Ilmestyksen ihmeellinen maailma

Jehovan todistajien oppien lähempää tarkastelua

Valvoja: Moderaattorit

Avatar
Jaakko Ahvenainen
Viestit: 8100
Liittynyt: 28.04.2007 15:41
Paikkakunta: Lieksa

Ilmestyksen ihmeellinen maailma

Viesti Kirjoittaja Jaakko Ahvenainen »

JOHDANTO

Aluksi

On hyvin haastavaa lähteä vertaamaan Jehovan todistajien tulkintaa Ilmestyskirjasta tieteelliseen tekstiin. Ongelmaksi muodostuu tämän yhdysvaltalaisen uskonnollisen liikkeen hyvin omintakeinen, lähinnä fundamentalistinen, tulkinta Raamatusta ja kristinuskosta. Jehovan todistajien teksti ei ole suoraan verrannollinen minkään tieteellisen eksegeettisen tekstin kanssa. Tämä pätee myös Ilmestyskirjaan ja sen useisiin laitoksiin, joista viimeinen painettu on vuodelta 1988 (re-FI) ja johon syyskuussa vuonna 2006 tehtiin korjauksia ja täsmennyksiä leikkaa-liimaa periaatteella, ottaen huomioon uusimmat oppimuutokset.

Jehovan todistajat lähtevät siitä, että vain he yksin omaavat raamatullisen totuuden. Kristikunta on harhautunut alkukristillisyydestä uskossaan, raamatuntulkinnoissaan ja käännöksissään sekä käytännöissään. Sanalla sanoen, kaikessa. Tästä syystä he käyttävät omaa Pyhän Raamatun Uuden maailman käännöksen viitelaitosta (UMK). Tämä käännös tukee Jehovan todistajien omaa oppia sisältäen useita (tahallisia) käännösvirheitä verrattaessa ns. alkuteksteihin. Samoin ”Ilmestyksen suurenmoinen huipentuma on käsillä!” (re-FI) on laadittu yksinomaan Jehovan todistajien näkökulmasta ja heitä varten.

Vaikka koetan laatia jonkinlaista vertailua näiden kahden toisilleen täysin vieraan näkemyksen kanssa, joudun rajaamaan hyvin paljon pois Jehovan todistajien tulkinnasta ja keskittymään ainoastaan joihinkin tulkintoihin ja niihinkin lähinnä kursorisesti. Etenen kuitenkin luku luvulta ja jae jakeelta, jolloin sopivin kohdin voin esittää Jehovan todistajien tulkintaa, kuten he sen ilmaisevat.

Ilmestyskirjassa Jehovan todistajien tulkinta esittää kirjoittajaksi apostoli Johanneksen ja kirjoitusajankohdan päättyneen noin 96 ya (si-FI, s. 263). Kirjoitusajankohta on sinänsä oikea, mutta kirjoittajasta voimme olla toista mieltä. Palaan tähän tuonnempana.. Kirjoitusajankohdaksi ilmoitetaan: ”Kirjoitus päättyi n. 96 ya.” (si-FI s. 263). Tällainen maininta tullee ymmärtää niin, ettei Johannes kirjoittanut kaikkea yhdellä kertaa, vaan erissä, jaksoittain. Tämä havainto on linjassa yleisen tieteellisen näkökulman kanssa.

On kuitenkin syytä kiinnittää hieman huomiota Uuden testamentin kaanonin syntyyn. Päästäkseen tähän ohjeellisten kirjojen kokoelmaan, joka on rinnastettavissa vastaavaan Vanhan testamentin laitokseen, oli kirjojen täytettävä tietyt kriteerit.

Kirjan tuli olla ”yleinen”, siis katolinen, koko kirkolle tarkoitettu. Tämän lisäksi sen tuli olla apostolista alkuperää ja kuulua seurakunnassa julkisesti luettuihin kirjoihin, ollen vapaa harhaopeista. Kehitys kulki siten, että eri alueiden (kaupunkien) kristilliset kirkot toivat siihen oman panoksensa. Tosin näistä kriteereistä jouduttiin yhtenäisyyden vuoksi jossain määrin tinkimään.


Vähä-Aasian osuutena voidaan pitää neljän evankeliumin kaanonia, mitä ennen kukin seurakunta oli käyttänyt yhtä omaa evankeliumiaan. Rooman (läntisen kirkon) ansiona oli rajoittaa kaanonia gnostilaisuuden mukanaan tuomaa ylenmääräistä laajentumista vastaan sekä erityisesti Ilmestyksen puolustamista idän kirkkojen näkökulmaa vastaan. Aleksandrialaiset rajasivat katolisten kirjeiden määrän seitsemään ja Hebrealaiskirjeen mukaanoton.

Johanneksen Ilmestys kuuluu siihen varsin suosittuun myöhäisjuutalaisuuden apokalyptisen kirjallisuuden lajiin ja aikaan, joka alkoi noin 200 eKr päättyen noin 200 jKr. Vaikka varsin monia näistä kirjoituksista tunnetaan, vain kaksi, nimittäin Danielin kirja ja Johanneksen Ilmestys, on päätynyt lopulta Raamatun kaanoniin, joskin moniin muihinkin Raamatun kirjoihin sisältyy apokalyptisia osia, esim. Jesajaan, Hesekieliin, synoptikkoihin ja Paavalin kirjeisiin, jne.

Jehovan todistajat määritelevät termin ”apokalypsis” ensisijaiseksi merkitykseksi verhon poistamisen, paljastamisen ja tällaisena Ilmestys on myös heidän näkemyksenään ymmärrettävä. Se ”paljastaa Jumalan totuuksia, joiden pitäisi kehittää sydämissämme kirkas toivo ja järkkymätön usko” (re-FI s 6).

Tämä on aivan totta, mutta termillä apokalypsis on paljastamisen ohella muitakin merkityksiä: 1) paljastuminen, julki tuleminen, ilmestyminen 2) ilmestys 3) ilmoitus. Kuka Johannekselle ilmestyi ja mitä hänelle ilmoitettiin, selviää tuonnempana.

Aiemmasta (re-FI) sitaatista paljastuu ongelma. Jehovan todistajien kirjallisuuden funktio on eri, mitä tieteellisen tutkimuksen funktio. Jehovan todistajat julistavat, tieteellinen tutkimus toteaa johtopäätökset myös tulkinnassa. Tiede ei julista, mutta antaa edellytykset sille.


Johanneksen Ilmestyksestäkin käytiin kiistaa lähes sen kirjoittamisesta alkaen varsin pitkän aikaa. 300-luvulla enemmistö itäisen kirkon opettajista torjui Ilmestyksen kanonisuuden, Epifaniusta ja Athanasiusta lukuun ottamatta. Sen oikeutuksesta Uuden testamentin kaanoniin riideltiin satoja vuosia. Läntisessä kirkossa Ilmestykseen suhtauduttiin suopeammin ja se kuului alusta alkaen läntisen kirkon ohjeellisten kirjojen joukkoon Uudessa testamentissa ollen hyvin luettu seurakunnissa.

Uuden testamentin kaanon ei syntynyt hetkessä. Ei yhteisestä päätöksestä, vaan vähitellen, käytännön sanelemana, vaikka sen esiasteita löytyy jo 200-luvulta. Ilmestyksen osalta se hyväksyttiin lännessä jo alusta pitäen kanoniseksi, mutta idässä kesti vuoteen 692, jolloin Konstantinopolin kokouksessa ilmestystä koskeva kriittinen asenne virallisesti vahvistettiin. Armenian kirkossa, jonne kristinuskon tiedetään saapuneen 300-luvulla ennen sen virallistamista Roomassa, Ilmestys hyväksyttiin vasta 1100-luvulla. Näin Uuden testamentin kaanon sai nykyisen sisältönsä kristittyjen yhteisenä kanonisena laitoksena.


On lisäksi otettava huomioon, että Ilmestyksestä ja joistakin muista Uuden testamentin kirjoista käytiin varsin kiivastakin keskustelua niin katolisen kirkon kuin luterilaisuuden ja muiden protestanttisten kirkkojen piirissä 1500-luvulla. On tunnettua, että mm. Luther ei pitänyt Ilmestystä kaanoniin kuuluvana, koska siitä hänen mukaansa puuttui Pyhän Hengen innoitus. Kiista jatkui vuoden 1600 vaiheille ja luterilaisuuden piirissä pidempäänkin, mutta se laimeni ajan ollen, lopulta tyrehtyen. Tämän estämättä lukuisat kristillisperäiset tai tästä eriytyneet suuntaukset pitävät Ilmestystä edelleen tuleviin tapahtumiin suuntautuvana totuutena.

Tekijäkysymys

Kuka on kirjoittanut Johanneksen ilmestyksen. Kenelle tämä ilmestys tuli. Tästäkin on kiistelty. Jehovan todistajille on selviö kirjoittajan olleen apostoli Johannes (si-FI s 263). Mitään täysin tyhjentävää vastausta ei voida antaa. Lähinnä kolmea henkilöä voitaneen esittää kirjan kirjoittajaksi. Kysymyksen ratkaisua ei helpottaa se, ettei kirjoittaja ole sen enempää anonyymi kuin pseudonyymikään. Hän kirjoittaa omalla nimellään: Johannes.

Ensinnäkin on arveltu tekijän olevan evankelista Johannes. Toiseksi on esitetty Ilmestyksen kirjoittajaksi, presbyteeri Johannesta, jota pidetään myös Johanneksen kirjeiden kirjoittajana. Kolmas vaihtoehto on meille tuntematon, mutta aikalaisilleen tunnettu, arvovaltainen profeetta tai näkijä Johannes (AUT).

Johannekselainen kirjallisuus Raamatussa on tekijäkysymyksen kannalta hyvin ongelmallinen. Johanneksen evankeliumina ja Johanneksen kirjeinä tunnetut kirjat ovat kielellisesti erittäin hyvää kreikkaa ja sisällöltäänkin hyvin yhteneväisiä. Ilmestys puolestaan poikkeaa edellisistä niin kielellisesti kuin teologisestikin, ettei samasta tai samoista kirjoittajista voi olla kyse. Tähän päätyi jo Aleksandrian piispa Dionysios (247-264).

Jo varhain, 100-luvulta (mm. Justinus Marttyyri, Irenaeus, Tertullianus, ym.), on olemassa yksimielinen traditio aina vuoden 150 tienoille, että Ilmestyksen (Ilm) kirjoittaja on ollut apostoli Johannes (THU, s 16). Tämä on myös re-FI:n näkemys, (emt. s 15). 1.Joh. ei esittele kirjoittajaa, mutta 2. ja 3.Joh. mainitsevat hänet presbyteeriksi, vanhimmaksi. Ottamatta enemmälti kantaa edelliseen, voitaneen puhua profeetta tai näkijä Johanneksesta.

Eusebius (n. 275-339), Kesarean piispa ja tunnettu kirkkohistorioitsija tietää Papiaan, Hierapoliin piispan (mahdollisesti 60-135, yksi varhaisen kirkon tunnetuista johtajista) ja viittaa yhteen tämän kirjoituksista, jossa mainitaan Efesossa eläneen kaksi Johannesta. Muutoin Eusebius pitää Papiasta tomppelina, koska tämä, vastoin Eusebiusta, kannattaa oppia tuhatvuotisvaltakunnasta, joskaan ei kiistä Ilm:n apostolista alkuperää (THU, s 17).

Apostoliset isät eivät käytä Ilmestystä, ei edes Smyrnan piispa Polykarpos, Ignatioksen aikalainen. Ignatioksen, Antiokian piispa (kuoli n 98-117) tiedetään n 110 tienoilla lähettäneen kirjeitä samoihin seurakuntiin kuin Johannes, mutta hän ei liene perehtynyt Ilmestykseen, vaikka se on suurella varmuudella ollut Efeson ja Smyrnan kirjastoissa. Hän ei liioin perustanut näkemyksiään Ilmestykseen (THU, s 17).

Myöskään Didakheen lopussa oleva apokalypsi ei perustu Ilmestykseen (Did. 16). Lähinnä Eusebioksen kautta tiedämme Sardeen piispa Meliton (Marcus Aureliuksen aikalainen) kirjoittaneen nyt kadonneen teoksen ”Johanneksen ilmestyksestä” (HE IV 26:2). Meliton säilyneistä teksteistä ei löydy mainintaa Ilm:n näkijästä, mutta hän mainitsee ainoiksi mahdollisiksi kiristittyjen vainoajiksi Neron ja Dominitaniuksen (HE IV 26:9, THU, s 17).

Eusebius viittaa myös Dionysiokseen (ks. edellä) Aleksandrian piispaan, joka omissa tutkimuksissaan oli tullut (noin 250) kielellisten ja teologisten päätelmien nojalla tulokseen, ettei Johanneksen evankeliumin kirjoittaja voinut olla sama henkilö kuin Johanneksen Ilmestyksen kirjoittaja ja sanoo kuulleensa Efesossa olleen kaksi Johannes-nimisen henkilön hautaa.

Nykyisin monet tutkijat (joskaan eivät kaikki) tukeutuvat tähän kahden Johanneksen teoriaan, joista toinen on näkijä ja toinen kirjoittaja. Vaikka tekijöitä olisikin kaksi, kumpikin heistä ovat olleet tunnettuja kirkon opettajia. Kysymys on edelleen kiistanalainen.

Yhdyn uudempaan tutkimukseen. Mm. Aejmelaeus viittaa tapaan, millä Ilmestys puhuu apostoleista (Ilm. 21:14) (KUS s 387). Olipa ilmestyksen tekijänä yksi tai kaksi, he nauttivat suurta arvostusta Vähä-Aasian seurakunnissa. Ainakin toinen (elleivät molemmat) on juutalaiskristitty, joka omaa seemiläisen ajattelutavan ja on oppinut kansanomaisen kreikan toisena kielenään.

Kirjoituksen ajankohta. tausta ja paikka

Johanneksen ilmestys (Ilm) on saanut nimensä myöhemmin kirjoittajansa mukaan. Se on arveltu mahdollisesti kirjoitetun keisari Domitianuksen (81-96) vainojen jälkeen seuraajansa Nervan (96-98) viimeisenä elinvuotena 97-98 (H. Kraft). Kuitenkin valtaosa tutkijoista pitää sen kirjoittamisajankohtana Domitianuksen vainojen aikaa ja aivan hänen viimeisinä elinvuosinaan, siis noin 95-96 (UT-J). Koska Ilmestyksen teksti antaa ymmärtää vainojen jo alkaneen, mutta ei vielä päättyneen mm. Aejmelaeus sijoittaa tekstin suurella todennäköisyydellä vuoteen 95 (KUS, s 388).


Domitianuksen kristittyihin kohdistuvat vainot alkoivat Roomasta, mutta kohdistuivat voimakkaimmin Vähä-Aasian seurakuntiin 93-96 ja toisten lähteiden mukaan vuodesta 95 alkaen. Niiltä eivät säästyneet edes hänen sukulaisensa. Tästä huolimatta nämä vainot olivat suhteellisen pieniä ja paikallisia myöhempiin kristittyjen vainoihin nähden.

Osasyynä lienee ollut keisarin kasvava epäluulo kaikkea ja kaikkia kohtaan sekä hänen vaatimuksensa kunnioittaa itseään jumalana, mihin kristityt eivät ymmärrettävästi voineet suostua.

Luonnollisesti vainojen alta paettiin kuka minnekin, mutta osa sai surmansa ja osa karkotettiin. Karkotettujen joukossa oli myös Johannes näkijä, joka siirrettiin mahdollisesti vankina Patmoksen saarelle Efeson edustalle Egeian meressä. Patmos tunnetaan vanhastaan karkotus- ja rangaistuspaikka siellä sijaitsevien roomalaisten louhosten vuoksi.

Täällä varsin autiolla ja kallioisella saarella Johannes näki näkynsä. Yleinen, jo vanhan kirkon, käsitys on, että ilmestys kirjoitettiin vainon aikana Patmoksella, mutta jos Kraftin ajoitus pitää, kirjoitettiinko ilmestys mahdollisesti Efesossa? Teksti sinällään näyttäisi antavan tähän mahdollisuuden (GNT, NESTLE). Niin tai näin ilmestyksen tarkoitus jakautuu kahtaalle. Toisaalta rohkaistaan vainon alla eläviä seurakuntia ja sen jäseniä, toisaalta annetaan yksityiskohtainen kokonaisesitys kristillisestä toivosta, minkä täyttymys koittaa pian, kirjeen saajien elinaikana.

Miten Johanneksen ilmestystä tulisi selittää

Kysymys on siinä merkityksessä oleellisen tärkeä, että Ilmestystä on selitetty monista eri lähtökohdista käsin ja selitetään edelleen. Näin on ollut jo toiselta vuosisadalta lähtien. Karkeasti ottaen jako voidaan tehdä kahteen: kirjaimelliseen ja vertauskuvalliseen. Näistä ensin mainittua voidaan sanoa kiliastiseksi, jossa tuleva tuhatvuotinen valtakunta on absoluuttinen totuus, minkä jälkimmäiset hylkäsivät.

Voimme lisäksi löytää tulkinnan kolme päälinjaa ja niiden sisältä vielä täsmennyksiä, joita käsittelemme erikseen. 1. Selvästi virheelliset tai yksipuoliset. 2. Oikeutetut ja 3. Täydentävät.


Selvästi virheellisiksi ja yksipuolisiksi osoittautuvat: historisoiva ja uskonnonhistoriallinen lähtökohta, mitä mm. Jehovan todistajien tulkinta on (re-FI).

Historisoiva tulkintatapa edellyttää niin kirkko- kuin maailmanhistoriallisesti Johanneksen ennustaneen kaukaiseen tulevaisuuteen ulottuvat tapahtumat. Nämä ovat todennettavissa
ihmiskunnan historiasta. Tällainen tulkinta on mielivaltainen ja sen nimissä milloin kukakin on saanut pedon tai antikristuksen osan.


Lisäksi tulkintaa on ollut jatkuvasti korjattava, koska aiemmat tulkinnat eivät ole pitäneen paikkaansa. Näin se on osoittanut oman mahdottomuutensa. Lisäksi Johanneksen oma ilmoitus, siitä että hän kertoo, mitä pian on tapahtuva, kumoaa koko teorian.

Ilmestystä on tulkittu myös puhtaasti ajattomana kirjallisena tuotteena, hieman samaan tapaan kuin antiikin kirjailijoita, mitä se ei ole. Päinvastoin: ilmestys on huolellisesti harkitun työn tulos. Kirjoittaja on tuntenut ja käyttänyt runsaasti apokalyptista ja muutakin kirjallisuutta, mistä tunnusmerkkeinä ovat lukuisat lainaukset näistä teksteistä.

Hyvin yksipuolinen on sellainen uskontohistoriallinen tulkinta, joka johtaa ilmestyksen käsitteistön hellenistisistä tai muista pakanallisista lähteistä vastoin sitä tosiseikkaa, että kirjoittaja on todella perustanut teoksensa näkemiinsä näkyihin ja aikansa kysymyksiin.

Vastoin edellisiä oikeutetuksi voidaan katsoa se puhtaasti Vanhan- ja Uuden testamentin perinteestä nouseva tulkintatapa, joka ankkuroituu Vanhan testamentin juutalaiseen ja myöhempään varhaiskristilliseen apokalyptiseen kirjallisuuteen ja tämän tradition pohjalta tekee tulkintansa.

On tietenkin totta, että menetelmälliseltä kannalta niin uskontohistoriallinen kuin traditioonkin pohjaava tulkintatapa ovat samanarvoiset, mutta nykytutkimuksen perusteella on havaittu yhä pitävämmin, että uskontohistorialliset rinnastukset ovat ilmestyksen selityksessä harvinaisia poikkeuksia.


Kaikkein oleellisimpaan riittää Jesajan, Danielin, Hesekielin ja Psalmienkirjojen tunteminen, tässä järjestyksessä, sillä juuri näitä Ilmestys eniten enemmän tai vähemmän vapaasti siteeraa. Kenties voisimme lisätä vielä Sakarjan kirjan loppuosan. On laskettu kirjan 405 jakeesta 278 sisältävän mainittuja lainauksia (Giertz).

Aikahistoriallista tulkintatapaa on niin ikään oikeutettu ja sen avulla voidaan koko ilmestys selittää. Ei ole epäilystä siitä etteikö kirja olisi kirjoitettu yhtä todellisissa oloissa ja tiettynä ajankohtana, kuin vaikkapa Paavalin kirjeet. Sekin, keille ilmestys on erityisesti osoitettu, on selviö: seitsemälle nimeltä mainitulle Vähä-Aasian seurakunnalle, vieläpä määrätyissä olosuhteissa. Tästä käsin avautuvat monet ongelmallisiksi koetut ilmestyksen kohdat.

Aikahistoriallinen tulkintatapa traditiohistorialliseen liitettynäkin tarvitsee täydennyksekseen vielä yhden näkökulman: eskatologisen. Ilmestyksen tähtäyspiste on todellakin viimeisissä tapahtumissa, eikä tätä sovi unohtaa. Nämä tapahtumat ovat vielä edessäpäin tulevaisuudessa. Viittaukset Rooman valtakuntaan ja sen toisinaan teofanisina (kuten Domitianus) itseään pitäviin keisareihin tai koettuihin kristittyjen vainoihin ei vielä riitä.

Monet, ankaratkin, vainot jäivät lopulta alueellisesti varsin rajoitetuiksi. Eskatologinen tulkintatapa edellyttää sanoman avautumista kaiken lopusta käsin. Antikristuksen mysteeri ei ole vielä täysin avautunut, vaikka salaisuuden verhoa jo hieman raotetaan. Sama koskee monia muitakin ilmestyksen mysteereitä. Joitakin tunnusmerkkejä tiedämme, mutta itse kohde on vielä kuin usvaverhon takana.

Luonnollisesti voimme kysyä, onko ilmestys sittenkään kirjoitettu muille kuin oman aikansa tietyille ihmisille, jolloin eskatologiasta lähtevä tulkinta menettää merkitystään.

Kirjoittajan huomautus

On heti todettava, että minulla on koko ajan ollut vaikeus Ilmestyksestä kirjoitettuja tulkintoja referoidessani. Giertzin koen jossakin määrin ”pinnalliseksi”, mitä vastoin taas Nikolainen on tieteellistä eksegeettistä tekstiä ja pureutuu syvemmälle, mutta SUTS varhaisempana laitoksena perustuu vanhempaan materiaaliin seuraten pohjatekstinä olevaa KR33/38 käännöstä, kuten myös Giertz.

AUT puolestaan pohjaa Nikolaisen aiempaan SUTS tekstiin, mutta seuraa raamatunkäännöskomitean (RKK) ehdotusta, jolloin pohjatekstiksi sopisi KR92. Lisäksi AUT sisältää uudempaa tulkintaa, joista ennen muuta Heirich Kraftin kommentaari (Die Offenbarung des Johannes, Tübingen 1974) sisältää uusia raikkaita tulkintoja ja joita Nikolainen mieluusti seurailee.

Kraftin lisäksi olen sisällyttänyt tekstiin toisiakin eksegeetikkoja, joihin Nikolainen on viitannut, vaikka en itse olekaan voinut näihin tutustua. Tämä siksi, että lukija halutessaan voisi perehtyä niihin ja näin täsmentää eksegeesistä saamaansa käsitystä.

Giertzin teksti on rehevää ja kansanomaista, jossain suhteessa evankelioivaa. SUTS puolestaan on tieteellisen kuivahko, mutta ”nikolaiseen” tapaan leikittelee mielellään sanoilla ja sanonnoilla. AUT on kansanomaisemmin kirjoitettu, mutta ei tingi tieteellisyydestään. On kolmaskin varteenotettava kommentaari, nimittäin prof. Jukka Thurénin, mikä tieteellisyyden osalta on rinnastettavissa Nikolaisen AUT kommentaariin. Thurénin kommentaari selittää Ilmestystä hieman toisesta näkökulmasta ja osin yksityiskohtaisemmin, mitä AUT.

Jehovan todistajien ”Ilmestyksen suurenmoinen huipentuma on käsillä!” on aivan omassa kategoriassaan selittäessään Johanneksen ilmestystä uskontokunnan omista lähtökohdista käsin, eikä se ole verrattavissa millään muotoa mihinkään muuhun kommentaariin. Osa tekstistä on kuranttia, suurin osa Jehovan todistajien opetusta. Lisäksi se käyttää Jehovan todistajien UM viitelaitoksen käännöstä, mikä puoltaa yhteisön tulkintaa ja lisää tekstiin tarpeettomia apusanoja. Apusanojen lisääminen ei sinänsä ole poissuljettavaa, mikäli niillä saavutetaan käännettävän tekstin ymmärrettävyys.

Olen ratkaissut asian näin: pääasiallisesti seuraan ”tieteellisempää” SUTS:tä, mutta tarvittaessa täydennän tai jopa korvaan sen joiltakin osin AUT:lla ja THU:lla. Giertziä seuraillen, kuten muutakin oheismateriaalia, jonka olen lähdeaineistossa luetellut. GNT:n ja NESTLE:n tekstien ohella olen käyttänyt interlineaarisia Erasmus Rotterdamilaisen Textus receptusta (UTS), ja Jehovan todistajien int-E:tä,missä tekstipohjana on Westcott & Hort, lähinnä tilanteissa, joissa GNT ja NESTLE eivät minulle ole riittävässä määrin avautuneet, pahoittelen oppimattomuuttani. UTS:n rivienvälinen teksti on suomeksi, int-E:n englanniksi.

Samalla kuitenkin avaan tilaa niille lukijoille, joiden tieto ja ymmärrys ovat minua parempia ja sallin mielelläni heidän kommentointinsa tähän perin vaikeaan tekstiin.

Väliotsikot olen ottanut suoraan KR92 käännöksestä tai SUTS:stä, mikäli se on ollut mahdollista, vaikka muutoin seurailenkin KR33/38 käännöstä, koska se käännösperiaatteiltaan tulee lähemmäs Jehovan todistajien käyttämää UMK:stä (Pyhän Raamatun Uuden maailman käännöksen viitelaitos).

Joissain kohdin olen käyttänyt tarkoituksellisesti toistoja lukijan eduksi niin, ettei hänen välttämättä tarvitse hakea jollekin yksityiskohdalle merkitystä muualta tekstistä.


Tämä referointini on ainoastaan yksi näkökulma Johanneksen ilmestyksenä tunnettuun Uuden testamentin kirjaan, ei mitään enempää. Lukijan on suotavaa katsoa tekstikohdat Raamatustaan. En ole liittänyt niitä tähän tekstin lyhentämiseksi.

Käytetty kirjallisuus ja lyhenteet ovat (tai tulevat olemaan, mikäli keskustelusta jotain tulee):

Kirkkoraamatun tekstilaitokset KR 1933/38 ja KR92
Jehovan todistajat, Pyhä Raamattu Uuden maailman käännös (viitelaitos), 2008 (UMK)
Luther Martin, Das Neue Testament, Göln 1867
Danske Bibelen 1931/48
Norske Bibelen 1930
Svenska Bibeln 1917
LXX viittaa Vanhan testamentin kreikkalaiseen septuaginta-käännökseen
Aejmelaeus: Kristinuskon synty, Hämeenlinna 2007 (KUS)
Aland, ym The Greek New Testament, 3:th Edition, 1975 (GNT)
Jehovan todistajat: Ilmestyksen suurenmoinen huipentuma on käsillä!, Vantaa 1988, myöhempine lisäyksineen (re-FI)
Jehovan todistajat: The Kindom Interlinear Translation of the Geek Scriptures, Brasil, 1985 edition (int-E)
Jehovan todistajat: “Koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä ja hyödyllinen”, Vantaa 1991 (si-FI)
Etiopialainen Eenokin kirja Ortokirja, Joensuu 1982 (EEK)
Giertz: Johanneksen ilmestys, Pieksämäki 1986
Gilbrant, ym (toim.) Novum, Uusi testamentti selityksin, osat 4 ja 5, Hämeenlinna 1983 –84 (UTS)
Gyllenberg: Uuden testamentin kreikkalais-suomalainen sanakirja, Keuruu 1978
Gyllenberg: Uuden testamentin johdanto-oppi, Helsinki 1969 (UT-J)
Holm-Nielsen, Noack, Achen (toim.) Raamattu ja sen kulttuurihistoria, osat VIII-IX, Keuruu 1972 –73 (RKH)
Justinos Marttyyri: Apologiat Dialogi Tryfonin kanssa (Matti Myllykoski, toim.), Tampere 2008
Kirkkokäsikirja I-II, 2. painos, Pieksämäki 2005
Koskenniemi (suom.): Apostoliset isät, Rauma 1975,
josta lyhenteet: Ign.ef = Ignatioksen kirje efesolaisille
Ign.mag. = Ignatioksen kirje magnesialaisille
Pol.mart = Polykarpoksen marttyyrio
Did. = Apostolien opetus (Didakhee)
Barn. = Barnabaan kirje
Koskinen-Lehtinen-Riikkinen Ilmestyskirja, Kirjapaja, Jyväskylä 1999 (ILMESTYS)
Liljeqvist: Uuden testamentin sanakirja kreikka-suomi, Helsinki 2007 (UTS)
Luther Martti: Valitut teokset I-III (toim. Lennart Pinomaa), Porvoo 1958-1959
Nestle-Aland, Novum testamentum greace, 27th revised edition, 2007 (NESTLE)
Nikolainen: Raamatun synty ja sisällys, Porvoo 1967
Nikolainen: Uuden testamentin tulkinta ja tutkimus, Porvoo 1971 (UTT)
Nikolainen: Johanneksen ilmestys, Suomalainen Uuden testamentin selitys, osa XII, Hämeenlinna 1972 (SUTS)
Nikolainen: Johanneksen ilmestys, Avaa Uusi testamenttisi, osa 12, Jyväskylä 1988 (AUT)
Plinus nuoremman kirjeita Trajanuksen ajan Roomasta, käännös ja toimitus Tuulikki Elo ja Heikki Laakkonen, 2005
Saarisalo, Koilo (toim.) Iso Raamatun tietosanakirja, osat 1-3, Kuopio 1972 –75
Teinonen Seppo A: Teologian sanakirja, Pieksämäki 1975
Thurén Jukka: Johanneksen ilmestys, Jyväskylä 2009 (THU)
Vanhan testamentin apokryfikirjat, 2. korjattu painos, Helsinki 2010 (VT:n Apokr)

Internet lähteet:
http://www.theologica.fi/plinepist1096.html (PLIN)
http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible
http://www.apokryfikirjat.com/eenok1.htm
Avatar
Jaakko Ahvenainen
Viestit: 8100
Liittynyt: 28.04.2007 15:41
Paikkakunta: Lieksa

Re: Ilmestyksen ihmeellinen maailma

Viesti Kirjoittaja Jaakko Ahvenainen »

JOHANNEKSEN ILMESTYS, LUKU 1

Alkutervehdys, jakeet 1-3

Muodostavat kirjan lyhyen, mutta sisällöllisesti runsaan johdannon. Alkutekstin (GNT, NOVUM) mukaan kyse ei ole Johanneksen ilmestyksestä, vaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyksestä, jonka hän sai Jumalalta ja sanansaattajansa (kreikan αγγελος, angelos = enkeli, sanansaattaja, lähetti) kautta toimitti palvelijalleen Johannekselle (tai orjalleen, kuten sana δουλος, duulos myös voidaan kääntää) edelleen toimitettavaksi. Käytän mieluiten sanaa ”palvelija”, koska käsitteellä ”orja” on tunnetusti huono kaiku, joski Jehovan todistajat käyttävät mieluusti orja-käsitettä.

Nikolainen (AUT) lähtee liikkeelle sanasta αποκαλυψις, apokalypsis, ilmestys, kuten myös re-FI, jolla Johanneksen ilmestys (Ilm) alkaa selittäen ensin sen historiaa. Alkuaan sanalla on tarkoitettu jonkin kätketyn asian, myös salaisuuden ilmaisemista, mutta sittemmin sille on tullut myös uskonnollisia merkityksiä.

”Apokalypsis” merkitsee Paavalille annettua erityistä ilmoitusta (Gal 2:1) ja Jumalan pelastussuunnitelmaa koskevan ”salaisuuden” paljastamista (Ef 3:3) tai paruusiaa, Kristuksen toista tulemista (1 Kor 1:7 ja 1 Pt 1:7).
Tähän yhteyteen sopii kerrata Liljeqvistin (UTS) antamat merkitykset: ensisijaisena paljastaminen 1) paljastuminen, julki tuleminen, ilmestyminen – Room 8:19, 2) ilmestys – Ilm. 1:1, 3) ilmoitus –Gal 1:12, kata apokalypsin mysteriuu: ilmoitetun salaisuuden mukaan – Room 16:25 [apokalypto]. Vrt. epifaneia. Termi apokalypsis esiintyy UT:ssa (kreikkalaisissa kirjoituksissa) 18 kertaa.

re-FI termiä apokalypsis selittäessään tyytyy ainoastaan sen perusmerkitykseen ja muutoinkin kertoo teoksensa sisällöstä tekstiruudussa: ”Tässä julkaisussa olevia selityksiä ei väitetä erehtymättömiksi. - - Samalla me kuitenkin lujasti uskomme, että tässä esitetyt selitykset ovat sopusoinnussa koko Raamatun kansa” (re-FI, s 9).

Nikolainen kiinnittää huomiota myös suomenkielen rikkauteen. ”Apokalypsis” käännetään asiayhteydestään riippuen joko ”ilmestykseksi” tai ”ilmoitukseksi” vastoin monia muita kieliä (vrt. revelatio, revelation, Offenbarung, uppenbarelse, jotka eivät tätä eroa tee). Ilmestys on profetiaa, ilmoitus Jumalan sanaan perustuva Raamatun totuus.

Ilm aloituksen perustana on Danielin kirja, kuten moni muukin vapaamuotoinen sitaatti: ”On Jumala taivaassa; hän paljastaa salaisuudet ja ilmoittaa … mitä on tapahtuva aikojen lopussa” ( Dan 2:28). Tämän profetian (ilmestyksen) Johanneksen tuli ilmoittaa kanssapalvelijoilleen, koska se, mitä profetia koskee tapahtuu pian, näkijän elinaikana.


Näin Johannes (Ilmestyksen lopullinen kirjoittaja) korostaa Jeesuksen Kristuksen ilmestyksen takana, sen aloitteentekijänä ja antajana, olevan itse Jumala. Tässä hän seuraa hyvin raamatullisen ja juutalaisen ilmestyskirjallisuuden traditioita.

Johanneksen erityinen korostus mainittakoon tässä yhteydessä: Jakeista 1:10-20 ilmenee, että Jeesus Kristus itse ilmestyy Johannekselle, mutta myös siten, että enkeli toimii välittäjänä ja selittäjänä. Näin syntyy ketju: Jumala – Jeesus Kristus – enkeli(t) – Johannes, mikä painottaa ”ilmestyksen” merkitystä (AUT).

Tässä kohdin nousee mieleen Jehovan todistajien opetus: Jehova antaa ilmoituksen, jonka Jeesus, pyhän hengen kautta välittää kollektiiviselle palvelijalleen, Uskolliselle ja ymmärtäväiselle orjalle edelleen kaikkiin Jehovan todistajien seurakuntiin jaettavaksi jumalallisena ohjeistuksena. Jehovan todistajien oppi ei tunne kolminaisuutta, joten pyhä henki persoonattomana voimana tulee kirjoittaa pienin alkukiejaimin.


Se, mitä Johannes näkee, ei kuulu ainoastaan nimetyille Vähä-Aasian seurakunnille, vaan koko kirkolle silloin ja nyt. Johannes on jumalallisen ilmoituksen välittäjä (myös Giertz). Tällä samalla näkökannalla ovat hyvin monet selittäjät. Ajattelen kuitenkin Johanneksen kirjoittaneen Ilmestyksen lähinnä omille aikalaisilleen nimetyissä seurakunnissa.

Seuraavaksi kiinnitämme huomion termiin ”palvelijat”. Keitä ovat nämä ”Jumalan palvelijat”! Tulkintamahdollisuuksia on kaksi. Jo Vanha testamentti (VT) antaa profeetoille tämän kunnianimen, mutta toisaalta kuka tahansa kristitty on ”Jumalan palvelija”. Tulkittiinpa kummin tahansa, ei kovin suuria merkitse: onhan Ilmestys osoitettu koko kristikunnalle Vähässä-Aasiassa (AUT Kraftiin viitaten).

Johannes edellyttää kirjan luettavan ääneen kaikissa sen saaneista seurakunnista. E. Lohsen mukaan nämä lukijat olivat Johanneksen kollegoja, seurakuntaprofeettoja, joita pidettiin suuressa arvossa, olihan kristillinen kirkko rakennettu apostolien ja profeettojen perustalle, kuten Giertz mainitsee (Ef 2:20). Ellei taas seurakuntaprofeetoilla ole ollut mitään erityistä välittäjän tehtävää, tulee kyseeseen kuka tahansa seurakunnan jäsenistä, jolle lukutehtävä jumalanpalveluksessa annettiin.


Myöskään Paavalin kirjeissä ei ole mitään erityismainintaa siitä, kuka tekstinlukijana toimi. Sinänsä makariat (autuaaksijulistamiset) ovat tyypillisiä Ilmestyksen kielelle. Esikuva löytyy Psalmeista. Niiden tehtävä on korostaa pelastusta Jumalan lahjana. (AUT, Kraftiin viitaten).

Kraftin näkemykseen on helppo yhtyä, sillä Johanneksen aikaan ei ollut vielä olemassa seurakunnissa erityistä lukijan tehtävää, joka myöhemmin annettiin papistolle (SUTS). Tämän hetkinen käytäntö Suomen evl. kirkossa on palautettu lähelle Johanneksen aikaista tilannetta. Evankeliumitekstin lukee liturgi (pappi, joka johtaa jumalanpalvelusta) tai diakoni, muut tekstit voi lukea maallikko (Kirkkokäsikirja I-II, s 11).

Tässä nimenomaisessa merkityksessä myös Jeesus käytti makarismeja, autuaaksi ylistämisiä / julistamisia (esim. Matt 5:1-12). Luku seitsemän on Ilmestykselle hyvin oleellisen ja esiintyy useimmissa merkityksissä, ei ainoastaan yhdessä. Niinpä makarismejakin löytyy tämä määrä (1:3, 14:13, 16:15, 19:9, 20:6, 22:7, 24:14).


Tärkeintä on kuitenkin kiinnittää huomio ennussanoihin, profetioihin. Niiden oikealla tavalla kuuleminen on erityisen huomion arvoista. Sekin on autuasta, koska sanat ovat Jumalan ja Kristuksen ja ne Johannes saamansa tehtävän mukaan välittää edelleen todellisena Jumalan sanana valituille seurakunnille.

On huomattava, että koko Ilmestyksen ydin lausutaan näissä kolmessa lyhyessä jakeessa kahdesti: ”mitä pian on tapahtuva” ja ” sillä hetki on lähellä” (KR92). Paino on sanoilla ”pian” ja ”lähellä”, re-FI:ssä ”täytyy” ja ”pian” (re-FI, s 15). Samalla nämä sanonnat osoittavat kolmannen kristillisen sukupolven kiihkeää Kristuksen paluun odotusta vainon keskellä, samaa mitä Daniel myös edellyttää omana aikanaan (n 160 eKr), mutta sillä erotuksella, että Johannes puhuu tässä ja nyt, kun taas Daniel sitoo kertomuksensa menneeseen aikaan. Daniel tarkoittaa tässä Danielin kirjaa.

Jehovan todistajat liittyvät tähän kiihkeiden Jeesuksen paluun odottajiin lukuisine lopun ajan toteutumattomine ennustuksineen, aiheuttaen lukuisille tämän odottajille suunnattomia vahinkoja ja harmeja (KUS, s 339).

Termistä ”todistus” (martyria) Nikolainen (AUT) huomauttaa, ettei se vielä tässä yhteydessä tarkoita ”veritodistajan”, marttyyrin, antamaa todistusta, sillä kyseessä on todistus Jeesuksen kärsimyksestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta (viitaten Kraftiin), mutta juuri tämän antamansa tunnustuksen vuoksi Johannes joutuu vainon kohteeksi.

Nikolainen, Giertz ja Thurén (etenkin Thurén) lähtevät siitä, että kyseessä on aikojen loppu ja sillä on tulevaisuuteen tähtäävä aspekti. Nuoremmat tutkijat katsovat Ilm:n aikaansa sidotuksi. Oma lukunsa ovat reformaatikot, kuten Luther, joka pyyhkäisee koko Ilm:n pois tyhjänpäiväisenä roskalukemistona, mutta ei silti halua sitoa ketään näkemykseensä (Luther: Valitut teokset II, s 41).
Avatar
Jaakko Ahvenainen
Viestit: 8100
Liittynyt: 28.04.2007 15:41
Paikkakunta: Lieksa

Re: Ilmestyksen ihmeellinen maailma

Viesti Kirjoittaja Jaakko Ahvenainen »

Tervehdys, jakeet 4-8

Jae 4 Aloituksen jälkeen Ilm jatkuu normaalin alkukristillisen kirjeen tavoin, joskin sitä vapaasti muotoillen, mainiten lähettäjän, vastaanottajan ja ylistyksenluonteisen toivotuksen (vert. Paavali). Tässä on nähty alkuseurakunnan jumalanpalvelusliturgian aloituskaava: introitus (johdanto) jakeet 4-6, profetia jae 7, raamatullinen lukukappale jae 8 (SUTS Lohmeyeriin viitaten, THU, s 32).

Tämä muoto vahvistuu vielä seuraavissa jaejaksoissa (perikoopeissa), joissa jokainen kirjeen vastaanottajaseurakunta saa oman saatteensa. Kirjeen muotoon saatettu teos ei ole ainoastaan tyyliä tai sen luonnetta koskeva, vaan sisältää asiallisen merkityksen (AUT).

Kraftiin viitaten Nikolainen toteaa, että seurakunta vastaanottaessaan jonkin yksityishenkilön nimissä lähetetyn kirjeen, vastaanottaja samalla tunnustaa tämän kirkollisen auktoriteetin. Ilm:n kirjemäinen alku ja loppu sekä siihen liitetyt saatteet kertovat kirjan kokonaisuudessaan seurakuntia velvoittavasta Jumalan ilmoituksesta. Ilm kirjoittajasta tai tekijöistä on mainittu johdannon yhteydessä, joten tätä ei tarvinne toistaa (AUT).

Esille on kuitenkin tuotava Giertzin selitys jakeille 4-5. ”Jumala on hän, ’joka on ja joka oli ja joka tuleva on’. Juutalaiset voivat puhua hänestä joka oli ja on ja on oleva. Johannes sanoo, että hän on tuleva. Jumalan työ ei ole päättynyt. Hän on vielä tekevä, toimiva ja ilmoittava tärkeitä asioita, ja siitä tämäkin ilmestys puhuu, samoin THU, s 33.

Johannes on tässä ilmaissut yhdellä ainoalla sanalla erään kristinuskolle oleellisen asian. Jumala ei ole vain Iankaikkinen, joka pysyy. Hän on elävä Jumala, joka toimii ja tarttuu asioihin ja jolla on vielä varastossaan suuria tekoja. Siksi tervehdys tulee myös Jeesukselta Kristukselta, joka on ollut ja on ja tulee olemaan Jumalan välikappale ja ilmoituksen tuoja”. Tämä Giertzin evankelioiva näkökulma on sinänsä mielenkiintoinen, joskaan ei erityisemmin tieteellinen.

Nikolaisen (AUT) tulkinta poikkeaa edellisestä viitaten Johanneksen omaperäiseen tulkintaan kolmiyhteisestä Jumalasta. Tähän Johannes ei suoraan viittaa, vaan lähtee ikiaikaisesta Jumalasta – siis Jumalasta Isänä, mikä esiintyy jo 2. Moos 3:14 Septuaginta-käännöksessä. Edelleen kreikkalainen filosofia tunsi Jumalan ”joka on”.

Tästä Nikolainen päättelee Johanneksen (kirjoittajan) muodostaneen Jumalasta oman määreensä suhteessa menneeseen ja tulevaan aikaan. Johannes kirjoitti siis tietoisesti vastoin kreikan kielen kielioppia määreen ”joka oli”, koska imperfektimuodolla ei ole partisiippia, joka on sekä preesens- että futuurimuodoilla. Johanneksen olisi tullut käyttää perfektin partisiippia, mutta silloin olisi syntynyt vaikutelma, että Jumala on ollut olemassa. Tämä puolestaan on raamatullisen ”Jumalan” muuttumattomuutta ja pysyvyyttä vastaan.

Sama syy on sen taustalla, miksi Johannes ei käyttänyt tulevasta ajasta puhuessaan olla-verbin futuuria: eihän Jumala ole se joka on oleva tai tulee olemaan. Tämän sijasta voidaan puhua Jumalasta, joka ”on tuleva”. Tämä ”tuleminen” on yhteydessä Jeesuksen Kristuksen tulemukseen, eli Jumala tulee tulevaisuudessakin puuttumaan ihmisten kohtaloon. Hän on kaikkien aikojen hallitsija, niin menneisyyden, nykyisyyden kuin tulevaisuudenkin. re-FI:n tulkinta koskee tässä ainoastaan Jehovan todistajia. UMK kääntää jakeen 4 hieman epätarkasti näiltä osin: ”Häneltä, joka on ja joka oli ja joka tulee”, kun pitää kääntää ”on tuleva” (NOVUM), tarkoittaen Jumalaa.

Tässä yhteydessä on mainittava Thurénin näkemys. On ihmetelty usein Jeesuksen ns. ”minä olen” (ego eimi) –lauseita Johanneksen evankeliumissa ja miten ne viittaavat Jumalaan. Ilm 1:4:ssä lausetta ”häneltä, joka on, joka oli ja joka tuleva on” tulee katsoa 2.Moos 3:14 vasten, joka selittää JAHVE –nimeä lauseella ”Minä olen se joka olen”, lyhyemmin ”Minä olen”. LXX kääntää tämän ”ho on”, oleva, hän joka on (THU, s 33, LXX).

Rabbiinisessa pohdinnassa olla (eimi) verbin muotoja ja merkityksiä on tutkittu paljon nimenomaan ”Pyhän nimen” näkökulmasta. Hellenismin aikaan (323 eKr. - 30 eKr) painotettiin, että Jahve on yksi ja sama ennen nyt ja tulevaisuudessa (5.Moos 32:39, Kristuksesta Hepr. 13:8). Ilm:ssa partisiipin ”ho esomenos” – ”hän joka on oleva” paikalla on” ho erkhomenos” – ”hän joka on tuleva”, ei siis tulee (NESTLE, THU, s 33, UMK).

Näin palataan ajatukseen, mikä VT:ssa (heprealais-aramealaisissa kirjoituksissa) esitetään Jahven lausumattomasta nimestä. Tästä syystä rabbit olivat valmiit syyttämään Jeesusta Jumalan pilkasta, mikä ansaitsi kuoleman (Joh. 10:33).

On silti huomautettava nuorempien tutkijoitten todenneen Johanneksen kirjoittaneen omalle ajalleen, ei epämääräiseen tulevaisuuteen (KUS).

Kaikki edellä esitetty saattaa vaikuttaa ”saivartelulta”, mutta sitä se ei suinkaan ole. Riippuen perustelujen lähtökohdista ja tulkinnan päämäärästä sekä oletetusta kohderyhmästä, voidaan päätyä näinkin eriäviltä näyttäviin näkökantoihin, vaikka lopputulema on lähes sama (vrt. Giertz / SUTS / re-FI).

Määrittelemme seuraavaksi sen Rooman Aasian maakunnan ja historian, jota Ilm:n vaino koskee. Alue on varsin suppea. Karkeasti ottaen, jos vedämme suoran viivan Kyproksen länsikärjestä Istanbuliin, jää Ilmestyksen alue sen sisään rajoittuen lännessä Egeianmereen.

Tämä ”Aasian-maakunta” liitettiin Roomaan 129 eKr. Pergamon kuninkaan Attalos
kolmannen testamentattua vuonna 27 eKr sen Roomalle. Siitä tuli senaatin alainen provinssi keskuspaikkanaan Efeson kaupunki, joskin prokonsulin asuinpaikkana oli Pergamo (AUT).

Pysyäksemme jakeessa 4 on vielä tarkkailtava lukua seitsemän lähemmin. Luku 7 on täydellisyyden ja kokonaisuuden pyhä luku, siis Jumalan luku. Se, että seitsemän henkeä valtaistuimen edessä on sijoitettu Jumalan ja Kristuksen väliin ilmentävät Nikolaisen (SUTS) mukaan kolminaisuutta, sen kolmatta persoonaa. Tätä voidaan pitää Nikolaisen näkemyksenä, sillä kysymyksestä kolminaisuudesta ei tuolloin edes keskusteltu. Tällaisen tulkinnan re-FI luonnollisesti kieltää. Jehovan todistajat eivät tunnusta kolminaisuutta. Tähän ei ole syytä puuttua enemmälti, koska se ei kuulu Ilm:n varsinaiseen aihepiiriin.

Eräät tutkijat ovat käsittäneet tämän kohdan niin, että kyseessä olisi babylonialaisen tähtiuskon muuntumisesta juutalaiseksi enkeliopiksi. Tämä uskontohistoriallinen selitys edellyttäisi, että Babylonian seitsemästä planeettajumalasta olisi juutalaisuudessa tullut seitsemän ylienkeliä. Ajatuksena tämä ei ole mahdoton.

Perusteluitakin näyttäisi löytyvän: Ilm 3:1 rinnastetaan Jumalan seitsemän henkeä ja ne seitsemän tähteä. Samoin Ilm 4:1 rinnastetaan seitsemän tulisoihtua kuvaamaan niitä seitsemää Jumalan henkeä. Vielä enkeleihin voisi viitata 5:6, koska sen mukaan seitsemän henkeä on lähetetty kaikkeen maailmaan. Seitsemän on usein toistuva luku Ilm:ssa, näin myös re-FI, missä seitsemän tähteä edustavat seurakuntien valvojia (koordinaattoreita). Seitsemää voidaan pitää Ilmestyksen tunnuslukuna.

Jo johdannossa käsittelimme tämänkaltaisten kysymysten ratkaisumahdollisuuksia. Uskontohistoriallinen tulkinta jäi kategoriaan: virheelliset tai yksipuoliset. Näin ollen johdonmukainen tulkinta edellyttää tässä tarkoitettavan pyhää täyteyttä, eli sitä Pyhää Henkeä, joka vaikuttaa koko kristikunnassa, joita seitsemän seurakuntaa edustavat ja re-FI:ssä tarkoittavat ainoastaan Jehovan todistajia (re-FI s, 18).

Nikolainen lisää, että se traditiohistoriallinen tulkinta, joka johtaa seitsenkertaisen hengen Jes 11:2:sta nimenomaisesti septuagintan pohjalta (koska vasta se luettelee messiaan seitsemännenkin hengen), on tarkoituksellisesti haettu (SUTS), eikä tule kysymykseen.

Jae 5 Kristilliseksi tervehdyssanat tekee erityisesti jakeen 5 Jeesusta koskeva osa kolmine hänelle annettuine määreineen. Ensin yhdistettiin joko Jumala ja Kristus (Isä ja Poika) tai Kristus ja Henki. Vasta vähitellen vakiintui muoto, jonka tapaamme esim. Mt 28:19 lähetyskäskyssä. Jeesus saa Ilm:ssa myös kolme attribuuttia (AUT).

Jeesus on ”luotettava todistaja”, ”esikoinen kuolleista nousseista” ja ”maailman kaikkeuden hallitsija”, mikä sisältää apostolisen uskontunnustuksen toisen kappaleen ytimen. Mainitut määreet on saatu Psalmista 89, jonka jo juutalainen synagooga on tulkinnut messiaaniseksi. Ei myöskään ole tuntematonta, että rabbit nimittivät messiasta esikoiseksi (SUTS).

Mainintaan ”luotettava todistaja” sisältyy, että koko Ilm on sisällöltään ”Jeesuksen Kristuksen todistusta”, minkä hän on saanut Jumalalta ja nyt sanansaattajansa kautta ilmoittaa Joh:lle seurakuntiin saatettavaksi THU, s 35).

Luotettava on samalla uskollinen. ”Todistaja” on jo VT:n profeettojen määre. Näin kärsimyksen ajatus esiintyy sanavalinnankin kautta. Kristillisessä julistuksessa todistus kohdistuu juuri Jeesuksen ylösnousemukseen. Hän on ”kuolleista herätettyjen esikoinen” (1 Kor 15:20, 23). Tällaisenaan tämä on rohkaiseva esimerkki niille Ilm:n kuulijoille, joista monien on pian hengellään todistettava Jumalasta Rooman viranomaisten edessä (AUT,THU, s 35).

Jeesuksen kolmas arvonimi ”maan kuninkaiden hallitsija” asettaa hänet Jumalan kanssahallitsijan asemaan. Marttyyriaikaan siirtyvän kirkon on syytä tietää Kristuksen hallitsevan suvereenisti jo nyt, eikä vasta 1914. Maailmanherruus on korotetun Kristuksen. Edes jumaluutta vaativat keisarit eivät tätä asemaa horjuta. Ajatus sisältyy Ps 89:28:aan.

Kolmiosaista uskontunnustusta (credoa) seuraa kolmiosainen ylistys (doksologia), jonka kohteena on Jeesus Kristus, ”joka rakastaa meitä”. Vaihtoehtoinen lukutapa ”on rakastanut meitä” tulee jatkon ”on päästänyt meidät synneistämme verellään”, vaikutuksesta. Ajatus on selvä ilman korjaustakin. Kaikki, mitä Jeesus on tehnyt, sen hän on tehnyt rakkaudesta (agape) ihmisiin.

Jae 6 Edellä on ollut puhe Jeesuksen persoonasta, nyt hänen työstään. Pysyvä ja kestävä rakkaus (agape) on ilmennyt ja ilmenee hänen uhrikuolemassaan, huomauttaa Nikolainen ja jatkaa. ”Yhden kreikan kirjaimen lisäyksellä on syntynyt rinnakkainen lukutapa: ”on verellään puhdistanut (pro ”vapauttanut”, ”lunastanut”) meidät”.

Kumpikin lukutapa on perusteltu, mutta KR92 on valinnut parhaaksi ”vapauttanut” (KR33/38 ”päästänyt”). Kysymys on kristillisestä kasteesta, jossa Kristus on tehnyt seuraajistaan kuninkaita (kuningassuvun) ja Jumalan, Isänsä pappeja.

Tässä kohdin Jehovan todistajien tulkinta lähtee harhailemaan omia reittejään, Jakeen 5 loppu ja 6 katsotaan tarkoittavan erityistä voideltujen joukkoa, jonka lukumäärä on tarkoin rajattu, mutta ajan saatossa (noin sadassa vuodessa) hyvin huojuva. Puhutaan ”pienestä laumasta”, jolle on annettu mitä erilaisimpia epiteettejä, (erotuksena suuresta) ja jolla on taivastoivo heti kuoltuaan. Tätä oppia on muuteltu niin monta kertaa, ettei tämän syvemmälle ole syytä mennä (re-FI, s 18, 21).
UMK tukee oppia, kuten tavallista ja aloittaa yllättäen jakeen 5 lopusta: ” Hänelle, joka rakastaa meitä ja joka päästi meidät synneistämme omalla verellään – ja hän teki meidät valtakunnaksi, papeiksi Jumalalleen ja Isälleen – hänelle olkoon kunnia ja väkevyys ikuisesti. Aamen.”.

Käännös on kyllä kreikkalaisen tekstin mukainen, mutta sen tulkinta ei vastaa yleisesti totuttua tapaa ja käytäntöä. Ylösnousemustoivo kuuluu kaikille ihmisille, ei vain ”tosi kristityille”, eikä taivastoivo ainoastaan heistä pienelle laumalle, voidelluille, vaan jokaiselle kristitylle. Käsitys maan päälle ennallisetusta paratiisista vaikuttaa suorastaan absurdilta.

Joka tapauksessa vertaus on vanhatestamentillinen, Israelia koskeva: ”Jos te nyt kuulette minun ääntäni ja pidätte minun liittoni, niin te olette minun omaisuuteni ennen kaikkia muita kansoja; sillä koko maa on minun. Ja te olette minulle pappisvaltakunta ja pyhä kansa”, 2 Moos 19:5-6 tai vapaamuotoisemmin Jes 61:6 KR92 ”teitä kutsutaan Herran papeiksi ja sanotaan meidän Jumalamme palvelusväeksi”.

Näin Johannes on nämä sanat käsittänyt. ”Kaikki Jumalan kansan, kristillisen seurakunnan, jäsenet ovat kuninkaita ja pappeja, Jumalan kuningassukua ja Jumalan papistoa. Jeesus Kristus on ylistyksen ansainnut siksi, että hän on toteuttanut Jumalan tahdon” (AUT, THU).

Kraftiin viitaten Nikolainen toteaa juutalaisuuden liikkuvan lupauksen ja sen toteutumisen linjalla, mutta kristinuskossa lupausten toteutumista ei tarvitse enää odotella: se on jo tapahtunut. Siksi kiitos ja ylistys saa viimeisen sanan, jonka seurakunnan ”Aamen” vahvistaa.

Jakeisiin 7-8 sisältyy kirjan varsinainen teema: Jeesuksen Kristuksen tulemuksessa toteutuu Jumalan ”tuleminen”. Jakeessa 7 olemme siirtyneet, jo aiemmin mainitun alkuseurakunnan jumalanpalveluksen liturgian profetiaosaan, johon sisältyy kaksi vanhatestamentillista kohtaa, Dan 7:13 ja Sak 12:10 (AUT).

Ensimmäisestä löydämme Ihmisen Pojan kaltaisen tai ihmisen kaltaisen, joka tulee taivaan pilvissä, jälkimmäisestä lävistetyn, jota katkerasti valitetaan. Kaikki selittäjät ovat yksimielisiä, että puhujana on itse Jumala sen estämättä, että kyseessä onkin Jeesus Kristus. Tämän ilmoittaa jakeen aloitus ”katso”. Edellä mainitut profeettasanat osoittavat tavan, millä Kristuksen tuleminen tapahtuu.

Jeesus on se Danielin kirjan ”ihmisen Pojan kaltainen”, joka tulee pilvissä, mutta Sakarjan sana antaa tarkemman sisällyksen Danielin kirjan ihmiselle. Hän, joka tulee pilvissä on ristiinnaulittu. Näiden kahden raamatunkohdan yhdistämisen teologista merkitystä tähdentää myös Ilm:n nimitys taivaallisesta Kristuksesta Jumalan Karitsana. Huomautettakoon, etteivät Jehovan todistajat voi puhua ristiinnaulitusta. Tämä johtuu siitä, että toisaalta halutaan tehdä pesäeroa russelilaisiin Raamatuntutkijoihin ja toisaalta kristikuntaan.

Tähän päättyy selittäjien yksimielisyys. Erimielisyys koskee sitä, mitä ”maailman kaikkien kansojen vaikerointi” tarkoittaa. Vanha tulkinta on lähtenyt siitä, että valittajat ovat Jeesuksen teloittajat niin roomalaiset kuin juutalaisetkin, jotka Jeesuksen näkeminen pelästyttää. Heistä tämä parku leviää globaalisti yli maailman ollen tuomittavien, siis Jeesuksen vastustajien, pelokasta parkua ja valitusta, koska he tunnistavat tuomionsa hetken koittaneen. Vanhan ajan kirkoissa todella ymmärrettiin Jeesuksen tulevan ristillään lentäen (AUT, THU).

AUT tuo tämän rinnalle Kraftin kehittelemän toisen tulkintamahdollisuuden, joka lähtee Sakarjan 12:10 sanasta ”He katsovat minuun, jonka he ovat lävistäneet”. Taustalla on se johannekselainen perinne, johon on liitetty teologisia merkityksiä: ”heti vuoti siitä verta ja vettä” (Jh 19:34); ”hän Jeesus Kristus on tullut veden ja veren kautta, ei ainoastaan veden vaan veden ja veren” (1 Jh 5:6).

Jeesuksen kylkihaavasta vuotanut vesi ja veri todistavat sen, ettei hänen kuolemansa ollut dokeettinen (näennäinen), vaan todellinen. Samalla sen katsotaan viittaavan ehtoolliseen ja kasteeseen. Edelleen, Sak 12:10b ”he valittavat häntä, niin kuin valitetaan ainokaista, murehtivat häntä katkerasti, niin kuin murehditaan katkerasti esikoista”, jatkaa tätä tulkintaa.

Kysymys olisikin kristillisen seurakunnan jäsenten kuolinvalituksesta, jotka etenkin ehtoollisessa murehtivat Kristuksen julmaa kuolemaa. Maailman kaikki kansat on saatu 1 Moos:n lupauksesta: ”Minä siunaan niitä, jotka sinua siunaavat, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinussa tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat (kansat) maan päällä” (1 Moos 12:3 ja 28:14). Kerran ristiinnaulittuna ilmestyvä Ihmisen Poika julistaisikin pelastusta, ei tuomiota.

Tulkinta on mahdollinen ja sitä voidaan perustella vastaavalla Matteuksen kohdalla, missä kysymys ei ole tuomiosta vaan ”valittujen kokoamisesta kaikista maan ääristä” (Mt 24:30). Tähän uuteen tulkintaan Nikolainen suhtautuu pienellä varauksella, huomauttaen, ettei kyseeseen tarvitse tulla aivan näin radikaali vastakkainasettelu tulkintojen välillä. Lievempikin riittää. Merkitseehän tuomio joka tapauksessa kahtiajakoa: valittujen pelastumista ja muiden kadottamista. Tällä varauksella Nikolainen on valmis hyväksymään Kraftin tulkinnan.

Olemme tutkineet vasta Ilm:n 7 jaetta. Verratessamme tätä re-FI:n tulkintaan, käy ilmeiseksi, miten paljon syvemmälle oikea eksegeettinen tutkimus ja selitys porautuu edelliseen verrattuna ja miten kevyeksi ”Ilmestyksen suurenmoinen huipentuma on käsillä!” osoittautuu.

Jae 8 siirtää meidät toiseen teemasanaan ja samalla jumalanpalveluksen raamatulliseen lukukappaleeseen. Puhujana on edelleen Jumala, ”Kaikkivaltias”, jota kreikan Pantokrator tarkoittaa. Tämä on Jumalalle osoitettu perinteinen attribuutti, joka esiintyy VT:n teksteissäkin. Siinä, missä heprealainen käyttää termiä ”Herra Sebaot ”– ”sotajoukkojen Jumala”, kääntää kreikankielinen septuaginta sen termillä ”Kaikkivaltias” tai nykysuomennettuna ”kaikkeuden valtias” (AUT, THU).

Jos tämä Pantokrator on edelleen puhujana, voisi ajatella, että ilmoitus: ”Minä olen A ja O, alku ja loppu” tarkoittaisi häntä. Joh ei ole tarkoittanut tätä näin. Jumalalla ei ole kahta erilaista määrettä. Hän ei ole menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden valtias ja samalla alku ja loppu (AUT).

A ja O ovat Kristuksen määreitä, kreikkalaisen kirjaimiston ensimmäinen ja viimeinen kirjain, eikä niitä muuksi voida kääntää niihin sisältyvien eri merkitysten vuoksi, niin tässä kohdassa, kuin myös 1:18, 2:8 sekä 21:6, 22:3. Kristus ei ole saanut Jumalan määreitä, vaan nimenomaan varhaiskristillisessä teologiassa on sanottu Kristuksesta ”Alku” ja ”Loppu”. Onhan hän ollut alusta alkaen ja myös saattaa Jumalan historian päätökseen ja loppuun. Tätä ei voida sanoa Jumalasta, koska hän on ikiaikainen, muuttumaton, toteaa Nikolainen Kraftiin viitaten (AUT).

Thurén on toista mieltä. Hän toteaa ensin jakeen 8 alusta Minä olen (Ego eimi) ilman predikatiivia olevan juuri se Jahven nimi, mikä Mooseksen tuli heimoveljilleen Egyptissä ilmoittaa (2.Moos 3:14). A ja O ja viittaavat Jes 41:4; 44:6,8; 48:12 Jahven julistukseen ”Minä olen ensimmäinen ja viimeinen”. Alku ja loppu ovat KR92:een tehty selventävä lisäys, mitä alkutekstissä ei ole (THU, NOVUM).
Herra Jumala - - Kaikkivaltias, kreikaksi Kyrios ho theos - - Pantokrator. On Jahvesta käytettävää terminologiaa. Ilm. ei puhu Kristuksesta Kaikkivaltiaana / Kaikkeuden Valtiaana. (THU, ss 41,42). Näin myös A ja O liittyvät Jahveen. Kysymys on vain tutkijoitten eri johtopäätöksiin päätyvästä tulkinnasta alkutekstistä. Keskustelu jatkuu.

Jehovan todistajien käsitys edellä mainitusta vastaa Thurénin näkemystä (UMK).
Avatar
Jaakko Ahvenainen
Viestit: 8100
Liittynyt: 28.04.2007 15:41
Paikkakunta: Lieksa

Re: Ilmestyksen ihmeellinen maailma

Viesti Kirjoittaja Jaakko Ahvenainen »

Johannes näkee Kristuksen, jakeet 9-20

Jae 9 Tässä jaksossa seurailen SUTS:tä ja tuon lisäykset AUT:sta sekä THU:lta. Giertz ei esitä mitään oleellista uutta edellisiin. Viittaukset Apostolisten isien kirjoituksiin olen todennut asianomaisesta teoksesta.

Jumalan profeetat eivät enemmälti itseään esittele ja mikäli niin tekevät, tekevät sen vaatimattomasti itseään liiemmälti korostamatta. Näin tässäkin. ”Minä, Johannes, teidän veljenne” edellyttää profeetan olleen tunnettu kaikkialla Aasian provinssissa ja ainakin niiden seurakuntien keskuudessa, joille hän kirjoittaa. Hän ei kaipaa erityistä auktoriteettia itselleen. Hän omaa sen jo, kuten johdannossa todettiin.
Toki näistäkin sanoista saadaan ”tiristettyä” enemmän, mutta silloin tulee kääntää katse VT:n profeettoihin. Samankaltaisuuksia Johannekseen liittyy Jeremian (Jer 1), Jesajaan (Jes 8 ) ja ennen muita Hesekielin (Hes 2,3) kutsumusnäkyihin sekä Danielin kirjan kirjoittajan henkilöön, mutta myös eroja löytyy.
Johanneksen kutsujana on Jumalan sijaan Kristus, jolle jo nyt, ilmestyksen ajankohtana, on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (1:8). Johannesta ei myöskään kutsuta profeetaksi, hän on jo sellainen, eikä häntä lähetetä julistamaan kansaansa (kristittyjä) vastaan, hän kirjoittaa rohkaisuksi omilleen (kristityille veljilleen ja sisarilleen) samassa todellisessa elämäntilanteessa eläville kanssaihmisilleen. Tässä hän yhtyy Danieliin kirjan kirjoittajaan, mutta sillä oleellisella erolla, että kirjoittaa omissa nimissään, ei pseudonyymina.

Enemmälti esittelyä kaipaavat tämän sijaan jatkosanat: ”Kanssanne osallinen ahdistukseen (θλιψει, thlipei) ja valtakuntaan (βασιλεια, basileia) ja kärsivällisyyteen (ὑπομονῇ, hypomone) Jeesuksessa” sekä Patmoksella oleskelun syyt (jae 9).

Oikeastaan kaikki nämä kolme termiä liittyvät hyvin kiinteästi toisiinsa. Ahdistus tarkoittaa sitä, todennäköisesti Domitianuksen loppuvuosinaan alullepanemaa, vainoa, jonka kohteena olivat erityisesti Aasian provinssin kristityt ja mitkä vainot eivät välttämättä päättyneet heti keisarin kuolemaan vuonna 96.

Vainon aloittajaa ei mainita. Aiemmissa tulkinnoissa on toki esitetty muitakin vuosia ja keisareita. Yksi suosituimmista on Nero, jonka aikaansaannokseksi vuona 64 syttynyttä Rooman paloa yleisesti laitetaan. Tämän tuhon kärsijöiksi joutivat kristityt hyvinkin raa’alla tavalla, mutta juutalaiset säästettiin, mikä osoittaa juutalaisuuden ja kristillisyyden silloisen eron olemassaolosta. Tulkinnat Nerosta ja joista kuista toisista ovat sittemmin tulleet hylätyiksi.

Sen sijaan Domitianusta kohtaan ei esiinny vastaväitteitä. Päinvastoin historia tuntee hänet, varsinkin elämänsä loppuvuosina lähinnä vainoharhaisena itselleen jumaluutta vaativana ja kaikkea sekä kaikkia syvästi epäilevänä hallitsijana, joka ei kaihda omien sukulaistensakaan likvidointia, tai karkottamista, mikäli katsoo siihen olevan pienintäkin aihetta (HE III 18:5).

Vainon syitä on pohdiskeltu. Yksi todennäköisimmistä on, etteivät kristityt voineet suostua keisarinpalvontaan. Koska sen ajan huomattavin kristillinen keskus oli Efeso, jossa Johannes tai kumpikin heistä mahdollisesti asuivat, on luonnollista kohdistaa vaino juuri tähän Aasian huomattavimpaan kaupunkiin ja koko kristilliseen provinssiin.

Syyksi Johanneksen karkottamiseen mainitaan hänen asemansa Aasian seurakuntien johtajana ja lähetystyöntekijänä (SUTS). Johannes säästyi vähällä, pelkällä karkotuksella ja erottamisella työkentästään, vaikka tuomio olisi voinut olla ankarampikin. On ollut liikkeellä kertomus Johanneksen pakkotyöstä Patmoksessa, mutta tämä voitaneen jättää perättömäksi huhuksi. Itse kirjeessä tästä ei ole mitään näyttöä.

Valtakunta, ei kuningaskunta, kuten jotkut kääntävät, liittyy edelliseen. Tämä valtakunta on Jumalan valtakunta, joka tosin vaikuttaa maailmassa, mutta ei vielä ole ilmennyt. Hän, joka nyt kokee vainoa tämän valtakunnan tähden, saa aikanaan palkkansa tämän valtakunnan uskollisena kansalaisena.
Juuri tähän liittyy kolmas aspekti ”kestävyys”, joka on käännetty kärsivällisyydeksi. Tämä kreikan sana, ”hypomone”, on hyvin runsassisältöinen ja aktiivinen termi. Sen on tulkittu olevan vainojen ja maallisten kärsimysten kestämistä ja sietämistä, sitäkin, mutta vielä enemmän: sen lopullinen tähtäyspiste on voimien keskittämisessä Kristuksen odottamiseen, siis kristillisessä toivossa. Kaikki kyllä tapahtuvat, mutta aika on Jumalan. Meidän osanamme on säilyttää tämä toivon kestävyys tai kärsivällisyys, miten vain. Juuri tätä Paavali tarkoittaa puhuessaan ”kärsivällisyydestä Jeesuksessa” (AUT).

Johannes on karkotettu Patmokselle kristillisen elämänsä ja julistuksensa tähden. On turha spekuloida sillä, mitä muuta hänelle olisi tämän johdosta tapahtunut. Patmos oli tuolloin kuulu karkotuspaikka kivilouhoksineen.

Kuriositeettina voin mainita edesmenneen itämaisten kielten professori Jussi Arolta kuulemani mainion havainnon akkadin kielestä, jota puhuttiin noin 1500 – 1200 eKr. Tässä kielessä ei tunnettu käsitettä ”toivo”. Mikäli toivo on juutalais-kristillisen elämänkatsomuksen tuote, sitä voidaan pitää ihmiskunnan helmenä tässä uskonnolliskulttuurillisessa ympäristössä.

Kraft (AUT) on tehnyt oman tulkintansa. Tarkastelemme sitä seuraavaksi. Johannes on omatoimisesti siirtynyt Patmoksen rauhaan mietiskelemään, kuten Johannes Kastaja, Jeesus tai Paavali kääntymyksensä jälkeen Arabiaan. ”Todistus Jeesuksesta” ei viitaa minkäänlaiseen uskonvainoon.


Tähän Nikolainen kommentoi oitis, että Paavalin vetäytyminen Arabiaan on hyvinkin todennäköistä (Gal 1:17), mutta Johanneksen vetäytyminen Patmokselle ei oikein sovi tekstiyhteyteen. Tämän sijaan jo esitetty perustelu sopii vallan mainiosti niin Raamatun kuin historiankin puitteisiin. Näet tiedetään prokonsuli Plinius nuoremman (111-113) lähettäneen kristittyjen kohtelua koskevan kirjeen keisari Trajanukselle (98-117).

”KIRJE 10,96
GAIUS PLINIUS KEISARI TRAJANUKSELLE

1 Minulla on tapana, herrani, esittää sinulle kaikki ne asiat, joista olen epävarma. Sillä kuka voisi paremmin ohjata minua epäröidessäni tai opastaa minua tietämättömyydessäni? En ole koskaan ollut läsnä kristittyjen oikeudenkäynneissä, joten en tiedä mitä niissä on tapana tutkia ja kuinka ankaria rangaistuksia langetetaan.


2 Olen ollut hyvin epävarma siitä, tulisiko eri-ikäisten ihmisten välillä tehdä jokin ero vai ovatko kaikkein nuorimmatkin samassa asemassa kuin aikuiset. Entä armahdetaanko katuvia, vai onko kristinuskosta luopuminen täysin hyödytöntä sille, joka joskus on ollut kristitty? Rangaistaanko pelkästä kristityn nimestä, vaikka siihen ei liittyisi mitään rikoksia, vai annetaanko rangaistus tähän nimeen liittyvien rikosten perusteella. Toistaiseksi olen menetellyt seuraavalla tavalla niiden suhteen, jotka minulle on ilmiannettu kristittyinä.

3 Olen kysynyt heiltä itseltään, ovatko he kristittyjä. Niiltä, jotka tunnustavat olevansa, olen kuolemanrangaistuksella uhaten kysynyt vielä toisen ja kolmannen kerran. Ne, jotka edelleen pysyvät tunnustuksessaan, olen käskenyt viedä teloitettaviksi. Minulla ei näet ole ollut epäilystäkään siitä, että olipa heidän tunnustamansa asia sitten millainen tahansa, niin tuollaisesta itsepäisyydestä ja itsepintaisesta taipumattomuudesta on joka tapauksessa rangaistava.

4 Muitakin ihmisiä on joutunut saman mielettömyyden valtaan, mutta nämä olen määrännyt lähetettäviksi Roomaan, koska he ovat Rooman kansalaisia. Vähän ajan kuluttua, kuten tavallista, silkasta asian käsittelystä seurasi se, että syytökset laajenivat ja esiin tuli useita erilaisia tapauksia.

5 Esitettiin monien ihmisten nimet sisältävä kirjanen, jossa ei kuitenkaan ilmoitettu, kuka sen oli kirjoittanut. Päätin vapauttaa ne, jotka kielsivät olevansa tai koskaan olleensakaan kristittyjä, kunhan he lausuivat minun perässäni rukouksen jumalille, uhrasivat suitsuketta ja viiniä sinun kuvallesi, jonka olin tätä varten käskenyt tuoda paikalle yhdessä jumalankuvien kanssa, ja lisäksi vielä pilkkasivat Kristusta. Kerrotaan näet, että niitä, jotka todella ovat kristittyjä, ei voida pakottamallakaan saada tekemään mitään näistä asioista.2

6 Eräät ilmiantajan nimeämät henkilöt sanoivat olevansa kristittyjä mutta pian kuitenkin kielsivät olevansa. Myönsivät tosin olleensa kristittyjä mutta sanoivat lakanneensa olemasta, jotkut kolmatta vuotta sitten, toiset useampia vuosia, eräät jopa kaksikymmentä vuotta sitten. Myös nämä kaikki osoittivat kunnioitusta sinun kuvallesi ja jumalankuville ja pilkkasivat Kristusta.

7 Lisäksi he vakuuttivat, ettei heidän rikkomukseensa tai erehdykseensä ollut kuulunut muuta kuin se, että heillä oli ollut tapana kokoontua määrättynä päivänä ennen auringonnousua ja keskenään vuorotellen laulaa Kristukselle niin kuin jumalalle sekä valalla vannoen sitoutua — ei mihinkään rikokseen vaan siihen, etteivät he varastaisi, ryöstäisi, tekisi aviorikosta, pettäisi luottamusta eivätkä kieltäytyisi palauttamasta heidän haltuunsa uskottua omaisuutta, kun sitä pyydetään heiltä takaisin. Sen jälkeen heillä oli ollut tapana hajaantua ja tulla sitten uudestaan yhteen aterialle, joka oli kuitenkin ollut aivan tavallinen ja viaton. Näistä yhteisistä aterioista he sanoivat luopuneensa sen jälkeen, kun minä olin sinun ohjeidesi mukaisesti julistanut yhdistykset kielletyiksi.

8 Tämän takia katsoin välttämättömäksi kidutuksiakin käyttäen kuulustella kahta palvelijattareksi4 kutsuttua naisorjaa saadakseni selville, mikä oli totta. Kuulustelussa ei tullut ilmi mitään muuta kuin kieroutunutta ja yletöntä taikauskoa.

9 Niinpä olen lykännyt asian käsittelyä kysyäkseni neuvoa sinulta. Asia näet vaikuttaa minusta niin tärkeältä, että on paikallaan kysyä sinun kantaasi siihen, varsinkin kun vaarassa olevia ihmisiä on paljon. Monet ihmiset kaikista ikäluokista, kaikista yhteiskuntaluokista ja molemmista sukupuolista joutuvat syytteeseen sekä nyt että vastaisuudessa. Eikä tämän taikauskon tartunta ole levinnyt ainoastaan kaupunkeihin vaan myös kyliin ja maaseudulle. Näyttää kuitenkin siltä, että se voidaan pysäyttää ja parantaa.
10 Ainakin on selvää, että ihmiset ovat taas alkaneet käydä temppeleissä, jotka olivat jo lähes hylättyjä, samoin pitkään keskeytyksissä olleita pyhiä rituaaleja on jälleen alettu toimittaa ja kaikkialla myydään uhrieläinten lihaa,5 jolle vielä vähän aikaa sitten löytyi vain hyvin harvoja ostajia. Tämän perusteella on helppo kuvitella, kuinka suuri joukko ihmisiä voitaisiin saada parannettua, jos annettaisiin mahdollisuus katumukseen.” (PLIN)

Tähän Trajanus vastasi:
”KIRJE 10,97
TRAJANUS PLINIUKSELLE

1 Olet menetellyt, Secundukseni, aivan oikein käsitellessäsi sinulle kristittyinä ilmiannettujen tapauksia. Ei ole mahdollista antaa säädöstä, joka muuttumattomana soveltuisi kaikkiin kysymyksiin.

2 Heitä ei pidä etsiä, mutta jos heidät ilmiannetaan ja osoitetaan syyllisiksi, niin heitä on rangaistava. Jos joku kuitenkin kieltää olevansa kristitty ja antaa siitä kiistattoman todistuksen eli rukoilee meidän jumaliamme, niin tämän katumuksensa ansiosta hän saa armahduksen, vaikka hänen epäiltäisiinkin menneisyydessä olleen kristitty. Mutta ilman kirjoittajan nimeä esitetyillä kirjasilla ei saa olla mitään sijaa minkään syytteen nostamisessa tai käsittelyssä. Niiden huomioimisesta tulisi näet turmiollinen ennakkotapaus, eivätkä ne kuulu meidän aikaamme.”

Tätä puolestaan Tertullianus vuonna 197 kommentoi:

”APOLOGETICUM 2,6–9

2,6 Mutta huomaamme meidän etsimisenkin olevan kiellettyä. Kun näet Plinius Secundus hallitsi provinssia, hän tuomitsi ensin joitakin kristittyjä ja sysäsi toisia pois asemastaan mutta oli kuitenkin levoton kristittyjen suuren määrän takia ja kysyi neuvoa silloiselta keisarilta, Trajanukselta, kuinka hänen tulisi vastaisuudessa toimia. Plinius kertoi, että itsepintaisen uhraamisesta kieltäytymisen lisäksi hän ei ollut saanut heidän uskonnostaan selville muuta kuin sen, että he kokoontuivat ennen auringonnousua laulamaan Kristukselle niin kuin jumalalle ja sitoutuivat yhteisesti sellaiseen kuriin, joka kielsi tappamisen, aviorikokset, petokset, epärehellisyyden ja muut rikokset.

2,7 Silloin Trajanus kirjoitti vastaukseksi, ettei tällaisia ihmisiä tullut etsiä, mutta jos heidät tuotiin oikeuteen, niin heitä oli rangaistava.

2,8 Kuinka sekava päätös! Se kieltää etsimästä niin kuin he olisivat syyttömiä, mutta käskee rangaista niin kuin he olisivat syyllisiä. Armollinen ja julma päätös jättää rauhaan mutta rankaisee. Miksi sinä, tällainen päätös, hyökkäät itseäsi vastaan? Jos tuomitset, miksi et myös etsi? Jos et etsi, niin miksi et myös julista syyttömäksi? Ryöväreiden jäljittämiseksi sotilasvartioita on sijoitettu pitkin kaikkia provinsseja. Majesteettirikoksesta ja valtiopetoksesta syytettyjä vastaan jokainen ihminen on sotilas, ja etsinnöissä haetaan myös heidän kumppaneitaan ja muita osallisia.

2,9 Ainoastaan kristityn tapauksessa etsiminen on kiellettyä mutta oikeuteen tuominen sallittua, ikään kuin etsinnän tarkoitus olisi jokin muu kuin oikeuteen tuominen! Oikeuteen tuodun henkilön te siis tuomitsette, vaikkei kukaan halunnut häntä etsittävän. Luulenpa, että peruste hänen rankaisemiselleen ei enää ollut hänen syyllisyytensä vaan se, että hänet oli löydetty, vaikkei häntä saanut etsiä!” (Wikipedia).

Ei tietenkään sovi uskoa Pliniuksen ja Trajanuksen kirjeenvaihdon jääneen näin lyhyeksi, mutta silti se antanee kohtuullisen käsityksen sen ajan olosuhteista, jota Tertullianuksen hieman kyyninen kommentointi täsmentää.

Jae 10a on kiintoisa. Esille tulevat ”hengessä Herran päivänä”. Mitä päivää tässä tarkoitetaan?

Jehovan todistajien UMK kääntää oheisen kreikankielisen tekstin ” ἐγενόμην ἐν πνεύματι ἐν τῇ κυριακῇ ἡμέρᾳ” (egenomeen en pneumati en tee kyriakee hemera) ”Minä jouduin henkeytyksestä Herran päivään” tai vaihtoehtoisena käännöksenä ”Minä jouduin olemaan henkeytettynä Herran päivässä” (1:10 a).


Jehovan todistajiin vihkiytyneelle lukijalle teksti on selvää, Jehovan todistajaksi vihkiytymättömälle ei. Mitä tarkoittaa henkeytys? ”Yli-inhimillisestä lähteestä olevan hengen ohjauksessa tapahtunut innoitus tai vaikutus. Kun tämä lähde on Jehova, tuloksena on julistus tai kirjallinen tuote, joka todella on Jumalan sanaa” (it-1-FI, s 686).

Jehovan todistajien mutkikas käännös hengestä johtuu siitä, että heille henki on Jumalan toimiva voima, ei persoona, jolloin sinänsä selvä kreikankielinen teksti tulee muuttaa heidän opetustaan vastaavaksi. Verbi egenomeen on aoristi, kuten kuuluukin olla ja egenomeen pneumati tulee kääntää Olin Hengessä, Hengen valtaamana, Henki valtasi minut. Vertailukohta löytyy mm. Mk 1:23:sta ” ἐν πνεύματι ἀκαθάρτῳ” (en pneumati akathartoo) ”saastaisen hengen vallassa” (NOVUM, THU).

Entä Herran päivä?
Johanneksen kreikka antaa oikeutuksen ymmärtää tällä, kuten Jehovan todistajat ja eräät muutkin opettavat, tarkoitettavan tuomion ja Jumalan lupausten täyttymystä, siis Kristuksen tulemuksen päivää ja sitä seuraavaa ajanjaksoa, ”jonka kuluessa Herra Jeesus Kristus saattaa menestyksellisesti päätökseen eräät Jumalan tarkoitukseen liittyvät asiat” (it-1-FI, s 760, re-FI s 22-24). Kuitenkin, kuten edellä käy ilmi, UMK kääntää tahallaan väärin ”Herran päivään”, ts. Jeesuksen tulemukseen.

Tästä ei missään tapauksessa ole kyse. Muitakin ja perustellumpia tulkintoja on. KR92 käännös ei ole sanatarkka, mutta ymmärrettävä: ”Herran päivänä Henki valtasi minut”.
”Herran päivä” esiintyy tässä muodossaan Raamatussa vain tässä. Juuri tänä päivänä Johannes näkee näkynsä jouduttuaan sitä ennen ”hurmoksiin”, psyykkiseen tilaan, jolle on hyvin vaikeaa löytää suomenkielistä täsmällistä vastinetta. Kyse ei ole psykoosista tai johonkin tämäntapaiseen liittyvästä harhasta, pikemminkin unenkaltaisesta, mutta silti hyvin realistisen tuntuisesta olotilasta, mikä sinänsä on profeetoille tyypillinen – siis eräänlainen unen ja valveen välitila, johon näkijä on Hengen vaikutuksesta joutunut.

”Herran päivä” ei siirrä näkijää mihinkään hänelle sinänsä vieraaseen aikaan tai hetkeen. Hän on realiteeteissa ja ymmärtää sen. ”Herran päivä ” tarkoittaa tässä viikon ensimmäistä päivää, sunnuntaita. Sunnuntai on alkuseurakunnan normaali kokoontumispäivä, jolloin jumalanpalvelus ehtoollisineen vietetään joko myöhään illalla auringon laskettua ja työpäivän päätyttyä tai ennen aamun sarastusta ja työpäivän alkua.

Tästä on niin Raamatussa kuin varhaisessa kristillisessä kirjallisuudessa useampiakin esimerkkejä, kuten: 1 Kor 16:2, Apt 20:7, Did 14, Barn 15:9, Ing.magn. 9. (AUT, THU). Näin Johannes saa viettää omaa jumalanpalvelustaan sen oikeana päivänä, sunnuntaina, ei vuosittaisena pääsiäisen muistopäivänä eikä liioin keisarin muistopäivänä ( Sebastee). On huomattava, että juuri Vähässä- Aasiassa päivä sai nimekseen ”Herran päivä” (SUTS).

Raamatulliset perustelut tälle löytyvät Kristuksen ylösnousemuksen päivästä, jota jo Jerusalemin alkuseurakunnassa vietettiin ja jota nimenomaan Jeesukseen tunnustautuvat kyseisenä ajankohtana viettivät ja edelleen viettävät, ja joka on kristillisen viikon juutalaista sapattia (lauantaita) seuraava päivä, viikon ensimmäinen. Koko kristikunnassa ainoastaan seitsemännen päivän adventistit ja eräät heistä erkaantuneet lahkot tekevät tästä poikkeuksen (SUTS, AUT, THU).


Jae 11Tällaisessa profeetallisessa hurmoksessa Johannes kuulee jotain. Se on suuri ääni, kuin mahdollisesti Rooman armeijan vaskisoittimen, tuuban (THU), σάλπιγγος, salpingos, pasuuna, torvi (UTS). Nikolainen toteaa, ettei kyseessä ole pasuuna (AUT). Ääni muistuttaa torven ääntä, riittää. Jehovan todistajilla ääni muistuttaa trumpetin ääntä (UMK). Oleellista ei ole, mitä puhallinsoitinta ääni muistuttaa.

Muuallakin Raamatussa Jumalan tai taivaallisen olennon ilmestymiseen yhdistetään suuri, voimakas, suorastaan pelottava ääni. Suuri on adjektiivi, jota Joh varsin vapaasti käyttää kirjeessään niissäkin kohdin, missä me emme sitä käyttäisi. Ääni kuuluu takaa. Sen sanat ovat ymmärrettävät. Auditiota seuraa visio, kuulemista näky.

Jae on tehtäväksi anto, profeetallinen kutsumus, kirjoittaa kirjaan (βιβλίον, biblion), todennäköisimmin papyruskäärölle (THU), mutta pergamentti on mahdollinen, kaikki mitä profeetta tulee näkemään ja lisäksi lähettää kirjoittamansa nimetyille seitsemälle seurakunnalle, jotka edustavat koko kristikuntaa, kirkkoa. Kirjoittaminen on tarpeellista etenkin ilmoituksen tarkan tallentamisen vuoksi. Kirjettä ei sinetöidä, vaan se tulee välittömästi saattaa eteenpäin.

Kun mainittujen seurakuntien kautta vedetään suora viiva, havaitaan Otavan tähtikuvio. Tämä tietenkin on aiheuttanut erinäisiä spekulaatioita alkaen Babylonian tähtienselittäjistä. Mitään perin eriskummallista ei tässä sattumanvaraisessa kaupunkikuviossa tarvitse olla. Selityskin on yksinkertainen: mainitut kaupungit sijaitsevat tunnetusti hyvän roomalaisen postitien varrella (AUT, THU).

Jae 12 Käännyttyään kuulemansa äänen suuntaan, Johannes näkee seitsemän lampunjalkaa, jotka tulkitaan Kristuksen kirkon seurakunniksi. Näin myös it-2-FI s 48. Näky poikkea Raamatun aikaisemmista profeettanäyistä (Sak 4:2). Lampunjalat eivät muistuta Jerusalemin temppelissä käytettyä. Ne ovat erillisiä, Ilm perusteella syntynyt uusi kuva, jossa jokainen seurakunta edustaa samaa kokonaisuutta, mutta on myös vastuussa omasta pystyssä pysymisestään (SUTS).

Jakeet 13-15 Seuraavaksi Johannes havaitsee liikettä lampunjalkojen keskellä. Siellä käyskentelee ”Ihmisen Pojan muotoinen” (vrt. Hes 1:26, Dan 7:18, 10:5-6). Hän on puettuna ylimmäisen papin asuun (2 Moos 28:4-6, 27), mitä pidetään koko kirjan kannalta merkittävänä (AUT). Hän on se, joka on puhutellut Johannesta. Hänen kirkkautensa on niin suunnaton, ettei Johannes pysty sitä kunnolla kuvailemaan. Sanat eivät riitä (vrt. Dan 7:9,13, 10:5-6). Yleensäkin näkyjen yksityiskohdat löytyvät VT:n kirjoista (vrt. johdanto).

Kysymykseen ei kuitenkaan tule Danielin näkyjen sommitelma tai jäljentäminen. Sen, minkä Johannes näkee, sen hän todella näkee. Kuitenkin tästä Danielin pohjalta syntyneestä Kristus-kuvasta on tullut se Jeesus-kuva, jonka me tunnemme. On huomattava, että jo varhaisesta kristillisyydestä lähtien kirkoissa Jeesusta ei ole kuvattu opettajana, vaan ylösnousseena ja kirkastettuna.

Omana kommenttina on lisättävä, että niissä varsin monissa Kristus-kokemuksissa, joita olen eri ihmisten taholta kuullut, Jeesus on aina esiintynyt sanoinkuvaamattoman kirkkaana valona tai valo-olentona, jonka näkijä on kuitenkin selkeästi tunnistanut. Jeesus ei ole ollut pelottava, pikemminkin rauhoittava, ja näkijälle on jäänyt tästä itselleen kuvaamaton hyvän olon tunne.

Näin tässäkin. Hän on majesteetillinen, mutta ei pelottava. Siinä, että hän on lampunjalkojen keskellä, näkee Nikolainen lohdullisen kuvan: Kristus huolehtii kirkostaan. Hän on kirkkonsa keskellä, mikä Ilm:n sisältämä kirkkokäsite on koko Uuden testamentin (UT) merkittävimpiä teologisia luomuksia (AUT). Kristusta ja hänen seurakuntiaan ei voida erottaa toisistaan, mistä Nikolainen päättelee Ilm:n johtoajatuksen: ”seurakuntien Herra on koko maailman Herra” (SUTS). Vaikka yksittäinen seurakunta voi kadota historiasta, kristillinen kirkko pysyy. Sen kaatamiseen eivät maailman voimat riitä.


Jae 16 ”Seitsemän tähteä” Kristuksen kädessä kuvaavat hänen suhdettaan kirkkoonsa, kuten jo edellä, mutta myös koko maailman hallintaa. Suusta esiin tuleva miekka on Jesajalta (11:4; 42:2). Se on sanan miekka ja tehtävää kuvaava (Ef 6:17). Muunlaista miekkaa ei Jeesuksella ole. Hän ei hallitse väkivallan miekalla vaan sanalla. Kasvojen kirkkaus, jota verrataan keskipäivän aurinkoon, löytyy useammastakin VT:n kohdasta. Oleellista on se, etteivät ne heijasta Jumalan valoa, vaan ovat tämän valon, Jumalan sanan, lähde (AUT).

Jae 17 Vaikka Kristus itsessään ei ole kauhistava, taivaallisen olennon näkemisellä on silti ihmiseen voimaksa vaikutus (Jes 45:23, Room 14:11, Fil 2:10). Johanneskin lankeaa Danielin tavoin (Dan 10:9) hervottomana maahan. Kristus itse nostaa hänet jaloilleen. Oikea käsi kuvaa voimaa. Tässä tapauksessa vahvistavaa, parantavaa, voimaa. Koko vision huippukohta ovat Kristuksen sanat: ”Älä pelkää!” (SUTS), vrt. Jh 6:20.


Jae 18 Jeesus esittelee itsensä. Olen ensimmäinen ja viimeinen, siis A ja O. Jakeen 18 KR92 kääntää jakeen 17 jatkoksi: ”iäti elävä”. ”Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet”. Eikä uskontojen koko historiassa, toteaa Nikolainen, ole muuta, josta näin voidaan sanoa. Tässä yhteydessä Jehovan todistajat toteavat, että Jeesus käyttäessään itsestään kreikan kirjaimiston ensimmäistä ja viimeistä kirjainta ”väitä olevansa tasa-arvoinen Jehovan, suuren Luojan, kanssa” (re-FI, s 27), vastoin kristikunnan yleistä käsitystä.

Kuoleman ja tuonelan avaimissa on nähty viittaus Jeesuksen astumisesta alas tuonelaan. On pantava merkille, että tuonela ja kuolema on tässä personifioitu – siis kuvaamaan persoonallisia olentoja, jotka Jeesus oman kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta on voittanut, tästä avaimet.

”Tuonela” (heprean Sheol, kreikan haades) ei ole helvetin kuvaus, pikemminkin kaikkien kuolleiden olotila, ”talo” jonka portit Kristus on avannut ja voi uudelleen avata. Kristittyjen kannalta niin kuolema kuin tuonelakin ovat menettäneet kauhukuvansa (vrt. 1 Kor 15:54-55). VT:n mukaan vain Jumalalla on tuonelan avaimet (Ps 9:14, Jes 38:10), mutta ne hän on antanut Pojalleen (vrt. Jh 5:26).

Jakeessa 19 Kristus toistaa jo aiemman enkeliltä saadun tehtävän. Sana ”kirjoita” käsittää itse asiassa koko kirjan sisällön. Johanneksen tulee ensin kirjoittaa kutsumuksestaan (luku 1) ja tämän jälkeen ilmoitettava seurakunnille niiden nykyinen tila (luvut 2-3). Lopuksi hänen tehtävänsä on kuvata tulevat tapahtumat (luvut 4-22), mutta kaikkia näitä tarkastellaan ei taivaasta vaan seurakunnista käsin.


Jae 20 on avainjae. Siinä ilmaistaan keskeiset symbolit. Seitsemän kultaista lampunjalkaa ovat määritellyt seitsemän seurakuntaa, jotka jo lueteltiin, mutta samalla ne on tulkittava edustavaksi koko kristillistä kirkkoa. Tästä ei ole epäselvyyttä.

Päänvaivaa ovat tuottaneet ”tähdet” ja ”enkelit” –ja tuottanevat edelleenkin. Tekstissä vertauskuvallista käsitettä selitetään toisella vertauskuvallisella käsitteellä. Ratkaisuyrityksiä on useita.

On ajateltu ”enkeleillä” tarkoitettavan seurakuntien piispoja, mutta Raamatussa ei puhuta piispoista enkeleinä. Tai ne voisivat olla yksittäisiä seurakuntalaisia, mutta tämäkään ei oikein sovi tekstiin. Myöskään taivaalliset suojelushenget eräänlaisena duaalina eivät tule kyseeseen, sillä tehtävänä on kirjoittaa maallisille ihmisille. Entä, jos kyseessä olisivat seurakuntien profeetat! Näistähän kaikki seurakuntavirat voidaan johtaa, mutta mistään ei tunneta erityisiä seurakuntaprofeettoja (SUTS).

Kraft on esittänyt hyvin yksinkertaisen ratkaisumallin, johon Nikolainen uusimmassa tulkinnassaan (AUT) tukeutuu: ”Johannes näki näkynsä Patmoksella, mutta kun hän kirjoitti ne Vähä-Aasian mantereella, hänen luonaan olivat seitsemän seurakunnan lähetit, ja näille seurakuntien valtuuttamille sanansaattajille – enkeli on sanansaattaja – hän antoi kirjeet ja koko kirjan”. Tietenkin tästä seuraa se kysymys, kopioivatko lähettiläät saamansa kirjeen vai kuinka kirje seurakuntiin eteni. Jehovan todistajien tulkinnassa tähdet edustavat seurakuntien vanhimmistoa (re-FI, s 55).

Thurén pohtii tähtien edustavan seurakuntien johtajien taivaallisia edustajia ja enkelten olevan konkreettisia seurakuntien johtajia, piispoja (THU). Tuo sopisi hyvinkin ajan käsityksiin. Jotain samankaltaista olen itsekin ajatellut, mutta näyt ovat näkyjä, eikä niiden tulkinta ole aina helppoa.

Myöhemmin, luvussa 8 lampunjalkojen (siis seurakuntien) selitys muuttuu seitsemäksi enkeliksi (SUTS, Giertz) ja sitten seitsemäksi hengeksi (AUT). On tietenkin mahdollista nähdä näyssä (kuten unessakin) samojen kuvausten saavan erilaiset sisällöt. En kuitenkaan ole heti valmis näinkin radikaalia vaihdosta näkyjen välillä tekemään, mutta palaamme asiaan.
Avatar
Jaakko Ahvenainen
Viestit: 8100
Liittynyt: 28.04.2007 15:41
Paikkakunta: Lieksa

Re: Ilmestyksen ihmeellinen maailma

Viesti Kirjoittaja Jaakko Ahvenainen »

JOHANNEKSEN ILMESTYS, LUKU 2

Kirje Efeson seurakunnalle, jakeet 1-7

Oikeastaan on väärin puhua kirjeestä niin tässä, kuin toisienkaan seurakuntien kohdalla. Kyseessä on pikemminkin ”kiertokirje”, riippumatta siitä, tapahtuiko lähettäminen yhdessä nipussa, samassa ”kirjassa”, vai kopioitiinko se yhdestä kääröstä. Näiden kirjeiden osalta on otettava huomioon se, mitä aiemmin on seurakunnista sanottu. Toki kirje tai kirja koskee mainittuja seurakuntia niiden sen hetkisessä tilanteessa, mutta laajemmin myös koko kristillistä kirkkoa sen kaikkina aikoina, toteavat Nikolainen ja Thurén.

Tällainen kaksijakoisuus pian ja epämääräisessä tulevaisuudessa aiheuttaa oikeutetusti kummastusta. Olisin itse valmis näkemään Ilmestyksen kirjoitetun vain omaa aikaansa silmällä pitäen. Tuskin kirjoittajan mielessä on väikkynyt kaukainen tulevaisuus. Itse asiassa vastaavat VT:n ennustukset sitovat niiden toteutumisen sen lähitulevaisuudessa koittavaan maanpäälliseen aikaan (Jes 7:1-7; 10:24-25).

Apokalyptiikalle antoi tilaa, kun todettiin toivon tämän maan päällä toteutuvasta oikeudenmukaisuudesta alkavan vaikuttaa yhä epävarmemmalta. Aivan varmasti juutalaisuus uskontulkintoineen on saanut vaikutteita persialaisista uskonnoista ja virittänyt ajatusta tämän puoleisesta tuonpuoleiseen. Näin apokalyptikot tekivät, ottaen molemmat näkökohdat käytäntöön (KUS, s 393-394).

Oli mielekästä siirtää toivo paremmasta tuonpuoleisuuteen, suoraan Jumalalta tulevaan, samalla kun taivaasta tuli muutoinkin ajattelussa yhä keskeisempi toivon kohde. Tietenkin tämän päivän termein voidaan sanoa kysymyksessä olevan uskonnollinen huijaus, mutta tuolloin ei ajateltu noin.

Tämän puoleinen, maallinen ja tuon puoleinen, taivaallinen olivat saman totuuden kaksi puolta. Toivo paremmasta, mikä tämän puoleisessa alkoi horjua, siirrettiin ajan filosofiassa tuon puoleiseen toivoon. Muotoutuva kirkko ei elänyt tyhjiössä, pikemminkin omassa ajassaan.

Mielestäni on virheellistä ajatella, ettei Johanneksen ajan filosofisilla suuntauksilla olisi ollut vaikutusta kristillisiin seurakuntiin, jopa Johanneksen ilmestyksiin, vaikkakin ne nousivat Vanhan testamentin ilmestysten pohjalta, etenkin Jesajasta.

Toiseksi nämä ”seurakuntakirjeet” sisältävät yhteisen kaavan, joka voidaan jakaa viiteen osaan: ensin tuodaan esiin kunkin seurakunnan tilanne ja annetaan kiitosta, mikäli aihetta on; toiseksi esitetään seurakunnan puutteet ja moitteet tarpeen mukaan; kolmanneksi tulee erityinen kehotus; neljänneksi profeetallinen vetoomus ja lopuksi palkkio, joka seurakuntaa odottaa (AUT).

Yhtenäistä kaikille ”kirjeille” on, että puhujana on Kristus, jolta mikään ei ole salattu, joka näkee kaiken ja tietää kaiken. Tästä sanat: ”Minä tiedän”. Seurakunnan ”enkeli” on se kunkin seurakunnan sanansaattaja, (kuten Kraft) jonka tehtäväksi annetaan viestin perillemeno ja lukeminen kussakin seurakunnassa. Itse asiassa on kyse Kristuksen omasanaisesta viestistä kirkolleen, joka Johanneksen välittämänä edelleen toimitetaan (AUT).

Mikäli kirje olisi kirjoitettu Efesossa, sen sanansaattajakysymys olisi ratkaistu. Ei näet vaikuttaisi kovin mielekkäältä kopioida kirjettä uudelleen vain Efesoa varten. Kyseeseen tulisi kirjoittaja Johannes (jaottelu Nikolaisen, muut minun).

Syyrian Antiokia (erotukseksi Vähä-Aasian Antiokiasta) muodostui jo hyvin varhain suureksi kristilliseksi keskukseksi. Kun kristittyjen vainot ylsivät sinne, sieltä pakeni monia kristittyjä Efesoon, joka oli muodostunut vastaavaksi kristilliseksi keskukseksi Vähä-Aasiassa ja mitä Paavali piti omana tukikohtanaan perustettuaan sinne ensin kristillisen seurakunnan. Johanneksen otaksutaan olevan yksi pakolaisista (Ks. UUT:n ja UT-J:n ao. kohdat).

Jo Paavalin aikana Efeso oli tunnettu temppeleistään, joista merkittävin oli Artemiin, tämän, tornikruunuisen (vrt. Jehovan todistajien aiempi torni- tunnus) kreikkalaisen mytologian metsästyksen jumalattaren ja Apollon kaksoissisaren, Zeuksen ja Leton tyttären, temppeli ja jonka temppelin hopeisilla pienoiskuvilla paikalliset hopeasepät saivat ansionsa (ks. Apt 19), ja jota Rooman jumalissa vastaa Diana (edellinen minun).

Efeso on aikansa suurkaupunki hyveineen ja paheineen, mutta etenkin uskonnollisena keskuksena altis erilaisille synkretismeille uskonnoilleen (sekauskonnoille). Se tunnetaan myös keisarinpalvonnan keskeisenä paikkana näille omistettuine temppeleineen.

Kristillisenä keskuksena Efesosta kuvaa paitsi sen kristillisen seurakunnan paavalilainen perustaminen myös Timoteuksen jatkaminen Paavalin seuraajana ja Paavalin kirjeiden kokoamispaikkana.

Jae 1 Efeson seurakunnan enkeli on sen kaitsija, piispa, jolle saatekirje käsketään osoittaa. ”Näin sanoo” on sinänsä vanhatestamentillinen perinteinen profeettojen aloitustapa välittäessään Jumalan puhetta, jota Johannes tässä jatkaa. Kristuksen määreet ovat Johanneksen kutsumusnäyn mukaiset. Hän on maailmankaikkeuden Herra (seitsemän tähteä), joka käyskentelee seurakuntiensa keskellä, on läsnä seurakunnissaan (kirkossaan).

Jakeen 2 kiitos aloittaa kirjeen pääosan. Johannes mainitsee ”teot” Paavalin kielenkäyttöä muistuttavasti (1 Tess 1:3). Teot ovat kristillisen elämäntavan peruskäsite, jotka usko saa aikaan rakkauden tekoina, ei itse kehitettyinä suorituksina, kuten Jehovan todistajat, ja vaikuttaa niiden kautta. Kyseessä ei ole siis mikään erityinen inhimillinen ponnistelu. Tekoihin liittyvät oleellisesti ”vaivannäkö” (κόπος, kopos), jota jae 2 tarkemminkin esittelee, sekä ”kärsivällisyys” (ὑπομονήν, hypomone), josta jo aiemmin on ollut puhe. ja jota jae 3 tarkemmin kuvaa tässä yhteydessä.

Ennen muuta vaivannäköä on pysytellä irti kaikesta pahasta, kristilliselle uskolle vieraasta ja erilaisten kolpörtöörien, matkasaarnaajien, opillinen tarkastelu ja tarpeen mukaan hylkääminen. Näitähän tuohon aikaan Efesoksessa ja muuallakin liikkui, kuten edelleen. Tässä suhteessa ei maailma ole muuttunut, mikä sinänsä on hyvinkin raamatullinen näkökulma.

Tässä yhteydessä on paikallaan tuoda esiin Jehovan todistajien näkemys vääristelijöistä:
”He näkevät hyvää kaikissa ristiriitaisissa lahkolaisuskonnoissa, väittävät, ettei Jumalalla ole järjestöä, ja kieltävät sen, että Jeesus sai Valtakunnan vallan vuonna 1914. He täyttävät Pietarin 2. kirjeen 3:3, 4:n profetiaan: ”Viimeisinä päivinä tulee pilkkapuheineen pilkkaajia, jotka kulkevat omien halujensa mukaan ja sanovat: ’Missä on se hänen luvattu läsnäolonsa? Onhan siitä päivästä asti, jona esi-isämme nukahtivat kuolemaan, kaikki pysynyt juuri sellaisena kuin luomakunnan alusta asti.’”

Nämä pilkkaajat kapinoivat sitä ajatusta vastaan, että heidän pitäisi antaa julkinen julistus uskostaan. (Roomalaisille 10:10) He ovat hankkineet kristikunnan pappien tuen ja uutislehtien ja televisioasemien avun levittääkseen valheellisia tietoja entisistä tovereistaan. Uskolliset havaitsevat nopeasti, etteivät näiden pettäjien puhe ja käytös kuulosta uskottavilta. Efesolaisten tavoin nykyajan kristityt ’eivät voi sietää pahoja’, ja siksi he erottavat heidät seurakunnistaan.” (re-FI s 33-34).

Ennen muuta, tällainen tulkintatapa kohdistuu Jehovan todistajiin varoituksena aiheuttaa jakautumia seurakunnassa tai ajatella enemmän kuin ajatella sopii, riippumatta siitä, missä määrin tulkinnalla on tekemistä todellisuuden kanssa. Johannes näkijän aspekteissa tällainen ei missään tapauksessa tullut kysymykseen.

Palaamme vakiintuneempaan selitykseen. Efeson seurakunnalla on ollut niin siveellistä kuin kirkollistakin arvostelukykyä. Tässä apostoli-käsitettä on käytetty hyvin laajasti, kaikkia julistajia koskevana, riippumatta siitä, mitä julistavat ja mistä lähtökohdista. Seula on ollut tiukka. Vastaava kohta löytyy Apostolien opetuksesta hieman myöhemmältä ajalta Did 11:8, 16 ja tätä aiemmin Ign.ef. 9:1 (Ks. Apostoliset isät).

Ignatiosta (98-117) pidetään hyvin luotettavana lähteenä. Hän eli Trajanuksen (keisarina 98-117) aikaan, jonka tiedetään myös vainonneen kristittyjä, joskaan ei aktiivisesti (Ks. Luku 1). Ignatios, Syyrian Antiokian piispa, kärsi marttyyrikuoleman Roomassa ja vankimatkallaan Antiokiasta sinne kirjoitti kirjeensä. Johanneksen ja Ignatioksen ajat muistuttavat toisiaan hyvin paljon, mitä harhaoppeihin, ja miksei vainoihinkin tulee.

(Wikipediassa aiemmin olleen Ignatioksen lisänimen Kristoforos, ”Kristuksen astia”, olen korjannut ”Kristuksen kantajaksi”, mitä nimi suomeksi tarkoittaa. Mahdollinen on myös nimi ”Kristuksen kantama”, mutta tätä on pidettävä virheellisenä, koska se perustuu Mk 10:16, ym. pohjalta syntyneeseen legendaan – luotan näihin omiin oppineisiimme Wikipediaa enemmän, foros= kantaa, mistä voidaan myös johtaa kantaa jotakin, esim. kahleita, Gyllenbergin sanakirja, jolloin lisänimi ”Kristoforos”, Kristuksen kahleiden kantaja, olisi hyvinkin perusteltu).

Jakeessa 3 osoitetaan seurakunnan osoittaneen kärsivällisyyttä ulkonaisissa koettelemuksissa, siis vainoissa ja niissä Kristuksen tunnustamista, mikä on ollut vainon syy (THU). Vainot eivät ole seurakuntaa murtaneet, mutta, jae 4, moitteellekin löytyy sijaa. Seurakunta on unohtanut ”ensirakkautensa”. Mitä tämä tarkoittaa! Selityksissä on lähdetty liikkeelle aina kristillisen avioliiton pysyvyydestä asti.

Tämä ei kuitenkaan voi olla tarkoitus. Kysymykseen tullee ensisijaisesti seurakunnan ja sen jäsenten suhde Jeesukseen Kristuksen. UT:n vertaus seurakuntaan morsiamena ja Jeesukseen sulhasena tullee kyseeseen (Matt 24, 25, ym.) Efesolaisten suhde Kristukseen on siis muuttunut ajanoloon. Onhan viimeisistä ajoista ennustettu, että silloin useimpien rakkaus kylmenee laittomuuden, mitä se milloinkin lienee, päästessään valtaan.

Vai onko kysymys ”laitostumisesta”! Kristillinen kirkko on saavuttanut asemaa, joka alkaa muotoutua. Se ilmenee kirkko- ja virkajärjestelyissä. Lieneekö tästä kyse? Myös monia muita tulkintoja on tehty. Kyseeseen tullee pikemminkin edellisessä kappaleessa esitetty seurakunnan ja sen jäsenten suhde Kristukseen. Tätä tulkintaa voitaneen pitää tekstille uskollisimpana (SUTS).

Jehovan todistajat konkretisoivat asian tähän päivään: ” Olemmepa olleet seurakunnassa kauan tai vasta tulleet sen yhteyteen, meidän täytyy varoa menettämästä ensi rakkauttamme Jehovaan. Miten sen voi menettää? Me voisimme antaa rakkauden ansiotyöhömme, halun ansaita paljon rahaa tai nautintojen tavoittelun tulla elämässämme hyvin tärkeäksi. Näin voisimme tulla mieleltämme lihallisiksi, sen sijaan että olisimme hengellismielisiä.” (re-FI, s 34).

Nikolainen (AUT) konkretisoi myös selityksensä tähän päivään samoin Giertz, kirjoittavathan he tämän päivän tavallisille ihmisille, eivät teologian opiskelijoille. Thurén on tästä tervetullut poikkeus.

Tarkkaavainen lukija kuitenkin huomaa Johanneksen tarkoittavan Jeesusta, Jehovan todistajien tarkoittaessa Jehovaa. Tämä ero johtuu Jehovan todistajien oppinäkemyksistä. Paavali Efeson seurakunnan perustajana julisti ristiinnaulittua Kristusta (1Kor 1:23; Apt 19, Apt 19 osoittaa myös silloisen kastekäytännön).

On aihetta parannukseen, jae 5, ja tämä kehotus on otettava vakavasti. Vaikka olettekin voittaneet ”väärät apostolit” ja vaikka olette urhoollisesti kestäneet vainot, olette unohtaneet tärkeimmän. Kutsu kuuluu: älkää luottako itseenne ja omaan voimaanne, palatkaa takaisin Kristuksen luo. Tätä ilmeisesti tarkoitetaan, muussa tapauksessa, jae 5, seurakuntaa kohtaa tuho. Se siirretään pois, se lakkaa olemasta.

Hyvin lähelle tätä tulee kehotus jatkuvasta ”valvomisesta”, valppaana olemisesta, huolen pitämisestä kristillisestä uskostaan, jota useammassakin UT:n kohdassa korostetaan. Se mikä koskee yksittäistä kristittyä, koskee koko seurakuntaa ja ennen muita seurakunnan johtajaa tai johtajia. Heillä on viimekäden vastuu (Lk 1; 2: 48).

Kuitenkin jotain hyvää vielä on Efesossakin, jae 6, joka on maininnan arvoinen. Se on torjunut nikolaiitat, joista lisää Pergamon seurakunnan kohdalla. Kyseeseen saattaa tulla jokin synkretismi, sekauskonto. Mikäli kyseessä on Apt 6:ssa mainittu diakoni Nikolaos ja hän on tämän opin johtaja, se osoittaa vain sen, ettei kirkollinen virka ole harhaoppisuuden suoja. Vaikka tämä onkin arvailua, voidaan silti huomauttaa 1Piet 5:8 tavoin. Ei kukaan ole ehdottomasti turvassa, varsinkaan jos unohtaa ”valppauden”.

Jakeen 6 kohdalla Jehovan todistajat pitävät nikolaiittoja harhaopettajina, mutta tekevät yllättävän huomautuksen: ”Kristityt” jäljentäjät, joilla ei ollut rakkautta Jehovaa kohtaan, poistivat Jumalan nimenkin Raamatun kreikankielisistä käsikirjoituksista” (re-FI s 35), siis Uudesta testamentista, ilmoittamatta, mihin tämän väitteensä perustavat.

Vaikeaa tuota on perustellakaan, sillä se on täysin tuulesta temmattu. Jokainen käsissäni oleva ”alkuteksti” (ja niitä on useita) on kirjoitettu kreikaksi. Mitään ei ole osoitettu poispyyhityn ja kreikaksi Jumalaa, kuten Kristusta kutsutaan nimellä ho kyrios, Herra.

Lisäksi kritisoidaan Jehovan todistajille ominaiseen tapaan babylonialaisten ja kreikkalaisten oppeja, kuten helvetin tuli, kiirastuli ja kolminaisuus, jotka kristikunta, erotuksena tosi kristityistä, on ominut (re-FI s 35).

Jakeen 7 ”Jolla korvat on, se kuulkoon” on vetoomus, mikä edellyttää, etteivät kaikki kaikesta huolimatta kuule. Tämä vetoomus esitetään kaikissa kirjeissä ikään kuin herätyshuutona tai kesken kaiken nukkuneen hereille ravistamisena (THU). Se osoittaa myös sen tosiasian, ettei Jumalan sana vaikuta jokaiseen. Jumala voi myös ”paaduttaa”, kuten Egyptin faraolle kävi (2 Moos 9:12; 10:20, 27; 11:10; 14:8).

Puhujana on nyt ”Pyhä Henki, profetian henki”. Voittaminen tarkoittaa perille pääsyä, iankaikkista elämää Jumalan luona taivaassa, ei maan päällä, sillä kaikki entinen on mennyt (21:4). Sieltä löytyy ”elämän puu”, joka hedelmineen tarjoaa ikuisen elämän ylösnousemuksen jälkeen.

Se, onko Johannes ajatellut myös kristillistä ehtoollista tässä yhteydessä ”kuolemattomuuden lääkkeenä” (kuten Kraft arvelee), jää epävarmaksi. Nikolainen huomauttaa lisäksi, että juutalaisuus tunsi paratiisin ihmiskunnan alkukodin merkityksessä, mutta myöhäisjuutalaisuus sijoitti sen välitilaksi kuoleman jälkeiseen elämään (vrt. Luuk 23:43, SUTS). Kristinusko asetti sen lopullisesti ikuiseen elämään (AUT).
Avatar
Jaakko Ahvenainen
Viestit: 8100
Liittynyt: 28.04.2007 15:41
Paikkakunta: Lieksa

Re: Ilmestyksen ihmeellinen maailma

Viesti Kirjoittaja Jaakko Ahvenainen »

Kirje Smyrnan seurakunnalle, jakeet 8-11

Smyrna, nykyisin Izmirinä tunnettu kaupunki, edelleenkin huomattava kauppapaikka, sijaitsee runsaat 100 km Efesosta pohjoiseen. Se on Vanha Lydian kuningaskunnan rikkauksistaan tunnettu pääkaupunki, joka roomalaisajalla eli suotuisissa olosuhteissa. Keisarikultin keskuspaikkoja se niin ikään oli Tiberiuksen sallittua rakennuttaa sinne temppeli tätä tarkoitusta varten.

Siellä oli suuri juutalainen siirtokunta, mahdollisesti Palestiinasta ja Syyriasta paenneita, mutta huomattava oli myös sen juutalaiskristillinen seurakunta, jonka perustajasta ei ole säilynyt tietoja. Polykarpus oli Smyrnan piispa. Hän kärsi marttyyrikuoleman n 155 tai156 ja hänen tiedetään palvelleen Kristusta 86 vuotta, kuta kuinkin vuodesta 69 tai 70 mutta oliko hän jo 90-luvulla Smyrnan piispana, sitä emme tiedä (SUTS, Pol.mart.).

Ignatios tuntee Polykarpuksen hyvin ja on lähettänyt vankeusmatkaltaan kirjeen (Apostoliset isät s 112). 110-luvylla Ignatioksen tiedetään maininneen Polykarpuksen laajalti arvostusta nauttivana opettajana oman hallintoalueensa ulkopuolellakin.

Jakeessa 8 on Kristuksen itse-esittely, mikä eri kirjeissä hieman poikkeaa toisistaan. ”Elävät” on vaihdettu muotoon ”virkosi elämään”, missä Nikolainen näkee ennakoinnin seurakuntaa kohtaavista vielä edessä olevista ankarista vainoista (SUTS).

Jakeet 9 ja 10 ovat keskeiset. Toisena kirjeen saavista seurakunnista Smyrnaa ei moitita. Se saa osakseen kiitosta. Kristus tuntee sen ahdistukset (θλῖψις, thlipsis) ja ulkonaisen köyhyyden. Tällä saattaa hyvinkin olla laajempaa merkitystä alkuseurakuntien kohdalla. Rikkaassa Smyrnassakin kristillinen seurakunta koostui vainotuista ja ulkonaisesti köyhistä ihmisistä. Tässä köyhyydessä nähdään kuitenkin se sisäinen, hengellinen rikkaus, minkä seurakunta omaa.

Pilkka, jota seurakuntalaiset saavat kärsiä, tullee ilmeisesti juuri juutalaisten taholta (näin myös re-FI, s 38). Juutalaiset eivät voineet sietää erilaisuutta keskuudessaan ja tilanteen kärjistyessä kilpailuksi kristillisen kirkon ja juutalaisen synagoogan välillä, saivat kristityt sen tuntea, koska he sanoivat olevansa nyt se oikea Israel ja ”juutalainen” on heille kunnianimi. Millainen tämä Smyrnan yhteisö lopulta on, nähdään vaikeaksi eksegeettiseksi kysymykseksi (AUT). Tulkintalinjoja on ainakin kaksi: perinteinen ja Kraftin esilletuoma. Seurailen perinteistä.

”Herran synagoogasta”, 4 Moos 16:3, 20:4 (LXX, THU) onkin tullut ”Saatanan synagoga”. Sama ajatus löytyy Joh 8:44. Ainoastaan ne, jotka tunnustavat Kristuksen ovat Jumalan Israel. Häpäisevä pilkka (βλασφημίαν, blasfemian) ei ole varsinaista väkivaltaista vainoa, pikemminkin jatkuvaa suunsoittoa ja Jeesus-nimen tai kasteessa saadun uuden kristillisen nimen pilkkaamista. Näin edelleenkin on.


Jakeessa 10 toisen kerran sanottu ”älä pelkää” ennustaa seurakuntaa kohtaavan vainon. Se saa alkunsa juutalaisista, jotka tunnetusti ovat toisaalta valmiit myönnytyksiin keisarikultin suhteen ja toisaalta kieltävät Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen merkityksen uskon kannalta.

Johannes on hyvin jyrkkä, koska sekauskonto on suurena vaarana kristillisen seurakunnan olemassaololle etenkin vainotilanteessa. Siksi vainokin on parempi kuin myönnytykset. Kaiken taustalla on tietenkin Jumalan vastustaja, Perkele, panettelija. Ilm:lle on tyypillistä, että sanat Saatana (satanas) ja Panettelija, Perkele (diabolos) vuorottelevat tekstissä.

Vainon ilmoitetaan kestävän kymmenen päivää, mikä on saatu Danielin kirjasta (Dan 1:12, 14). Lukua ei tule ottaa kirjaimellisesti. Se kuvaa lyhyttä aikaa, mutta tänä aikana monia heitetään (roomalaisiin) vankiloihin ja monet joutunevat antamaan todistuksen hengellään. Oikeastaan vainon lyhyys jo sinällään on lohduttavaa. Myös sen aikana Jumala hallitsee tilannetta. Vaikka Perkeleen sallitaankin riehua, sillä on rajansa.

Jehovan todistajien tulkinta poikkeaa edellisestä: ”Luku kymmenen vertauskuvaa maallista täydellisyyttä tai kokonaisuutta. Hengellisesti rikkaat nuhteettomuuden säilyttäjätkin koetellaan läpikotaisin heidän ollessaan lihassa.” (re-FI, s 38).

”Ollessaan lihassa” tarkoittaa ns. pientä laumaa, voideltuja, joita myös kutsutaan tässä yhteydessä Johannes–luokaksi (Jehovan todistajille on tyypillistä kategorisoida ihmisiä mitä ihmeellisimpiin luokkiin.). Opin mukaan voidellut nousevat kuollessaan suoraan taivaaseen taivaallisiksi hallitsijoiksi Jeesuksen kanssa.

Vain heillä on ns. taivaallinen toivo, toisten jäädessä odottamaan maan päälle ennallistettavaa paratiisimaata. Jehovan todistajien tulkinnassa kaikki Raamatussa kirjoitettu ei koske kaikkia. Huomattava osa kirjoituksista, myös Ilmestyksessä, sovelletaan ainoastaan tähän omintakeiseen joukkoon.

Koetus on uskon koetus, jota seuraa lupaus: se joka kestää loppuun (siis kuolemaan) asti palkitaan voiton seppeleellä, iankaikkisen elämän symbolilla. Kyseessä on seppele (ho stefanos), joka kuuluu kaikille hyvin kilvoitelleille ja perille päässeille, ei yksin marttyyreille, veritodistajille. KR33/38 kääntää seppeleen kruunuksi. Käännös on huono, se korjataan KR92 tekstissä ”annan sinulle voitonseppeleeksi elämän”.

Seppele sopiikin hyvin nimenomaan smyrnalaisille. Kaupunki oli tunnettu myös urheilukilpailustaan ja seppele voittajan pään koristeena on ollut tuttu näky. Kyseeseen ei tule kruunu (diadeema). Se kuuluu Kristukselle, mutta on mahdollista Nikolaisen mukaan, että Johanneksen mielessä on myös valokehä (corona), jota kirkkausolennot kantavat. Yhtymäkohtia löytyy myös Qmranin tekstien ”totuuden lapsiin”, joilla loistavan puvun lisäksi on kirkkauden seppele (SUTS).

Jakeen 11 käsite toisesta kuolemasta lienee kehittynyt pakkosiirtolaisuudessa tai sen jälkeen, ollen rabbiinisen eskatologian käsitteistöä ja täten varsin myöhäinen. Sillä tarkoitetaan kuolemaa ylösnousemuksen jälkeen tai toisaalta osattomuutta yleisestä ylösnousemuksesta. Rabbien mukaan kuolleet herätetään, että heidät voidaan uudelleen tuomita kuolemaan.

Kristillisessä uskossa näkemys on toinen. Ylösnousemus koskee kaikkia, jolloin toinen kuolema tarkoittaa ylösnousemuksen ja tuomion jälkeistä lopullista eroa Jumalasta. Marttyyrien ajallisen elämän voi toki lopettaa väkivaltaisestikin, mutta ikuiseen elämään sillä ei ole vaikutusta. (Ks. Matt 10:28). Ilm 20:14, 21:8 palaa tähän kysymykseen. Vaikka moitteita ei tulekaan, kirjeen korostus on universaali: ”Kristillinen usko on elämän ja kuoleman kysymys” (AUT).

Kirje Pergamonin seurakunnalle, jakeet 12-17

Pergamo on lyhyen kauden itsenäisenä eläneen valtakunnan nimi ja samalla sen pääkaupungin nimi (282-133 eKr). Tämä Attalosten hallitsema alue oli Rooman liittolainen, joka hyötyi Seleukidien valtakaudesta. Syyrian Seleukos III kärsittyä tappion roomalaisille 190 eKr Magnesian taistelussa, antoivat roomalaiset sen Attalosten haltuun. Attalos III testamenttasi maansa roomalaisille ja näin hänen kuoltuaan 133 eKr siitä tuli osa Rooman valtakuntaa. Tätä re-FI ei kerro.

Ehkä Pergamon kaupunki ansaitsee myös pienen esittelyn. Se sijaitsi korkean kallioharjanteen tasanteella. Se oli Aasian-provinssin käskynhaltijan sijoituspaikka, jossa hän oleskeli, kilpaillen näin pääkaupungin ominaisuudesta Efeson kanssa, jolle tämä nimitys ainakin muodollisesti suurkaupunkina kuului.

Pergamo oli tunnettu aikansa parhaasta kirjoitusmateriaalista, pergamentista, jolle kirjoitetut teoksen muodostivat yhden antiikin ajan parhaista kirjakokoelmista kaupungin kirjastoille.

Ennen muuta Pergamo tunnettiin uskonnollisena keskuksena. Siellä sijaitsi 180 eKr rakennettu jättimäinen Zeuksen alttari, joka hallitsi koko kaupunkikuvaa. Muita merkittäviä temppeleitä olivat voitonjumalatar Atheneen ja varsinkin käärmesymbolisen Asklepioksen parantumisia aikaansaava temppeli, minne viimemainittuun kävi valtava matkailijoitten virta vuosittain (SUTS, re-Fi s 42).

Zeuksen alttarin re-FI mainitsee ja kertoo arkeologien siirtäneen sen 1800-luvulla Berliiniin, jatkaen tyypilliseen tapaansa hieman syyttävästi: ”Millaisen sanoman Herra Jeesus lähettäisi seurakunnalle, joka toimi kaiken tuon epäjumalanpalveluksen keskellä?” (re-FI, s 41).

Näiden lisäksi kaupunkiin oli rakennettu 29 eKr keisari Augustukselle ja Roomalle omistettu temppeli, muista vähäisimmistä puhumattakaan, joten Pergamo oli myös keisarikultin keskuspaikka kilpaillen lukuisine temppeleineen Efeson rinnalla. Tästä eri temppeleiden lukumäärästä voidaan päätellä kaupungin uskonnollisuuden jakautuneen varsin laajalle, joista kristityt olivat pieni vähemmistö (SUTS).

Jae 12 Ei siis ihme, jos Kristus esittäytyy Pergamonin lähettiläälle kutsumusnäkyyn perustuvana sanan miekkaa kantavana tuomarina niin seurakuntaa kuin sen vastustajiakin kohtaan, mutta tästä jäljempänä (vrt. Jes 49:2, Hepr 4:12).

Jae 13 Kristus tietää seurakuntansa tilanteen. Se elää keskellä Saatanan valtaistuimen paikkaa, mutta mitä tämä tarkoittaa? Epäilemättä Pergamonissa harjoitettavaa epäjumalanpalvelusta, mutta kohdistuuko se johonkin erityisesti – epäilemättä. Sanonnan tähtäyspiste ei voine olla muussa kuin keisarikultissa. Onhan tämä nähty jo muuallakin, miksi ei myös tässä (SUTS, re-FI s 42, THU).

Seurakunnan paikka keskellä pakanallisia palvontamenoja on tukala, mutta se saa kiitosta pitäessään kiinni Kristuksesta ja uskostaan häneen. Edes Antipaksen murha ei ole tähän vaikuttanut. Tässä sana ”ὁ μάρτυς μου, ho martys mou” esiintyy ensimmäisen kerran nimenomaan veritodistajaa tarkoittavana ja vastoin joitakin näkemyksiä alkuperäisen tekstin mukaisena, ei lisäyksenä. Antipaksen maininta marttyyrina osoittaa lähinnä sen, ettei laajasta vainosta ollut kyse, pikemminkin yksittäistapauksesta, kuten Stefanoksen kohdalla Apt 8:1(SUTS).

Merkillepantavaa on, että Antipas, Pergamonin marttyyri, on Stefanoksen ja Jaakob vanhimman, opetuslapsi Johanneksen veljen, ohella kolmas marttyyri ja Ilm:n ainoa, joista UT kertoo.

Jakeet 14 ja 15 sisältävät moitteet. Seurakuntaan on livahtanut harhaoppisia, jotka siinä vaikuttavat. Puhutaan VT:n Bileamista ja nikolaiitoista, Nikolaoksen kannattajista. Tarkastelemme ensin Bileamia.

Vaikutta siltä, että on aika siirtyä SUTS:ista AUT:iin, koska AUT rinnastaa nikolaiitat näennäiseen Bileamin harhaan. Johannes tuo esiin VT:n Bileamin, Beorin pojan, jonka tehtävänä oli kirota israelilaiset Moabin kuninkaan Balakin toimesta. Tässä Joh on yhdistänyt kaksi VT:n kohtaa (4 Moos 25:1-5 ja 31: 8-16), joiden mukaan Bileam oli houkutellut israelilaiset palvelemaan Baal Peoria ja antautumalla irstailuun Moabin naisten kanssa ja rinnastaa tämän Nikolaoksen harhaoppiin.

Mitä nikolaiittojen harhaoppi piti sisällään, tästä ei ole jäänyt tarkempia tietoja, vaikka sitä on paljon pohdittu. Sitä ei enää tunneta 200-luvulla jKr. Näyttää, että Nikolaos on kiistänyt apostolien dekreetin (Apt 15: 29) ainakin uhrilihan ja haureuden osalta. Haureus (πορνεία, porneia), on alun perin tarkoittanut sukulaisavioliittoja, mutta tässä 4 Moos 25:n kautta tulkittuna hedelmällisyyskultteihin kuuluvia seksiorgioita, arvelee Thurén.

Pegamonilaisessa uskontojen sekoituksessa tämä merkitsee myöntymistä keisarikulttiin ja sen uhriaterioihin ja alttiutta epäsiveyteen. Nämä synnit voivat hyvinkin tarkoittaa yhtä ja samaa: lankeamista epäjumalien palvelukseen, kuten Nikolainen Kraftiin viitaten toteaa, onhan siveettömyys yksi epäjumalanpalvonnan tavoista (AUT, THU). Toisaalta kyseessä voivat olla sekä keisarin palvonta, että haureus (sanan varsinaisessa merkityksessä) erikseen.

Taustalla piilee gnostilainen harha, jonka mukaan ulkonaiset, vain kehoa koskevat, menot eivät vaikuta ihmisen sisimpään, kuten Kristus-uskoon. Tällaiseen syyllistyneet tulee ilman muuta erottaa seurakunnasta. Jo Paavali oli hyvin kriittinen vastaavissa kysymyksissä (1 Kor 8-10 ja 1 Kor 6) Kaikki tämä voidaan laske liiallisen vapaamielisyyden lukuun, jota alkava gnostilaisuus vielä korosti (SUTS). Tästä ei tule kuitenkaan vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä nykypäivään.

Jae 16 Edellä mainituista syistä seurakunnan ja sen jäsenten on tehtävä parannus, ts. hylättävä yhteydet kaikkiin pakanallisiin menoihin ja aidosti käännyttävä Kristuksen puolen. Muussa tapauksessa Kristus itse puuttuu asiaan. Oikeastaan sana μετανοεω (metanoeo) tarkoittaa muuttaa mielensä, kääntyä, mikä käytännössä merkitsee katumista ja parannuksentekoa.

Kristuksen uhkaus iskeä heitä pian, nopeasti, suunsa pitkällä, leveällä miekalla ( ρομφαια, romfaia) tarkoittaa, ei vain pergamonilaisia harhaoppisia vaan kaikkia seurakuntia. Onhan seurakunta vastuussa jäsentensä uskon puhtaudesta ja aitoudesta. Miekka toimii tässä sekä Kristuksen että valtiovallan aseena. ”Suuni miekka” on Jumalan sana, jota tässä tarkoitetaan. Aseista vahvin. Sen kautta luotiin maailmat ja sillä voitetaan viimeisetkin taistelut (Ilm 19:15,21).

UMK:n ”Sen tähden kadu. Jos et, niin minä tulen sinun luoksesi nopeasti, ja minä käyn sotaa heitä vastaan suuni pitkällä miekalla” on varsin hyvä, samoin KR33/38.

Toiseksi tutkimus on paljon pohtinut ”nikolaiittojen” kysymystä. Kuka onkaan se Nikolaos, joka on tämän harhasuunnan edustaja, johon jotkut ovat liittyneet! UT tuntee ainoastaan yhden tämännimisen (Apt 6:5). Antiokialaisen käännynnäisen, josta tulee Jerusalemin seurakunnan piispa ja joka mainitaan alkuseurakunnan seitsemän diakonin joukossa.

Hänestä tuskin lienee kyse, sen enempää kuin Myran piispasta Nikolaoksesta, joka eli 300-luvulla. Harhasuunnan johtaja on mitä ilmeisemmin ollut joku muu samanniminen. Kuitenkin on ajateltavissa diakoni Nikolaoksen tulleen kyseeseen sinä tapauksessa, että hänen nimeään ja arvovaltaansa on pyritty käyttämään väärin vetoamalla häneen. Tällaisia tapauksia sattuu edelleen, eivätkä ne ole edes harvinaisia. Ilmestyksen Nikolaos jää kuitenkin arvoitukseksi.

Näet Klemens Aleksandrialainen tietää kertoa tätä hellenistikristittyä aiheettomasti syytetyn löyhästä moraalista hylättyään nuoren, kauniin vaimonsa ja antaen hänet avioitua toiselle, itse eläen askeettina. Kuitenkaan tätä (Kraftin) todistelua ei voida pitää aukottomana, toteaa Nikolainen (AUT).

Jae 17 Vielä kaksi kysymystä odottaa vastaustaan. Mitä on ”salattu manna” ja mikä on ”valkoinen kivi”, johon on kaiverrettu Jumalan, Kristuksen ja sen saajan uusi nimi, jota kukaan muu ei tiedä. Mitä niillä tarkoitetaan!

On ensinnäkin todettava, että Johannes tunsi hyvin septuaginta-käännöksen ja juutalaisena myös rabbiinisen tulkinnan. Hän ei tiennyt kirjoittavansa mitään Raamatun osaa, kuten eivät muutkaan UT:n kirjoittajat. Hän kirjoitti aikalaisilleen seitsemässä seurakunnassa ja näyttää tuntenee niiden silloisen tilanteen.

Niin ilmaisujen ”manna” kuin ”valkoinen kivi” tausta voidaan johtaa VT:sta. Nämä luvataan uskovien voittopalkinnoiksi, ei ainoastaan pergamonilaisille, vaan kaikille (ekkleesiais) (SUTS). Autiomaan mannasta (2 Moos 16:4) on tullut juutalaisen ilmestyskirjallisuuden taivaallinen ruoka, jonka tehtävänä on ravita lopunajan uskovia. Myöskään UT:lle tämä ei ole tuntematonta (1 Kor 10:3, Hebr 9:4 ja Joh 6:31-33).

Vastoin aiempaa tulkintaansa Nikolainen (SUTS) myöntyy näkemään tässä mahdollisen ennakoivan kristillisen ehtoollisen kuvauksen taivaallisesta juhla-ateriasta Kraftiin yhtyen (AUT), vastoin monia muita eksegeetikkoja. Tämä jää kuitenkin oletukseksi tulkinnalle. Entä mikä on yhteys valkeisiin kiviin?

Ajatus uudesta nimestä on Jesajalta joka lupaa Jerusalemille uuden nimen sen ahdingon vaihtuessa juhlaan (Jes 62:2, vrt. myös Jes 65:15). Kuten ”manna” odottaa taivaallisen triumfin avautumista, myös ”uudet nimet” esitellään siellä. Kivet eivät Nikolaisen mukaan voi olla antiikin äänestyskiviä: mustat pahoja valkoiset hyviä. Ei liioin amuletteja demoneita vastaan, viitaten Lohmayeriin, Rist ’iin ja Lohseen heidän tulkinnoissaan.

Psalmien ”uusi virsi” tulee lähemmäs. Kuten taivaassa veisataan uusi ”juhlaveisu”, myös sinne päässeille on annettu uusi nimi, jonka tehtävänä on ilmaista perillepääsy ja kuuluminen nyt yksin Kristukselle ja Jumalalle. näin manna, kivet ja nimet muodostavat yhteenkuuluvuuden. Nimi on niin henkilökohtainen, toteaa Nikolainen, että se on kristityn ja Kristuksen välinen asia. Jerusalemin uusi nimi on ”rakastettu”, jotain samaa on myös kristityn, perille päässeen, uudessa nimessä (AUT).

Tulkitsisin itse jakeen 17 kohdalla niin, että yhdistäisin näkymättömän mannan ja valkoisen kiven viittaavan samaan. Näkymätön manna viittaa Pergamonin seurakunnan uskollisille palkinnoksi pääsyä taivaalliselle juhla-aterialle, minne valkoinen kivi toimii henkilökohtaisena kutsuna niin, että tämä voidaan ulottaa koskevaksi kaikkien seitsemän seurakunnan kristittyjä, jotka säilyttävät uskonsa vainoista huolimatta.

Se Jehovan todistajien tulkinta, että tämä koskisi vain ”voideltuja”, ”pientä laumaa”, Johannes-luokkaa” (rakkaalla lapsella on lukuisia nimiä), on hylättävä Raamattuun perustumattomana Jehovan todistajille tyypillisenä oman omintakeisen opin korostuksena. re-FI kommentoi kyllä lähtökohtaisesti oikein, mutta ei kaikilta osin tekstin kaksoismerkityksestä tai suoranaisesta ilmauksesta johtuen.

Erinomainen esimerkki on mm. ”Miten lahkolaisuus alkaa? Kenties joku opettajana itseään pitävä kylvää epäilyksiä kiistämällä jonkin Raamatun totuuden (esimerkiksi sen, että me elämme viimeisissä päivissä), ja niin tuo lahkolaisryhmä vetäytyy erilleen ja seuraa häntä.” (re-FI s 45).
Avatar
Jaakko Ahvenainen
Viestit: 8100
Liittynyt: 28.04.2007 15:41
Paikkakunta: Lieksa

Re: Ilmestyksen ihmeellinen maailma

Viesti Kirjoittaja Jaakko Ahvenainen »

Kirje Tyatiran seurakunnalle, jakeet 18-29

Seleukos I (312-281 eKr) perustama Tyatira on kaupunki Pergamosta kaakkoon reilun puolensadan kilometrin päässä siitän joka ei vähäisyydestään huolimatta ollut merkityksetön, vaan kuulu purppurastaan. Paavalin julistustyön ensimmäinen käännynnäinen Euroopassa, Lyydia, oli täältä kotoisin ja osasi purppuralla värjäämisen taidon ja sillä kaupankäynnin (Apt 16:14).

Tyatira oli kauppiaiden ja käsityöläisten kaupunki, tunnettu värjäämöistään ja metallivalimoistaan. Myöhemmin siitä muodostui montanolaisuuden ( ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Montanolaisuus) keskus. Kaupungin suojelusjumalana palvottiin auringolle omistettua Apollo Tyrinmaiosta, joka yhdistettiin luonnollisesti keisariin, Zeuksen poikana, joten keisarikultti ei täälläkään ollut vieras (SUTS).

Kirje Tyatiran seurakuntalaisille on yksi varhaisimmista teksteistä todisteena kristillisen salatiedon, gnoosiksen esiintymisestä Vähä-Aasiassa apostoleineen (AUT, s 41).

Jakeen 18 selityksessä todetaan yksi Ilm:n ainutlaatuisuuksista: ainoastaan tässä kohdin Ilmestystä sanotaan Kristusta Jumalan pojaksi (myös re-FI) contra keisari ”jumalan poika”. Täällä keisaria vastassa on ”elävän Jumalan Poika” tulenliekkeinä loimuavine silmineen ja valkokultaisina hohtavine jalkoineen, mitkä johdetaan Ilm:n kutsumusnäystä (Ilm 1:15). Silmien tulenliekit sinänsä on vanha kreikkalainen käsite, jolla kuvataan kaikkinäkevyyttä ja näin kirjeen saajille tuttu.

(Se, minkä olen tässä vastoin suomenkielisiä käännöksiä kääntänyt valkokultaiseksi χαλκολιβάνῳ, khalkolibanon, myös Ilm. 1:15 ), on käännetty kultamalmiksi, kiillotetuksi, hehkuvaksi, puhtaaksi kupariksi tai pronssiksi, mitä myös vaski tarkoittaa. Sittemmin vaskella on tarkoitettu myös messinkiä. Mitään varmuutta sanakäännökselle ei kuitenkaan löydy, [Gyllenbergin sanakirja]. UTS kääntää sanan kultapitoiseksi malmiksi, kullan ja hopean sekoitukseksi, joten valkokulta kuvaa tätä hyvin, mutta tyydyn ymmärrettävästi tutkijoitten tulkintaan.).

Jakeen 19 teot ovat seurakunnan ja sen jäsenten uskonnollis-siveellisen elämän yleiskäsite, kuten 2:2, jonka sisältönä on Paavalilta tuttu rakkauden, uskon ja toivon kolminaisuus. Neljäntenä tulee diakonia, palvelu. Näissä tyatiralaiset ovat ansioituneet.

Nämä ovat Pyhän Hengen työn vaikutusta seurakunnassa, jopa niin, että alttius palveluun on lisääntynyt ja tätä kautta muukin hengellinen elämä. Uutta on lähinnä se, että nämä kristilliset perusasenteet ovat muuttuneet hyveiden suuntaan. Mm. usko on lähinnä uskollisuutta Kristukselle, ei niinkään elämänyhteyttä häneen. Kaikesta hyvästä huolimatta jotain on silti vialla.

Jakeessa 20 tämä kerrotaan. Seurakunnassa vaikuttaa nikolaiittojen ryhmä, jolle ovat ominaisia epäjumalille uhratun lihan syöminen ja siveettömyys. Joukon johdossa on nainen, jota pseudonyymisti kutsutaan Isebeliksi ja joka itse kutsuu itseään profeetaksi. Viittaus 1 Kun 16:31 on osuva. Samaan tapaan kuin Ahabin foinikialainen vaimo houkutteli israelilaisia epäjumalien palvontaan, samoin tämä ”Isebel”, jolla näyttää olevan vaikutusvaltaa seurakunnan sisällä ja lähiympäristössäkin.

Kuka on tämä salanimellä kulkeva Isebel? Teksti edellyttää hänen olevan tunnettu niin Johannekselle kuin tyatiralaisille. Hän esiintyy seurakunnan profeettana, missä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä (1Kor 11:5, Apt 21:9), mutta tätä tehtävää hänelle ei ole antanut Jumala. Hän on täten väärä profeetta ja opettaa seurakunnassa väärää oppia. Muuta emme tiedä hänen henkilöstään.

Merkille on laitettava se, että nainen voi toimia opettajana seurakunnassa. Tätä ei kielletä, mutta se, että hänen opettamansa oppi ei ole oikea tuomitaan. Seurakunnan piispa on vastuussa, kaikesta mitä hänen seurakunnassaan opetetaan. Hän ei ole kuitenkaan puuttunut asiaan, joten osavastuu ongelmasta kasautuu myös hänelle. KR33/38 käännös ”haureus” tarkoittaa nimenomaan kulttimenoihin osallistumista ja niiden suosimista, samoin UMK. Kyseessä lienee sama harhaoppi, mitä Efesossa, nikolaiittain oppi tai mahdollisesti gnostilaisuus, mihin ainakin osa Tyatiran seurakuntalaisista on langennut.

Ongelmaa tulkinnassa on tuottanut se, miten kirjaimellisesti Isebelin siveettömyys ja hänen ”rakastajansa” ja ”lapsensa” on otettava. Isebel viittaa VT:iin (kuningas Ahabin foinikialaisena vaimona, joka toi myötäjäisinään Baalin palvonnan tapoineen, 1Kun 16:31-2Kun 9:36) ja sen tulkintatapaan, jossa Israelin Jumalasuhde rinnastettiin avioliittoon ja kaikkinainen epäjumalanpalvelus katsottiin tämän liiton rikkomiseksi, uskottomuudeksi. Nikolaisen et al mukaan näin kuvakieli on myös tässä kohdassa käsitettävä (AUT, THU, SUTS, re-FI eräiltä osin).

On toki muistettava, että pakanalliset kultit usein sisälsivät sukupuolisiveyttäkin loukkaavia tekoja tai ainakin alensivat kynnystä niihin, eikä keisarin ja hänen lähipiirinsä moraalisten arvojen kyseenalaisuus suinkaan ollut tilannetta korjaamassa.

Näin Isebelin ”rakastajat” lienevät hänen kannattajiaan ja ”lapset” oppilaitaan. Tavallaan tämä myös kuvaa naisten aktiivisuutta alkuseurakunnissa, joskin tämä negaation on täysin päinvastainen Paavalin Room 16:ssa mainitsemille erinomaisille naisille. Jehovan todistajien re-FI rinnastaa Isebeliin Ellen Whiten, Mary Baker Rddyn ja naispappeuden (emt. s 53) verraten tätä 1Tim:2:11,12:een.

Nikolainen arvelee (AUT) Isebelin tapauksen, joka tuskin lienee jäänyt ainoaksi, heijastuneen Paavalin kirkon myöhempiin vaiheisiin, jolloin kaikki naiset – varmuuden vuoksi – suljettiin pois opettajan tehtävistä (1Tim 2:11-12). Kiintoisa näkökulma siihen, miksi naisen pitäisi vaieta seurakunnassa.


Jakeen 21 mukaan Kristus on jo varoittanut harhaoppisia ja heidän johtajaansa. Tähän ajan antaminen viitannee. Lahkojohtaja on jo valintansa tehnyt. Muut hänen seuraajansa ja kannattajansa, jakeet 22-23, saavat vielä tilaisuuden muuttaa tapojaan, muussa tapauksessa Kristus puuttuu itse asiaan. Heitä kohtaa rangaistus ahdistuksen, mitä se lieneekään ja vakavan sairauden, jopa kuolemaan johtavan, muodossa ( θανάτος, thanatos, tavataan Ilm:ssa ja LXX:ssa kääntää rutoksi). Että kaikki Vähä-Aasian seurakunnat saavat tietää tästä, osoittaa harhaoppisten onnistuneen ainakin jossain määrin salamaan tekemisensä (SUTS, THU).

Kristukselta ei kukaan kuitenkaan voi salata mitään. Kaikki on hänelle avointa ja paljastettua: ”Minä tutkin munuaiset ja sydämet ja annan jokaiselle hänen tekojensa mukaan”, on sanatarkka lainaus Jeremialta (Jer 17:10). VT:n käsityksen mukaan munuaiset edustavat samankaltaista ihmisen tunne-elämän keskusta kuin sydänkin.

Jae 24 Uusi tulkinta tuo esiin vielä enemmän Tyatiran harhaopista. Oman käsityksensä mukaan, he omaavat kaikkein korkeimman tiedon, jota muilla ei ole. Jopa tuntevat Jumalan syvimmätkin salaisuudet. Näin Kraftin mukaan on puhe ”Saatanan salaisuuksiin vihkiytymisestä” tulkittava. Vaikka myöhemmin on esiintynyt todellistakin saatananpalvontaa, kysymyksessä on nyt alkuperäisen sanoman tai Jumalan sanan tahallisesta muuttamisesta, kuten sanonnoissa ”Saatanan synagogasta” tai Saatanan valtaistuimesta (Ilm 2:9,13). Luonnollisesti tällaisia johtopäätöksiä ei Ilm:n perusteella voida tehdä. (AUT)

Harhaopin harjoittajien mielestä, juuri he ovat päässeet selville kaiken jumalallisen alkuperästä, mutta todellisuudessa he ovat vihkiytyneet Saatanan salamenoihin, mitä kaikki epäjumalanpalvelus, myös kristillinen siihen luettuna, on. Jumalan palvelijoiksi itseään luulevista on tullut Saatanan palvelijoita. Tätä tässä painotetaan.

Puhe ”muusta kuormasta” tai ”taakasta”, KR92, jakeessa 24, viittaa Apostolien kokoukseen Jerusalemissa ja sen päätökseen, dekreettiin (Apt 15:28-29), joka kielsi osallistumisen uhriaterioihin ja kultilliseen siveettömyyteen. Tämän Paavali tulkitsi niin, että vain mainittu ja Jerusalemin köyhän seurakunnan avustaminen (Gal 2:10) koskivat pakanakristillisiä seurakuntia. (AUT)


Jae 25 Tämän sijaan ns. sekaseurakunnissa joissa oli sekä juutalais- että pakanakristittyjä, Jerusalemin dekreettiä noudatettiin. Näitä määräyksiä kehotus kiinnipitämisestä Kristuksen tulemukseen asti tarkoittaa, toteaa Kraft (AUT myös THU). Muutoin Thurén on varauksin toista mieltä dekreetin noudattamisesta, samoin monet muut selittäjät. Apostolien dektreetti koski mahdollisesti kaikkia, mutta ei välttämättä.

Tyatiran seurakunnalle osoitetusta kirjeestä voidaan lukea kaikkein varhaisimmat todisteet kristillisen gnoosiksen nimellä kulkevasta ekspansiivisesta salatiedosta, joka harhaoppina uhkasi kaikkia Vähä-Aasian provinssin kristillisiä seurakuntia omine lähetteineen, jotka kutsuivat itseään apostolin nimellä. Efesossa tämä harha oli saatu torjutuksi ja Pergamossakin sillä oli vain vähän kannattajia, mutta Tyatirasta se oli löytänyt itselleen varsinaisen kotipaikan.

Jae 26 sisältää kirjeen voittosanan, joka tässä edellisistä kirjeistä poiketen edeltää varsinaista herätyssanaa jakeessa 29. Palkinto, joka voittajia odottaa on kaksiosainen ja otettu Psalmista 2:8-9. Psalmi 2 on vanhastaan tulkittu messiaaniseksi ja siitä Johannes on myös saanut Kristuksen arvonimen ”Jumalan Poika”.

Jakeiden 26 ja 27 kuvaannolliset käsitteet: ”Valta hallita pakanoita (kansoja)”, ”rautaisella valtikalla” ja ”rikkoa kuin saviastioita” viittaavat Kristuksen kanssahallitsijoina toimimiseen, kuten hän itsekin on Jumalan kanssahallitsija (AUT, re-FI vain voidellut). Luvattu palkinto hallita antaa kuitenkin odottaa toistaiseksi, kunnes Johanneksen odottama Kristuksen tulemus toteutuu. (AUT, THU). Aika alkoi vanhan Johanneksen näkökulmasta täyttyä pian (Ilm 3:11, 22:7, 22:20, Mk 13:30 et par.). Varsinaisen tuomion täytäntöön panijoina toimivat enkelit, eivät hallitsijat, arvelee Thurén.

Jehovan todistajien tulkinnasta poiketen Johannes näkee kaikki ”voittajat” tulevina hallitsijoina ja Jeesuksen jo hallitsevan (vrt. Mt 28:18). Jehovan todistajien näkemyksen mukaan Jeesus alkoi hallita vasta 1914 näkymättömänä. Käsityksen pohjalla on toisaalta C.T. Russellin harhakäsitys Jeesuksen tulemuksesta postuumisti 1874. Kun tätä ei tapahtunut, Russell selitti sen jälkikäteen tapahtuneen näkymättömänä. Toisaalta kysymykseen tulevat Danielin ennustuksista saadun näennäiset vuositulkinnat Nebukadnessarin toimittamasta Jerusalemin hävityksestä vuonna 607 eKr.

Tiede ja historia ovat osoittaneet nämä Jehovan todistajien korostamat vuosiluvut ja niiden pohjalta tehdyt laskelmat paikkansapitämättömäksi. Myös Raamatun tekstejä tutkimalla päästään historiallisesti totuudelliseen aikaan, vuoteen 586/7 eKr, mitä Jerusalemin hävitykseen tulee. Tämä ei tietenkään ole estänyt Jehovan todistajia tekemästä lukuisia muita maailmanlopun aikamäärityksiä, joista merkittävimmät jo mainittujen lisäksi ovat 1925 ja1975.

Jae 28 Toinen lupaus ”kointähdestä” on vaikeampi. Se ei voi tarkoittaa Kristusta, päinvastoin kuin Thurén, Gierzt ja re-FI, jotka viittaavat Ilm 22:16:een. Uudempi tulkinta lähtee 2Piet 1:19 maininnasta ”Kointähden syttymisestä kristittyjen sydämissä”. Valo, joka valaisee ennen varsinaista aamunkoittoa ymmärretään sinä Pyhän Hengen vaikutuksena, joka valaise kristittyjä sen ylimenokauden aikana, kunnes lopullinen voitto on saavutettu (AUT).

”Kointähti”, planeetta Venus, on selitetty myös roomanvastaiseksi symboliksi. Olihan tämä Julius Caesarin ja seuraajiensa tähti ja Rooman valtaherruuden tunnus. Maailmanherruuden tunnuksen kantajina toimivat keisarien sijasta kristityt. He ovat ”aamutähden” kantajia (AUT).
Avatar
Jaakko Ahvenainen
Viestit: 8100
Liittynyt: 28.04.2007 15:41
Paikkakunta: Lieksa

Re: Ilmestyksen ihmeellinen maailma

Viesti Kirjoittaja Jaakko Ahvenainen »

JOHANNEKSEN ILMESTYS, LUKU 3

Kirje Sardeksen seurakunnalle, jakeet 1-6

Kuten edellistenkin kirjeiden kohdalla, teemme ensin pienen esittelyn Sardeen seurakunnasta. Lyydian muinaisvaltakunnan ja sen tunnetuimman hallitsijan, rikkaan Kroisoksen, pääkaupunkina toimi Sardes. Myös Persian käskynhaltijat olivat pitäneet siellä omaa hoviaan ja seleukideilta se siirtyi Rooman hallintoon vuonna 113 eKr.

Tunnetusti Vähä-Aasian provinssi on maanjäristysaltista aluetta. Niinpä vuonna 17 jKr sattunut järistys tuhosi kaupungin, mutta Tiberiuksen toimesta se rakennettiin uudelleen. Smyrnan kanssa Sardes kilpaili oikeudesta saada rakentaa temppeli keisarille, mutta vähäarvoisempana hävisi tämän kilpailun.

Kaupunki tunnetaan valkeasta villastaan ja villatuotteistaan, mistä kirjeen mainitsemat ”valkeat vaatteet” johtuvat. Vuosina 150 –180 sen piispana toimi tunnettu Melito, mutta seurakunnan perustajasta on tieto kadonnut. On arveltu Paavalin oppilaiden perustaneen sen.

Jae 1 on ilmoitus Sardeksen seurakunnalle ja sen enkelille, piispalle, kuten seurakunnan enkelin tulkitsen.

Henkensä, (seitsemän henkeä tarkoittaa Jumalan hengen täyteyttä), kautta Kristus hallitsee kirkkoaan, silloista kristikuntaa ja hänen on koko maailmanhallinta. Seitsemän tähteä, viittaavat maailmanhallintaan, joten hänen on kaikki, mitä taivaassa ja maanpäällä on (Matt 28:18) jo nyt, ei jossakin tietyssä tulevaisuudessa, kuten Jehovan todistajat ovat antaneet ymmärtää vuoden 1914 opissaan, mikä sekin on vaihdellut. re-FI tulkitsee tässä tähdet seurakunnan vanhimmiksi. Muutoin aloitus noudattelee pitkälti sitä, mitä efesolaisille on sanottu. Jotain kuitenkin puuttuu: kiitos. Tätä eivät Sardeksen seurakunta ja sen jäsenet ansaitse.

Itse asiassa kyse ei ole niinkään yksittäisistä kristityistä, kuin koko seurakunnasta, seurakunnan kokonaistilasta. Vaikka se ihmisten silmissä saattaa vaikuttaa mainiolta, Kristuksen kannalta katsottuna tilanne on todella huono. Toisaalta, kun seurakunta on kuollut, voidaan samaa sanoa sen piispasta: ”νεκρὸς εἶ, olet kuollut”.

Seurakunta on kuollut. Tällä ei voida tarkoittaa muuta kuin välinpitämättömyyttä (mm. re-FI) ja itsetyytyväisyyttä. Siis, vaikka seurakunta näennäisesti toimii, se ei todellisuudessa toimi lainkaan kristillisen seurakunnan tavoin, henki puuttuu (THU). Juuri tästä nimellisesti kristillisestä on saatu termi ”nimikristitty” (SUTS).

Seurakunnan tilaa on tulkittu useammallakin tavalla siitä näkökulmasta, millaisista ihmisistä se koostuu. Tähän palaan myöhemmin jakeessa 2.

Jakeessa 2 mainitaan tarkemmin, mistä on kyse. Seurakunta on nukahtanut, kuten sadun prinsessa Ruusunen. Tästä syystä Kristuksen terävääkin karskimpi kehotus: ”Herää valveille ja ryhdy töihin”, ensin seurakunnan kaitsija ja hänen myötään toiset. Näin ymmärrän.

Nikolainen tulkitsee sanat ” γίνου γρηγορῶν”, ginuu greegoroon, herää valvomaan, hyvin vahvaksi ilmaukseksi, joka tulee kääntää ”tule valvovaksi, ala valvoa” ja viittaa sanaan ”γρηγορησον, greegoreeson”, ”ala valvoa”. Arkisesti sanottuna: ryhdy hoitamaan tehtävääsi, koska tekosi eivät ole olleet täydelliset Jumalan edessä, sillä edessä on koetuksen aika, josta ei nukkumalla selviä. Em. termiin kiinnittää myös Thurén huomiota.

Mitä tällä ”täydellisyydellä” (πληρóω, pleroo, täyttää, etc) tarkoitetaan? Mieleen nousee vetomitta. Seurakunnan astia on jäänyt vajaaksi. Taustalla on Jeesuksen historiallinen opetus: ”Olkaa täydelliset” Matt 5:44, vrt. Matt. 19:32, Jaak: 1:4, mutta ilmaistu johannekselaiseen tapaan (Joh 16:24, 17:13, 1 Joh 1:4), kuten (SUTS) asian ilmaisee (vrt. Hes 34:3). Kaikki eivät ole hengellisesti menehtyneet. Joitakin on vielä jäljellä (τὰ λοιπὰ, ta loipa). Heitä on ryhdyttävä hoitamaan viivytyksettä. Nykyiset teot eivät täytä Jumalan vaatimuksia (vrt. Hes 24:1-8), THU. Ne eivät ole täydelliset. Ne eivät ole tulleet ”täysin suoritetuiksi” (UMK).

Sanonta ”minun Jumalani” on Nikolaisen mukaan kristologisesti merkittävä, koska se ei ilmennä Jeesuksen varhaisempaa ja alempaa asemaa jumaluuden persoonana, vaan hänen ainutlaatuista jumalasuhdettaan (SUTS). Ilm tulee lähelle Joh evankeliumia, joka erottaa toisistaan käsitteet ”minun Jumalani” ja ”teidän Jumalanne” (Joh 20:17, AUT).

Jakeessa 3 ”Muista, kuinka kuulit sanan ja otit sen vastaan” KR92 on kääntänyt verbien sanajärjestyksen alkutekstiin nähden πῶς εἴληφας (perf.) καὶ ἤκουσας (aor), UMK ja KR33/38 säilyttävät alkuperäisen. Tämä huomio auttaa niitä, jotka tutkivat Raamattua KR92:n pohjalta. Perfekti korostaa pysyvyyttä, aoristi kertakaikkisuutta (tämä minun).

Näyn sana on osoitettu seurakunnan kaitsijalle. Havahduttuaan, hänen tulee muistaa omaa uskoon tuloaan ja saamansa sanan kuulemista ja sananmukaisesti muuttaa mielensä (μετανόησον, metanoeson, aor.), tehdä parannus.

Ottaa vaari, tarkata on käännetty kreikan verbistä τήρει, teerei. Tämä sana esiintyy Ilmestyksessä hyvin usein ja eri merkityksissä, koska joka kohtaan ei ole löydetty sopivaa suomenkielistä termiä, mikä ilmentäisi sanan monivivahteisuutta. Tήρει voi merkitä edellä mainittujen lisäksi mm. ottaa varteen, säilyttää, noudattaa, varjella, jne. Mitään täsmällistä vastinetta suomen kiellelle ei ole.

Parannuksen tekoa seuraavat johtopäätökset: koko seurakunnan on käännyttävä ja tehtävä parannus, ts. tilanne on sama kuin tuhlaajapoikavertauksesa (Luuk 15:11-32). Yhteisö ja yksilö eivät tee tässä eroa. Kääntyminen ja parannuksen tekeminen ei ole kollektiivista, vaan henkilökohtaista, jonka piispa aloittaa ja jakaa seurakuntalaisilleen.

Seurakunta syntyy Jumalan sanan kuulemisesta ja sen vastaanottamisesta. Tähän olennaisesti liittyy myös Kristuksen paluun odotus (esim. 1Tess 1:9-10). Tämä ei kuulu yksinomaan jollekulle ryhmälle, vaan on aidosti kristillisen kirkon tunnus.

Palaaminen alkuun on samalla heräämistä ”hengellisen kuoleman” unesta, mikä ei ole ensisijaisesti mikään erityinen uskonnollinen kokemus. Pikemminkin se on Pyhän Hengen vaikuttamaa siirtymistä normaaliin kristilliseen olotilaan, joka sisältää nöyrän ahkeroimisen Jumalan tahdon toteuttamisessa ja tämän tahdon jatkuvan etsimisen niin yhteisön kuin yksilön elämässä (osittain minun).

En tässä yhteydessä saa millään pois mielestäni Jeesuksen sanaa siitä, miten Jumalalla on valta herättää vaikka kuolleet kivet henkiin Aabrahamin siemeniksi (Matt 39, Luuk 3:8), vaikka tätä tulkintaani pidettäisiin miten väärässä tahansa, pitäydyn siihen, sillä kristillinen toivo ei tunne eikä tue tappiomielialaa. Niin kauan kuin on elämää on myös toivoa – ja toivo on kristillinen käsite. Mitä tämä maailma olisi ilman tätä käsitettä!
Jeesuksen sanoja: ”Ellet ole hereillä, minä tulen kuin varas, yllätän sinut” (KR92), voidaan pitää tässä yhteydessä uhkauksena. Sitä ei kerrota, mitä tästä seuraa.

Jakeessa 4 Sardeksen tilanne ei sittenkään ole niin paha, miltä aluksi näyttää. Nukkuvien joukkoon on jäänyt muutama harva hereillä oleva. Tämä on lohdullista, ja antaa viitteen siihen, ettei huonoinkaan kristillinen seurakunta ole tyystin kadottanut olemassaoloaan. Aina löytyy uskon siemeniä. KR33/38:n ja UMK:n ”nimet” tarkoittavat tässä yhteydessä henkilöitä, sieluja, niitä jotka ovat säilyttäneet uskonsa, mutta joista kaitsija ei enemmälti välitä (SUTS).

Vaatteiden tahraaminen viittaa lähinnä kastepukuna käytettyyn albaan (lat. album, valkoinen), joka luterilaisessa tulkinnassa on puhtauden väri. Tällaisen valkeaan kastepukuun kastettavat puettiin ja nykyisin se toimii paitsi kastepuvun, myös rippikoululaisten konfirmaatiossa ja muidenkin hengellistä tehtävää hoitavien, myös papiston, liturgisen perusasun värinä. Kastepuvusta on tässä erityisesti kyse.

Tämän vaatteen tahraaminen sen vertauskuvallisessa merkityksessä on synnin, etenkin epäjumalan palveluksen seuraamus, siis kristillisen kasteen kieltämistä. Näin myös Sardeksessa. Vanhempi tulkinta (SUTS) viittaa myös kaikkinaiseen puhtauteen, korostaen etenkin sukupuolista puhtautta, siveyttä.

Jakeen 4 ”Käyskennellä Kristuksen kanssa” on hyvin harvinainen ilmaisu Raamatussa. Raamattu tuntee ainoastaan yhden henkilön, joka on saanut vaeltaa yhdessä Jumalan kanssa. Vain Heenokista (Eenok) tiedetään tämä, SUTS (1Moos 5:22). Itse tulkitsisin tämän kohdan keinotekoisena. Tarkoituksena on ilmaista Heenokin noudattaneen Jumalan tahtoa, tästä sanonta ”vaeltanut Jumalan yhteydessä”. KR92 onkin kääntänyt tämän kohdan: ”Vaelsi kuuliaisena Jumalalle”. Näitä kuuliaisia on Sardeksessa muutamia ja heille kuuluu nimi ἄξιος, haksios, arvollinen.

Jakeessa 5 vanhatestamentillinen vertauskohta on Sak 3:3-5, missä ylipappi Joosua seisoo Herran edessä likaisin vaattein. Nämä vaatteet häneltä riisutaan ja tilalle annetaan uudet puhtaat vaatteet syntien anteeksiantamuksen vertauskuvana. Lisäksi hänelle annetaan puhdas päähine (vrt. Jes 61:3). Tämä on jo nyt (ennakoivasti) Sardeksen uskonsa puhtaana säilyttäneen seurakunnan asu: ”He saavat käyskennellä” (tässä asussa Kristuksen kanssa). Ymmärrettävästi Nikolainen viittaa tulkinnassaan tähän päivään, Jehovan todistajat voideltuihin (AUT, THU, re-FI).

Tämä viittaa paratiisiin (1Moos 3:8) taivaassa, mitä valkeat puvut ennakoivat paratiisillisina vaatteina, uutena kirkkauspukuna. Valkoinen ei kuitenkaan tarkoita ainoastaan puhdasta, puhtaaksi pestyä, vaan enemmän: sädehtivää kirkkautta, jonka jokainen perille taivaaseen päässyt on saava. Tähän Ilm:n jokaisen lähetyskirjeen voittosanoma tähtää (AUT).

Tällä kristityn juhlapuvulla on pitkä esihistoria alkaen Eliaan viitasta ja Joosuan papinkaavusta. Uudessa liitossa jokainen kristitty omaa profeetan, papin ja kuninkaan ominaisuudet. Tämä ilmenee lopullisen voiton päivän valkopukuisten juhlasaatosta.

Se, jae 5b, että Kristus säilyttää näiden uskonsankarien nimet elämänkirjassa ja tunnustaa heidän (uuden) nimensä isän Jumalan edessä ja hänen enkeleittensä edessä, odottaa myös selitystä. Tämä kolmiosainen vakuutus alkaa jakeen 5a alusta, valkeista vaatteista, joista edellä oli puhe.

Viimeiset kaksi vakuutusta (5b) voidaan yhdistää. Ne merkitsevät samaa. ”Jumalan elämänkirja” on läpi Raamatun kulkeva juonne, joka ilmaisee sen, että Jumala itse pitää tällaista luetteloa hurskaistaan (2 Moos 32:23, Ps 69:29, Jes 14:3, Luuk 10:20, Fil 4:3, Hebr 12:23).

Kuvan perustana on tapa kirjata kaikki jonkin kaupungin kansalaisoikeuden saaneet luetteloon. Thurén huomauttaa tässä kyseessä olevan Israelin kansalaisten luettelon, mistä luopioiden nimet pyyhitään pois (2Moos 32:32 s). Ainoastaan ne, joiden nimi löytyy elämän kirjasta, pelastuvat (Dan 7:10; 12:1). Ilm palaa tähän kuvaan usein, 13:8:17:8; 20:12, 15; 21:27. Samaan viittaavat mm. Jeesuksen sanat Matt 10:32 ja Luuk 12:8 (THU, AUT).

Vielä eräs huomiota ansaitseva kohta tulee ottaa esille: Jeesus, tunnustaa voittajat omikseen ”Isänsä ja hänen enkeleittensä” edessä. On olemassa edelleenkin tulkintoja, joissa Jeesus katsotaan yhdeksi enkeleistä, etenkin adventisteilla ja Jehovan todistajilla. Tässä Ilm:n kohdassa tällaiselle ei löydy perusteita. Kristus Jeesus ei ole enkeli (Hepr 1:5-6).

Erinäiset muut tästä kohtaa nousevat, lähinnä juutalaiset, allegoriset ja epähistorialliset tulkinnat jätän tyystin huomiotta. Näiden sijaa kiinnitän huomiota jakeeseen 6, ”jolla on korva, se kuulkoon”. Tämä kaikkien lähetyskirjeiden päätös, josta edellä on puhuttu, viestii kahdesta seikasta: ensinnäkään kaikki eivät kuule tai halua kuulla profetian sanoja.

Toiseksi kuuleminen on niin silloin kuin nyt jokaisen ihmisen vapaassa valinnassa. Tämä ominaisuus on jokaisella ”sisäänrakennettuna” ja hän saa käyttää sitä oman valintansa mukaan. Jumala ei pakota ketään yhtään mihinkään ja ellei Jumalakaan pakota, miten ihminen sitä voisi toiselta ihmiseltä edellyttää!

Kirje Filadelfian seurakunnalle, jakeet 7-13

Vajaat 50 km kaakkoon Sardeksesta sijaitsee Filadelfia, jonka nimi juonta kuningas Attalos II (159-138 eKr) lisänimestä, Filadelfos (veljeä rakastava). Sardeksen tavoin sekin tuhoutui vuoden 17 maanjäristyksessä ja rakennettiin uudelleen Tiberiuksen avustuksella. Kaupunki sinänsä on vähäinen, eikä asukkaitakaan paljoa ollut, mutta se oli tunnettu viininviljelystään. Näin ollen ei ole vaikea arvata Dionysoksen olleen kaupungin pääjumala.

Kaupungissa oli suhteellisen paljon Juutalaisia, jotka pyrkivät häiritsemään kristillisen seurakunnan elämää. Apostolisista isistä Ignatios on kirjoittanut kirjeen seurakuntaan, missä hän kiittää sen marttyyrien uskoa (Ign.fil.). Seurakunta kärsi alinomaa juutalaisten aikaansaamista vainoista ja Polykarpuksen marttyyrio tietää mainita 11 muuta filadelfialaista marttyyria Polykarpoksen rinnalla (Pol.mart 19:1).

Jehovan todistajien re-FI ei esittele Filadelfiaa lähemmin, vaan lähtee johdattamaan selitystään suoraan nimestä käsin, minkä se kääntää veljelliseksi kiintymykseksi (re-FI, s 58).

Jae 7 Kristus esittäytyy seurakunnan lähettiläälle ”pyhäksi ja totiseksi, jolla on Daavidin avain”, jotka eivät oikeastaan tässä yhteydessä liity kirjeen alun kutsumusnäkyyn. Käsitepari ”pyhä” (ἅγιος, hagios) ja ”tosi, totinen” (ἀληθινός, aleethinos) on Jesajalta. Ensimmäinen Jes 6:3 ja toinen Jes 65:16. Oikeastaan ne ovat Jumalan määreitä, tyyliltään apokalyptisia ja niitä Kristus käyttää tässä itsestään. Lisäksi totinen, tosi, totuudellinen on Ilmestyksen peruskäsitteistöä. Kristus ei ole tosi vain olemukseltaan, vaan myös puheissaan ja teoissaan (SUTS).

Olen miettinyt tätä tosi-käsitettä sen nykymerkityksessä. KR33/38 kääntää sanan ἀληθινός, aleethinos ”totinen”, joka minussa herättää aivan väärän mielikuvan (vakava) KR92 kääntää ”tosi”, mutta ei tämäkään oikein tyydytä. Luther käyttää omassa käännöksessään (”Wahrhastige”, totuudellinen, Das Neue Testament, Göln 1867), samoin UMK, kuten myös ruotsalainen kirkkoraamattu 1917, tanskalainen 1948 ja norjalainen 1930.

Gyllenbergin sanakirja, kuten myös UTS antaa käsitteelle merkitykset: totinen, tosi, oikea, aito, vilpitön, luotettava, varma, tekstiyhteydestä riippuen.


Puhe Daavidin huoneen avaimista, joita Kristus tahtonsa mukaan käyttää, eivät ole taivaan valtakunnan avaimia. Käsite liittyy Jes 22:22 ja tarkoitti alkujaan kuninkaallisen palatsin luovuttamista Eljakimille Hilkiaan pojalle, mikä sittemmin on tulkittu Kristusta koskevaksi eskatologiseksi ennustukseksi ( AUT).

Johannes tarkoittaa tällä sitä taivaallista palatsia, jonne sisällepääsyn valtuudet ovat yksin Kristuksen käsissä. Samankaltainen kuva löytyy Jeesuksen sanoista, Matt 16:18-19. Näistä avaimista ei nyt ole kyse.


On toki mahdollista tulkita tämä avaamisen vaihtoehto VT:n profeetoille, etenkin Eliaalle, kuuluvaksi, mitä Kraft Nikolaisen m ukaan esittää, mutta siihen, että tästä voitaisiin vetää joitain varhaiskristillisen virkateologian päätelmiä, ei Nikolainenkaan voi yhtyä (AUT). Tätä avainta ei Kristus kenellekään luovuta. Se pysyy hänellä.

Jehovan todistajien re-FI viittaa Daavidin avaimista puhuessaan Psalmiin 89:2-5, 35-38, missä Jehova puhuu Daavidin kanssa tehdystä iankaikkisesta liitosta valtakunnasta, joka pysyy Daavidin jälkeläisillä ajan hämäriin asti.

Selitys jatkaa kertomalla Daavidin suvun hallinneen Jerusalemissa ”vuodesta 1070 vuoteen 607 eaa”. Tämä tahallinen 20 vuoden siirtäminen ajassa taaksepäin johtuu Jehovan todistajille tärkeästä oppivuodesta 1914, jolloin Jeesus alkoi hallita taivaallisella valtaistuimellaan.

re-FI viittaa myös Jeesuksen syntymään Lk 1:31-33 ennustuksen mukaisesti ja jatkaa: ”Jeesus nöyrrytti itsensä jopa kidutuspaalussa kuolemaan saakka ja osoittautui siten täysin kelvolliseksi perimään Daavidin kuninkuuden. Jehova herätti Jeesuksen kuolemattomana henkenä ja korotti hänet oikealle puolelleen taivaisiin. Siellä hän peri kaikki Daavidin valtakunnan oikeudet. Aikanaan Jeesus käyttäisi oikeuttaan ’hallita vihollistensa keskellä’. – Psalmi 110:1, 2; Filippiläisille 2:8, 9; Heprealaisille 10:13, 14.

Sillä välin Jeesuksella olisi oikeus käyttää Daavidin avainta Jumalan valtakuntaan liittyvien tilaisuuksien ja etujen avaamiseen. Jeesuksen välityksellä Jehova nyt vapauttaisi maan päällä olevat voidellut kristityt ”pimeyden vallasta” ja siirtäisi heidät ”rakkautensa Pojan valtakuntaan”. (Kolossalaisille 1:13, 14) Avainta käytettäisiin myös estämään uskottomiksi osoittautuvia saamasta näitä etuja.” (re-FI, s 60).

On hyvin ymmärrettävää, ettei Jehovan todistajien tekstiä voida ottaa vakavasti selitettäessä, mitä Daavidin avaimilla tarkoitetaan. Jos tulkinnan lähtökohta on väärä, sitä on myös lopputulos. Thurén huomauttaa: ” Ilm:n kielenkäytön soveltamisessa oman aikamme juutalaisiin ja kirkkoon ei kuitenkaan voi olla liian varovainen.” (THU, s 79).

Thurén huomauttaa aivan oikeutetusti, että ”suomalaisen lukijan on hankala sisäistää nimitykseen ladattua merkitystä”. Asiaa auttanee kiista, jota juuri tätä (kommentaaria) kirjoitettaessa käydään. Jebusilaiskaupungin muurin ulkopuolelta on löydetty daavidinaikainen raunio. Onko se iso talo todella Daavidin rakennuttama palatsi? Arkeologisen kiistan ideologinen tausta on väkevä ja ajankohtainen.

”Erään siionistiryhmän mielestä palatsin raunion omistaja on nimittäin koko Jerusalemin ja sen myötä Pyhän maan legitiimi valtias! Siksi ryhmä pyrkii sekä rahalla että uhkailulla saamaan alueen haltuunsa ja arkeologien avulla raunion alkuperän todistetuksi. Kiista osoittaa havainnollisesti Jeesuksen tässä valitseman arvonimen merkityksen: ’Daavidin (palatsin) avaimen haltija’ on sekä Jerusalemin että koko Pyhän maan oikea valtias!” (THU s 77).

Jeesuksella yksin on ylin valta ratkaista pääsy pelastettujen joukkoon. Hän itse ratkaisee, kenelle taivaan portit avataan tai kenen edessä ne suljetaan. Edes Pietarilla ei tällaista valtaa ole. Ei liioin ole olemassa mitään erillistä taivas-luokkaa. Tällaista ei Raamatusta löydy, eikä sitä Ilmestys opeta.

Mutta Jehovan todistajat opettavat. He jakavat ihmiset kahteen ryhmään, taivaskelpoisiin voideltuihin, joita on rajoitettu pieni lauma ja niihin, joilla on maanpäällinen toivo elää ennallistetussa paratiisimaassa, ns. suureen laumaan. Voidelluista huomattavin on Yhdysvalloissa toimiva hallintoelin, pieni joukko miehiä, jotka määrittelevät Jehovan todistajien opin maailmanlaajuisesti. Tällä rakkaalla lapsella on yhteisön kirjallisuudessa lukuisia kutsumanimiä, kuten Johannes-luokka ym.

Voideltujen pieni joukko täyttyi ensimmäisen kerran 1881:
“But though the general ‘call’ has ceased, the ‘door’ is not yet shut. The end of the ‘call’ and the shutting of the ‘door’ are distinct and separate. The ‘door’ stands open for some to enter the race, for the great prize of joint-heirship in the Kingdom, after the general ‘call’ has ceased. God had predetermined a fixed number to constitute the Church, ‘the body of Christ’; and there can be neither one member superfluous nor one lacking. (See this typically taught in ‘Lev. 21:17-23’.) It follows that he could not call or invite to that honour more than would complete the number he had determined. And, in October 1881, his Word shows, this full number had been secured. But, since some of those who responded under the general call and made the covenant with him will fail to keep their covenant, fail so to run as to obtain the prize, the ‘door’ stands open after the general call has ceased, to permit the entrance to the race, to self-sacrifice in the service of the truth, of some to take the places of such as may, during the inspection, cast aside the wedding garment of Christ’s righteousness; and also of such others as, having made the covenant of self-sacrifice in the service, love the present world, become overcharged with its cares or pleasures, and fail to perform the requirements of their covenant.” (Thy Kingdom Come 1916 pp. 219-220)

Sittemmin 1931 (You May survive Armageddon Into God's New World, 1955) sekä 1935 ”Jos jostakusta voidellusta tulee katumaton luopio, Jehova epäilemättä kutsuu jonkun toisen hänen sijaansa (Roomalaisille 11:17–22). Todennäköisesti kovin monet aidot voidellut eivät kuitenkaan ole tulleet uskottomiksi. Toisaalta ajan kuluessa jotkut kristityt, jotka on kastettu vuoden 1935 jälkeen, ovat saaneet todistuksen siitä, että heillä on taivaallinen toivo (Roomalaisille 8:16, 17). Tämän vuoksi vaikuttaa siltä, että emme voi määrittää tarkkaa ajankohtaa, jolloin kristittyjen kutsuminen taivaalliseen toivoon lakkaa”. (Vartiotorni 1. toukokuuta 2007 sivu 31)

Nyttemmin taivaspaikkoja on havaittu jälleen olevan tarjolla, kuten edellisessä sitaatissa todetaan.

Jae 8 Filadelfia on toinen seurakunta (Smyrnan ohella), joka saa osakseen pelkkää kiitosta. Huomio kiinnittyy kolmeen ”katso” -kehotuksella alkavaan profeettasanaan, joista ensimmäinen esiintyy tässä. Ne kaikki sisältävät lupauksia. KR92 ei käännä sanaa ”katso” (ἰδοὺ, iduu), minkä tarkoitus alkutekstissä on kiinnittää huomiota siihen, mitä seuraa, mutta KR33/38 ja UMK kääntävät sanan.

Ovi, jonka Kristus ilmoittaa avanneensa ja jota kukaan ei voi sulkea, ei nyt tarkoita samoja ovia, jotka Paavalin kirjeissä merkitsivät uusien mahdollisuuksien avautumista lähetystyölle, kuten re-FI arvelee, s 60. Pikemminkin on kyse siitä ovesta, jonka takaa avautuu taivasten valtakunta. Se on filadelfialaisille avoin. He ovat osoittautuneet oikeiksi nasarealaisiksi. (SUTS, AUT, THU)

Filadelfialaisten uskollisuus näyttää kestäneen pitkään. Pol.mart. 19:1 tietää kertoa kirkkoisä Polykarpoksen kärsineen marttyyrikuoleman Smyrnassa n. 156 ja hänen kanssaan 11 filadelfialaista kristittyä.

Seurakunnan vähäinen voima liittynee sen sosiaalis-ekonomiseen aseman. Sen jäsenet eivät nauti erityistä arvostusta eivätkä he ole varakkaita, köyhiä pikemminkin, eikä heitä ole kovin monia, koska kaupunkikin on vähäinen. Kuka ties juuri kaikki nämä tekijät ovat ajaneet paikalliset kristityt turvautumaan kirkon Herraan, mikä nyt koituu heille ansioksi. He ovat ottanet Kristuksen sanat, evankeliumin, tosissaan ja pitäneet siitä kiinni, eivätkä liioin ole hävenneet tunnustautua kristityiksi.

Jae 9 Toinen ”katso” sisältää toisen lupauksen. Seurakuntaan lähetetään täydennystä ”saatanan synagoogasta”. Perinteisesti tämä on tulkittu siten, että juutalaisia kääntyy kristityiksi. Tällöin taustalla on taistelu, jota juutalaiset synagogaseurakunnat kävivät kristillisiä seurakuntia vastaan.

Toinen tulkintatapa, jota Kraf on kehitellyt, liittyy Nikolaisen mukaan vielä paremmin tekstiyhteyteen. Nyt tarkoitettaisiinkin niitä myös Smyrnan kirjeen yhteydessä mainittuja valejuutalaisia, jotka alun alkaen ovat lähteneet kristillisistä seurakunnista ja muodostaneet oman juutalaishenkisen liikkeen ja houkutelleet kristittyjä myönnytyksiin pakannallista valtion uskontopolitiikkaa myötäileviksi (AUT).

Todellisia juutalaisia he eivät ole olleet, korkeintaan proselyyttejä (käännynnäisiä) juutalaisesta näkökulmasta. Heidän tarkoituksenaan on ollut välttyä vainoilta ja pelastaa omaisuutensa ja henkensä myötäilemällä keisarinpalvontaa. Tästä löytyy esimerkkejä varsinkin Apostolisista isistä.

Tämä tulkinta edellyttää Filadelfian seurakunnan jäsenistön vähälukuisuuden johtuvan sen suuresta väestökadosta vainojen seurauksena. Jäljelle jäänyt ydinjoukko on pieni, mutta sitäkin tiiviimpi ja yhtenäisempi. Kristukselta saatu lupaus on hyvin todellinen.

Kolmas ”katso” liittyy tähän. Kristus laittaa Saatanan synagogaan liittyneistä osan palaamaan takaisin kristillisen seurakunnan yhteyteen, eikä se taas voi tapahtua aivan noin vain. Tulkitsisin ”kumartamaan maahan jalkojesi edessä”, vilpittömän katumuksen, synnintunnustuksen ja anteeksipyytämisen eleeksi. Näin myös re-FI ja THU.

Silloin he ymmärtävät, Filadelfian seurakunnan olevan ”Kristuksen morsian”, valittu, johon rakastuin (ἠγάπησά, eegapeesa). Alkutekstissä on nimenomaan ingressiivinen aoristi. Tässä viitataan edessä oleviin ”Karitsan häihin”, Ilm. 19 (THU).

Jae 10 käsittää lisää kiitosta, joka Nikolaisen selityksessä sisältää toisen lupauksen, koskien seurakunnan varjelemista ja pelastamista ”koetuksen hetkestä”.

Tämä on ikään kuin vastavuoroinen huolenpidon osoitus sille, että seurakunta on pitänyt omasta puolestaan uskollisuutensa. Nikolainen, joka pitää sanoilla leikittelystä, esittää tässä Johannes taitavan sanankäytön verbin ”terein” (mistä aiemmin on ollut puhe) kahtalaisella merkityksellä (seurata, ἐτήρησας – varjella, τηρήσω). Kristityt ovat tarkoin seuranneet Kristusta. Nyt Kristus puolestaan varjellee heidät. Kummassakin on kyse jonkun asiaintilan säilyttämisestä (myös tämä merkitys verbillä τηρεω on).

Tämän lupauksen viimeinen osa on erittäin merkityksellinen. ”Koetuksen hetkellä” tarkoitetaan ilmeisesti sitä lopun ajan ahdinkoa, jota Johannes luvuissa 4-22 kuvaa. ”Pelastaminen” ei tarkoita sitä, ettei erilaisia ahdinkoja tulisi. Tämä on kristillisen kirkon osa pian, mikä lisäksi Ilmestyksessä nämä ahdingot kohtaavat koko maailmaa ja koettelevat kaikkia maan asukkaita niin ikään pian.

Tämä sijaan se kristilliselle seurakunnalle luvataan, ettei vaikeuksien tullessa seurakunta tuhoudu. Isä meidän –rukous saa tästä uutta ulottuvuutta. ”Kiusaus” tarkoittaa koetusta. Raamatunkäännöskomitea, RKK, (Ks mietinnön UT:a koskeva liite) käänsi tämän kohdan: ”Älä anna meidän joutua koetukseen, vaan päästä meidät pahasta”.

Tätä perusteltiin mm., että RKK:n mielestä ”koetus” tuli lähemmäs alkuperäistä sisällöllistä merkitystä. Toki pyyntö, ettei syntinsä anteeksisaanut joutuisi uudelleen syntiin lankeamisen kiusaukseen, on hyvä, mutta koko rukousta hallitsee tulevaisuuden toivon ajatus. Painopiste on Jumalan valtakunnan tulemisessa. Perinteinen sanamuoto ”kiusaukseen” jäi voimaan (AUT).

Siksi Jeesus ikään kuin antaa oppilailleen luvan rukoilla, ettei vaikea koetus kohtaisi heitä, mutta samalla kuitenkin rohkaisee heitä senkin kestämään. Jumalaan, taivaalliseen Isään, turvautuvat eivät huku. Heidät päästetään pahasta, mitä se milloinkin ja kunakin hetkenä on niin seurakunnan kuin yksilönkin kohdalla. Thurénin mukaan kyseessä on eskatologinen lopun ajan hetki

Jae 11 Vaikka koetukset lähestyvät myös Kristuksen tulo lähestyy. ”Minä tulen pian” kulkee läpi kirja punaisena lankana. Sama käsite ”pian” on ilmestyskirjallisuuteen oleellisesti kuuluvaa. Se, mikä tulee pitää, on usko. Mikäli tämä menetetään, menetetään kaikki se taivaallinen hyvä, mikä on jo luvattu. Tätä seppele kuvannee. KR33/38:n ja UMK:n käännös ”kruunu” ei ole oikea. Sanatarkka käännös alkukielestä on nimenomaan seppele (στέφανός, stefanos). Taivaallisen voittojuhlan asuun kuuluu voittajan seppelöinti, ei kruunaaminen. Tässä voi olla taustalla roomalaisen triumfraattorin voitonseppele.

Jakeet 10 ja 11 re-FI yhdistää ja selittää mm. ”Vaikka Johanneksen ajan kristityt eivät säilyisi elossa Herran päivään (joka alkoi vuonna 1914), niin heidän luottamuksensa Jeesuksen tuloon antaisi heille voimaa jatkaa saarnaamista. (Ilmestys 1:10; 2. Timoteukselle 4:2) Ikuisen elämän ”kruunu” eli palkinto odotti heitä taivaassa. (Jaakob 1:12; Ilmestys 11:18) Jos he olisivat uskollisia kuolemaan asti, kukaan ei voisi riistää heiltä tuota palkkaa. – Ilmestys 2:10.

Mikä sitten on ”koetuksen hetki”? Epäilemättä noiden Aasian kristittyjen edessä oli vielä uusi hirvittävän vainon aalto, joka tuli keisarillisen Rooman taholta. Suurempi täyttymys on kuitenkin se seulonnan ja tuominnan hetki, joka lopulta koitti Herran päivänä ja huipentui vuodesta 1918 eteenpäin.” (re-FI s 61,62). Tällaiseen selitykseen on mahdoton sisällyttää aitoa eksegeettistä tulkintaa.

Jakeessa 12 kohtaamme lisää symboliikkaa, jota koko Ilm on tietenkin täynnä. Pylväät ovat tuttu käsite toisaalta UT:sta., mutta tässä lähtökohta on Jes 22:23-24, LXX: ”Minä lyön hänet vaarnaksi vahvaan paikkaan”… ”Hänen varaansa ripustautuu hänen isänsä suvun kaikki paljous”.

Tämä kaivannee selityksen. Vaarna tarkoittaa telttapaalua, joka tulee iskeä lujasti maahan, koska sen varaan kiristetään telttaa pystyssä pitävät kannatusnarut. Vaarna on myös naula, joka lyödään huoneen seinään ja sen tulee olla niin lujassa, että pystyy kannattamaan kaikkinaiset siihen ripustettavat esineet. Edelleenkin beduiiniteltan kunniapaikka on nurkkapaalun vieressä.

On siis kyse jostakin, minkä varassa jokin on, jonka tulee kannattaa jotakin. Tässä merkityksessä Raamatussa ihmisiä verrataan pylväisiin, esim. Aabraham uskon isänä, Jerusalemin alkuseurakunnan johtajat (Gal 2:9) ja apostolit Kristuksen seurakunnan perustana (Ef 2:19). Antiikin kirjallisuudessa tällainen ihmisten vertaaminen temppelin pylväisiin oli vieläkin yleisempää (AUT, THU)

Nyt kyseeseen tulee kuitenkin toisenlainen temppeli, henkinen, ihmisistä koostuva, sillä ”Temppeliä en kaupungissa nähnyt”, toteaa Johannes (Ilm 21:22). Näin ollen mitään ristiriitaa ei ole puhuttaessa lujista pylväistä, jotka eivät lähde ulos (AUT).

Toinen kuvaus, nimien kirjoittamisesta voittajiin, liittyy temppelikulttiin. Antiikista tiedetään keisarikultin ylipapin vieneen temppeliin patsaan, johon oli kirjoitettu hänen, hänen isänsä nimet sekä kotipaikka ja virka-aika (AUT).

Voittajaan kirjoitetut kolme nimeä ilmentävät Pyhää Kolminaisuutta, selittää Nikolainen ja jatkaa, vertaamalla tätä rabbilausumaan: ”Kolme mainitaan Pyhän, ts. Jumalan, nimellä: vanhurskaat, Jes 43:7, Messias, Jer 23:6 ja Jerusalem, Hes 48:35 (AUT, SUTS).

Tässä Jeesuksen uutta nimeä ei mainita, mutta sillä tarkoitetaan sitä arvonimeä, jonka hän ylösnousseena ja taivaaseen korotettuna sai, ei joskus myöhemmin, vaan sillä hetkellä. Ei siis niin, kuten Jehovan todistajat opettavat, vuonna 1914. Näiltä osin Nikolainen päättä selityksensä Fil 2:10-11 sanoihin: ”Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvien notkistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra” (AUT).

Olkoonkin, että Nikolainen em. triadissa näkee Pyhän kolminaisuuden, en itse tekisi tuosta samaa tulkintaa. Kysymys Pyhästä kolminaisuudesta kuuluu Ilmestystä myöhäisempään aikaan. Raamatun mukaan on tietenkin totta, että kristillinen seurakunta on Pyhän Hengen luomus, mutta tämä on aivan eri asia.
Avatar
Jaakko Ahvenainen
Viestit: 8100
Liittynyt: 28.04.2007 15:41
Paikkakunta: Lieksa

Re: Ilmestyksen ihmeellinen maailma

Viesti Kirjoittaja Jaakko Ahvenainen »

Kirje Laodikean seurakunnalle, jakeet 14-22

Linnuntietä noin 160 km Efesoksesta kaakkoon olemme Fryygian maakunnassa ja Laodikeassa, jonka perustajaksi mainitaan Antiokos II (261-244 eKr). Hänen kerrotaan antaneen kaupungille nimen vaimonsa Laodiken mukaan. Kaupungin sijainti on edullinen, Lykosjoen etelärannalla kauppateiden risteyksessä. Tästä syystä siitä muodostui hyvin vauras. Se tunnettiin pankeistaan, kangasteollisuudestaan ja lääkärikouluistaan, jonka lääkintätuotteet olivat kaikkialla kuuluja, kuten sen lähinaapurin, Hierapoliksen lämpimät lähteet, joissa harjoitettiin kylpylätoimintaa.

Nämä Hierapoliksen kuumat lähteet vaikuttivat Lykosjoen lämpötilaan niin, että sen vesi oli Laodikean kohdalla haaleaa (χλιαρὸς, khliaros) ja täten juomakelvotonta. Tämä seikka vaikuttaa olennaisesti tekstin selitykseen.

Jehovan todistajien re-Fi, s 66, esittelee Laodikean aivan oikein, mutta varsinaisesta selityksestä minun on oltava eri mieltä. Aina väliin livahtaa jotain varteenotettavaa, muun ollessa kristikuntaa parjaavaa oman opin hehkutusta, mikä on hyvin tyypillistä re-FI:ssä. En siis aio puhua C. T. Russellista enkä hengellisestä silmävoiteesta, emt. s 69.

Kristillinen seurakunta perustettiin Laodikeaan kuta kuinkin samanaikaisesti Kolossan kanssa (Kol 4:14). Perustajana pidetään Paavalin työtoveria, Epafrasta ja ensimmäisenä piispana Kol 4:17 mainittua Arkkipposta. Ainakin yhden Paavalin seurakunnalle kirjoittaman kirjeen tiedetään kadonneen, Kol 4:15, 16 (SUTS, re-FI).

Kaupunki tuhoutui maanjäristyksessä yhdessä Kolossan kanssa 60/61 jKr, mutta omavaraisena se rakentui nopeasti uudelleen. Kolossaa ei rakennettu ja sen asukkaista ainakin osa muutti Laodikeaan. Alueella oli kolmaskin seurakunta, Hierapoliissa (nykyinen Pamukkale). Joissakin näistä asui evankelista Filippos ja hänen kahdeksan profeettatytärtään, Apt 8 (SUTS, AUT, Giertz, THU).

Jakeen 14 Kristuksen epiteetit uskollinen ja luotettavai todistaja ovat Ilm:n kristologisesta johdannosta, 1:4-6 sekä Jes 65:16:sta, mistä LXX on jättänyt kääntämättä masoreettiseen tekstiin sisältyvän aamenen, mikä tässä yhteydessä voidaan kääntää totuudellinen, totta puhuva. Tässä se esiintyy. Kolmas epiteetti, ”luomakunnan alku”, on sekin VT:sta, Snl 8:22 ja asiallisesti sama kuin Kol 1:15:n ”luomakunnan esikoinen”. Käsite esiintyy myös juutalaisessa viisauskirjallisuudessa, kuten Viis 6:22 ja Siir 24:9. (SUTS, AUT, THU, VT:n Apokr).

On syytä selventää joitakin VT:n ja UT:n käsitteitä. VT:n ”viisaus”, kuten sananlaskuissa, edellytetään luoduksi, tosin ennen muuta luomakuntaa. UT:ssa, Kol 1:15-16 edellyttää Kristuksen syntyä ennen kaikkea luomista, esikoisena, koska kaikki on luotu hänen kauttaan, samoin Jh 1:1- 3.

Eräissä uskonnollisissa erityisryhmissä, kuten jehovantodistajuudessa, otetaan ainoastaan huomioon tämä vanhatestamentillinen näkökulma ja unohdetaan kokonaan uusitestamentillinen, minkä lisäksi mielivaltaisesti siteerataan milloin Vanhaa testamenttia milloin Uutta testamenttia, tekemättä mitään eroa näiden välillä. Tällainen tulkinta johtaa mielivaltaisuuksiin, eikä tee oikeutta varsinaiselle raamatuntulkinnalle (kommentti minun).

Johannes on ottamalla molemmat, sekä VT:n että UT:n näkökulmat huomioon päätynyt korostamaan viimemainittua. Nimenomaan näin on Ilm:n sanonta ”luomakunnan alku” tulkittava (AUT). Kristus on siis luomisen välikappale, ei yksi luoduista. Johannes edellyttää Kol:n tunnetuksi Laodikeassa, toteaa Nikolainen Bousset’iin viitaten.

Näin mahtava ja mahtipontinenkin esittely edellyttää vastaavaa tilaa seurakunnassa, muutoin tällainen esittely ei olisi perusteltu. Näin onkin. Vauraudessaan seurakunta tulee lähelle Jeesuksen vertausta rikkaasta miehestä, Luuk 12:16-21. Mitään ei tunnu puuttuvan ja silti kaikki oleellinen on hukassa (huomautus minun).

Jae 15 Kiitosta Laodikeaan ei heru, moitetta sitäkin enemmän. Uudemmassa kommentaarissaan (AUT) Nikolainen on hylännyt vanhemman kommentaarinsa ”vesi”-vertauskuvan ja tukeutuu ”rakkauden vertauskuvaan, perustellen sitä sillä, ettei tuohon aikaan kuumaa vettä juotavana tunnettu. Thurén pitäytyy ”vesi” vertauskuvaan samoin re-FI, s 67 kuvateksti ja kuva.

Rakkaus sen sijaan, Laulujen laulu 8:6 ja Hoos 7:4-7, Kraftia lainaten, voi olla palava, haalea tai peräti kylmä. Tosin aivan kaikkeen Kraftissakaan ei Nikolainen yhdy ”vertaus” puolilämpimään leivonnaiseen on Nikolaisellekin liikaa (AUT).

Joka tapauksessa Johannes ottaa tässä kuvaa paikallisista olosuhteista, jotka vallitsivat Laodikeassa ja edelleen vallitsevat. Näet Lykosjoki saa alkunsa Hierapoliksen kuumista lähteistä ja on juuri Laodikean kohdalla sen verran haaleaa, ettei juomavedeksi kelpaa.

Kallistun vanhemman tulkinnan puolelle. Kyllä kylmä, raikas, vesi tunnettiin ja kuumaa teetä on alueella käytetty juomana ties kuinka kauan ja edelleen käytetään. Näin vertaus sopii veden yhteyteen vallan hyvin. Ei ole syytä hylätä sanaparia (ψυχρὸς - ζεστός, psykhros-dzestos) kylmä ja (polttavan) kuuma. KR33/38 käännös ”penseä” on huono KR92 käännös ”haalea” (χλιαρὸς, khliaros), joka alkutekstinkin mukaan on oikea, antaa asialle enemmän oikeutta.

Jae 16 Seurakunnan kannalta joko kylmä tai kuuma, tai käyttäisinkö sanaparia: täysin kielteinen tai elävästi kristillinen, olisi paljon parempi, kuin jotain siltä väliltä. Kristus täsmentää suhtautumistaan. ”Olen oksentava sinut” tai kuten KR92 ”oksennan sinut”. KR33/38 käännös on siinä merkityksessä parempi, ettei Kristus ole vielä seurakuntaa hylännyt. Lisäksi, jos vertaisimme sanavalintoja rakkauteen, voidaan kysyä, miten hyvin ”rakkaus ja oksentaminen” sanaparina liittyvät toisiinsa. Paremmin liittyvät ”vesi ja oksentaminen”. Giertz (s. 46-47) ajattelee tässä kohdin yksilöitä, ei seurakuntaa omaan evankelioivaan tyyliinsä.

Mikäli kuitenkin haluaa rinnastaa Laodikean seurakunnan kysymyksen rakkauteen Kristusta kohtaan, on tämä näkökulma myös oikea. Joko rakastaa tai ei, mutta välinpitämätön ei voi olla.

Jae 17 antaa ymmärtää, ettei seurakunta ole itse tietoinen tilastaan, vaan elelee tyytyväisenä itseensä. Käytetyt kielikuvat tulevat lähelle synoptikkojen Jeesuksen vertausten kielikuvia voimakkaine vastakkainasetteluineen. Rikkaus tässä on tulkittava ilmeisesti hengelliseksi rikkaudeksi aineellisen sijaan (AUT).

Perinteinen tulkinta lähtee kuitenkin aineellisesta rikkaudesta. Teksti viittaa siihen tunnettuun tosiasiaan, että laodikealaiset rakensivat omin varoin maanjäristyksessä raunioituneen kaupunkinsa. Samoin sen seurakuntalaiset tiedetään olleen hyvin varakkaita, jopa entisestään rikkaampia. Tätä taustaa vasten seurakunnan hengellinen köyhyys saa äärimmilleen korostetun vastakohdan. ”En tarvitse mitään” ja silti olet viheliäinen kerjäläinen: ”surkea ja säälittävä, köyhä, sokea ja alaston” (KR92).

Kun tätä ”sapiskaa” lähdetään selittämään, kiinnittää Nikolainen ensin huomiota sanoihin ”etkä tiedä” vastakohtana Kristuksen ” Minä tiedän”, 3:15, sanoille. Kaksi ensimmäistä seurakunnasta sanottua määrettä kumoavat sen oman harhaluulon itsestään: Viheliäinen ja kurja, ei rikas ja omillaan toimeentuleva SUTS).

Seuraavat määrittelevät seurakunnan tilaa täsmällisemmin viitaten annettaviin neuvoihin. Se on köyhä, koska ei tarvitse mitään. Se on sokea eläessään omassa itsepetoksessaan. Se on alaston, koska se ei millään voi tätä alastomuuttaan peittää Kristuksen katseelta (SUTS). Seurakunta luulee omaavansa kaikki hyvän seurakunnan ominaisuudet. Se ei tiedä todellista tilaansa, tässä on sen synti.

Jakeessa 18 Kristus antaa seurakunnalle hyödylliset neuvot sen tilanteen parantamiseksi. Seurakunnan tulee ostaa Kristukselta puhdasta kultaa, valkeat vaatteet (Lakodikean villa oli mustaa) ja silmävoidetta.

Miten nämä selitetään. Lähtökohta on Jes 55:1, josta ostaminen uskon ilmauksena löytyy. Vertauskuvat ovat osuvat ottaen huomioon Laodikean aseman alueensa rikkauksien keskuksena. Puhdas kulta saattaisi viitata kaupungin pankkeihin, tulessa voisi viitata uskoon, joka kestää koetukset, valkoiset vaatteet kuuluvat marttyyreille ja niille, jotka uskon kestävyydellään voittavat maailman (pakanalliset kultit tässä tapauksessa). Lääkäreistään ja lääkkeistään kuulusta kaupungista löytyy myös silmäsairauksien hoitoon tarvittavaa voidetta, κολλούριον, kollorion, jotta piispa näkisi seurakuntansa tilan ja ryhtyisi hoitamaan tointaan (SUTS, THU).

Ostoksia ei tarvitse, eikä tulekaan selitellä allegorisesti (vertauskuvallisesti). Tärkeää on keneltä ne hankitaan. Oikeastaan on kyse yhdestä ja samasta asiasta: Kehotuksesta palata takaisin Kristus-yhteyteen, sillä hänellä on kaikkea, mitä seurakunta tervehtyäkseen tarvitsee. AUT antaa tulkinnalle lisäväriä. Kulta ei olisikaan uskon tai rakkauden vertauskuva, vaan Jumalan kansan koetellun ”ydinjoukon” kuva (Kraft). Oleellisinta on se, että Laodikean seurakunnalle kaikesta huolimatta annetaan mahdollisuus parantaa tapansa.

Jakeessa 19 viitataan Snl 3:19 ja Hepr 12:6:een. Παιδεύω, paideuo, tarkoittaa tässä nimenomaan kurittamista ja ζήλευε οὖν καὶ μετανόησον, zeleue oun metanoeson, ole innokas/kiivas ja käänny/ muuta mielesi/ tee parannus. Mielenkiintoista on, että raamatunkäännöskomitea (RKK) on tässä säilyttänyt aiemman käännöksen pensä –sanan, ikään kuin tuleville sukupolville muistona, vaikka sitä ei alkutekstissä esiinnykään.

Jakeen 20 ”ovi” on AUT:n ja SUTS:n mukaan tulkittava seurakunnan oveksi, ei yksittäisen kristityn ”sydämen oveksi”. Perinteinen ja Lutherilta kannatusta saanut tulkinta aterioinnista näkee tässä viittauksen ehtoolliseen, mitä Nikolainen pitää oikeana tulkintana.

Toinenkin tulkinta on mahdollinen: kyseeseen tulisi taivaallinen ”hääateria”, kun Kristus ja hänen seurakuntansa (kirkkonsa) on päässyt yhteen, mikä on Ilm:n päätöskuvaus. Vanhaa tulkintaa noudattaa myös käsitys siitä, että jokainen ehtoollinen kuvaa jo nyt taivaallisen aterian viettoa (AUT).

Thurén huomauttaa Jeesuksen kehottavan kolkuttamaan vuorisaarnassaan. Nyt hän kolkuttaa itse. Teksti voidaan kohdistaa kenelle tahansa yksilölle Nikolaisen näkemyksestä poiketen. Thurénin näkemystä puoltaa tekstin sanamuoto ” δειπνήσω μετ’ αὐτοῦ καὶ αὐτὸς μετ’ ἐμοῦ, minä aterioin hänen ja hän minun kanssani”.

Kuva yhteisestä aterioinnista on juutalaisesta perinteestä ja erityisen ystävyyden ja vieraanvaraisuuden osoitus, esim. 1Moos 18:4-8.

Jae 21 Vaikka kirjeen sävy laodikealaisille onkin ollut ankara, ei tarkoituksena ole jättää heitä pulaan – ikään kuin oman onnensa nojaan. Jokaiselle, joka kääntyy parannukseen teoistaan, luvataan voittajan palkinto. Tällä kerta se on saada istua Kristuksen kanssa hänen valtaistuimellaan, kuten hänkin on saanut istua isänsä valtaistuimella. Erikoista tässä on se, että uskovan voitto rinnastetaan Jeesuksen voittoon, ”ὡς κἀγὼ ἐνίκησα, hos kago enikesa, kuten minäkin olen voittanut” (THU).

Se, että Messias istuu valtaistuimella, on harvinaista juutalaisessa ilmestyskirjallisuudessa, sillä ainoastaan Jumala istuu ja se, kenet hän on kutsunut istumaan. Enkelit seisovat ja muut heittäytyvät maahan valtaistuimen edessä. Dan 7 Ihmisen Pojan ainoastaan Heenokin ilmestys on käsittänyt Messiaaksi, joka istuu kirkkauden valtaistuimelle, Heen 45:3, 51:3, 55:4 (SUTS).

Alkukristillisyys käsitti Jeesuksen kärsimisellään ja ylösnousemuksellaan saavuttamansa voiton jälkeen istuvan omalla taivaallisella valtaistuimellaan (Room 8:34, Fil 2:9-11, Kol 3:3:1, Hebr 1:8). On otettava huomioon Jeesuksen oma tulkinta Psalmista 110, joka tukee tätä käsitystä, Mark 10:35-45 et par.

Jae 22 noudattaa aiempien kirjeiden lopetusta, eikä nyt selitystä kaipaa.

Yhteenvetona näistä seitsemästä lähetyskirjeestä todetaan niiden antaneen hyvän käsityksen niistä olosuhteista, missä kolmannen sukupolven kristillinen kirkko Vähä-Aasiassa eli. ”Kirjeet eivät ennusta kirkon vuosituhantisen historian eri vaiheita mutta kylläkin esittävät kristillisten seurakuntien tuntomerkit kaikkina aikoina”, toteaa Nikolainen (AUT).

Seurakunnat eivät ole samanlaiset ja tämä auttaa näkemään historiallisten kirkkojen ja seurakuntien tunnusmerkit: 1) Jokainen kristillinen seurakunta edustaa koko Kristuksen kirkkoa; 2) Kääntyminen (parannuksen teko) on aidon kristillisen seurakunnan tunnusmerkki. Mikään kristillinen kirkko ei voi väittää olevansa sellaisenaan yksi ainoa oikeassa oleva kirkko. 3) Kirkko seurakuntineen on yhtä aikaa uusi ja vanha, vanhurskas ja syntinen, taivaallinen ja maanpäällinen yhteisö, naulaa Nikolainen teesinsä (AUT).
Avatar
Jaakko Ahvenainen
Viestit: 8100
Liittynyt: 28.04.2007 15:41
Paikkakunta: Lieksa

Re: Ilmestyksen ihmeellinen maailma

Viesti Kirjoittaja Jaakko Ahvenainen »

JOHANNEKSEN ILMESTYS, LUKU 4

Taivaallinen jumalanpalvelus, jakeet 1-11

Aivan pieni johdanto on taas tarpeen. Kraft arvelee lukujen 1-3 olevan myöhempi lisäys. Oli niin tai näin, tällä ei ole mitään merkitystä, toteaa Nikolainen (AUT). Nyt Kristus on kuitenkin jäänyt pois, omaan majesteettisuuteensa. Ilmoittajana on tällä kertaa enkeli, taivaallinen sanansaattaja. Mitä Kristuksella seurakunnilleen oli sanottavaa, on sanottu. Alkaa näkyjen spektaakkeli, joista luvut 4 ja 5 ovat myöhemmälle ikään kuin johdantona. Hes. 1-2 ovat tämän näyn pohjana.

Jakeen 1 aloituksen aikamääre ei ole määrätty, Μετὰ ταῦτα, meta tauta, tämän jälkeen tai sitten, on siirtymäsana, on aika epämääräinen aloitus, joka osoittaa sen, että edellisistä näyistä on kulunut aikaa. Myös Thurén huomauttaa, ettei näkyjä ole nähty kerralla, vaan useammassa jaksossa, mihin aloitus viittaa. Johannes on edelleen Patmoksella, eikä teksti edellytä viikon ensimmäistä päivää, sunnuntaita. Teksti ei myöskään edellytä Johanneksen siirtyneen minnekään. Hän on täysin valveilla ja tietoisessa tilassa.

Mitä Johannes nyt kuulee ja näkee? Hän näkee taivaan oven avoimena. Tämä muistuttaa muita vastaavia näkyjä mm. Jes 6:1, Hes 1:1, Mark 1:19, Apt 7:56, Apt 10:11. Hän kuulee äänen, joka muistuttaa luvun 1 ääntä. KR33/38 puhuu pasuunasta, mutta edelleen kyseessä on pikemminkin torvi, silti riittävän voimakas. Tällä kertaa puhuttelijana on enkeli, kuten totesimme. Sanonta liittää luvun 4 Ilm alkusanoihin.

Taivaan avautuminen on eri apokalypseissä yleinen ja esiintyy jo Vanhassa testamentissa, kuten edellä todettiin. Nimenomaan Ilm:lle on ominaista, että enkeli esiintyy varsin usein ilmoittajana tai selittäjänä.

Erityistä on se, että Johannes näkee taivaan oven avoinna ja vasta myöhemmin näiden ovien takana alkaa tapahtua jotain (11:19), kuten myös se, ettei muusta apokalyptisesta kirjallisuudesta poiketen edellytetä ”taivaan eri kerroksia”. Näet yleinen käsitys oli paratiisin olevan seitsemännessä kerroksessa, mutta Paavalilla ja joillakin toisilla kolmannessa (2 Kor 12). Nyt kerroksia ei ole, eikä Jumalaa näin ollen ole sijoitettu mihinkään ”kerrokseen” tai niiden yläpuolelle.

Taivaan oven avoinna olo merkitsee yksinkertaisesti sitä, että näky voi alkaa. Kaikki on valmiina. Johannes on vielä maan päällä hengessäänkin, mutta kutsu ”Nouse ylös tänne”, on merkki ”taivasmatkan” alkamisesta, kuten Paavalilla 2 Kor 12:2. Mutta tätä ennen on varmemmaksi vakuudeksi uudistettu vielä enkelin toimesta, miksi kaikki nämä Johannekselle näytetään, nimittäin: ”mitä tämän jälkeen on tapahtuva”.

Jae 2 Näkyjen näkemisen tila on erityinen. Eräänlainen unen ja valveen välitila, jossa näkemä muistetaan ja se voidaan tarkoin toistaa. Tällaiseen tilaan Johannes joutuu. Hän ei voi sille mitään itse.

”Ylöstempaamisen termi on ” ἐν πνεύματι, en pneumati”, hengessä – sama, mikä 2Kor 12:2. On spekuloitu sillä, miksi toisto nyt, kun asia kerran esitettiin 4:1. Nikolaisen mukaan Johannes ainoastaan tahtoo sanoa varsinaisen näyn vasta nyt alkavan. Nyt hän kokee erkaantuvan fyysisestä kehostaan (SUTS).

Ensinäkemys on taivaallinen valtaistuin, jolla joku istuu. Kuka hän on, sitä ei voi määritellä, mutta ottaen huomioon vanhatestamentillisen tulkinnan taustan, mitä Ilmestys tässä noudattaa, ei kyseeseen voi tulla muu kuin Jumala.

Jae 3 Jumalaa ei kukaan ihminen ole koskaan nähnyt, 1Joh 4:12, eikä voi nähdä, mutta häntä ympäröivää valoa voidaan yrittää kuvailla, joskin äärettömän karkeasti. Kaikkein lähemmäksi tulee todeta Jumalan olevan ihmisen aistein käsittämätön valo, joka asuu yhtä käsittämättömässä valkeudessa (vrt. 1Tim 6:16 ja Ps 104:2).

Yksinkertaisesti sanottuna: Jumala on valo, käsittämätön valo, jolle ei ole sanoja ja hänen asumuksensa on ihmisille käsittämätön valkeus, kirkkaus. Haparoiden Joh kuvaa tätä kolmen puolijalokiven tai jalokiven hohteeksi: jaspiksen, kraneolin ja smaragdin. Jo aiemmin olen maininnut henkilöistä, jotka ovat kertoneet omasta Jumala -kokemuksestaan ja aina, poikkeuksetta, sitä on kuvattu kirkkaana valona, jota ei täsmällisemmin ole voitu määrittää.

Koetamme kuitenkin hieman kuvailla, miltä mikin edellä mainituista korukivistä saattaa näyttää. Jaspis on tiivistä, läpinäkymätöntä kalsedonia. Se on epäpuhtauksien, erityisesti rautaoksidin punaiseksi, vihreäksi tai keltaiseksi värjäämä kivilaji. Jaspis on kvartsin muunnos, ja koostuu pääasiassa silikaatista. Jaspis on myös suosittu korukivi.

Karneoli kuuluu kalsedoni-ryhmään, ja on yksi kvartsin muunnoksista. Karneolin nimi on peräisin latinankielisestä sanasta carne' ja tarkoittaa lihaa. Karneolin väri vaihtelee oranssin ja punaisen välillä. Väri johtuu raudan oksideista. Karneoli on läpikuultava ja sitä käytetään korukivenä. Karneoli, kuten muutkin kalsedonit, koostuu mikroskooppisen pienistä kvartsirakeista ja on aina huokoinen ja näin ollen mahdollinen värjätä. Sitä esiintyy esimerkiksi kivenrakojen täytteenä.

Smaragdi on silikaattimineraali beryllin vihreä värimuunnos. Se on jalokivi ja sitä käytetään korukivenä. Smaragdin vihreä väri aiheutuu pienestä määrästä kromia ja joskus vanadiinia. Sen nimi on peräisin latinan sanasta smaragdus, joka puolestaan tulee kreikan sanasta σμάραγδος (smáragdos). Arvokkaimpien smaragdien väri on puhtaan ruohon vihreä, mutta täysin puhtaat ja virheettömät smaragdit ovat harvinaisia (edelliset kuvaukset Wikipedia).

Platon mainitsee juuri samat korukivet Faidon-dialogissaan, jaspis, sardionin kivi (kraneoli?) ja smaragdi, mutta gemmologisesti (jalokiviopin mukaisesti) asia ei ole lainkaan yksinkertainen. Emme kerta kaikkiaan omaa sitä tarkkaa tietoa, jolla nämä (puoli)jalokivet voitaisiin määrittää kirjoittamisajankohdan määrein ja vaikka osaisimmekin, kyseeseen tulisi vain karkea likiarvo. On tyydyttävä karkeampaan kuvaukseen sateenkaaren kolmesta pääväristä: punainen, keltainen ja sinivihreä (AUT) ja jättää enempi spekulointi sikseen.

Kaiken kaikkiaan näky muistuttaa samaa, jonka kohtaamme Hesekielin 1:26-28:ssa ja valo löytyy myös 1Joh 1:5:stä. Taivaankaari, KR33/38, voidaan tulkita sellaisenaan reaalisesti tai sitten symbolisesti Jumalan ja Nooan välisen liiton merkkinä (SUTS). Itse en näkisi tässä symboliikkaa. Johannes näkijä näkee tässä sen, mistä hän kertoo.

Jakeen 4 selitys on suorastaan hauska. Tämän hauskuuden paljastan hieman myöhemmin. Jumala istuu ”hovinsa” ympäröimänä (vrt. Ps 89:8, Job 1:6, Dan 7:9-10). Kuvatessaan tätä, Johannes lähtee uloimmasta kehästä mainiten 24 vanhinta kultaisine seppeleineen (στεφάνους, stefanuus). Ei siis kruunu, διαδήμα, diadema, kuten KR33/38 ja UMK. Palaan tähän myöhemmin apokalyptisten ratsastajien ohessa, Ilm. 6.

Lisäksi erottuu vielä valtaistuinalue, minkä sisällä on seitsemän lamppua ja neljä olentoa. Kuva taivaallisista vanhimmista on Jesajan apokalypsista: ”Herra Sebaot on kuningas Siionin vuorella ja hänen vanhintensa edessä loistaa kirkkaus”, Jes 24: 23, LXX.

Kyse ei ole tuomarien neuvostosta. Siitä puhutaan vasta myöhemmin. Näiden vanhinten tehtävä on toinen. He ylistävät Jumalaa ja toisaalta selittävät ilmestyksiä. Heidät voidaan kuvata yksityishenkilöinä, mutta keitä he ovat? Selitysyrityksiä on ollut monia ja mistä juuri luku 24? He eivät ole profeettoja, autuaita vainajia, eivät marttyyreita, eivät pyhimyksiä, eivät katolisia kardinaaleja, luterilaisia pappeja: näitä kaikkia on ehdotettu.

He eivät liioin ole Jehovan todistajien mainitsemia ”voideltuja”, eivätkä edes 12 patriarkkaa tai 12 apostolia. He ovat enkeleitä, jotka erityisesti ovat Jumalan salaisuuksien tuntijoita. Niin VT (1 Aikak 24) kuin myöhäisjuutalaisuuskin tunsi 24 pappisluokkaa ja samoin 24 leeviläisluokkaa. Näin taivaallisessa temppelissä olisi sama ryhmitys: Mutta nämä vanhimmat eivät edusta mitään luokkaa. Taivaassa ei tällaisia luokkia kerta kaikkiaan tunneta (SUTS, THU).

Luku 24 (ja tässä hauskuus) on alkujaan sumerilais-babylonialaisilta astrologeilta. Ne edustavat eläinradan ulkopuolisten pohjois- ja eteläpuolisia tähtikuviota lukumääräisesti vastaavia tähtijumaluuksia. Vaikka tällä luvulla alun pitäen olisikin ollut jokin uskonnonhistoriallisesti astraali merkitys, Johannes ei missään tapauksessa tarkoita sitä.

Hänelle 24 vanhinta edustaa koko Jumalan luomakuntaa, kosmoksen täydellisyyttä. Aivan samoin kuin kreikkalaisia kirjaimia on 24, on myös vuorokauden tunteja 24, joten tämä nimenomainen luku kuvaa niin paikan kuin ajan täyteyttä, toisin sanoen kaiken olevaisen täyteyttä.

Vanhinten valkoiset vaatteet kuuluvat kirkkausmaailmaan ja sopivat erityisen hyvin enkeleille. Kultaiset seppelet, jotka heillä olivat, eivät tietenkään ole kruunuja, sillä Jumalalla ei ole 24 kanssahallitsijaa. Seppeleet ovat taivaallisen juhlaväen tunnus, jonka myös maan lapset, perille päässeet voittajat saavat. Mitään perustetta ei löydy sille tulkinnalle, että tässä vaatteet ja kruunut merkitsisivät pappeutta ja kuninkuutta (SUTS).

Jae 5 jatkaa näkyä. Salamointi, ukkosen jylinä ja muut äänet ovat aina kuuluneet Jumalan ilmestykseen varsinkin VT:ssa ja etenkin lain antamisen yhteydessä (2 Moos 19:6) sekä apokalypseissa. Ilm:ssä näillä on yleensä tehtävänä ilmoitta, että jotain merkittävää on tapahtumassa (THU, SUTS).

Mitä Hoorebilla tapahtuneeseen tulee, saattaa hyvinkin olla kyse paikallisesta ukkosmyrskystä tai pienehköstä tulivuoren purkauksesta, koska alue on tunnetusti tuliperäistä kuumine lähteineen, basalttikivineen ja vanhoine purkausjälkineen. Tämän olen itse tuolla alueella usein liikkuneena todennut.

Nyt Johannes kuitenkin näkee audiovisuaalisen näyn. Seitsemän soihtua kuvaa tällä kertaa Jumalan täydellisyyttä (Nikolainen), mutta tulkita nämä enkeleiksi on myös mahdollinen, toteaa Thurén ja viittaa Ps 104:4:ään, mitä Hepr 1:7 siteeraa LXX:n mukaisesti.

Että sanonta on monikossa, kuvaa lisäksi Pyhän Hengen liikkeellä oloa kaikkialla maailmassa, sillä Pyhästä Hengestä on nytkin kyse. Samaan viittaa Sak 4:2. Myös nämä olennot ovat tulisia, joista Baarukin apokalypsissa mainitaan: ”Sinä ohjaat myös niitä lukemattomia pyhiä olentoja, jotka ikuisista ajoista olet luonut, liekeistä. ja tulesta tehtyjä”.

Mm. Lohmayer tulkitsee nämä olennot enkeleiksi, vaikkakin historiallinen alkuperä tunnetaan Babyloniasta. Silti oikeampaa lienee tulkita tulisoihtuihin viittaavien henkiolentojen tarkoittavan tässä samaa kuin 1:4, siinä nimenomaan sanotaan näiden seitsemän hengen olevan Jumalan valtaistuimen edessä. Kyseeseen tulee Pyhä Henki, joka tässä mainitaan ennen Kristusta. Luku seitsemän puolestaan kuvaa Pyhän Hengen täyteyttä (SUTS, AUT).

Jakeen 6 kristallin tavoin välkehtivä meri on Sumerilais-babylonialaista uskontohistoriallista lainaa. Tässä kulttuurissa taivas sisälsi paitsi ”taivaitten” taivaan myös siellä olevan alkumeren ja vuoriston. Tätä voi verrata Raamatun luomiskertomuksen yksityiskohtiin, toteaa Nikolainen viitaten 1 Moos 1:7 (SUTS).

Johanneksen näyn historia löytyy kuitenkin Hes 1:22:sta, jossa valtaistuinolennoista sanotaan: ” Olentojen päitten ylle hahmottui taivaanvahvuus, kuten pelättävä kristalli”. Johannes puolestaan näkee itsensä ja valtaistuimen välissä kristallina hohtavan meren, mikä ainoastaan muistutti lasista merta tai jotenkin sitä voitiin näin kuvata. Taivaallisten näkyjen yhteydessä inhimilliset sanat loppuvat. Se kuitenkin ilmentää sitä Luojan ja luotujen välillä oleva välimatkaa, mikä tässä suhteessa tosiasiana myönnetään (AUT/ Kraft).

Alkuteksti menee näin: ”Καὶ ἐν μέσῳ τοῦ θρόνου καὶ κύκλῳ τοῦ θρόνου τέσσαρα ζῷα”, Valtaistuimen keskellä ja ympärillä oli neljä eläintä. Eläimiin palaamme seuraavassa jakeessa, mutta keskellä ja ympärillä ei voine tarkoittaa muuta kuin joka puolella, toteaa Thurén ja viittaa Lähi-idässä tavalliseen tapaan missä valtaistuinten joka kulmassa oli kuvattuina tarueläimiä, jotka symboloivat valtaa ja voimaa. Näin voidaan tulkita myös tässä. Sana elävää, ei alkutekstissä esiinny, mutta olennot edellytetään eläviksi, joten apusana on perusteltu.

UMK kääntää tämän kohdan alkutekstin mukaisesti keskellä ja ympärillä, samoin Luther, norjalainen, tanskalainen, uusi ruotsalainen käännös ja KR33/38. KR92 kääntää edessä ja ympärillä.

Johannes näkee olennot edestä ja takaa silmiä täynnä oleviksi. Tämä on tulkittu yleisesti niin, ettei taivaassa, Jumalan luona, ole mitään salattua. Sieltä käsin nähdään kaikki.

Jae 7 Näyn seuraava yksityiskohta on ongelmallinen Nikolaisen mukaan. Ongelmana on olentojen sijainti suhteessa valtaistuimeen niin tulkinnassa kuin tekstin kääntämisessä. Nämä neljä olentoa ovat valtaistuimen keskellä ja ympärillä. Ne eivät kannata valtaistuinta, koska aina välillä kumartuvat.

Mikäli valtaistuin olisi kuvattu Hesekielin näyn mukaan liikkuvaksi, voitaisiin puhua kuljettajista, mutta tämä ei sovi, koska juuri valtaistuin on maailmankaikkeuden keskipiste. Keitä nämä olennot ovat!

Nikolainen on pohtinut paljon tätä kysymystä. Joka tapauksessa olentojen yksityiskohdat ilmenevät Hesekielin näystä täydennettynä Jesajalla (Hes 1:3-25 + Jes 6:1-4). Johannes nimittää näitä olentoja viime kädessä eläimiksi (ζῷον, zoon), joiden perusta löytyy juutalaisesta rabbiinisesta kirjallisuudesta (SUTS).

AUT korjaa tätä näkemystä: Olennot, jotka ovat täynnä välkehtiviä silmiä, voidaan kääntää ”eläviksi olennoiksi”, mutta ei ”eläimiksi”, vaikka GNT ja NOVUM, oikeuttaisivat tällaiseen käännökseen, mutta eläimet eivät ylistä. Kyseeseen tulevat Johanneksen näyt taivaallisista olennoista, joita hän ei täsmällisesti sanojen puutteessa voi kuvata (UMK käänsi sanan ζῷον ennen vuotta 1995 eläviksi luomuksiksi, nyttemmin olento).

On mahdollista, että niissä heijastuu jotain tähtitaivaan kuvioista ja babylonialaisesta astrologiasta, mutta myös Jumalan pelottavuudesta. Kuitenkin ne ovat eräänlaisia vartijaenkeleitä. Nämä mahdolliset neljää vuodenaikaa kuvaavat tähtitaivaan kuviot Johannes luettelee. Ensimmäinen muistuttaa leijonaa, toinen nuorta härkää, kolmas ihmistä, ainakin kasvoiltaan ja neljäs lentävää kotkaa. Näistä kukin evankelista, Markus, Matteus, Luukas ja Johannes ovat saaneet kuvallisen symbolinsa ( AUT, THU).

Apokryfinen Etiopialainen Eenokin kirja (EEK), joka lienee syntynyt noin 170-30 eKr mainitsee nämä valtaistuinolennot enkeleiksi, joiden nimet ja tehtävä tiedetään. Olennot ovat ylienkeleitä. Ensimmäisen tehtävänä on ylistää Jumalaa aina ja ikuisesti; toisen ylistää Valittua, siis Kristusta ja valittuja, Kristuksen seurakuntaa, hänen omiaan; kolmannen välittävän maan päällä asuvien rukoukset Jumalan eteen ja rukoilevan Jumalan nimessä; neljännen tehtävänä on karkottaa saatanoita taivaasta ja estää heitä syyttämästä maan päällä asuvia.

Nämä neljä ylienkeliä ovat: ”Mikael, armollinen ja pitkämielinen. Toinen on Rafael, joka vallitsee kaikkia ihmisten tauteja ja vammoja. Kolmas on Gabriel, joka vallitsee kaikkia voimia, ja neljäs, joka vallitsee niiden katumustoivoa, jotka saavat periä iäisen elämän, on nimeltään Fanuel” (Uriel), EEK s 30-31.

Oleellisin on kuitenkin luku neljä. Neljä olentoa edustavat neljää ilmansuuntaa, tuulta: siis koko luomakuntaa. Näin Jumala elää ja hallitsee luomakuntansa keskellä. Edellä mainittu evankelistojen symboliikka on Irenaeuksen toisella vuosisadalla muotoilemaa järjestyksessä Markus, Luukas, Matteus ja Johannes. Tämän syntyaika sijoittuu siihen ajankohtaan, jolloin nämä evankelistat vakiinnuttivat asemansa UT:n kaanonissa ( AUT, THU).

Jae 8. Olentojen kuusi siipeä ovat Jesajan näkemistä serafeista (Jes 6:2) ja poikkeavat Hesekielin nelisiipisistä.(Hes 10:12). 4 x 6=24 edustanevat siis kaikkia ilmansuuntia ja välkehtivät silmät kaikkinäkevyyttä ja kaikkitietävyyttä. Nämä olennot Nikolainen tulkitsee johtaviksi enkeliruhtinaiksi, joiden tehtävänä on yöt ja päivät kestävän jumalanpalveluksen ylläpitäminen – mutta eihän taivaassa ole yötä (Ilm 21:25, 22:5). Siksi tällä termillä ilmaistaneen taivaallisen jumalanpalveluksen alatijatkuvuutta (oma kommentti), jonka sisältönä on Jumalan ylistäminen. Tämä jo sinänsä vanhatestamentillinen ajatus enkeleitten tehtävästä korostuu juutalaisessa ilmestyskirjallisuudessa., totea Nikolainen (AUT).

Olennot ovat täynnä silmiä, myös siivet. Jakeen 7 kuva täydentyy. Mahdollisesti taustalla on Hesekielin näky (10:12) ja sillä korostetaan Jumalan kaikkinäkevyyttä ja kaikkitietävyyttä. Hänelle mikään ei jää salaiseksi.

Kolminkertainen Pyhä-ylistys esiintyy Jes 6:3. Muutoinkin Ilm suosii kolminkertaisuutta. VT:n ”Herra Sebaot” on tässä ”Herra Jumala Kaikkivaltias”, mutta jatko saa Kristuksen tunnuskuvat: ”joka oli, joka on ja joka tuleva on” (Ks. luku 1:8). Lähtokohtana on em. Jesajan tekstin pohjalta nouseva liturgia synagogajumalanpalveluksessa (THU). Kreikkalaisen yleisjumalan nimitys, kaikkivaltias, ὁ παντοκράτωρ, Pantokrator esiintyy Ilm:n lisäksi vain 2Kor 6:18:ssa Jumalan arvonimenä. Useimmat Ilmestyksen ylistyslauseet osoitetaan joko Jumalalle tai Karitsalle, tässä Jumalalle.

Taivaallisen jumalanpalveluksen sisältämä vuorottelu ilmenee jakeissa 9 -11. Tässä kolminkertaisuus: ylistys, kiitos ja kunnia, juontuu VT:sta Ps 8:6, 29:1 ja 96:7. jakeen tunnukset: ”joka elää aina ja iankaikkisesti”, ovat nekin vanhatestamentillisia, Jesajalta saatuja (Jes 6), vain Jumalalle kuuluvia ominaisuuksia. Sama sanonta löytyy apokryfisestä Siirakin kirjasta, Siir 18:1.

Jakeet 9-11 ovat mielenkiintoiset. Aina jakeeseen 4:8 aikamuodot ovat osoittaneet joko menneisyyteen tai nykyisyyteen. Jakeesta 9 siirrytään aivan sen alusta lähtien tulevaan aikamuotoon, futuuriin, ὅταν δώσουσιν, hotan dosuusin, aina kun antavat. Samoin muut predikaatit, πεσοῦνται, προσκυνήσουσιν, βαλοῦσιν, heittäytyvät, osoittavat, asettavat, jakeessa 10 (THU, NOVUM).

Jakeet 9 ja 10. Aina kun olennot esittävät ylistyksensä 24 vanhinta kumartavat ja asettavat (βαλοῦσιν, baluusin) seppeleensä valtaistuimella istujan eteen rukoillen tätä. Seppeleen heittäminen hallitsijan eteen on vanha itämainen tapa osoittaa palvovaa kunnioitusta, mutta tällainen palvonta kuuluu vain Jumalalle.

Jae 11. Vanhinten ylistysrukous esitetään polvillaan syvään kumartuneena (tätä edellisen jakeen, 10) tekstiyhteys edellyttää). Ylistyksen kohteena on Jumala, jolle tällainen rukous ainoastaan voidaan esittää (selitys minun). Arvollinen (Ἄξιος , aksios) aloitussanana merkitsee ylistyksen huipennusta (SUTS).

Aikoinaan aksios-huudoin tervehdittiin olympiavoittajaa ja kun Domitianus otti käyttöön viralliset arvonimensä ”dominus et deus”, arvelee Nikolainen tämän Ilm:n hymnin kärjen osoittavan keisarikulttia vastaan. Jakeen 11 tekstiyhteys (etenkin labmbano-verbin, tässä merkityksessä ottaa vastaan, aoristimuoto λαβεῖν, labein) edellyttää, että Jumalan voitto on oleva lopullinen, vaikka paha saakin vielä pitää näennäisen valtansa maailmassa, selittää Nikolainen (SUTS).

Vanhinten ylistyksessä esiintyy kolmiosaisuus: ”ylistys”, ”kunnia” ja ”voima”, jossa edellisen, olentojen, ylistyksen ”kiitos” (eukharistia) on vaihtunut ”voimaan” (dynamis). Ilm:n Jumala-kuva on luova ja voimakas ja ylistyksen aiheena ovat Jumalan luomisteot. Lopunajasta katse siirtyy hetkeksi kaiken alkuun; Jumalalle ja hänen Kristukselleen luominen jo sinällään antaa maailmanherruuden (SUTS, THU).

On arveltu Joh:n tässä esittävän alkuseurakunnan jumalanpalveluksen liturgisia osia. Tällainen tulkinta ei ole oikea. Ilm:n liturgiset kappaleet kuuluvat taivaalliseen jumalanpalvelukseen. Maan päällä toimitettava jumalanpalvelus on toisenlainen (AUT)

Lukuun 4 on Nikolainen nähnyt sisältyvän uskontunnustuksen ensimmäisen kappaleen. Tätä hän pitää erityisen tärkeänä, koska se takaa lohdutuksen ytimen vainojen keskellä eläville seurakunnille: pitää muistaa, ”että pahakin maailma on Jumalan, Luojansa, kädessä. Luoja määrää myös historiasta” (SUTS). Samoin Thurén. Lähestytään Lutherin ajatusta Jumalan Saatanasta.
Avatar
Jaakko Ahvenainen
Viestit: 8100
Liittynyt: 28.04.2007 15:41
Paikkakunta: Lieksa

Re: Ilmestyksen ihmeellinen maailma

Viesti Kirjoittaja Jaakko Ahvenainen »

JOHANNEKSEN ILMESTYS, LUKU 5

Karitsa ja sinetöity kirjakäärö, jakeet 1-14

Luvut 4 ja 5 kuuluvat yhteen, näin myös re-FI s 98. Niissä on nähty (apostolisen) uskontunnustuksen, credon, kaksi ensimmäistä kappaletta. Luonnollisestikaan Jehovan todistajat eivät ajattele asiasta näin, sillä he eivät tunnusta kolminaisuutta. Tämän sijaan he ajattelevat lukuihin sisältyvän näyn kertovan tapahtumista, jotka sattuvat vuodesta 1914 tuhatvuotiskauden loppuun ja sen jälkeiseen aikaan asti (re-FI s. 74 tekstiruutu).

Credon kolmatta kappaletta ei tarvitse mainita, koska se on jo esillä molemmissa. Kun luku 4 kuvaa Isää, kaikkeuden Luojaa, kuvaa luku 5 Kristusta, Poikaa ja Lunastajaa, Jumalan karitsaa. Luvusta 4 alkanut näky jatkuu, mutta kuva vaihtuu uuteen. Vaikka luvut 4 ja 5 kuuluvatkin yhteen, kumpikin muodostaa oman itsenäisen kokonaisuutensa.

Oma näkemykseni credon sisällyttämisestä näihin lukuihin on toinen ja kyselen, mahtoiko uskontunnustus yltää triakseen asti vielä Ilmestyksen kirjoitusvaiheessa. 1Kor 8:6 ja Ilm 5:13 mainitsevat kyllä alkeet, Jumalan ja Jeesuksen (Isä ja Poika), mutta varsinaisesti kristittyjen uskontunnustuksena voidaan pitää Fil 2:11 esiintyvää ”Jeesus Kristus on Herra”. Kolminaisuudesta keskusteltiin vasta 300-luvulla.

Luvun erikoispiirteiksi mainitaan lukuisat minä-alkuiset verbit ja myös luvun alkupuolen kolme tempoa hidastavaa kuvausta: luomakunnan vaikeneminen, näkijän itkuun purskahtaminen ja enkelin kysymys, jotka luvun loppupuolella saavat täydentävät parinsa luomakunnan ylistyksestä, näkijän riemusta ja uudesta Karitsalle laulettavasta virrestä.

Jakeessa 1 Johannes näkee Valtaistuimella istuvan oikeassa kädessä täyteen, molemmin puolin kirjoitetun kirjakäärön. Tavallisesti kirjakääröön kirjoitettiin vain toiselle puolen, huomauttaa Giertz. Kuva on Hes 2:9-10 kaltainen, mutta eroja löytyy. Hesekielin käärö sisältää itkuvirsiä ja valituksia. Tämä käärö muistuttaa pikemminkin asiakirjaa, joka sisältää Jumalan maanpiiriä koskevat päätökset, näin voitaneen otaksua. Lisäksi käärö on sinetöity seitsemällä sinetillä roomalaisen testamentin tavoin.

Heti alkuun ilmenee tulkinnallisia ongelmia. Alkuperäinen, kreikkalainen teksti ei mainitse kättä. Johannes näkee vain kirjakäärön, eihän Jumalaa voida nähdä. Valtaistuin mainitaan ja siitä voidaan päätellä kirjakäärön olevan Jumalan hallussa, mutta missä se tarkalleen ottaen on, ei kerrota. Miten teksti tulisi kääntää! Nikolainen kääntää itse tekstin: ”valtaistuimella istuvan oikealla puolella oli kirjakäärö”. Tämä käännös vastaa tarkalleen kreikkalaista alkutekstiä, vakuuttaa kääntäjä (AUT).

Kirkkoraamatut 33/38 ja 92 sekä UMK eivät näe tässä mitään ongelmaa. Thurénilla ja re-Fi:ssä sekä SUTS:ssä on luonnollista, että käsi (χειιρ, kseir) lisätään tekstiin. Ihmisellä on tapana antropomorfisoida Jumala, vaikka häntä ei kukaan ole koskaan nähnyt (1Joh 4:12). Tästä syystä Nikolaisen kommentti AUT:ssa vaikuttaa hieman keinotekoiselta.

Toinen ongelma on siinä, miten seitsemän sinettiä teknisesti voi liittyä molemmin puolin täyteen kirjoitettuun kirjakääröön. On tietenkin mahdollista ajatella jokaisen papyrussivun suljetun omalla sinetillään, mutta miten Johannes saattoi silloin nähdä ne kerralla, vai tekikö hän päätelmän sinetin nauhoista! (SUTS).

Johanneksen mielessä ei ole kuva roomalaisesta testamentista. Kuva on VT:sta. Käärön sinetöinti merkitsee profeetallisen sanan salaamista niskuroivilta (Jes 29:11). Lukutaitoinenkaan ei voi sinetöityä lukea ja lukutaidoton ei osaa, vaikka muutoin voisikin (Jes 29:11b-12) (AUT).

Kirjakäärön sinetöiminen merkitsee sen sisältämän sanoman julkistamisen siirtämistä tiettyyn myöhempään ajankohtaan. Tässä yhteydessä viitataan Danieliin, ”joka näki näkynsä kauan ennen makkabilaisaikaa … kunnes näyt toteutuvat” (Dan 12:4, 9, AUT). Oleellinen ero Ilm:n sineteillä Danielin sinetteihin on, ettei Ilmestyksen sinettejä kielletä avaamasta.

Minulle on yllättävää, että Nikolainen käyttää hyvin fundamentalistista tulkintaa viitatessaan Danieliin, vaikka muutoin onkin ollut tulkinnoissaan varsin aikaansa seuraava. Makkabealaiset hallitsivat Juudeaa 165 eKr – 37 jKr. Nykytutkimuksen mukaan Daniel on kirjoitettu vuosien 167-164 eKr välillä (RKH, nide 5, s 547). Määritys ei kuitenkaan ole kovin nuori, sillä filosofi Porfyrioksen sanotaan päätyneen samaan tulokseen jo 300-luvulla jKr (Wikipedia, haku Daielin kirja). ”Joka näki näkynsä kauan ennen makkabilaisaikaa” on Nikolaiselta melkoinen ylilyönti.

Joka tapauksessa sinettien avaaminen merkitsee Jumalan salaisuuksien paljastumista ja lopun aikojen alkua. Edelleen seitsemän sinettiä voidaan ajatella tarkoittavan lopun ajan jakamista seitsemään vaiheeseen, AUT Kraftia lainaten. Mitkä nämä vaiheet ovat, sitä ei tarkemmin kerrota. (SUTS).

Thurén pohtii asiaa hieman samasta näkökulmasta. Onko niin, että ensimmäisen murtaminen käynnistää tapahtuman, seuraavat toisen ja niin edelleen. Vai näytetäänkö ainoastaan ennusmerkki, jolloin vasta viimeisen sinetin murtaminen käynnistäisi koko kääröön sisältyvien tapahtumien sarjan. Tällainen tulkinta selittäisi Ilmestyksessä esiintyvien samankaltaisen katastrofinen toiston ja niiden kumuloitumisen toinen toistaan hirmuisimmiksi (THU s 93).

Jakeen 2 mahtavan enkelin kaikkialle kaikuvan voimakkaan äänen kantama kysymys on lähinnä retorinen. On ilman muuta selvää, että kirja on avattava ja siihen kirjoitettu pantava täytäntöön. Kyse onkin tämän tehtävän suorittamiseen tarvittavasta arvovallasta, arvollisuudesta. Vanhinten ylistyksen mukaan ainoastaan Jumala omaa tarvittavan arvollisuuden ja arvovallan (SUTS).

Jakeessa 3 alkaa kosminen selvitystyö, jonka lopputulos on ennalta selviö. Ei ketään taivaassa, maan päällä tai maan alla havaita arvolliseksi tehtävää suorittamaan. Tässä esitetty kolminkertainen maailmankaikkeus vastaa täysin Raamatun antamaa kuvaa (vrt. 1Moos 20:4 ja Fil 2:10) SUTS.

Oliot, joita tässä tarkoitetaan, eivät ole ainoastaan eläviä vaan myös järjellisiä, siis enkeleitä, ihmisiä, henkiä ja demoneita (Kraft). Maan alla ei voi tarkoittaa jo kuolleita. Vainajat tuodaan esiin vasta viimeisen tuomion yhteydessä (Ilm 20). Kysymykseen tulevat henget ja demonit. Johannes itse on tämän kosmisen haasteen ulkopuolella, tarkkailijana. Hänellehän on ainoastaan luvattu näyttää (AUT). Thurénin näkemys on toinen käsittäen niin henkiolennot, elävät kuin kuolleet (THU).

Jae 4, Johannes purskahtaa itkuun, miksi? Mikä on itkun syy! Ratkaisun voisi olettaa löytyvän arvollisten puuttumisesta, mutta näin ei ole. Syy on siinä, että lopun tapahtumat nyt viivästyvät. Tätä Johannes itkee (SUTS, AUT). On muistettava, miten kiihkeästi alkuseurakunnissa odotettiin paruusiaa ja niiden huoli poisnukkuneiden kohtalosta (vrt. 1 Tess 4:13-18, 2 Tess 2:1-2).

Thurén yhtyy siihen näkemykseen näkijän pelosta, että pahan valta jää voimaan ja pelastus kokematta ellei arvollista löydy ja siirtyy samalla omaan nuoruuteensa, jolloin ei tällaista ihmistä todellakaan ollut olemassa, tulkiten näin 1Moos 3:15:ssa sanottua (THU). Näin jälkikäteen joutuu luonnollisesti pohtimaan, millaiseksi aikansa ihmiset Jeesuksen kokivat.

Jae 5, yksi vanhimmista rientää lohduttamaan itkevää Johannesta. ”Älä itke” sisältää sekä henkilökohtaisen lohdutuksen että selityksen sille, miksi itkuun ei ole aihetta. Ilm:ssa tämä on yleensä enkelin tehtävä (SUTS) ja juuri enkeleiksihän (4:4) vanhimmat on selitetty, mitä tulkintaa j 10 tukee. Eihän taivaalliseen jumalanpalvelukseen vielä tässä yhteydessä osallistu yhtäkään maanpäällistä, ts. ihmisiä, mihin, tässä tapauksessa väärään, tulkintaan jotkut ovat taipuvaisia. Thurén puhuu tässä yhteydessä selittäjäenkelistä (angelus interpres), mikä on yleistä ilmestyskirjallisuudessa (THU).

Enkelin lohdutukseen sisältyy se, että on olemassa yksi arvollinen suorittamaan niin sinettien avaamisen kuin kirjakääröön kirjoitetun tekstin täytäntöönpanon. Häntä ei esitellä, mutta VT:n messiasepiteeteistä hänet voidaan tunnistaa Jeesukseksi. 1 Moos 49:9-10 siirtää meidät Jaakobin siunaukseen, jossa Juuda mainitaan nuorena leijonana, joka on juuri noussut saaliiltaan (SUTS, THU).

”Daavidin juurivesaa” siirtää meidät Jes 11:1:een. ”Iisain kannosta puhkeaa virpi, ja vesa versoo hänen juuristansa”. Daavid oli Iisain poika ja Jeesus Daavidin jälkeläinen. Tätä ei ole kukaan varteen otettava tutkija kiistänyt, ei edes juutalainen väittely Kristuksen syntyperästä (SUTS, AUT).

Messias, maan päällä elänyt historiallinen henkilö, joka kuului Juudan heimoon ja Daavidin sukuun saavutti ratkaisevan (ja lopullisen) voiton Jumalan ja ihmisten vihollisista. Vaikka vihollista ei mainitakaan täsmällisesti, se voisi olla kuolema ja kuoleman valtakunta, näin Mt 16:18, huomauttaa Nikolainen ja lisää tekstiinsä pääsiäistroparin AUT): ”Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi”, jota paitsi ortodoksit myös luterilaiset laulavat. Kraftilta puolestaan on huomautus, että sittemmin tällä tarkoitettiin nimenomaan Saatanaa (AUT).

Että ennustukseen Daavidin juurivesasta sisältyy eskatologisen rauhan ajan valtakunnan kuvaus (Jes 11:6-10), tarkoittaa kirjakäärön suljettuna oleminen myös tämä siirtymistä tulevaisuuteen (Kraft). Tästä tehdään se johtopäätös, että lopullinen ja ratkaiseva taistelu on käyty, Kristus on voittanut (oleellisissa verbeissä aoristimuoto), mutta toistaiseksi taistelu jatkuu kirjakääröön kuvatulla tavalla.

Samassa näky vaihtuu, (jae 6). Valtaistuimen keskelle ilmestyy seitsensarvinen ja seitsensilmäinen karitsa. Karitsa on Jeesuksen Ilm:ssä keskeisenä esiintyvä Kristus-nimi, esiintyen 28 kertaa (AUT). Leijona sopisi vallan hyvin voittajan epiteetiksi, mutta nyt esiin astuu karitsa, vieläpä teurastettu, mutta hyvin elinvoimainen.

On aluksi pohdittava, miten valtaistuimen keskelle voi astua joku, koska sillä jo istuu joku, jonka ei ole ilmoitettu poistuneen. Tietenkin näyssä ja unessa voi tapahtua mitä tahansa, joka ei ole empiiristä, mutta siltikin.

Nikolainen arvelee sanonnan ”keskellä valtaistuinta” (en mesoo tuu thronuu) olevan hepraismi, jolloin tarkoitettaisiin sanoa karitsan olevan valtaistuimen, neljän olennon ja vanhinten välissä tai näyn tässä vaiheessa peittävän valtaistuimen (SUTS). AUT ei puutu kysymykseen lainkaan ja Giertz toteaa karitsan olevan ”keskellä jumalanpalvelusta viettävää joukkoa”. Ei kaikkea voida aina selittää tyydyttävästi, liekö edes tarpeen.

Jae 5 on siinä määrin hankala selitettävä, että sitä ovat jotkut esittäneet kokonaan poistettavaksi. Karitsa on selitetty myös vahvaksi oinaaksi ja leijonaksikin. Tällainen selittely ei ole tarpeen. Katsotaan asiaa lähemmin, sillä se perustuu kokonaisuudessaan raamatulliseen kuvakieleen.

Leijonan vaihtuminen karitsaan (jae 6) lienee ollut varsinainen pään vaiva pohdinnoissa. Sitä sen ei tarvitse olla. Juudan leijona on samalla karitsa. Olisi väärin sanoa leijonaa voittajaksi (kuten C. S. Lewisin Narnia-satukirjasarjassa), mutta ei karitsaa. Ilm:n kristologian johtaviin ajatuksiin kuuluu, että karitsana Jeesus on osoittautunut voittajaksi, leijonaksi. On selvää, että Ilm:n kristologiaan on vaikuttanut historiallisen Jeesuksen todellinen kärsimyshistoria ja VT:n profetiat (SUTS) sekä juutalainen uhrikäytäntö varsinkin pääsiäisuhrissa.

Yleinen näkemys eksegeetikkojen kesken on, että Ilm:n pohjana on Jes 53:n Herran kärsivä palvelija, joka kuten karitsa viedään teuraaksi, j 7. Nikolainen pitää luontevana siirtymistä Jes 11:sta Jes 53:een ja huomauttaa aramean sanasta ”thaljaa”, joka voidaan kääntää sekä palvelijaksi että karitsaksi. Lisäksi Paavalikin tuntee Jeesuksen pääsiäislampaana (1Kor 5:7) SUTS. Giertz lisää myös Johannes kastajan käyttäneen kielikuvaa ”Jumalan Karitsa” (Joh 1:36).

Tähän pääasiallisesti jo vanhatestamentilliseen näkökulmaan voidaan liittää useampiakin raamatunkohtia: Jes 53:sta. Alkuperäinen lähtökohta on kuitenkin Jeremialta, profeetalta ja Jumalan mieheltä (Jer 11:19) ”Minä olin kuin kesy karitsa, joka viedään teurastettavaksi”. Kaikki tämä ja lisäksi monet mainitsematta jätetyt raamatunkohdat huomioon ottaen on ymmärrettävää, ettei alkukristillisyydessä enää puhuttu ainoastaan profeetasta, vaan kuva sovitettiin Jumalan Voideltuun, Messiaaseen (AUT) ja samalla katsottiin VT:n ennustusten toteutuneen Jeesuksessa.

Karitsan sarvet tulee käsittää VT:n (5 Moos 33:17, Ps 22:22, Dan 7 ja 8 ) sekä ja juutalaisen ilmestyskirjallisuuden pohjalta. Ne ilmentävät kuninkaallista voimaa (SUTS). Kristillisen perinteen Karitsa ei perustanut voittoaan voimaan vaan vereensä, eikä muuallakaan kristillisessä perinteessä muuta edellytetä. Ei edes sen estämättä, että Pietarin puheet Apt:ssa korostivat alkuun Kristuksen voittaneen kärsimyksistään huolimatta, minkä Paavali julistuksessaan korjasi muotoon kärsimisensä ja kuolemansa kautta (SUTS).

Siihen ainakaan Nikolainen ei ole kiinnittänyt huomiota, että Karitsan sarvet saattaisivat voida osoittaa Kristuksen asemaa täydellisenä voittajana ja maailman hallitsijana, jolloin sarvet voitaisiin rinnastaa kruunuun.

Seitsemän silmää, jotka jo teksti nimeää Jumalan seitsemäksi hengeksi ja jotka alussa esiintyivät seitsemänä lampunjalkana, on tulkittu Pyhän Hengen täyteytenä, joka kaikkeen maailmaan. Ilm:n teksti on suora lainaus Sak 4:10:stä (SUTS).

Jakeen 7 Nikolainen tulkitsee siten, että käärön ottaminen valtaistuimella istuvan oikealta puolen Termiä ”käsi” en käytä, koska se ei esiinny kreikkalaisessa tekstissä. Sama koskee myös objektikäsitettä, to biblion – sekin puuttuu, mutta sen edellytetään sisältyvän tekstiin, mikä jakeessa 8 todetaan. Samalla se on merkkinä valmiudelle viimeisten tapahtumien alkamiseksi (SUTS).

Kirjakäärön vastaanottaminen (jae 8 ) aikaansaa, että Karitsalle (Kristukselle) osoitetaan samankaltaista kunniaa kuin jakeessa 4:10 Jumalalle. Tämä osoittaa paitsi hetken merkittävyyden myös sen, että Karitsa on arvollinen avaamaan kirjan (SUTS). Samalla alkaa taivaallinen jumalanpalvelus, toteaa Nikolainen, mutta alkaako! Eikö pikemminkin ole todettu tämän jumalanpalveluksen olevan jatkuvaa (luku 4).

Mitään keskeytystä ei itse asiassa ole ollut. Mukaan astuu vain uusi elementti Kristus-karitsa, jonka eteen ne neljä olentoa ja vanhimmat kumartuvat. On huomattava, että myös olennot kumartuvat. Luvussa 4 ei tätä mainita. Taivaallisen jumalanpalveluksen tähän osaan liittyy musiikki, laulu, suitsutus ja rukous.

Eteen nousee joitakin käytännöllisiä, mutta sinänsä epäoleellisia kysymyksiä, kuten keille kaikille soittimet, jotka Nikolainen on aiemmin (SUTS) tulkinnut kanteleiksi, mutta todennut sittemmin käsissä pidettäviksi harpuiksi (AUT), on annettu, tai miten on mahdollista kantaa samanaikaisesti harppua ja suitsutusastiaa samalla soittaen. Tällaisiin ei kannata liiemmälti huomiota kiinnittää.

Keskeisintä on kiinnittää huomiota palvontaan. Kultaisten astioiden sisältämä uhrisavu, KR92 ovat pyhien rukoukset, kuten Ps 141:2 tai Hermaan Paimenessa. Keitä nämä ovat! Tulkinnat vaihtelevat. Autuaita vainajia, pyhimyksiä, ovat katoliset esittäneet, mutta heitä ei tässä tarkoiteta, ei liioin marttyyreita. Kyseeseen tulevat maan päällä elävien uskonsa kanssa taistelevien seurakuntien ihmisten rukoushuokaukset (SUTS).

Se, että rukoukset kohoavat uhrisavun tavoin Jumalan valtaistuimen edessä ja 24 pyhimmän kultaisista astioista korostaa seurakunnan ja uskovien rukousten suurta arvoa Jumalan ja Karitsan silmissä. ”Pyhät” UT:ssa tarkoittavat nimenomaan maan päällä olevia kristittyjä. Näin myös Luther on asian tulkinnut. Kyse ei ole enkeleistä, kuten jotkut ovat käsittäneet. Rukouksen kautta kristikunta on yhteydessä taivaalliseen jumalanpalvelukseen (SUTS).

Jakeen 9 ”uusi virsi” esiintyy jo VT:ssa (Ps 33:3, 40:4, 96:1) juhlavirren merkityksessä lähinnä, ts. tiettyyn juhlaan tai tapahtumaan erityisesti sepitettyä, ei vanhasta uudelleen muokattua. Juutalainen kirjallisuus esittää uuden virren usein messiaanisen ajan hymninä, mutta nyt kyseeseen tulee lähinnä Jes 42:10, jossa kyseessä on Herran ylistäminen, joka lähtee taisteluun vihollisiaan vastaan. Näin tässäkin (SUTS).

Jakeissa 9 ja 10 esitetty virsi pitää sisällään perustelut sille, miksi Karitsa on arvollinen ja millä tavoin hän on voittanut. ”Teurastettu” on johannekselaisen kristologian termistöä, joka palautuu Jes 53:n uhrikaritsaan, mutta myös pääsiäislampaaseen. Paavalilla tätä vastaava käsite on risti- ja ristiinnaulittu, mitä Ilm ei puolestaan tunne lainkaan.

Kristus on voittaja, koska hän ei jäänyt kuoleman valtaan ja koska hän on omalla verellään ostanut vapaiksi, lunastanut, seurakuntansa, uuden omaisuuskansan (SUTS). Ero vanhaan Israeliin on siinä, että tämä kansakunta muodostuu kaikista ihmisistä ollen universaali. Tätä vastoin juutalainen ja essealainen käsitys sulki kaikki ”pakanat” pelastuksen ulkopuolelle tuhoon, mutta sisällyttäen pelastuksen sisäpuolelle ainoastaan Israelin hurskaat (SUTS). Se toki on otettava huomioon, että vaikka Jumala haluaa pelastaa kaikki ihmiset, kaikki ihmiset eivät tätä halua, huomauttaa Nikolainen (AUT).

Kristus on tehnyt lunastamansa ihmiset ”kuningassuvuksi” ja ”Jumalan papeiksi”, tästä myös syy Karitsan kiitokseen. Kyse on siis siinä, että lunastetut on nostettu siihen asemaan, joka Israelilla alkujaan Jumalan omaisuuskansana oli. Erottelu on tarpeeton, koska kaikki ovat kuninkaita ja pappeja. Juuri yleinen hengellinen pappeus ja kuninkuus ovat kristillisen kirkon tunnusmerkkejä (AUT).

Jakeessa 11 olentojen ja vanhinten kuoroon yhtyy enkelten kuoro. Se on niin valtavan suuri, ettei sitä voi laskea lukumääräisesti. Tätä kuvaavat jakeessa mainitut lukumäärät. Enkeltenkin ylistyksen kohteena on voittanut Karitsa, jae 12. Ylistyksen neljä ensimmäistä määrettä kuvaavat Karitsan mahtia: voimaa, rikkautta, viisautta ja väkevyyttä, loput kolme häneen kohdistuvaa palvontaa: kunniaa, kirkkautta ja ylistystä (SUTS).

Jakeessa 13 loputkin luodut yhtyvät uuteen virteen. Näin koko luomakunta ylistää. Vuoden 1986 luterilaisen kirkon virsikirjan virsi 339 on syntynyt tältä pohjalta. Ylistys kohdistuu nyt sekä Jumalalle että Karitsalle. On aivan turhaa sepekuloida sillä, kuuluvatko ihmiset myös tähän kuoroon. Koko luomakunta ylistäen palvoo ja tämä riittää (vrt. Ps 103:22,150 sekä Job 38:7), SUTS.

Jae 14 palautuu alkutilanteeseen. Jumala ei ole vain Luoja, hän on myös Lunastaja. Ei voida sanoa Kristuksen jakavan Jumalan kanssa tämän valtaistuimen. Ainoastaan yksi on, joka istuu, Jumala, jonka kanssa Kristus on yhtä. Ei siis ole kahta jumalaa. Johanneksen näkemä jumalanpalvelus tulee päätökseensä. Olennot lausuvat Aamenen ja vanhimmat lankeavat kasvoilleen (SUTS).
Avatar
Jaakko Ahvenainen
Viestit: 8100
Liittynyt: 28.04.2007 15:41
Paikkakunta: Lieksa

Re: Ilmestyksen ihmeellinen maailma

Viesti Kirjoittaja Jaakko Ahvenainen »

JOHANNEKSEN ILMESTYS, LUKU 6

Karitsa avaa kuusi sinettiä, jakeet 1-17

Apokalyptiset ratsastajat, jakeet 1-8

Voimme ajatella käärön varsinaisen sisällön tulevan ilmi vasta kaikkien sinettien tultua murretuiksi. Tällöin se, mitä ulkopinnalta voidaan nähdä, on ainoastaan johdannollista, lopunaikaa edeltävää. Varsinainen sisältö olisi luettavissa 8:2 – 22:6 (SUTS).

Näin kolmessa eri näyssä, (sinetit, torvet, maljat) kolmasti kuvatut kumuloituvat katastrofit jatkuvat aina Kristuksen ilmestymiseen asti. Tämä olisi kirjakäärön rakenne G. Bornkammin mukaan, toteaa Nikolainen (SUTS).

Edelleen voisimme otaksua seitsemännen sinetin murtamisen johtavan finaaliin, mutta se avaakin uuden näkyjen sarjan. Sama toistuu seitsemännen torven kohdalla

Neljä ensin kuvattua sinettinäkyä muodostavat oman kokonaisuutensa, samoin seuraavat kaksi (5. ja 6.), Seitsemänteen näkyyn sisältyvät torvi / pasuuna-näyt (SUTS).

Apokalyptisten ratsastajien tulkinta on aina ollut erimielisyyksien alainen. Nikolainen tekee tässä yhteydessä vertailun ns. synoptisen apokalypsin (Mark 13 (Luuk 21) ja Ilm 6 välillä. Syn. apokalypsi antaa avaimen Ilm 6 apokalypsin avaamiseen. Niiden vastaavuus toisiinsa nähden on lähes sama. Havainnollistetaan tämä suoralla lainauksella SUTS:sta

Mark 13 ( Luuk 21) Ilm 6

1 Sotien melskeet, sanomia sodista 13.7. 1 Jousi
Sotien ja kapinan melskettä 21:9 seppele, voittaminen 6:2

2 Kansa nousee kansaa vastaan, 2 Miekka,
valtakunta valtakuntaa vastaan 13:8 rauha pois maan päältä 6:4

3 Maanjäristyksiä 13:8 ks. kohtaa 6

4 Nälänhätää 13:8 3 Vaaka (nälänhätä) 6: 5-6
Rutto ja nälänhätä 21:11 4 Nälkä ja rutto (kuolema) 6:8

5 Vainot 13: 9, 11-13 5 Marttyyrien sielut 6: 9-11
(sitä ennen evankeliumi kaikille
kansoille 13:10) 6 Maanjäristys 6:12

6 Hävityksen kauhistus
Jerusalemissa 13:14 ─ ─ ─

7 Kosmiset järkytykset: aurinko, 7 Kosmiset järkytykset: aurinko,
kuu, tähdet ja taivaan voimat 13: 24-25 kuu, tähdet, ja taivas, vuoret ja
saaret 6:12-14

”Molemmissa sarjoissa tapahtuu jatkuvaa nousua, kuitenkin niin, että kun synoptisessa apokalypsissa kosmiisia järkytyksiä jo seuraa Ihmisen Pojan tulemus (Mk 13:26), Ilm:ssa seitsemännen sinetin avaaminen (8:1-2) panee alulle uudet vitsaukset” (SUTS).

Jakeessa 1 Karitsa avaa ensimmäisen sinetin, ei kuitenkaan minkä tahansa. Sinetit avataan tietyssä järjestyksessä. Yksi olennoista kuuluttaa esiin voimakkaalla, mahtavalla äänellä ensimmäisen ratsastajan esiin. Näin tapahtuu aina neljän ensimmäisen sinetin kohdalla: Karitsa avaa sinetin, olento kuuluttaa, kukin vuorollaan. Olentoja on neljä, samoin ratsastajia. Syntyy tietty vastaavuus olentojen ja ratsastajien välille.

Luvun neljä, kuten koko näyn pohjana ovat Sakarjan kirjan luvut 1 ja 6. Sakarjan kohdalla näky kuuluttaa Israelin voittoa koko maailmaan, johon tietenkin liittyy vihollisten tuhoamisen ajatus.

Johanneksella tämä puolestaan merkitsee vieläkin enemmän tuhon tuottamista maan kaikille asukkaille. Luku neljä on samalla maan neljän pääilmansuunnan kuvaus. Vaikka kullakin ratsastajalla on oma tehtävänsä, joita tunnukset ja ratsujen värit kuvaavat, ne on tarkoitettu ulottuviksi kaikkialle maailmaan.


Jakeen 2 valkoisella hevosella seppelöity ratsastaja, joka mainitaan voittoisaksi, on aiheuttanut paljon erilaisia spekulaatioita, joita Nikolainen kommentaareissaan käsittelee. Niihin kaikkiin lienee tarpeetonta puuttua. Riittänee toteamus siitä, että yleisesti on arveltu Johanneksen mielessä väikkyneen jonkin aikahistoriallisen tapahtuman tai tapahtumien sarjan. Näin ei silti tarvitse välttämättä olla.

Jousta pidetään erityisesti hyökkäyksen symbolina. Valkoinen ratsu kuvaa lähitulevaisuuden kehityssuuntaa. Rooman rauha ja yhteiskuntajärjestys ovat vaarassa. tulla uhatuiksi, arvellaan. Suuresta onnettomuudesta on kuitenkin kyse.

Tulkinnat siitä, että valkoisella hevosella ratsastaja olisi Kristus (kuten 19:11), voidaan väärinä unohtaa, kuten myös antikristus tai evankeliumin voittokulku. Kristus ei voi olla samanaikaisesti sinettien avaaja ja ratsastaja, huomauttaa Nikolainen. Samoin ajatus Messiaan tulemisesta ennen messiaanisia synnytystuskia on mahdoton. Ei liioin antikristus voi astua esiin näin varhaisessa vaiheessa ja evankeliumin voittokulun tekee tekstiyhteys mahdottomaksi tulkita valkoisella ratsulla ratsastajaksi (SUTS).

Jehovan todistajien tulkinnassa valkoisella hevosella ratsastava on Jeesus. Varsinaista perustelua ei tälle näkemykselle anneta, vaan viitataan ratsastajan hevosen väriin, mikä kuvaa puhtautta. Samoin ratsastajalla on kruunu ja jousi, mitkä kuvaavat hänen arvovaltaansa ja sotaan lähtöään ainoan oikean ja oikeutetun hyvän sanoman esitaistelijana tuhotakseen maan päältä kaikki vääräuskoiset ja Saatanan vallan (re-FI ss. 90-92).

Valitettavasti tarkasteltaessa lähemmin ratsastajan kantamia symboleita, osoittautuu Jehovan todistajien tulkinta vääräksi. Ensinnäkään ratsastajalla ei ole alkutekstin mukaan kruunua (diadeemata), vaan seppele (stefanos). Missään kohdin Raamattua Jeesus ei kanna kunniansa tuntomerkkinä seppelettä vaan kruunua ja Ilmestyksessä näitä moninkertaisina (Ilm 19:12).

Toiseksi: ei missään kohdin Raamattua Jeesus kanna minkäänlaista asetta. Hän toteuttaa voittonsa ”suunsa miekalla” (Ilm 2:16), siis sanalla. Jeesus ei myöskään ratsasta hevosella. Hänen ratsunaan on aasi (Mt 21:5 et par).

K. L. Schmidt piti toisen maailmansodan aikana radioesitelmän, missä hän tulkitsi valkoisella hevosella ratsastavan imperialismiksi. Tämä on toistaiseksi loogisin tulkinta. Imperialistisia pyrkimyksiä ovat aina seuranneet sota ja nälkä. ”Tämä ihmiskunnan verinen historia kokee kerran lopullisen huipennuksensa.”, kuittaa Nikolainen (SUTS).

Jae 3 on selitetty jo edellä ja jakeessa 4 siirrymme uuteen sinettinäkyyn. Nyt olennon käskyhuuto tuo esiin punaisen ratsun, jonka ratsastajan tunnus on miekka. Punainen on luterilaisessa liturgisessa symboliikassa veren ja todistuksen väri, mutta miekka tuo mukaansa oleellisen lisän: sodan. Siksi tälle enkelille, näin kaiketi ratsastajia sopinee kuvata, annetaan valta ottaa pois rauha maan päältä.

Tätä teurastusta on ollut ennen Johanneksen päiviä ja niiden jälkeen. Ihmiskunta ei ole päässyt sodistaan, eikä mitään merkkiä ole niiden vähentymisestä, pikemminkin päinvastoin ja aina nämä sodat ovat käyneet yhä verisimmiksi. Nikolainen tosin huomauttaa maailmansodista ja toteaa, ettei kansallissotiin ole viittausta (SUTS). Joka tapauksessa punaisella ratsulla ratsastava edustaa militarismia.

Jehovan todistajilla punainen ratsu ja sillä ratsastava kuvaavat sotaa, mistä he itse sanoutuvat irti, sillä he eivät osallistu Saatanan maailman sotiin. Heidän sotansa on hengellistä. re-FI sisältää kuitenkin eräänlaisen todennäköisyyden: ”Jotkut tiedemiehet ennustavat matemaattisesti, että ydinsodan syttyminen on lähes varma seuraavien 25 vuoden aikana.” Tätä on korjattu sittemmin muotoon: ”Joidenkin tiedemiesten mukaan vahingossa syttyvä ydinsota on mahdollinen, puhumattakaan suunnitellusta ydintuhosta.” (re-FI s 94 & korjaussarja).

Sodan seuraukset sisältyvät seuraaviin kahteen sinettinäkyyn, mutta oman aikansa kontekstissa, joskin Johannes esittää ne hyvin yleispätevästi ajasta riippumatta. Ilmestystä tulkitessa on aina syytä kiinnittää sen ensimmäisessä jakeessa esiintyvään pikku sanaan, τάχει, takhei, pian-kiireesti-nopeasti, ei siis kauemmas kuin enintään muutaman vuosikymmenen päähän.

Ensimmäistä näistä kerrotaan jakeissa 5 ja 6. Esiin tulee mustalla hevosella ratsastaja tunnuksenaan vaaka, joka oikeastaan on oikeuden symboli. Tässä sillä on kuitenkin aivan toinen merkitys, hädän. Sota köyhdyttää kansat ja vaaka muodostuu tyranniksi (3 Moos 26:26).

Inflaation kasvaessa ei normaaliin päiväannokseen ruokaa ole enää varaa. Koiniks-mitta vastaa roomalaisen sotilaan päiväannosta jyviä, Denaari puolestaan työmiehen normaalia päiväpalkkaa. Kun denaarilla sai aiemmin koiniks-mitallisen vehnää, oli hinta kavunnut nyt, että saatiin saman verran ohraa, joka oli köyhän väestönosan ruokaa. Ciceron tiedonantoihin viitaten Nikolainen tietää kertoa vehnän ja ohran hinnan nousseen 8-16 kertaisiksi (SUTS).

Mutta mitä tarkoittaa, että öljy ja viini tuli jättää rauhaan! Tätä kohtaa pidetään ongelmallisena. Se saattaisi viitata Domitianuksen ediktiin vuonna 92, jolla pyrittiin parantamaan maanviljelijöitten asemaa muuttamalla puolet viininviljelyyn käytetystä alasta viljanviljelyyn. Edikti kaatui jyrkkään vastustukseen, eikä ediktissä puhuttu öljystä SUTS).

Toinen aikahistoriallinen tilanne nousee sijaan. Tiberiuksen piirittäessä Jerusalemia, hän käski säästää viini- ja öljytarhat armeijansa käyttöön, kun piiritetyt puolestaan kärsivät viljan puutteesta. Yksi sotien seuraus on, että armeijalle varataan elintarvikkeistakin parhaat, vaikka muu väestö kärsisi puutetta. Juutalainenkin käsitys on, että lopun aikana puute on leivästä, ei viinistä. Nikolainen viitaa erääseen juutalaiseen traktaattiin (SUTS).

Toisaalta kaikkein vaikeimpinakin aikoina rikkailla on varaa ostaa sellaista, mitä tavallisten ihmisten ulottuvissa ei ole huomauttaa Giertz.

Kaikki allegoriset selitysyritykset torjutaan, samoin astrologiset. Kyseeseen ei tule kristillisen seurakunnan vertaaminen öljyyn ja viiniin, ei liioin Vaa’an tähtikuviosta tehdyt päätelmät (SUTS). Kysymys on köyhyydestä, pauperismista. Tämä myönnetään myös re-FI:ssä.

Valtapolitiikan, sodan ja siitä seuraavan köyhyyden ja siitä johtuvan nälänhädän seurauksena on kuollut lukematon määrä ihmisiä ja tulee kuolemaan, kuitenkin vielä kauheampaa on luvassa neljännen sinetin murtuessa jakeissa 7 ja 8.

Kalman kellertävän hevosen selässä ratsastajalla ei ole tunnusmerkkejä, mutta hänellä on mukanaan ”ratsupalvelija”. Molemmat mainitaan. Ratsastaja on kuolema ja hänen seuralaisensa Haades, tuonela. Kumpikin on personifioitu. Jotensakin typerältä vaikuttaa spekulointi sillä, laahustaako Tuonela Kuoleman perässä, vai ratsastaako samalla ratsulla tämän takana istuen.

Kuolema on lähetetty korjaamaan satoaan ja Tuonelan nielu on pohjaton. Tämä on hyvin järkeenkäypä selitys kaikelle edelliselle. Kun lisäksi otetaan huomioon, ettei thanatos merkitse ainoastaan kuolemaa yleensä, vaan myös ruttoa (LXX), alkaa tämäkin ulottuvuus hahmottua kokonaisuuteen.

Septuagintan käännöksen tukena on synoptinen traditio, joka yhdistää nälän ja ruton (ks. myös 3 Moos 26:25-26, missä lisäksi mainitaan myös miekka ja vastaava Hes 7:15-21 kohta). Näille neljännen ratsun ratsastajille annetaan lupa surmata neljännes maan asukkaista. Tästä on huomautettu, että näille viimeisille kuuluvat myös kaikkien edellisten kautta surmansa saaneet (SUTS). Kyseeseen tulee tappava pandemia, joka on suora jatkumo kaikille edellisille. Ketkä vielä säästyvät, niitä kohtaa tuho ”maan petojen kautta”. Kuvaus on Hes 14:15:sta. Mitä tällä tarkoitettaneenkin, se kuvaa tuhon täydellisyyttä, mutta edellyttää, etteivät kaikki ihmiset tuhoudu.

Nämä vitsaukset (imperialismi, militarismi, pauperismi ja pandemiat) eivät ole minkään itsenäisen pahan aikaansaannoksia, vaan toteuttavat Jumalan ennalta kirjoitettua tahtoa. Jumala ei toimi mielivaltaisesti, vaan sen mukaan, mitä ihmiset itse ovat kautta historian kumuloituvasti teoillaan aikaansaaneet. Näin apokalyptiset ratsastajat lienee tulkittava.

Käytännössä Jehovan todistajien tulkinassa oleellisin ero syntyy ainoastaan valkealla ratsulla ratsastavan kohdalla ja siinä, että re-FI:n tulkinta on tavanmukaisesti lähellä fundametalistista tulkintaa opin omin korostusksin. Siis viittauksin nykypäiviin ja vuoteen 1914, millä vuodella ei ole tässä mitään merkitystä.
Avatar
Jaakko Ahvenainen
Viestit: 8100
Liittynyt: 28.04.2007 15:41
Paikkakunta: Lieksa

Re: Ilmestyksen ihmeellinen maailma

Viesti Kirjoittaja Jaakko Ahvenainen »

Sielut alttarin alla, jakeet 9-11

Tätä lyhyttä perikooppia, raamatunkohtaa, W. Bousset on pitänyt erityisen tärkeänä, mihin seikkaan ei puolestaan Giertz ei ole kiinnittänyt huomiota. Tärkeys piilee siinä, että sen kautta otetaan kantaa kahteen keskeiseen teologiseen kysymykseen. Ensinnäkin: onko marttyyreilla oma erityinen pelastustiensä ja asemansa toisiin kristittyihin nähden, sekä toiseksi milloin maailmanhistorian loppu on toteutuva (SUTS, AUT). Johannes näet viittaa tiettyyn laskemiseen.

Viidennen sinetin avaamista ei seuraa mitään katastrofaalista. Näkijän eteen avautuu uusi näky: taivaallinen polttouhrialttari, kuten Ilm 8:3, ja sen alla olevien marttyyrien sielut tulevat näkyviin vaatien kostoa suuriäänisesti, jakeet 9-10. Aloitetaan ”sieluista”.

Ensinnäkin sielut alttarin alla on tulkittavissa lähiaikoina toteutuvina kristittyjen vainoina. Tämä on näin jälkikäteen helppo todentaa. Jerusalemin temppelin alttarilla teurastettujen uhrieläinten veri valui alttarin juureen ja sieltä kallion rakoja pitkin alas alttarin alla olevaan onkaloon. Jakeen 9 ”surmatut” on lievempi ilmaisu, oikeasti käytetään brutaalimpaa termiä ἐσφαγμένων, ”esfagmenoon” (NESTLE), teurastetut. Tätähän marttyyrikuolema itse asiassa oli, johon jakeessa 9 epäilyittä viitataan.

Mutta keitä nämä ”sielut” ovat? Jakeet 9 ja 10 sisältävät monia vanhatestamentillisia kielikuvia ja käsitteitä. ”Veressä on elävän olennon elämänvoima”, KR92, ”sielu” KR33/38, (3 Moos 17:11). Mieleen nousevat VT:n ensimmäinen marttyyri Aabel, jonka veri huutaa Jumalalle maasta (1 Moos 4:10) sekä viimeinen, Matt 23:35:ssä mainittu Sakaria, Barakiaan poika.

Tähän väliin voi todeta sen, että Ilm:n ”sielu”-käsite eroaa VT:n ”nefesh”-käsitteestä, jolla tarkoitetaan elävää olentoa. Myöskään Platonin kehittämä ”sielu ruumiin vankilana” –ajatus ei tule kyseeseen. Ilm:ssa ”sielu” tarkoittaa sitä yksilöä, persoonaa, josta Jumala huolehtii hänen kuoltuaankin (Kraft), toteaa Nikolainen (AUT).

Taas tulkintoja löytyy useita. On esitetty, että marttyyrien sielujen sijaintipaikka olisi Jerusalemin temppelin alttarin alla, tai taivaallisen alttarin alla (kuten Giertz, ym.), myös marttyyrien ylösnousemusta suoraan taivaaseen heti kuolemansa jälkeen on esitetty (esim. Rist, SUTS). Marttyyrius on kuvattu allegorisena, vertauskuvallisena, tai vedottu kristittyjen yleiseen tai erityiseen marttyyriuteen ja heidän paikkaansa taivaassa (ovathan kaikki kristityt periaatteessa todistajia, marttyyreja, kuten Room 12:1), jne…

Tekstiyhteydestä voisi päätellä kyseessä olevan VT:n marttyyrit, koska se ei nimen omaisesti mainitse Jeesuksesta annetun todistuksen aiheuttamista vainoista. Toiseksi tehdään ero alttarin alla olevien ”sielujen” ja heidän ”veljiensä” välillä, jotka on tulkittu yleensä kristityiksi (AUT).

On kuitenkin muistettava, etteivät kristittyjen mielistä ole vielä voineet hävitä Neron vuonna 64/65 toimeenpanemat vainot Roomassa. Vanhemmassa tulkinnassaan (SUTS) Nikolainen huomauttaakin Johanneksen nähneen ensisijaisesti juuri nämä kristittyjen ”sielut” ja vielä selvemmin tämä sanotaan aiemmassa (SUTS) selityksessä. Tekstiyhteydestä selviää, ettei VT:n marttyyreita tarkoiteta. On siis kysymys kristityistä marttyyreista, Stefanoksesta alkaen (Apt 7).

Surmattujen huudon Nikolainen tulkitsee (SUTS), ettei se ole varsinaisesti koston huuto, joskin juutalainen apokalyptiikka ja Qumranin tekstit tätä edellyttävät. Perusteluksi löytyy se, että kosto jätetään Jumalan käsiin, hänen harkintaansa. Tämä käsitys korjataan uudemmassa tulkinnassa (AUT), missä huuto on vanhatestamentillinen koston huuto (Ps 79:5-6a) ja ”maan asukkailla”, jotka on saatu Hoos 4:3:sta tarkoitetaan Jumalan vihollisia, kuten Ilm:ssa yleensäkin.

Jumalan puhutteleminen ”Valtiaaksi” (Despotees), kuten Pyhä ja Tosi ovat vanhatestamentillista perua. Aikaa, jonka kestoa marttyyrit kysyvät tarkoittaa aivan samaa odotuksen aikaa, joka kristillisellä kirkolla ennen ja sen marttyyreilla on edessään ennen lopullisen ratkaisun täytäntöönpanoa ja toteutumista (AUT).

Jakeen 11 ”sielujen” saama ”valkea vaate” on Nikolainen ensin tulkinnut ”viattomuuden osoitukseksi”, mutta se oikaistaan myöhemmin (AUT) tarkoittaneen, tulkitsijasta riippuen, useampaakin selitystapaa. Oleellisin on kuitenkin Nikolaisen ottama kanta: ”Missään tapauksessa tämä vaatteen antaminen ei merkitse ylösnousemusta taivaalliseen kirkkausruumiiseen ennen muita (kuten Bousset arvelee). Marttyyreilla ei ole Ilm:n mukaan mitään oikotietä taivaaseen” (AUT). Tähän lisäisin: ellei marttyyreilla ole etuoikeutta toisiin kristittyihin nähden, kaikki puheet ja tulkinnat joittenkin kristittyjen ylösnousemuksesta ennen toisia ovat vailla Raamatun tukea. Tähän jo 1 ja 2 Tess viittaavat.

Kyseessä oleva vaate saattaisi viitata myös kastepukuun, joka annettaisiin VT:n kastamattomille hurskaille uskonsankareille. Näin VT:n marttyyrit ja kastetut kristityt marttyyrit tulisivat samaan arvoon, tuumailee Kraft (AUT).

Levollinen odottaminen saattaisi olla kiihkeän odotuksen hillintää tai esikuvaa taivaassa odottavalle levolle, joka kerran koittaa kaikkien uskovien osaksi. Ilm käyttää samaa ”anapausis”-termiä, kuin Hebr 4:3 ”levon maasta”, KR92 (AUT).

Siirrytään nyt ”laskuopin puolelle”. Ilmestyskirjallisuudesta tunnetaan kaksi eri tapaa laskea ja arvioida lopun ajan läheisyyttä, toteaa Nikolainen ja jatkaa: ”On voitu ilmoittaa tarkat päivien, kuukausien ja vuosien lukumäärät, kuten Danielin kirjassa tehdään. Myös on viitattu jonkin kiinteän määrän täyttymiseen, joko vanhurskasten tai kristityksi kääntyvien ’pakanoiden’ (näin Rm 11:25-26), minkä jälkeen lopullinen ratkaisu voi tulla. Ilm on tässä jälkimmäisellä kannalla. Jumala yksin tietää marttyyreina kuolevien palvelijoittensa ’täyden määrän’.” (AUT, SUTS).

Nikolainen ei ole ajatuksineen yksin. Samalla kannalla ovat mm. Heenokin, Baarukin ja Esran apokalypsit, etenkin Esra. Myös se on muistettava, etteivät kristittyjen seurakunnat ole miltään vitsaukselta suojassa, jota Messiaan tulemus edellyttää. Tällaisella sepekulointi on epäasiallista.

Ilm yhtyy siihen Matt 24:36:ssa esitettyyn näkemykseen, ettei ”siitä päivästä ja hetkestä ei tiedä kukaan, eivät taivasten enkelit, eikä myöskään Poika, vaan Isä yksin”. Loppu tulee kyllä aikanaan ja sitä edeltävät tietyt ”merkit”, jotka ovat olleet ilmeisiä kaikille ajoille, mutta tämä on vasta ”synnytystuskien” alkua. Ihmisten asiana ei ole laskea Jumalan määräaikoja. Ihmisille riittää, että ovat valmiina. Tämä pätee niin kuoleman hetkeen kuin maailmanloppuun: ”Sen tähden olkaa tekin valmiit, sillä sinä hetkenä, jona ette luule, Ihmisen Poika tulee” (Matt 24,44, Luuk 12:40).

Kosminen katastrofi, jakeet 12-17

Kuudennen luvun viimeinen jakso alkaa samoin sanoin kuin koko luku ja monet muut Ilm:n kohdat ”Ja minä näin” ( Καὶ εἶδον, kai eidon). Tämä on siirtymäsana uuteen jaksoon ja tässä uudelle ilmestykselle, kuudennen sinetin avaamiselle, joka noudattelee apokalyptisen kirjallisuuden kaavaa pääpiirteissään, mutta johannekselaisen vapaasti.

Tuo edellä mainittu kaava kulkee kutakuinkin tyyliin: sodat, niitä seuraavat erilaiset onnettomuudet ja viimeisenä ”kosmilliset järkytykset”, jota termiä Nikolainen käyttää. Johanneksen poikkeus kaavasta on se, että hän sisällyttää loppukatastrofiin liittyväksi maanjäristykset yhtyen näin synoptiseen apokalypsiin.

Tellus ei ole koskaan ollut staattinen planeetta ja tuskin sitä tulee olemaankaan. Maata ovat sen historian aikana kohdanneet erilaiset mullistukset milloin asteroidien iskuina, milloin mannerlaattojen aiheuttamina suunnattomina maanjäristyksinä ja suunnattomina tulivuorten purkauksina. Tämä toiminta jatkuu kautta maapallon ja etenkin tulivuorivyöhykkeillä ja järistysaltteilla alueilla, joista Vähä-Aasia on edelleen yksi merkittävimmistä. Tässä suhteessa ei ole tapahtunut mitään uutta ”auringon alla” sitten mannerlaattojen erkaantumisen.

Jo VT mainitsee maanjäristykset ja mahdollisesti tulivuoren purkaukset Jumalan ilmestymisen, epifanian, merkkeinä, kuten aiemmin on ollut puhe, esim. 1 Kun 19:11 Eliaan kokemana tai Jes 29:6 KR92. Luonnollisesti tällaiseen liittyy ”sanomaton pauhu, voimakas ääni”. Tällaisten kosmisten järkytysten yksityiskohdista ei voida vetää mitään erityisiä suoraviivaisuuksia maailmanloppuun, koska Johanneksen käyttämät kielikuvat ovat enemmän tai vähemmän suoraa lainaa VT:n kielikuvista (SUTS).

Tällaiset sinänsä ”luonnolliset” suuret katastrofit ovat aiheuttaneet, aiheuttavat ja tulevat aiheuttamaan suunnattomien pienhiukkasmäärien kohoamisen ylimpiin ilmakerroksiin ja tiheydellään estävät auringon normaalin valosäteilyn pääsyn maan pinnalle, jolloin aurinko ”pimenee” ja ”kuu muuttuu vereksi”, kuten kuun pimennyksessä samalla ilman lämpötilan laskiessa useita asteita, minkä voi esim. täydellisen auringonpimennyksen aikana todeta.

En tällä halua millään tavoin kumota saati väheksyä, mitä Ilm haluaa kertoa. Korostan ainoastaan sitä, että osin vanhatestamentilliset kielikuvat voivat hyvinkin johtua sinänsä luonnollisista ilmiöistä, jotka ”siihen aikaan” on koettu toisin kuin nykyään. Etenkin jae 12 kuvastaa tätä. Ne VT:n rinnastukset, joita Johannes on käyttänyt, katsotaan niitä pikaisesti lähemmin. Mistään dogmatiikasta ei ole kyse.

Auringon pimeneminen ja kuun muuttuminen ”vereksi” löytyy Jooelilta (Joel 3:4), taivaan tähtien putoaminen taas Jesajalta (Jes 34:4 KR92), Vuorten ja saarten siirtyminen on lähellä Hesekieliä (Hes 26:15). Aivan ilmeinen tarkoitus on VT:n profeettojen sanoin kuvata telluksen ja koko kosmoksen (aurinkokuntien ja galaksien) normaalin ja suhteellisen vakaan kulun häiriintymistä ja siirtymistä epävakaaseen tilaan (AUT).

Taivaan ja maan väistyminen kuuluvat tähän: ”Muinoin sinä perustit maan ja taivaat ovat sinun käsialaasi. Ne katoavat, mutta sinä pysyt, ne vanhenevat kaikki kuin vaate; sinä muutat ne, niin kuin vaatteet muutetaan ja ne muuttuvat” (Ps 102: 26-27). Johannes edellyttää luomisen alkavan ikään kuin alusta. Näin ovat tulleet käsitellyiksi, joskin hieman kursorisesti jakeet 12-14. On selvää, että Ilm:n käsitys poikkeaa Jehovan todistajien tulkinnasta pysyvästä nykyisestä maasta.

Jakeessa 15 kohtaamme taas Johannekselle ominaisen seitsensarjan. Luetelluilla on spekuloitu ja tullaan spekuloimaan, mutta käytännössä se on turhaa. Tässä mainitaan maan mahtavimmat, keskiluokka ja kurjat köyhät. Ihmisryhmien seitsemyys tarkoittaa yksinkertaisesti kaikkia ihmisiä, jotka maata tallaavat.

Kun kosmiset ilmiöt alkavat seurauksena on luonnollisesti kauhu ja sen jälkeen suojautuminen. Giertz näkee tässä jopa väestönsuojiin pakenemisen, mutta tällainen on pikemminkin liioiteltua värittämistä. Luoliin pakeneminen on jo VT:n käsite profeettojen ajalta ja suora jatkumo sille, että kristityt tekivät vainojen yhteydessä samoin. Näitten luolien asukeista syntyi mm. Siinain (St. Katariina) luostarin yhteisö 300-luvulla Pyhän Helenan avustamana, joka edelleenkin elää ja toimii 500-luvulla keisari Justinianuksen toimesta rakennetun linnoituksen muotoisen rakennuskompleksin suojissa.

Näky sinänsä pohjaa Jesajaan (Jes 2:20-21). Hoosealta on saatu huuto vuorille ja kukkuloille (Hoos 10:8), jonka perimätietona on myös Luukas (Luuk 23:30) tallentanut. ”Karitsan viha” on vastoin edellistä ainutkertainen sanonta jopa Ilmestyskirjassa. Uhrattu Karitsa on samalla maailman tuomari (vrt. Matt 25:31-46). ”Valtaistuimella istuvan ja Karitsan suuri vihan päivä” on yhdistelmä Joel 3:4 ja Sef 1:5:stä. Profeettojen suosima ”Herran päivä”, vastoin 1:10 esiintyvää Herran päivää, tarkoittaa juuri maailman tuomion päivää AUT).

Oleellisin kysymys on, mitä Johannes tässä on kuvannut! Viimeistä tuomiotako. Näin mm. G. Bornkamm ja E.F. Scott. Useimmat eksegeetikoista, kuten W. Bousset, E. Lohmeyer, W. Hadorn ja E. Lohse ovat kannalla, että kyseeseen tulee etenevien tapahtuminen sarja, ei toisto (AUT). On myös vastattava viimeiseen kysymykseen: ”kuka voi kestää”? Vastaus on helppo ihmisen kannalta katsottuna se kuuluu: ”ei kukaan”, mutta vaihtoehto on ja se tulee esiin vasta seuraavassa luvussa.

Kraft puolestaan kehuu kirjoittajan taitavaa jäsennyksen hallintaa, joka samalla luo ja purkaa jännitteitä kirjan sisällä, luodakseen heti kohta niitä uudelleen. Lukijalle annetaan vaikutelma kaiken lopusta, mutta juuri huippukohdassa alkaakin uusi näytös ja kuten todettu, se vie kertomusta eteenpäin, uusiin ulottuvuuksiin.


Joka tapauksessa on selviö, ettei yksikään ihminen voi ennustaa tai laskea kuvattua tuomion päivää, mutta kun sen aika koittaa, milloin koittaa, jokainen silloin elävä ei ole vähääkään epätietoinen siitä, mistä on kysymys. Jumalan ja Karitsan vihaa ei voi olla tunnistamatta, ei liioin sen seuraamusta. Evankeliumi on silloin jo tullut ilmoitettua kaikille tiettäväksi.
Avatar
Jaakko Ahvenainen
Viestit: 8100
Liittynyt: 28.04.2007 15:41
Paikkakunta: Lieksa

Re: Ilmestyksen ihmeellinen maailma

Viesti Kirjoittaja Jaakko Ahvenainen »

JOHANNEKSEN ILMESTYS, LUKU 7

Pelastettujen joukko, jakeet 1-17

Luku on eräänlainen välinäytös sisältäen kaksi näkyä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että se olisi muita mitenkään vähempiarvoinen. Johannes ei ole enää taivaassa. Tekstiyhteys näyttäisi viittaavan hänen näkevän näkynsä maan päällä. Ensimmäisen muodostuu jakeista 1-8 ja toinen jakeista 9-17. Mikäli ja kun luku 6 aiheuttaa lukijassa kysymyksen, miten viimeisistä koettelemuksista selvitään, antavat jakeet 1-8 tähän vastauksen. Sinänsä tätä lukua on pidetty varsin vaikeana selittä lähinnä sen suuren tulkinnanvaraisuuden johdosta. [Tähän asti ole päässyt uusimmassa tutkimusjaksossani. Tästä eteen päin on vanhan toistoa]

Ensi kertaa koko Raamatussa mainitaan luku 144 000, joka liittyy lukumystiikkaan, mutta mihin niistä! Niin juutalaisilla, kreikkalaisilla kuin roomalaisilla oli omansa, mutta Johanneksen juutalainen tausta huomioon ottaen, voitaneen ajatella lähinnä juutalaisen lukumystiikan tulevan kyseeseen. Tällainen lukumystiikka on kautta aikojen laittanut eri tulkitsijoiden ajatukset lentoon. Tämä on otettava huomioon ja todettava kyseessä olevan hyvin tulkinnanvaraisen kysymyksen, mitä selityksiin tulee. Tietty varovaisuus on paikallaan tulkinnoissakin. Mitään ehdottoman varmaa ei tältä pohjalta voida sanoa.

Alkujaan sumerilais-babylonialainen maailmankuvan käsite on suodatettu juutalaisuuden kautta siten, että enkelit, eivät luonnonjumaluudet, ovat pidättelemässä maan neljää tuulta, joita nykyisin sanoisimme ilmansuunniksi.

Lukuun sisältyy varsin paljon ongelmallisia kohtia, joten myös tulkintojen kirjo on laaja, mutta samalla näiden kysymysten ratkaiseminen auttaa koko kirjan ymmärtämisessä. Erityisesti kaksi ongelmaa Nikolainen nostaa esille (SUTS). A) Onko kysymyksessä seurakunnan vahvistamisesta kestämään vainot, vai sen varjelemisesta tulevilta vitsauksilta. Jotkut selittäjät, Lohmeyer heidän joukossaan, arvelevat jo nyt viitattavan seurakunnan ylöstempaamiseen. B) Mikä on sinetöityjen suhde suunnattoman suureen, joukkoon, joka toisessa näyssä tuodaan esille. Tulevatko kysymykseen vain tulevat marttyyrit ( kuten Rist otaksuu), vai koskeeko tämä kaikkia kristittyjä?

Kolme keskeisintä vaihtoehtoa tuodaan esille. 1) Rinnakkain ovat uudistettu Israel ”lihan mukaan” (Israeel kata sarka) ja pelastuneet kaikista kansoista (panta ta ethnee). 2) Kyse on ensin marttyyreista ja sen jälkeen kaikista Kristukseen uskovista. 3) Kyse on samasta Kristuksen seurakunnasta: ensin maan päällä taistelevasta ja sitten taivaassa riemuitsevasta (ecclesia militans – ecclesia triumphans), SUTS.

Taisteleva seurakunta, jakeet 1-8

Jae 1 Aikamääritys ”Sen jälkeen” (meta tuuto) on siirtymäsana ja osoittaa uuden kappaleen alkamisen ja samalla katselukulman siirtymisen maan päälle, seurakunnan keskuuteen. Luonnonilmiöiden edustajina toimivat enkelit. Käsitys maan nelikulmaisuudesta on sumerilais-babylonialainen, mutta esiintyy myös Hes 7: 2 ja Sak 6:5, jotka ovat näkyyn vaikuttaneet (SUTS).

Jumalan viha esiintyy raivokkaina myrskytuulina, jotka tekevät valtaisaa tuhoa kaikkialla maan päällä. Ei ole epäilystäkään, etteikö tuuli tässä olisi Jumalan vihan ase, joka hajottaa jumalattomat kuin akanat (Kraft), mutta tuuli voi myös Jumalan käsissä toimia myös hyvän palvelijana, kuten Hes 27:9-10. Jeremialla (Jer 49:36) ne ovat vihan välikappaleina (AUT). Ilm:lle tyypillinen kolminkertaisuus toistuu sanoissa maa, meri, puut. Miksi puut? Ehkä siksi, että niistä tuulenvireen ja tyvenen parhaiten huomaa, arvelee Nikolainen (SUTS).

Johannes huomaa, j 2, idästä, auringonnousun suunnalta, ilmestyvän taas uuden enkelin. Enkeli on Kristuksen edustaja, ei missään tapauksessa itse Kristus, kuten jotkut lahkoliikkeet tulkitsevat. Tämän perusteluksi riittää yksin Hebr alku, joka sekään, eikä koko kirje, ole missään tapauksessa Paavalin kirjoittamaa. Tulosuunta on Jesajalta (Jes 41:25) ja tehtävä Malakiaalta (Mal 3:20). Enkelillä on hallussaan Jumalan sinetti, itse asiassa sinettisormus (sfragis). Myös tämän Johannes näkee. Samalla selviää, miksi tauko on nyt tärkeä. On painettava merkki Jumalan palvelijoitten (orjien - duuloi) otsaan, j 3, ennen tuhon alkamista. Tällainen otsamerkki oli Johanneksen aikaan käytössä ja se ilmaisi kenen omaisuutta orja on. Sama tarkoitus on tälläkin merkitsemisellä. Pohjana tässä on Hes 9:4-5.

Edellisestä Hesekielin näystä poiketen mikään ei tekstissä viittaa siihen, että merkityt säästettäisiin tulevilta kärsimyksiltä, että heidät siirrettäisiin johonkin turvapaikkaan saati tempaamista taivaaseen. Sinetöimisen merkitys on pikemminkin siinä, että seurakuntaa rohkaistaan kestämään kaikki edessä olevat koetukset (AUT).

Perikoopin loppujakeet 4-8 ovat siinä määrin toisiinsa kytköksissä, että ne on parempi jaottelematta selittää. Nyt näkeminen vaihtuu kuulemiseksi. Johannes ei näe sinetöintitapahtumaa, mutta sen sijaan kuulee sinetöityjen lukumäärän 144.000. Tämän merkittävyyttä kuvaa oikeastaan kaksi seikkaa. Ensinnäkin luku toistetaan Israelin kahdentoista heimon puitteissa 12.000 kustakin ja toisaalta siinä, että käskyn antajana toimii yksi korkeimmista, niistä valtaistuimen vieressä olevista neljästä, enkelistä (SUTS, AUT, Kraft).

Nikolainen kiinnittää huomiota erityiseen Israel-keskeisyyteen (SUTS), joka hallitsee luvun ensimmäistä näkyä. On tietenkin aivan totta, että juutalaisuudessa harras messiasodotus eli pakkosiirtolaisuuden jälkeen ja vahvistui makkabilaisaikana kansan keskuudessa sekä juutalaisessa apokryfikirjallisuudessa.

Odotettiin voittoisaa Messias-kuningasta, mutta myös niiden 10 kadonneen Lea-heimon löytymistä ja yhteenkokoontumista (esim. Jes 49:6, Baarukin apokalypsi, 4. Esra). On ajateltu jakeilla 1-8 tarkoitettavan juutalaiskristittyjä ja 9-17 pakanakristittyjä. Marttyyriteologian kannalla on mm. Rist, toteaa Nikolainen (SUTS), mutta jää itse sille kannalle, että kyseeseen tulevat etnisestä taustastaan riippumatta kaikki kristityt, viitaten esim. Matt 24:31:een ja Ilm 14:een, jossa kaikki 144.000 ovat yhdessä koolla Kristuksen kanssa Siionin vuorella.

Jaakobin poikien luettelosta puuttuu Dan. Sijalle on otettu Manasse. Dan puuttuu jo 1 Aikak 2:n sukuluettelosta. Taustalla saattaa olla Jaakobin siunaus (1 Moos 49:17), jossa: Daan on käärmeenä tiellä, on polulla kyynä, joka puree hevosta vuohiseen, niin että ratsastaja syöksyy selin maahan” ja Tuom 18:ssa kerrottu heimon lankeaminen epäjumalan palvontaan. Tästä on syntynyt se vanha, juutalaisessa tulkinnassakin tunnettu käsitys, että Antikristus nousee Danin heimosta, mikä puolestaan on jättänyt heimon pois luetteloista. Danin heimon tiedetään hävinneen jo varhain SUTS).

Juudan asettamiseksi ensimmäiseksi johtunee siitä, että Kristus polveutuu tästä heimosta ja johon myös jo aiemmin mainittu Jaakobin siunaus viittaa. Efraim on jätetty pois ja sijaan asetettu heimon kantaisä Joosef. Näin syntyy Ilm:n luettelo Israelin heimoista: Juuda, Ruuben, Gaad – Asser, Naftali, Manasse – Simeon, Leevi, Isaskar – Sebulon, Joosef, Benjamin. Neljä kolmen ryhmää, kussakin 36.000. Tämä ei voine olla sattuma luetella heimot näin. Taustalla on ilmeisesti 4. Moos 2 ja 4. Moos 10, Israelin leiriytymis- ja liikkeellelähtöjärjestys. Tässäkin Juuda oli ensimmäinen. Mahdollista on, että taustalla väikkyy myös 12 apostolin sarja. Siitäkin löytyy kolmen ryhmittymä: Pietari, Jaakob ja Johannes, mutta ennen muuta lupaus saada hallita Israelin kahtatoista sukukuntaa (Matt 19:28, Luuk 22:30).

Vanhemmassa tulkinnassaan (SUTS) Nikolainen on päätynyt esittämistään kysymyksistä siihen, että kyseeseen tulevat kaikki kristityt, ”uusi Israel”, joka on nyt hajallaan ja taistelevana maan päällä.

AUT:ssa Nikolainen lähtee pohtimaan sinetillä merkittyjen 144.000:n suhdetta siihen suureen kansanjoukkoon, jota kukaan ei osaa lukea. Aivan varmaa on, että luku 144.000 on symbolinen, ei siis minkään tietyn joukon todellinen lukumäärä. Luvulla kuvataan 12-heimoista Jumalan omaisuuskansaa, mutta onko nyt kyse vanhasta vai uudistuneesta juutalaisesta Israelista, tai kenties kristillisestä kirkosta uutena Israelina ja onko tämä yhteisö sama kuin lukematon joukko vai siitä erottuva?

Kraft on tehnyt päätelmän: ”Jos nämä 144.000 sinetillä merkittyä tarkoittavat Jumalan vanhaa omaisuuskansaa Israelia tai Israelin ’pyhää jäännöstä’ eli uudistunutta juutalaista Israelia, silloin tuo lukemattoman suuri kansanjoukko tarkoittaa sitä kristillistä Jumalan seurakuntaa ja Kristuksen kirkkoa, joka on koottu kaikista maailman kansoista”. Mikäli molemmat joukot, 144.000 ja lukemattoman suuri tarkoittavat samaa yhteisöä, on kyse samasta kristillisestä kirkosta kahdesta eri näkökulmasta katsottuna. Tässä on luvun oleellisin kysymys.

Kannastaan ei Nikolainen ole luopunut, vaikka esitteleekin joitakin uusia näkökulmia. Hän viittaa Room 11:17-24 jalostettuun öljypuuhun johon oksia on ympätty villistä puusta tarkoittaen pakanakristittyjä. Myös viitataan Jaak 1:1:een ja 1 Piet 1:1:een, kirjeet kahdelletoista hajallaan asuvalle seurakunnalle. Edes Johannekselle ei ole tuntematonta, että kristillinen seurakunta koostuu sekä uskovista juutalaisista että uskovista ”pakanoista” (AUT).

”Merkitseekö usko Kristuksen Johannekselle sitä ’sinettiä’, joka yhdistää juutalais- ja pakanakristityt”, kuten Paavali Room 3:29-30 opettaa: ”Onko Jumala yksistään juutalaisten Jumala? Eikö pakanainkin? On pakanainkin, koskapa Jumala on yksi, joka vanhurskauttaa ympärileikatut uskosta ja ympärileikkaamattomat uskon kautta” (KR92 helpotta tämän tulkintaa: ympärileikatut ”jos he uskovat” ja ympärileikkaamattomat ”kun he uskovat”, saavat saman aseman). – On toki mahdollista Paavalin tarkoittaneen erästä toista teologiansa keskeistä ”sinettiä”, käsitettä, kastetta, myöntyy Nikolainen Kraftia myötäämään (SUTS).

Riemuitseva seurakunta, jakeet 9-17

Johannes siirtyy tässä näyssä uudelleen taivaalliseen näköalapaikkaansa. Samalla kun ajatusta viedään eteenpäin, selvenee edellinen näky. Nyt varmennetaan se, että edellä oli todella kysymys maan päällä uskostaan taistelevasta seurakunnasta. Hieman poikkeuksellisesti vältän nyt viitteiden käyttöä. Ne ovat kuitenkin, ellen muuta mainitse SUTSsta ja AUTsta ja tietenkin omaakin tulkintaani on hieman mukana.

Jakeen 9, siirtymäsanana on ”tämän jälkeen” (meta tauta), mistä päätellen kyseessä on uusi jakso ja aivan oma, edellisestä poikkeava kappaleensa. Nyt Johannes myös näkee sen, mistä edellä vain kuuli: ”suuren joukon”. Sitä ei tosin voida laskea, suunnattoman lukuisuutensa vuoksi, mutta nähdä toki voidaan: sama joukko, Jumalan sinetillä merkityt, ne 144.000, joiden lukumäärän Johannes kuuli (SUTS, AUT). Palaan tähän lukumystiikkaan myöhemmin luvun 13 yhteydessä, kunhan lisää selvitettäviä lukuja tulee. Tärkeimmät ovat silti esiintyneet: 3, 4, 7, 12 ja 144, unohtamatta lukua 36.

Näyn varsinainen problematiikka liittyy siihen, kuvataanko nyt pelastettujen joukon lopullista täyttymystä, vai jotakin välivaihetta, kuten vakaasti marttyyriteologiaa edustavat selittäjät uskovat. Ehkä tämä selvinnee. Ensimmäinen viite annetaan heti: valkeat vaatteet ja palmut. Nikolaiselle ainoa ratkaisu on, että Johannekselle näytetään ennakoivasti vilahdus Jumalan kansan lopullisesta riemujuhlasta (AUT).

Edellinen voi tietenkin viitata kastepukuun (Kraft), mutta tässä yhteydessä paljon todennäköisempää on, että se viittaa taivaalliseen kirkkausasuun. Maan päällä taisteleva seurakunta on siinä merkityksessä näkymätön, että siihen kuuluvat tuntee Jumala yksin. Näkyvän muodon se saa vasta täyttymyksessä kirkastettuna seurakuntana, eikä sekään ole määrätön (SUTS).

Olkoonkin ihmisille laskematon, sen määrän tietää Jumala. Näin täytyykin olla, onhan kyseessä kaikki Jumalalle uskolliset kaikkina aikoina, kenties nekin, jotka vilpittömin mielin ovat pyrkineet täyttämään Jumalan tahdon häntä tuntematta niin kauan kuin maa on päällään ihmisiä kantanut (”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret”, 5 Moos 33:27). Tuskin on hyödyllistä spekuloida tällä seikalla. Jumala tuntee omansa ja sillä siisti. Tosin viitataan Matt 24:14:een saarnata evankeliumi kaikille kansoille ja Matt 25:31:een tehdä kaikki kansat Jeesuksen opetuslapsiksi, mutta että pelastuneet muodostuisivat yksin näistä, on Raamatulle vieras ajatus (selitys pääosin minun).

Sen sijaan hyvin tunnettu on se raamatullinen käsitys, että tähän joukkoon kuuluvat muodostuvat ”kaikista kansanheimoista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä” (Ilm 7:9). Oma merkityksensä voi olla luettelon nelilukuisuudella korostamassa todella kaikkia. Enää laajemmin ei kristillisen seurakunnan universaalisuutta voida kuvata, huomauttaa Nikolainen (SUTS).

Palmut, sinänsä rauhan symbolina, viittaavat nyt voittajan palkintoon. Kysymys on siis kirkastetun ja pelastuksestaan suuriäänisesti riemuitsevan seurakunnan voittojuhlasta, joka saa taivaallisen jumalanpalveluksen muodon jakeessa 10. Sillä tähän tuo voimakas huuto pelastuksesta liittyy. (Itse asiassa alkutekstistä puuttuu kokonaan verbi, joten ”tulee” tai ”tuo”, on suomentajan täsmentävä lisäys, eikä sillä muuta merkitystä ole, SUTS.)

Jumalanpalvelusta tukee se, että taivaalliset olennot, vanhimmat ja enkelit yhtyvät tähän, jae 11. Heidän Aamenensa, jakeessa 12, on vahvistus pelastettujen riemulle. Keskuksena on Jumala ja Karitsa, kuten jakeessa 10. Näin nämä kaksi jaetta liittyvät yhteen. Ensimmäisen kehän neljä olentoa ovat tutut, samoin toisen kehän 24 vanhinta ja kolmannen enkelit. Nyt seurakunta on täysilukuinen, kun siihen on uloimpana, neljäntenä kehänä, liittynyt pelastettujen ihmisten suunnaton joukko. Ei liioin ole epäselvää, mitä taivaassa tehdään (SUTS, AUT).

Toki tätä taivaallista spektaakkelia voisi kuvata laajemminkin, mutta tässä sen ydin, joskin jakeen 12 doksologiaan on palattava. Se voidaan kuitenkin tässä yhteydessä todeta, että maanpäällisen jumalanpalveluksen eräät osat on saatu juuri Ilm:sta ja kuvastavat niin maanpäällisen kuin taivaallisenkin jumalanpalveluksen yhtymäkohtia. Eräänä symbolina tästä ovat lukuisien kirkkojen puoliympyrän muotoiset alttarikaaret. Näkyvälle puolelle kokoontuu maan päällinen seurakunta viettämään ehtoollista, näkymättömän puoliympyrän puolella on taivaalliseen jumalanpalvelukseen osallistuvien paikka (selitys minun).

Jakeen 12 aloitussana, Aamen, on jo edellä selitetty. Minun on pakko palata vastoittain saamaani opetukseen Jehovan todistajilta kysyessäni, miksi ”Isä Meidän” -rukousta en ole heidän kokoontumissaan kuullut lausuttavan. Tiivistettynä hyvin asiantuntevasti kootun ja monisivuisen selvityksen ydin oli kahden ”synnin” välttäminen: ensinnäkin turhan hokemisen, jota fariseukset harrastivat ja toiseksi monisanaisuuden, jota pakanat harjoittivat rukoillessaan. Näillä perusteluilla ei tietenkään ole mitään raamatullista pohjaa, päinvastoin. Opetuslasten kysyessä Jeesukselta, kuinka heidän tulisi rukoilla, Jeesus opetti ”Isä Meidän” –rukouksen ja edellytti heidän näin rukoilevan (Matt 6). Kirkkoisätkin opettivat kristittyjä kolmasti päivässä tämän rukouksen rukoilemaan (Did 8:2-3).

Nyt Nikolainen selittää asian aivan toisin, vastoin Jehovan todistajien opetusta, enkelten ylistyksen kohdalla. Temppeliliturgia juutalaisuudessa ja jumalanpalvelus kristillisessä seurakunnassa, jotka molemmat sisälsivät samoja aineksia ei ollut tyhjää hokemista, päinvastoin. Juuri Jumalanpalvonnassa, johon niin ”Herran Siunaus” kuin ”Isä Meidän” -rukous, ynnä taivaallisen jumalanpalveluksen kaavasta otetut ylistykset kuuluvat, seurakunta kokee olevansa yhtä enkelten joukon kanssa (SUTS).

Palataanpa eksegeesiin. Giertz jatkaa tämän seitsenosaisen ylistyksen selitystä mainiten niistä neljä: ”Kirkkaus” (doksa) tarkoittaa Jumalan valtaherruutta ja kunniaa, sitä mistä jo VT:n psalmitsa sanoo: ”minun onneni on olla Jumalaa lähellä” (Ps 73:28). ”Viisaus” (sofia) on Jumalan käsittämätön ja ihmiselle tutkimaton ymmärrys (vain Pyhä Henki omaa tämän taidon: 1. Kor 2:10).

Tästä Jumalan viisaudesta hämmästelivät VT:n hurskaat ja siitä saivat niin Paavali kuin UT:n kristitytkin alinomaisen ylistyksen kohteen. ”Kiitos” ja ”kunnia” (eukharistia ja timee) merkitsevät Giertz’ille sitä Jumalan nimeen siunaamista, jonka juutalaiset lausuivat elämänsä kaikissa vaiheissa ja joka kristityille parhaiten ilmeni ehtoollisessa.

AUT:n mukaan taivaallista maailmaa ei voida ajatella ilman taivaallista jumalanpalvelusta. Jumalan läsnäolossa, kohdataan jatkuvan jumalanpalveluksen ehtymätön lähde, jossa ylistys seuraa ylistystä ja missä Jumala on erityisen läheinen. Siellä todellisuutta on Jumalasta säteilevä autuus, se onni, mikä taivaassa ainoastaan voidaan saavuttaa, mutta Jumalan mysteeri on Karitsa (AUT).

Näyn selityksen, jae 13, aloittaa yksi vanhimmista. SUTS:in mukaan Johannes ei tohdi kysyä, mutta AUT:ssa Johannekselta puuttuu kysymisen oikeus. Vanhin on ”herrani” (kyrie muu) näinhän enkeleitä on tapana puhutella. Hän kysyy ja Johannes vastaa, seuraten Hes 37:3:ssa olevaa. Tällä tavoin, vuoropuhelun omaisesti, yksi vanhimmista paljastaa näyn. ”Nämä ovat ne, jotka siitä suuresta ahdistuksesta tulevat”, jae 14a.

”Suuri ahdistus” on ilmestyskirjallisuuden keskeistä termistöä, joka oikeastaan koskee jokaista sukupolvea. Jokainen sukupolvi on kokenut oman ahdistuksensa, kuka suuremman, kuka pienemmän. Sama koskee ihmisyksilöitäkin. Ahdistus, angsti, kreikan thlipsis, on jo sinänsä ihmisen osana tässä maailmassa. Joillekin se merkitsee marttyyriutta myös nyt, joillekin toisille jotain muuta. Se ei tietenkään tarkoita ihmisen jatkuvaa olotilaa välttämättä, mutta kuitenkin jokaiselle tässä elämässä kuuluvaa, jota ei voi väistää.

Ilmestyskirjallisuuden ”suuri ahdistus” on vielä jotain enemmän, maailman loppuun liittyvää ja niin valtavaa, ettei sitä koskaan aiemmin ole ollut (Mark 13:19), eikä tule olemaan (Matt 24:21). Käsite on peräisin VT:sta (Dan 12:1). Kraft toteaa kaikkien olevan kuolleista herätettyjä, siis jo pidemmän tai lyhyemmän elämän eläneitä, mutta kuoleman kohdanneita. Merkillepantavaa on sekin, että Dan:ssa suurta ahdinkoa seuraa välittömästi lupaus ylösnousemuksesta (Dan 12:2), SUTS. Viitanneko Ilm jo tässä kahteen eri ylösnousemukseen?

Toinen ihmeellisyys alkaa jakeesta 14b. Miten veri voi puhdistaa! Sehän pikemminkin tahri ja oli vaikeasti pois pestävissä. Muistan pohtineeni tätä visaista kysymystä poikasena saamatta vastausta, eikä ollut ketään, kuka sen minulle olisi selittänyt. Omassa lapsen ajatusmaailmassani se oli yhtä suuri kysymys kuin Neitsyt Marian raskaana olo. Ei niin, ettenkö olisi käsittänyt, jos joku olisi kertonut Marian odottavan lasta. Se oli selvä juttu, mutta olla raskaana tässä nimenomaisessa merkityksessä oli minulle käsitteenä tuntematon, joten päättelin Marian olevan hyvin lihava nainen.

Edellinen kappale on liitetty mukaan syystä, että usein Raamattua selitetään itsestäänselvyytenä, mitä se ei tietenkään ole. Kyseeseen tulee taas vanhatestamentillinen lähtökohta ja tutuksi tullut Jaakobin siunaus (1 Moos 49:11) koskien ennustusta Juudasta. Näet hän, joka sitoo aasinsa viinipuuhun ja aasinsa varsan viiniköynnökseen; ”hän huuhtoo vaatteensa viinissä; viittansa rypäleen veressä”.

Punaviini rinnastetaan tässä vereen, mistä puolestaan nousee vahvana esiin suora viittaus kristilliseen ehtoollisen viettoon (”hän otti maljan, kiitti ja antoi heille ja sanoi: juokaa tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi”, Matt 26:27-28, vrt. Luuk 22:20, 1. Kor 11:25-26). On hyvin epäraamatullista, suorastaan synti, pidättää ”tämä” malja janoisten huulilta, heidän, jotka haluaisivat todella tehdä sen Jeesuksen muistoksi ja näin olla osallinen siitä, mitä kaikille kastetuille kristityille jo alkuseurakunnan kokouksissa pidettiin välttämättömänä ja viikoittain toistuvana. Sama tietenkin koskee myös ehtoollisen leipää Kristuksen ruumiina.

On aivan selvää, ettei millä tahansa verellä ole tällaista hengellistä, synneistä puhdistavaa voimaa ja vaikutusta, ei edes marttyyrien verellä. Ainoastaan Kristuksen veri on tähän kelvollinen. Toisissa kristillisissä kirkoissa viini muuttuu erityisessä toimituksessa Kristuksen vereksi, toisissa se säilyttää vertauskuvallisen ominaisuutensa Kristuksen verenä. Luterilaisuudessa viini on (hoc est) yhtä kuin Kristuksen veri, kuten leipä on Kristuksen ruumis. Näillä nyansseilla tuskin on ratkaisevaa merkitystä autuutemme kannalta. Se, että vain Kristuksen uhriveri kelpaa, käy todisteeksi Kristuksen koko kirkosta (O. Moe), SUTS, muu minun.

Palvella ”päivät ja yöt”, jakeessa 14, kuten temppelikin on tulkittava vertauskuvalliseksi, lähinnä runolliseksi ilmaukseksi siitä jatkuvasta jumalanpalveluksesta, jota taivaassa toimitetaan, sillä taivaassa ei ole ”vaihteen varjoa”. Jumala itse on aurinko, joka ei laske ja samalla taivaallinen temppeli yhdessä Karitsan kanssa (Ilm 21:22). Sen sijaan Jumalan teltta palvojien suojana sopii kuvaan mainiosti (vrt. Ps 91:4 ”Sulillansa hän sinua suojaa, ja sinä saat turvan hänen siipiensä alla”; Hebr ). Toisaalta temppeli ennakoi kirjan viimeisiä näkyjä taivaallisesta Jerusalemista (AUT).

Ilman täyttymystä lupaukset nälän ja janon loppumisesta tai auringon helteen helpotus ei olisi mielekäs. Vanhatestamentillinen kuva on saatu Jes 49:10:stä ja Karitsa paimenena viittaa Psalmiin 23. Jesajan kirjan ilmestysosasta (Jes 25-26) löytyy kyynelten pyyhkiminen. Johannes ei ”runoile”. Johdonmukaisesti hän on ammentanut kuvansa Vanhasta testamentista (AUT).

Lopputulos, johon Nikolainen päätyy on, että kummassakin luvun 7 näyssä kuvataan samaa Jumalan kansaa. 144.000 ja lukemattoman suuri joukko ovat identtiset. Vastakkainasettelun ratkaisu löytyy siitä, että ensin on kuvattu maan päällä taistelevaa seurakuntaa ja sen jälkeen taivaassa samaa seurakuntaa riemuitsevana. 144.000 ei ole mikään empiirinen luku, kuten eräät lahkot ja harhasuunnat ovat arvelleet. Toisin sanoen 144.000, eli 12 x 12.000 on Jumalan kansan täydellisyyden symbolinen luku. Jumala tuntee kansansa kaikkina aikoina, joka hetki (SUTS).
Avatar
Jaakko Ahvenainen
Viestit: 8100
Liittynyt: 28.04.2007 15:41
Paikkakunta: Lieksa

Re: Ilmestyksen ihmeellinen maailma

Viesti Kirjoittaja Jaakko Ahvenainen »

JOHANNEKSEN ILMESTYS, LUKU 8

Seitsemäs sinetti, jakeet 1-13

Luku jakautuu kahteen alajaksoon ensimmäinen jakeet 1-5, toinen, jakeet 6-12 tai kolmeen, jos jae 13 katsotaan eräänlaiseksi välijakeeksi lukuun 9 siirryttäessä. Minulle on ollut vaikeaa tulkita ensimmäisen jakson, seitsemän enkeliä, keitä he ovat.

Vaikka yleisesti puhutaankin ”pasuuna” –näyistä, vaihtaisin termin pasuuna (salpinks) torveen, koska tämä olisi lähimpänä alkutekstiä ja Raamatun traditiota. Lähtökohta olisi tällöin 4. Moos 10:2: "Tee itsellesi kaksi hopeatorvea, tee ne kohotakoista tekoa, käyttääksesi niitä kansan kokoonkutsumiseen ja leirien liikkeelle-panemiseen”. Näin Jumala neuvoi Moosesta tekemään. Kyseeseen tulivat merkinantotorvet, joitten äänen mukaan kansa toimi. Merkinantotorvista nytkin on kyse.

Nikolainen (SUTS) pitää huomionarvoisena, joskaan ei varmana, G. Bornkammin tulkintaa, että vasta ”torvi” –näyistä alkaa varsinainen Karitsan avaaman kirjakäärön sisältö, joille sinettinäyt ovat toimineet johdantona.

Hiljainen hetki taivaassa, jakeet 1-5

Kun seitsemäs sinetti avataan, voisi odottaa jotain radikaalia tapahtuvaksi. Niin itse asiassa käykin. Seuraa noin puolen tunnin hiljaisuus. Mikä tämän tarkoituksena on, on ollut selittäjille salaisuus. Selityksiä toki löytyy, mutta miten vakuuttavia, onkin jo toinen kysymys. Esitellään jokunen.

Giertz, jota olen seurannut ohittaa koko asian. Nikolaisen vanhemmassa selityksessä todetaan sen kuuluvan asiaan. Taivaallinen yhdyskunta pidättelee henkeään odottaessaan mitä tapahtuman pitää (niin kuin ei tietäisi). Aikamäärän (hemioorion) on M. Rissin tulkinnassa se, joka tarvitaan vanhan maailman häviämisen ja uuden luomisen väliin.

Myös on tuotu esille se, että Jumala vaikenee vihansa edellä, jota Psalmiteksteillä on perusteltu (SUTS) ja johon liittyy ehdoton hiljaisuus jo maallisen ”pyhän sodan” aloittamisessa ennen hyökkäyssoiton puhaltamista, mihin VT:n näkemykseen liitytään. Edelleen hiljaisuutta on tulkittu ajaksi, jolloin pyhien (seurakunnan) rukoukset erityisesti tulevat kuulluiksi. Tämä näkemys perustuu rabbiiniseen tulkintaan ja on Raamatun Jumala-käsityksen vastainen, sillä Jumala tuskin on kuuro, vaikka meteli maan päällä olisi millainen tahansa.

Kieltämättä taivaallinen hiljaisuus muodostaa vastakohdan jo edellä esitetyille suuriäänisille episodeille: marttyyrien huudoille, seurakunnan ylistykselle ja enkelten ukkosen jyrinään verrattavalle puheelle. Äänettömyys on tärkeää, ei sen kesto. Koska kyseessä on ilman muuta luodun maailman totaali tuho, voisin ajatella hiljaisuuden olevan myös hiljaisen hetken, jossa taivaan joukot kunnioittavat Jumalan luomistyötä, jonka hän nyt on päättänyt tuhota.

Kraft (AUT) on esittänyt edellä kerrotulle oman ratkaisunsa. Hän viittaa Jumalan ilmestymiseen ihmisille, kuten Eliaalle: Jumala ei ilmaantunut edellään käyvissä myrskyssä, maanjäristyksessä, eikä liioin tulessa (jonka tulkitsisin tulivuoren purkaukseksi), mutta hiljaisessa tuulenhyminässä hän esiintyi (1 Kun 19:11-13).


Tähän hän lisää Danielin kirjan lukumystiikan puoli aikaa (Dan 12:7), jonka olen Danielin selitykseni yhteydessä tarkemmin selittänyt. Kraftille puoli aikaa on puoli tuntia, ollen lopun ajan viimeinen seitsemännesosa. Tällä tulkinnalla on se etu puolellaan, että se tekee turhiksi useat aiemmat aikaspekulaatiot. Tällä tätä asiaa ei kuitenkaan ratkaista ja onko edes tarpeen, vaikka viitataankin Sak 2:17:aan ja Hab 2:20:een.

Tavallisen maantallaajan kannalta lienee yhdentekevää onko taivaassa lopunajan tapahtumien toimeenpanoa edeltävää hiljaisuutta vai ei, tai miten kauan sellainen saattaisi kestää. Onhan aikamäärekin (heemioorion) jo itsessään hyvin epämääräiseltä vaikuttava. Tosin eräs VT:n kuvaus tulee mieleen: Jumalan vaikeneminen, kun hän ottaa sanansa pois (Aam 8 ) ja tällä tietenkin on merkittävä vaikutus maan ihmisiin.

Myös enkelit, jae 2, tuottavat vaikeutta. Heitä on seitsemän. Giertz ja SUTS selittävät heidät arkkienkeleiksi, joista tosin Raamatun kaanon mainitsee kaksi, Gabrielin ja Mikaelin ja lisäksi apokryfinen Tobiaan kirja Rafaelin. Raamatun ulkopuolelle jäävä Heenokin ilmestys osaa kertoa kaikki (Heen 20:1-8): Uriel, Rafael, Mikael, Gabriel, Raguel, Sarakiel ja Jeremiel (AUT), joskin muitakin luetteloita on, joissa Urielin tilalla esiintyy Fanuel (SUTS).

AUT liittää nämä seitsemän Ilm 1:4 ja 4:5 yhteyteen. Tätä selitystä en pidä kovin uskottavana, joskaan en täysin mahdottomanakaan. 4:5 tulisoihdut viittaisivat pikemminkin 1: 12 lampunjalkoihin ja näin kuvastaisivat seurakunnissa olevaa elämää. Liekkien kirkkauttahan ei mainita. 1:4 olevat henget voivat tietenkin viitata mihin tahansa taivaallisiin olentoihin, jotka ovat järjellisiä ja persoonallisia, mutta aineettomia. Olisin pikemminkin ylienkelitulkinnan kannalla. Tätä puoltaa mm. Paavalin 1 Tess 4:16 maininta ylienkeleistä.

Eikä suinkaan ole väheksyttävä sitä, että juutalaiset ja näin ollen myös juutalaiskristityt, joille juuri apokryfinen kirjallisuus Johanneksen aikoina oli tärkeää ja tunnettua, varsin hyvin tunsivat Heenokin apokryfissa mainitut ylienkelit. En pitäisi mitenkään mahdottomana ajatusta, että heidän kauttaan tämä kirjallisuus levisi myös kreikkalaisen väestön, siis pakanakristittyjen keskuuteen tai ainakin tietoisuuteen.

En liioin ole tavannut sellaista tulkintaa, jossa Pyhä Henki toimisi jumalallisen tuomion täytäntöönpanijana. Pyhän Hengen täyteyteen Nikolainen aiemmin seitsemää henkeä tulkitessaan (1:4) viittaa. Tämä täyteys tarkoittaa juuri Pyhää Henkeä, Hengen kokonaisuutta, mitä puolestaan ei voida rinnastaa mihinkään enkeleihin. Joku tulkinnassa horjuu, mikäli AUT:n ja Kraftin tapaan tulkittaisiin.

Jae 3 päättää hiljaisuuden. Johannes huomaa erään uuden enkelin ilmestyvän näyttämölle. Alttari, joka mainitaan, ei liene sama polttouhrialttari, joka jo aiemmin marttyyrien yhteydessä on mainittu. Ehkä nyt kuvataan ilmestysmajan tai Jerusalemin temppelin kaikkein pyhimmässä ollutta suitsutusalttaria (Hebr 9:3-4).

Alttariin Johanneksen huomio ei kiinnity, vaan enkelin kädessä olevaan kultaisen suitsutusastiaan (libanooton), jakeet 3b-4, alkujaan libanos-puun hyväntuoksuisia hedelmiä tarkoittavasta sanasta. Astiassa oli paljon suitsukkeita. Ne kuvaavat pyhien, ts. kristillisen seurakunnan, rukouksia, jotka enkeli saattaa Jumalan eteen.

Tässä on yhtymäkohta niin taivaalliseen kuin maanpäälliseenkin jumalanpalvelukseen ja myös siihen hartauteen, jota yksittäinen kristitty harjoittaa. Yksikään rukous ei haihdu maailman tuuliin. Jokainen niistä kootaan taivaassa Jumalan eteen toimitettavaksi ”suloisena”, Jumalaa miellyttävänä, tuoksuna, johon Ps 141:2 viittaa: ”Minun rukoukseni olkoon suitsutusuhri sinun kasvojesi edessä”. Tärkeä havainto on, että enkelit toimivat rukousten välittäjinä Jumalalle, eivät pyhimykset. Pyhimysten tehtävä on rukoilla maan päällä, kommentoi Nikolainen. Tämä voidaan lukea myös apokryfisesta Tobiaan kirjasta, jossa ylienkeli Rafael lausuu tehtäväkseen toimittaa pyhien, siis yksittäisten kristittyjen, rukoukset Jumalan eteen, Tob 12:15 (SUTS, VT:n Apokryfikirjat).

Jakeen 4 yksinkertainen toteamus on, että Jumala kuulee omiensa rukoukset. Toki Jumala muutkin hänelle osoitetut rukoukset kuulee, mutta on otettava huomioon kirjeen kirjoittamisen tilanne: vainon aika ja se, että kyse on seurakuntien ja niiden jäsenten rohkaisemisesta, ei ainoastaan silloin vaan kaikkina aikoina. Nikolainen kuittaa tämän jakeen selityksen viitaten A. Schlatterin tulkintaan: seurakunnan rukous ja Jumalan maailmanhallinta kuuluvat yhteen, jolloin pyhien rukousten sisältönä on ”Tulkoon sinun valtakuntasi” (SUTS).

Sen kuittaus, että Jumala on kuullut uskoviensa rukoukset seuraa oitis, jakeessa 5. Enkeli täyttää uhriastian alttarin tulella ja heittää maan päälle, mistä syntyy pelottavia ääniä ja muita pelottavia tapahtumia: ukkosenjylinää, kuvaamattomia ääniä sekä salamointia ja maanjäristystä. Tämä on Jumalan vastaus rukousten kuulluksi tulemiseen osoittaen samalla Jumalan vihastumista. Kaikkivaltiaan ”mitta” alkaa olla täynnä. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta: myrskyt ja maanjäristykset tulivuorenpurkauksineen ovat aina kuuluneet maan kehityksen, kuten nykyään Johannesta paremmin tiedämme.

Neljä ensimmäistä torvea ja niiden näyt, jakeet 6-12
Nyt käsiteltävinä olevat neljä näkyä eivät ole samalla tavoin kiinteitä toistensa suhteen, kuten neljä apokalyptista ratsastajaa. Tämän estämättä kyseessä on oma kokonaisuutensa, jonka erityispiirteenä voidaan pitää edellisiin näkyihin nähden tiettyä kumuloitumista tai vitsausten suhteellisen määrän kasvua.

Ns. sinettinäyissä tuho kohdistui neljäsosaan maata, nyt kolmasosaan. Tähän Lohse on huomauttanut, että kolmannes kerrottuna kolmella neljäsosalla antaa saman tuloksen (SUTS). Tällaisella matemaattisella leikillä on tuskin merkitystä. Toiseksi ensimmäinen tuho (Ilm 6:8) kohdistui ainoastaan maan asukkaisiin, siis ihmisiin. Nyt kärsijöinä on koko maa meren elävistä ihmisiin. Tätä havaintoa pidän merkittävänä.

Traditiohistoriallisesti yhtymäkohtia löytyy niin VT:n Egyptin vitsauksiinkin kuin UT:n apokalypsin laajennukseen, Luuk 21:25-28. Sittemmin AUT:ssa näitä yhtymäkohtia on nähty enemmänkin, kuten esim. eräissä Hesekielin ja Joelin kohdissa.

Nikolainen (SUTS) mainitsee myös vuonna 79 sattuneen Vesuviuksen suurpurkauksen vaikuttaneen tekstiin osittain, olihan sillä huomattavaa julkisuutta jo aikanaan, viitaten aikahistorialliseen tulkintaan.

Jakeessa 6 ilmoitetaan niiden seitsemän enkelin, joille taivaalliset torvet on annettu, valmistautumisesta vuorollaan puhaltamaan taivaallisen signaalin. Tätä voitaneen pitää eräänlaisena välihuomautuksena tai siirtymäjakeena varsinaisille tapahtumille.

Kenties tässä yhteydessä sopii sanoa, että mielessäni ilmestys etenee ikään kuin spiraalinomaisesti kohoten aina uusiin ulottuvuuksiin, jotka pohjaavat edelliseen ollen sitä kauhistuttavimpia, tai jotain kumuloituvaa, kasaantuvaa, joka lopussa huipentuu kaiken täyttymyksenä, unohtamatta silti näkökulman olevan maanpäällisestä seurakunnasta käsin ja etenkin unohtamatta sitä, että kyseessä on näky, ilmestys, ei sinänsä välttämättä absoluuttinen totuus. Siksi toiseksi Johannekselta kerta kaikkiaan puuttuivat ne sanat ja terminologia, jotka meidän käytössämme ovat.

On myös muistettava, että Ilmestystä on tulkittava kunkin omaan aikakauteen suhteutettuna. Tämänhän taisin jo johdannossa todeta. Näin Johanneksen katsantokanta ei voi olla sama kuin meidän. Tässä jos missä käy toteen sanonta: joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Johanneksen aikaan maailma oli kuta kuinkin Välimeri ja sen ympäristö. Meidän nykyinen maailmamme on huomattavasti laajempi, mutta vastaavasti ne tuhon keinot, jotka jo nyt ovat olemassa ja valmiina käyttöön, voivat moninkertaistaa Johanneksen näyn tuhot ja vähimmilläänkin yltää niihin verrattoman hyvin.

Jakeessa 7 ensimmäinen enkeli puhaltaa torveensa. Hän ei Nikolaisen (SUTS) mukaan ole ylienkeli, mutta toisaalta ei mikään myöskään tätä estä, eikä se ole oleellista. Oleellista on, että taivaallinen merkkisoitto annetaan. Joka tapauksessa seuraus kohdistuu maan päälle.

Seurauksena ovat rakeet (omat näkemäni suurimmat ovat toistaiseksi halkaisijaltaan noin 5 cm, kesältä 2006) ja tuli, verellä sekoitettuna, minkä seurauksena kolmannes maasta paloi ja kaikki sen vihanta ruoho. Tätä ei olla pystytty tyhjentävästi selittämään, kuten niin montaa muutakaan ilmestyksen näyistä. Rakeet eivät sinänsä ole ongelma. Voimakkaan ukkosmyrskyn nousuvirtauksessa syntyy rakeita, sitä suurempia, mitä voimakkaampi virtaus on. Meillä suomessa jättirae on läpimitaltaan vähintään 5 cm ja sen syntymiseen voi kestää aikaa tunninkin verran (Ilmatieteenlaitos).

Tulen vielä voi ymmärtää vaikka salaman leimahduksiksi, mutta että siihen ja rakeisiin yhtyy verta, mistä silloin on kyse? Vaikka näky muutoin muistuttaakin Egyptin seitsemättä vitsausta (2 Moos 9:24), on veri aivan uusi elementti. Olen toki itsekin nähnyt Suetsin -lahden hieman ennen auringonlaskua peilityynenä ja verenpunaisena, mutta tällainen ei voi tulla kysymykseen.

Ei Nikolainenkaan tälle selitystä löydä. Hän viittaa profeetalliseen kaavaan (vrt. Sak 13:8 ja Hes 5:1-2), mutta katsoo tekstin pohjautuvan Joel 2:30:een: ”Minä annan näkyä ihmeitä taivaalla ja maassa: verta, tulta ja savupatsaita” (SUTS). Myöskään AUT ei tuo tähän mitään lisää. Selvää on vain se, että maapalloa kohtaa suunnaton tuho, joka ei vielä ole kaiken loppu. Tosin Nikolainen ihmettelee, että Ilm 9:4:ssä mainitaan ”kedon ruoho” uudelleen, vaikka se jo kerran paloi. Tätä en ongelmaksi näe. Tavallisen metsäpalonkin jälkeen muutamassa viikossa karrelle palaneen pinnan peittää ruoho. Eikä missään olla kerrottu näyssä mainittujen tapahtumien aikaväliä, kuten ei voidakaan kertoa.

Sitä toisinaan suorastaan toivoo luonnontieteilijöitten osallistumista Raamatun tulkintaan. näin on kohdallani kahden seuraavan näyn kanssa, joita ensimmäinen, toinen torvi-näky, kuten asian ilmaisisin jakeissa 8-9 kuvaa. Nämä jakeet tulee selittää yhdessä, niitä ei sovi erottaa toisistaan.

Kyseeseen tulee toisen enkelin merkkisoitto. Sen seuraukset kohdistuvat meriin. Ne saastuvat siinä määrin, että kolmannes niiden eliöstöstä kuolee, mutta enemmänkin. Myös kolmannes purjehtivasta laivastosta tuhoutuu. Kaiken tämän saa aikaan ”ikään kuin suuri palava vuori”, jakeessa 8. Kysymykseen ei tule vähitellen, vaikkakin kiihtyvästi etenevä saastuminen, joskaan tätäkään ei voida sulkea pois. Tämä ei kuitenkaan sovi laivojen uppoamiseen.

SUTS näkee tässä Vesuviuksen purkauksen vuonna 79, joka kieltämättä oli silloisen maailman suurtapahtuma. Tuho on kuitenkin apokalyptisesta traditiosta tunnettu. Heen 18:13 vertaa maahan putoavia tähtiä suuriin palaviin vuoriin (hepta asteras hoos oree megala kaiomena), lähinnä asteroideihin, koska normaalit meteorit eivät kovinkaan merkityksellistä tuhoa maassa saa aikaan. Myös Jer 51:25:een viitataan.

Edelleen SUTS:in tulkinnassa viitataan Egyptin ensimmäiseen vitsaukseen (2 Moos 7:20), jossa Niilin vesi muuttui vereksi. Kenties oikeutetumpaa olisi puhua verenkaltaisuudesta. On tunnettua, että tiettyinä aikoina Niilin veteen sekoittui erinäisiä leviä, pieneliöitä ja bakteereja, jotka varsinkin veden ollessa matalalla saivat sen värin muuttumaan ja laadun huononemaan juomakelvottomaksi (Puukko: Raamatunselitysteos I, Viisi Mooseksen kirjaa s.116). Olisiko sittenkin mahdollista, että tuhon aikaansaajana olisi ihminen itse, ainakin osittain?

On tietenkin otettava huomioon se, etteivät Ilmestyksen lukumäärät ole ehdottoman tarkkoja, pikemminkin laajuutta koskevia. Tällä ei kuitenkaan selity laivojen tuhoutuminen, vaikka Luukkaan sanonnassa 21:25 tähän viitataankin rinnastuksena. Kyseeseen tullee siis jokin kosminen tapahtuma tai ihmisen oma aikaansaannos.

Kun kolmanteen torveen puhalletaan, jakeet 10-11, kohdistuvat seuraukset makean veden lähteisiin. Tuhon tuottajaa kuvataan tulisoihtuna palavaan tähteen, joka singotaan taivaasta. Sitä kuvataan Koiruohoon, jota suomessakin on jopa lääkekasvina ja koiperhosten karkotteena viljelty. Kasvi kuuluu mykerökukkaisiin marunakasveihin, eikä ole mitenkään harvinainen ja etenkin sen lähisukulainen, Pujo, tunnetaan hyvin allergisoivana kasvina. Koiruoho eli Mali ( Artemisia absinthum) on karvaan makuinen ja alkoholijuomista katkeroina tunnetuissa yhtenä mausteena käytetty, ks. absintti, vaikkapa Wikipediasta.

On aivan selvää, että tulisoihtuna putoava tähti, kuten Koiruohokin ovat vertauskuvia. Jo nykyisellään suurin osa maailman sairauksista aiheutuu saastuneesta vedestä ja tämä saastuminen jatkuu. Erityisesti alttiina ovat kehitysmaiden lapset. Tämä vitsaus ei koske ainoastaan ihmisiä, vaan kaikkea elollista maan päällä. Tarvitsevathan niin eläimet kuin kasvitkin puhdasta vettä.

SUTS viittaakin selityksessään juomakelpoisen veden vähentymiseen (vrt. Luuk 21:26). Ilman puhdasta vettä ei liioin ole elämääkään. Vitsauksen varsinainen vaikutus onkin siinä, että juomakelpoinen vesi muuttuu kelvottomaksi. Taustalta löytyy rinnastuksia VT:iin. Egyptistä lähdön jälkeen kansa joi katkeraa vettä Maarassa (2 Moos 15:23 s) Samantapainen veden muuttuminen mainitaan myös apokryyfisessa 4. Esra 5:9:ssä. Näin menee ensin ruoka ja sitten juoma, toteaa Nikolainen (SUTS). Myöskään AUT tai Giertz eivät tuo edelliseen mitään varsinaista uutta.

Neljäs vitsaus, jae 12, seuraa neljännen enkelin puhallettua torveensa. Tällä kertaa se kohtaa kaikkea maata elämälle tärkeiden valonlähteiden osittaisena pimenemisenä. Aivan edellisiin johdonmukaisesti liittyen kolmannes auringosta, kuusta ja tähdistä pimenee. Mutta miten on mahdollista, että tämä koskee vain päivää ja yötä niin että kumpikin on kolmannelta osaltaan valoton ja kahdelta kolmannekseltaan ei! Niin SUTS kuin AUT viittaavat Egyptin yhdeksänteen vitsaukseen (2 Moos 10:21) ja toisaalta Luukkaan apokalypsiin, jossa taivaitten voimat järkkyvät (Luuk 21:26b). Varsinaista selitystä ei ole eksegeetikkojen taholta löytynyt. Nikolainenkin viittaa apokalypsien epärationaalisuuteen riippumatta siitä ovatko ne näkijän omia näkyjä vai aiemmasta kirjallisuudesta nousevia kuvia.

Ei liene kuitenkaan kiellettyä pohtia, että kaikki neljä nyt mainittua vitsausta liittyisivät välittömästi toinen toisiinsa ihmisen oman toiminnan aikaansaannoksina, jotka Johannes näkee taivaallisina, Jumalan sallimuksesta tapahtuvina. Onhan selvää, että Johanneksen aikoihin paruusiaa odotettiin välittömässä lähitulevaisuudessa tapahtuvaksi. Tuskin näkijän mieleen edes nousi ajatus, että hänen näkyjään luettaisiin vielä tuhannen vuoden päästä.

Jae 13 on aivan selvästi välijae seuraaville kolmelle torveen puhaltamiselle. Puhuva kotka on kummeksuttanut selittäjiä alusta alkaen. Joissakin käsikirjoituksissa se on korvattu enkelillä (kuten P 800-luvulta, SUTS). Apokalyptisena lintuna edellisen lähteen mukaan se esiintyy myös 4. Esra 1:7-9:ssä. Kyseeseen ei tule viittaus heettiläiseen tai kreikkalaiseen mytologiaan sen enempää kuin Rooman valtakunnan symboleihinkaan. Kotkan kolme ”voi” –huutoa on tulkittu viittaavan seuraaviin kolmeen vitsaukseen, joita luku 9 kuvaa.
Vastaa Viestiin