ja ihmettelee sitten että miksi "ystävät" suhtautuvat viileästi ja vähän niinkuin varovaisesti ,

kellekään jt:lle ei tosiaankaan kannata avautua, ellei nyt sitten välttämättä halua puukosta selkään

se juinka hyvin toinen jt pystyy pitämään salaisuuden riippuu esim tuon kuuntelija jt:n omastatunnosta, jos omatunto on herkkä niin tuo "ystävä" saattaa paljastaa asian vanhimmalle ihan kaiken varalta, ettei vaan jehova suutu,

sitten suojellakseen perhettään vanhin paljastaa asian vaimolleen ja sitä kautta koko seurakunta tietää sit sun onkelmas,

muistan kun Kemissä minuun ja joihinkin muihin suhtauduttiin varoen ja vähän kuin inhoten

no aika inhottava mää kyl olinkin ettei sen puoleen, olispa älynny pysyä pois koko paskalafkasta -

Joo, jt:t ystävinä on vaan huono vitsi.
Minuahan ruvettiin karttamaan jo silloin kun olin olevinani aktiivinen. En tiedä miksi, ei ole huvittanut kysyä.

Ja niin. Asun pienellä kylällä, hyvin pienellä. Muita eronneita täällä ei edes ole. Tai siis enhän minäkään oikeasti ole eroamaan päässyt.. Toimettomana kummittelen vielä seurakunnan kirjoilla. Anyway.

Vituttaa vaan. Kun ei kehenkään voi luottaa.

Useinkin oon niin raastavan yksinäinen että harkitsen takaisin menemistä ja näyttelemisen jatkamista ihan vaan että voisin edes teeskennellä että miulla on ystäviä.

On tietty noloa ehdottaa muuttaa Turkuun tai Helsinkiin... Jaksuja.

Love_is_a_lie kirjoitti:Joo, jt:t ystävinä on vaan huono vitsi.
Minuahan ruvettiin karttamaan jo silloin kun olin olevinani aktiivinen. En tiedä miksi, ei ole huvittanut kysyä.

Tämä ei ole mitenkään uutta Jehovan todistajien seurakunnassa, missä nepotismilla on huomattava sija.

Ja niin. Asun pienellä kylällä, hyvin pienellä. Muita eronneita täällä ei edes ole. Tai siis enhän minäkään oikeasti ole eroamaan päässyt.. Toimettomana kummittelen vielä seurakunnan kirjoilla. Anyway.

Pienen kylän kirot tunnetaan.

Vituttaa vaan. Kun ei kehenkään voi luottaa.

Ketäpä ei, tuossa tilanteessa.

Useinkin oon niin raastavan yksinäinen että harkitsen takaisin menemistä ja näyttelemisen jatkamista ihan vaan että voisin edes teeskennellä että miulla on ystäviä.

Ei koiran kannata palata oksennuksilleen. Tukea on olemassa, jos sitä todella haluat.

Käytännön vinkkinä voin suositella liittymistä johonkin ei-uskonnolliseen, yleishyödylliseen järjestöön tai harrastekerhoon. Niissä on tiivis yhteisöllisyys ja uudet ovat yleensä enemmän kuin tervetulleita. Sieltä voi aloittaa uuden sosiaalisen verkon rakentamisen.

Näissä kerhoissa ja järjestöissä on sekin hyvä puoli, että ne ihmiset ei yleensä hylkää sua, jos et vaik esim sairastumisen johdosta pystykään mennä joka kokoontumiseen, tai saa joka kuukausi tehtyä riittävästi ristipistotöitä...