Veljesseura.org

Sukuni kuuluu jt-järjestöön, mutta itse en kuulu enkä haluakaan. On raskasta elää ilman vanhempia ja sisaruksia. Itseäni välillä perheettömyys ahdistaa aika pahastikin. Miten te muut olette selvinneet siitä, ettei perheeseen voi pitää mitään yhteyttä?

Hei,
olen elänyt ilman perhettäni (4 sisarusta, vanhemmat) jo yli 25 vuotta. Oma lapseni (20v) on tavannut vanhempani pari kertaa. Siskoistani yksi on myös lähtenyt järjestöstä, hänen kanssaan olen yhteyksissä aina kun voin - välimatkaa meillä on vajaa tuhat kilometriä. Minun ratkaisuni oli muuttaa mahdollisimman kauas perheestäni eroamiseni jälkeen - näin takaisinkäännytystyö ei onnistunut. Järjestön järjettömän tiivis ryhmähenki ja maailmallisten ja 'meikäläisten' erottelu on niin voimakasta, että en jäänyt edes yhtä ihmistä kaipaamaan aiemmasta elämästäni.

Toki, kun vasta 18 täyttäneenä lähdin, tuli tehtyä kaikenlaisia villejä ja ei-niin-viisaitakin tempauksia hetken aikaa, mutta onneksi tapasin avopuolisoni kun olin vajaan vuoden ollut ns. vapaalla jalalla. Siihen loppuivat hullutukset ja nyt voin sanoa, etten hetkeäkään ole katunut lähtöäni. Nyt minulla on perhe ja mieheni vanhemmat ovat olleet minulle rakkaampia kuin omat vanhempani koskaan.

Pää pystyyn ja uutta elämää kohti! Rohkeutta ja voimia sinulle, asioilla on tapana järjestyä tavalla tai toisella.

Ajan kans. Ei siihen oikein muuta lääkettä ole. Pikkuhiljaa tottuu siihen ja unohtaa.

Aloituksen kysymys on hyvä, mutta vastausta on vaikea antaa.
Itse olen koittanut ottaa vastaan kaiken hyvän, mitä sukulaisilta tulee. Vähäkin hyvä on hyvää.

Yleinen harhaluulo on se, etteivät entiset todistajat välitä perheistään. Ajattelin itsekin näin. Meidän perheessä tai suvussa ei koskaan ollut mitään kovin tiivistä yhteydenpitoa ja välillä on mennyt viikkoja etten soita isälleni ja silloin kun soitan, juttelemme säästä ja harrastuksistamme. Nyt kun olen matkalla ulos järjestöstä tajuan sen, miten paljon menetettävää minulla on. Mieleeni tuli ajatus, että tämä rikkinäinen perhekin on parempi, kuin ei perhettä ollenkaan. Nyt haluan tehdä kaikkeni sen eteen, että voisin säilyttää lähimpiin perheenjäseniini edes jonkinlaisen yhteyden.

Samoin minulla. Oli yhteydenpitoa silloin tällöin, mutta todellisen menetyksen huomasin vasta lähdettyäni. Toivoin itsekkim, että pystyisin pitämään edes jonkinlaisen yhteyden perheeseeni. 2 vuoden jälkeen yksi veli ja sisko (5sisarusta) ovat alkaneet pitää yhteyttä soittaen ja tekstiviestein. Yhteys ei ole yhtä voimakas kun aiemmin, mutta on kuitenkin.

Niinä kahtena vuotena kun ei ollut mitään yhteyttä perheeseen loin lujemmat ystävyyssuhteet kavereiden kanssa. Rakastin perhettäni ja minulla oli ja on usein ikävä sitä. Valitsin kuitenkin itse oman perheeni. Nykyinen puolisoni, hänen perheensä ja ystävät. Ystävät ovat olleet ja ovat suurin perheen korvaaja minulla.

Pohjimmiltaan me kaikki olemme täällä yksin. Kaikki ystävät, perheenjäsenet ja muut ovat vain plussaa. Elämän viihtyvyys lähtee omasta päästä.

Nimrod kirjoitti:Pohjimmiltaan me kaikki olemme täällä yksin. Kaikki ystävät, perheenjäsenet ja muut ovat vain plussaa. Elämän viihtyvyys lähtee omasta päästä.

Tuohon on aina sitä helpompi yhtyä, mitä enemmän on nk. maileja kellossa.

On totta, että perheettömyys on raskasta ja ahdistavaakin. Kumppanin perhe ei mielestäni siinä mielessä pysty korvaamaan tuota tyhjiötä. Toki kaikki rakastavat ihmiset ympärillä ovat tärkeitä, vaikka he eivät olisikaan oma perhe vaan vaikka ystävät. Omalla kohdallani on nyt niin, että perheeni/ sukuni ovat nyt valmiita pitämään yhteyttä kanssani. He ovat jopa auttaneet minua. Välit ovat nyt siis lähentyneet, ainakin toistaiseksi. Kuten jo tuolla aikaisemminkin kirjoitin toisessa ketjussa, että nyt, vaikka sukulaiset ovat lähentyneet niin silti olen surullinen. MIstä se sitten johtuu? Itse ajattelen sen johtuvan siitä, että kaikesta huolimatta välillämme on tietynlainen muuri, elämme tietyllä tavalla eri maailmoissa. MIkään ei ole niinkuin ennen. Se on omalla kohdallani hyväkin asia, mutta myös surullinen. Tietyllä tavalla koen menetäneeni sukulaiseni välieni lähentymisestä huolimatta. Elämme siis eri maailmoissa ja emme oikein aina ymmärrä toisiamme. Uskonto ja erityisesti jt on hyvin vahvasti elämäntapa, joka erottaa jt:t muista. Entinen suhteemme on ikäänkuin kuollut ja nyt on aloitettava puhtaalta pöydältä. Saa nähdä, miten onnistuu. Tietyllä tavalla koen kuitenkin kokeneeni menetyksen, kuoleman, joka on surullinenkin asia.

mymmeli kirjoitti:On totta, että perheettömyys on raskasta ja ahdistavaakin. Kumppanin perhe ei mielestäni siinä mielessä pysty korvaamaan tuota tyhjiötä. Toki kaikki rakastavat ihmiset ympärillä ovat tärkeitä, vaikka he eivät olisikaan oma perhe vaan vaikka ystävät. Omalla kohdallani on nyt niin, että perheeni/ sukuni ovat nyt valmiita pitämään yhteyttä kanssani. He ovat jopa auttaneet minua. Välit ovat nyt siis lähentyneet, ainakin toistaiseksi. Kuten jo tuolla aikaisemminkin kirjoitin toisessa ketjussa, että nyt, vaikka sukulaiset ovat lähentyneet niin silti olen surullinen. MIstä se sitten johtuu? Itse ajattelen sen johtuvan siitä, että kaikesta huolimatta välillämme on tietynlainen muuri, elämme tietyllä tavalla eri maailmoissa. MIkään ei ole niinkuin ennen. Se on omalla kohdallani hyväkin asia, mutta myös surullinen. Tietyllä tavalla koen menetäneeni sukulaiseni välieni lähentymisestä huolimatta. Elämme siis eri maailmoissa ja emme oikein aina ymmärrä toisiamme. Uskonto ja erityisesti jt on hyvin vahvasti elämäntapa, joka erottaa jt:t muista. Entinen suhteemme on ikäänkuin kuollut ja nyt on aloitettava puhtaalta pöydältä. Saa nähdä, miten onnistuu. Tietyllä tavalla koen kuitenkin kokeneeni menetyksen, kuoleman, joka on surullinenkin asia.

Tuohon voin kyllä samaistua. Minulla on myös puheyhteys vanhempiini, mutta eihän se normaali tilanne ole missään tapauksessa. Toki parempi, kuin täyskarttaminen, mutta silti se jättää aukon sisimpään.
Onneksi puolison perhe/suku on mukava ja lämminhenkinen ja se auttaa asiaa, kuten myös oma puolisoni. Mutta omat vanhemmat on kuitenkin aina omat vanhemmat, tilanteesta huolimatta.

Onneksi olen kuitenkin vuosien aikana oppinut elämään asian kanssa ja huomannut, että kun asiaa ei jää liiaksi miettimään, niin se ei myöskään vaivaa liikaa. Yrittää vain keskittyä itseensä ja niihin henkilöihin, joilta vastakaikua saa riittävän hyvin

Kiitos nukahtanut kommentistasi ja hyvistä ajatuksistasi! Itse nyt tässä uudessa tilanteessani olen tosiaan törmännyt siihen mainitsemaasi epänormaalin tilanteeseen. Yhteys on, mutta koen olevani ikäänkuin eri leirissä, eri maailmassa ja se tuntuu surulliselta ja ahdistavaltakin vaikka en sinne heidän maailmaansa kaipaakaan. Tällä hetkellä olen sinkku ja toki oma perhe, mies ja miehen suku toisi uuden yhteisön ympärille, mutta onhan oma lapsuuden perhe ja suku eri asia ja se satuttaa, vaikka samalla kokeekin tietynlaista helpotusta, kun on päässyt taistelemaan itsenä irti lahkon opeista ja ympyröistä. Tähän tietynlaiseen suruun olen nyt törmännyt ja toivon, että aika tuo tähän helpotusta.

mymmeli kirjoitti:Kiitos nukahtanut kommentistasi ja hyvistä ajatuksistasi! Itse nyt tässä uudessa tilanteessani olen tosiaan törmännyt siihen mainitsemaasi epänormaalin tilanteeseen. Yhteys on, mutta koen olevani ikäänkuin eri leirissä, eri maailmassa ja se tuntuu surulliselta ja ahdistavaltakin vaikka en sinne heidän maailmaansa kaipaakaan. Tällä hetkellä olen sinkku ja toki oma perhe, mies ja miehen suku toisi uuden yhteisön ympärille, mutta onhan oma lapsuuden perhe ja suku eri asia ja se satuttaa, vaikka samalla kokeekin tietynlaista helpotusta, kun on päässyt taistelemaan itsenä irti lahkon opeista ja ympyröistä. Tähän tietynlaiseen suruun olen nyt törmännyt ja toivon, että aika tuo tähän helpotusta.

Eipä mitään
Joo kyllähän se tuo ulkopuolisen tunteen. Koko ajan on eräänlainen muuri välissä. Kuulee muurin yli, mutta ei voi kiivetä katsomaan miten vanhemmilla menee muurin toisella puolella.
Mutta päivä kerrallaan, se on hyvä ohje

Itse koen toisaalta yhtä raskaana sen, että on sukuun yhteys tai sitten sitä ei ole. Tämä vaikeus johtuu juurikin tuosta maailmankuvasta ja eri leirissä elämisestä. Henkisellä puolella siis näen tuon melko samana asiana , että onko perhettä vai ei. Ymmärrän sinua hyvin perheetön, että perheettömyytesi varmasti myös ahdistaakin sinua ja tuntuu raskaalta. Itse olen kokenut asian aivan samoin. Se tuntuu raskaalta. Parempi olisi perhe, joka puhaltaa yhteen hiileen. Nyt itsellä toisaalta sellainen olo, että en halua puhua juurikaan uskonnosta ja ainakin omalta perheeltäni olen saanut käsityksen, että hekään eivät saisi siitä puhua. Se toisaalta helpottaa asiaa, jos he sitten jatkossakin toimivat niin.

mymmeli kirjoitti:Nyt itsellä toisaalta sellainen olo, että en halua puhua juurikaan uskonnosta ja ainakin omalta perheeltäni olen saanut käsityksen, että hekään eivät saisi siitä puhua. Se toisaalta helpottaa asiaa, jos he sitten jatkossakin toimivat niin.

Minkähänasteinen tuollainen helpotus on todellisuudessa, tulee mieleen Virtahepo olohuoneesa -kirja. Asia, joka on ollut merkittävimpiä on vaiettava kuoliaaksi.

Olen kerran lukenut virtahepo olohuoneessa kirjan. Se käsitteli muistaakseni alkoholismia ja muita perheessä vaiettuja salaisuuksia tai häpeän aiheita. Tarkoitin lähinnä sitä, että uskonnosta puhuminen ei varsinaisesti hyödytä kumpaakaan osapuolta. Itsellä se johtuu siitä, että aihe enemmänkin ahdistaa. Toki ei niin paljon ahdista kuin joitakin vuosia sitten. Toisaalta toki tiukka kontrolli ts.puhumattomuus jostain asiasta voi aiheuttaa ahdistusta, ei helpotusta. Olen sukulaisiltani saanut sen käsityksen, että uskonasioista ei saisi jutella.