Puntarissa vapaus
Lähetetty: 16.02.2008 22:21
Elämä Jehovan todistajana oli tietyllälailla helppoa. Kaikkeen oli vastaus ja jos jotakin pohti, piti odottaa vastausta seuralta. Elämä oli tavallaan niin turvallista valmiine vastauksineen, että ei edes pohtinut oliko seuran kanta oikea. Se vain oli.
Paljon vaarallisempaa oli sitten omat "syntiset taipumukset". Ne eivät oikein millään käyneet yksiin tylsän todistajaelämän kanssa. Vapauden kaipuu tulikin siitä, kun tahtoi elää eikä nipottaa. No aikaa myöten erottaminen oli edessä, koska ei jaksanut leikkiä sitä mitä ei ollut.
Sitten alkoi ajatteleminen. Olinko kertakaikkiaan epäonnistunut jumalaton ja tuhoon tuomittu ihminen? Mielestäni en. Niin aloin perustella itselleni asioita ja ensimmäisenä kirjoitin omasta elämästäni, sitten tutkin onko erottaminen raamatullista ja lopuksi onko jumalalla järjestö? Kaikki pistin nettiin muiden arvioitavaksi ja olin itsekin vakuuttunut oikeaoppisesta kriittisyydestäni.
Ajan myötä olen kuitenkin etsinyt "kurssiani". En ole lakannut uskomasta jumalaan. En ole samaistunut skeptikkoihin. En ole samaistunut agressiivisesti kirjoitteleviin x todistajiin, vaikka tarviiko? Jokainen X kirjoittaa omista kokemuksistaan ja omista uskomuksistaan. Jotkut katsomukset kohtaavat. Olemme yksilöitä. Se on kai meidän yhteisistä kokemuksistamme kirjoittavien sanoma. Jokainen saa uskoa tavallaan ilman pelkoa hyljätyksi tulemisesta.
Tämä kaikki on johtanut siihen nykyään ja tunnen vertaistukisivustojen tuen tehneen minussa ideaali tehtävän. En ole enää vihassa kenellekkään, vaan otan ja yksinkertaisesti valitsen minulle sopivan ajatuksen, vaihtoehdon tuomitsematta muita ja kantamatta kaunaa.
Uskon jollain tapaa kaikkien olevan oikeassa ja kaikkien väärässä. Mihin tällainen asioiden puntaroiminen voi johtaa. En ole enää varma mistään ainoastaan siitä, että minulla on vapaus ajatella niinkuin tahdon. Niin myös sinulla.
Paljon vaarallisempaa oli sitten omat "syntiset taipumukset". Ne eivät oikein millään käyneet yksiin tylsän todistajaelämän kanssa. Vapauden kaipuu tulikin siitä, kun tahtoi elää eikä nipottaa. No aikaa myöten erottaminen oli edessä, koska ei jaksanut leikkiä sitä mitä ei ollut.
Sitten alkoi ajatteleminen. Olinko kertakaikkiaan epäonnistunut jumalaton ja tuhoon tuomittu ihminen? Mielestäni en. Niin aloin perustella itselleni asioita ja ensimmäisenä kirjoitin omasta elämästäni, sitten tutkin onko erottaminen raamatullista ja lopuksi onko jumalalla järjestö? Kaikki pistin nettiin muiden arvioitavaksi ja olin itsekin vakuuttunut oikeaoppisesta kriittisyydestäni.
Ajan myötä olen kuitenkin etsinyt "kurssiani". En ole lakannut uskomasta jumalaan. En ole samaistunut skeptikkoihin. En ole samaistunut agressiivisesti kirjoitteleviin x todistajiin, vaikka tarviiko? Jokainen X kirjoittaa omista kokemuksistaan ja omista uskomuksistaan. Jotkut katsomukset kohtaavat. Olemme yksilöitä. Se on kai meidän yhteisistä kokemuksistamme kirjoittavien sanoma. Jokainen saa uskoa tavallaan ilman pelkoa hyljätyksi tulemisesta.
Tämä kaikki on johtanut siihen nykyään ja tunnen vertaistukisivustojen tuen tehneen minussa ideaali tehtävän. En ole enää vihassa kenellekkään, vaan otan ja yksinkertaisesti valitsen minulle sopivan ajatuksen, vaihtoehdon tuomitsematta muita ja kantamatta kaunaa.
Uskon jollain tapaa kaikkien olevan oikeassa ja kaikkien väärässä. Mihin tällainen asioiden puntaroiminen voi johtaa. En ole enää varma mistään ainoastaan siitä, että minulla on vapaus ajatella niinkuin tahdon. Niin myös sinulla.