Veljesseura.org

Niin, jehovan todistajana moni varmaan samaistuu siihen, kun tuntui jatkuvasti pahalta ja toistuvasti pahaan oloon tarjottiin samaa "sydän on kaikkea muuta petollisempi"-raamatunkohtaa. Mitään suurempaa viisautta siitä jakeesta ei haluttu etsiä, kunhan vain oli helppo lyömäase, jos joku näytti luopumisen merkkejä.

Mielenterveys tosiaan joutui lujille lähtiessä. Oikeastaan hiivuin pois, mutta ystävät tekivät hyvin nopeasti minulta konsultoimatta sen päätöksen, että olen kartettavaa seuraa. Karttaminen teki kokemuksesta kyllä erityisen ravistelevan. Itsetuhoisuus oli yhdessätoista pari ekaa vuotta ja paniikkiohtaukset toivat mukavan lisän lauenneeseen vakavaan masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön. Olenpahan nyt niitäkin päässyt kokemaan.

Ennen tunsin vihaa, ahdistusta ja pelkoa jos törmäsin entisiin todistajatuttuihin. Pelko on kadonnut, viha ja ahdistus helpottaneet ja päällimmäiseksi tunteeksi on tullut suru. Toki katkeruutta vielä löytyy. Se on sellainen myrkky, että siitä on helvetin hidasta päästä eroon.

Tietynlainen näköalattomuus, joka osittain tietysti johtuu jo masennuksesta on kyllä pidemmän päälle sietämätöntä. En ole silti vielä valmis asettamaan pitkän aikavälin tavoitteita. Toivotaan, että joskus.

Itsetunto harvemmin todistajilla on hyvä tai terve. Itsellä sikäli vähän vaiheessa, että kun tässä nyt on useamman vuoden sängyn pohjalla maannut, niin ei se ihan rautaakaan ole. Ei silti, en ole koskaan sitonut itsetuntoani kiinni esimerkiksi työpaikkaan tai arvoasemaan, niin tuhlailen tämänkin palstan nettomaksajien rahoja ilman suurempaa häpeää. Muistakaahan maksaa kiltisti ne veronne vastaisuudessakin.

J Hepatiitti kirjoitti:Toki katkeruutta vielä löytyy. Se on sellainen myrkky, että siitä on helvetin hidasta päästä eroon.

Älyttömintä on, että todistajat vielä moittivat luopioita katkeruudesta, ihan kuin se olisi jokin argumentti meitä vastaan ja meidän itsemme valitsemaa eikä lahkon aiheuttamaa. Vaikea kuvitella kenenkään haluavan katkeruutta kantaakseen, on se sen verran iso painolasti. Olisi melkoinen helpotus, jos siihen myrkkyyn löytyisi toimiva vastamyrkky.

J Hepatiitti kirjoitti:Tietynlainen näköalattomuus, joka osittain tietysti johtuu jo masennuksesta on kyllä pidemmän päälle sietämätöntä. En ole silti vielä valmis asettamaan pitkän aikavälin tavoitteita. Toivotaan, että joskus.

Itse en osannut todista-aikoina asettaa pitkän tähtäimen tavoitteita, koska uskoin kuolevani ihan kohta Harmagedonissa. Enkä osaa vieläkään. Vaikka tiedän, ettei mitään Harmagedonia ole tulossa, tunne siitä, että kaikki loppuu kohta, on jäänyt päälle.

Olen moneen kertaan ottanut asian puheeksi mielenterveyspalveluissakin, mutta kukaan ei tunnu osaavan sanoa siihen oikein mitään. Ei taida tulla tällaista ongelmaa ihan joka päivä vastaan.

Kyllä itsekin muistan hyvin tuon lauseen " sydän on petollinen" ja sitä sydäntähän ei kannata kuunnella. Jos usko alkoi rakoilemaan niin sitä enemmän piti lukea raamattua ja panostaa muuhun seurakuntatyöhön.
Jt:t haluavat nähdä luopiot katkerina, pahoina. Katkeruushan ei sinänsä ole yhtään ihmeellistä, kun ajattelee, miltä karttaminen tuntuu. Itselläni oli eroni alkuaikoina hyvin ristiriitainen suhde karttamiseen. Toisaalta koin sen helpottavana, koska olin yksinkertaisesti niin täynnä koko uskontoa ja perheemme sisällä ollutta fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Enkä uskonut enää jumalaan. Itse tunsin suunnatonta vihaa koko uskontoa ja uskovaisia kohtaan. Vihasin sitä kaksinaamaisuutta ja " olemme muita parempia ihmisiä"- asennetta.

valaisevaa on ollut lukea teidän muidenkin kokemuksia vertaistukimielessä ja paljon olen löytänyt samaistumiskohtia. Lisää vaan kokemuksia ja ajatuksia!

Nykyään voin sanoa olevani jopa vähän kiitollinen siitä, kuinka nopeasti porukka käänsi minulle selkänsä. Eipähän ollut kukaan kyselemässä kokouksiin ja opin pärjäämään ilman näiden ystävien tukea. Onneksi muutama oikeasti luotettava ystävä jäi sentään jäljelle.

Maailmanloppu ei kyllä mahdu ihan jokaisen kaakeliin. Aktiivijulistajana en oikein itsekään koskaan uskonut sen olevan nurkan takana. Ajattelin, ettei täällä niin helpolla pääse. Jälkikäteen on kyllä ollut niitä kertoja, kun paniikkikohtaus alkaa vyörymään päälle ja miettii, että mitä jos ne sittenkin oli oikeassa. Menee onneksi ohi.

Isoin juttu itselle taisi olla se hetki, kun tajusi millaiseen kusetukseen koko todistajuus pohjaa. Että olin uskonut sellaiseen shaisseen ihan kympillä. Ja että lähes kaikki läheiseni ja sukulaisenikin uskovat siihen. Viiden sekunnin päästä olin jo tohkeissani, miten tulen kertomaan asiasta kaikille ja miten mielen räjäyttävää se tulee heillekin olemaan. Tästä kahden sekunnin päästä tajusin että jos avaan suuni näistä asioista, olen sillä samalla sekunnilla luopio, eikä minua kuunnella asiaan liittyen enää koskaan. Tässä hetkessä ymmärsin myös, miten laskelmoitua lähtijöiden demonisointi ja sosiaalinen eristäminen on. Ja että se johtuu siitä, ettei järjestön Totuus™ kestä tarkastelua.

Kymmeneen sekuntiin voi mahtua paljon elämää mullistavia oivalluksia.

Itse tajusin myös, että oman suun avaaminen kriittisessä mielessä on aivan turhaa, koska en saisi läheisiltäni mitään ymmärrystä, jotka kaikki ovat jehovantodistajia. Oma eronikin meni niin, että pähkäilin asioita joitain vuosia kunnes tein päätökseni. En juurikaan selitellyt ratkaisuani kenellekään, koska tiesin, että he eivät sitä ymmärtäisi ja pahimmassa tapauksessa minulle ehdotettaisiin tutkistelua. Äidilleni toki olen lyhyesti sanonut, että en usko jumalaan ja sehän se syyni eroon olikin yksinkertaisimmillaan. Toisaalta nyt näin jälkikäteen tuntuu kurjalta, että en tavallaan hyvästellyt heitä, mutta olin silloin niin väsynyt kaikkeen ja en vain olisi jaksanut mitään uskonnolla aivopesua.

Minulla taas on ollut vaikeuksia pitää välillä turpaani kiinni. Vuosien aivopesua kun ei tehdä tekemättömäksi yhdeltä istumalta. Kyllä sitä itsekin oli teflonia silloin aikoinaan. On kyllä vaikeaa löytää mitään rakentavaa tapaa keskustella todistajuudesta siihen vielä uskovien kanssa.

J Hepatiitti kirjoitti:Minulla taas on ollut vaikeuksia pitää välillä turpaani kiinni. Vuosien aivopesua kun ei tehdä tekemättömäksi yhdeltä istumalta. Kyllä sitä itsekin oli teflonia silloin aikoinaan. On kyllä vaikeaa löytää mitään rakentavaa tapaa keskustella todistajuudesta siihen vielä uskovien kanssa.

Tähän voisi auttaa, jos kehittelisi takataskuun pari valmista asiakysymystä tai -perustelua. Sellaisia, jotka jäisivät todennäköisesti elämään todistajan mieleen, vaikka juuri sillä hetkellä tulisikin se tavallinen teflon -reaktio.

Itse en ole päässyt keskustelemaan livenä juuri koskaan kenenkään todistajan kanssa. Kerran tuli baarissa juteltua erään toiminnasta pois jääneen kanssa ja avasin varovasti keskustelua siihen suuntaan, että järjestö on kusetusta. Henkilö pyysi perustelua, johon vastasin, että et usko kuitenkaan. Juttu jatkui muista asioista. Henkilö on toki nykyään ehta luopio.

Itse viittaan näihin pedofiliakohuihin ensimmäisenä. Siinä ei tarvi alkaa kiistelemään oppikysymyksistä ja uutisia tulee koko ajan lisää. Varsinkin kun muistaa miten järjestö on esimerkiksi katolista kirkkoa asiasta kurmottanut, niin se osuu suoraan sen pyhistelyn ytimeen.

Tony kirjoitti: Henkilö pyysi perustelua, johon vastasin, että et usko kuitenkaan. Juttu jatkui muista asioista. Henkilö on toki nykyään ehta luopio.

Kyllä sitä kärsivällisyyttä vaadittiin vuositolkulla minunkin kohdallani, että myrkyt pääsivät veri-aivoesteen läpi. Nykyään olen kyllä luopio, loud and proud.

Yksi erittäin iso ja voimia vievä asia eroamisen jälkeen on ollut syvä yksinäisyyden tunne. Tuntuu, että jt- yhteisön ulkopuolella eläneet eivät ymmärrä miten raskasta on lähteä jehovantodistajista ja kuinka kova ja kivinen tie se on, kun rakentaa elämäänsä uudelleen. Hyvä asia, että on tämä vertaisfoorumi, jossa olen voinut jakaa teidän muiden saman kokeneitten kanssa tätä kokemusta. Yksinäisyyden tunne on raskas ja kuluttava ja pohjimmiltaan tätä ei voi ymmärtää muuta kuin entinen jt tai jonkun muun tiukan uskonnollisen yhteisön kasvatti.