Avautuminen

Rekisteröityneet käyttäjät voivat esitellä itsensä tai kertoa taustoistaan täällä.

Valvoja: Moderaattorit

Vastaa Viestiin
pienipelokas
Viestit: 1
Liittynyt: 27.03.2022 20:47

Avautuminen

Viesti Kirjoittaja pienipelokas »

Hei!
Olen 23v nainen. Vanhempani ovat Jehovan todistajia, samoin molemmat sisarukseni (toinen toimettomana). Olen itse kuulunut yhteisöön niin kauan kuin muistan (nyt kuitenkin melkein 4 vuotta irtautuneena). Isä liittyi ensin ja äiti luullakseni joskus minun ollessa 2v.
Jouduin esiteininä karttamaan vanhinta sisarustani, kun tämä meni naimisiin maailmallisen kanssa. Karttaminen jatkui monta vuotta. Tämän hirveän kohtelun takia en nähnyt mitään toivoa yhteisön ulkopuolella. Haaveilin joskus tienraivaajan urasta, mutta en oikeasti halunnut sitä. Halusin haluta sitä, mitä minulta odotettiin. Minua peloteltiin maailmalopulla. Pelkäsin etten ehtisi aikuiseksi. En halunnut uskoa siihen, mutta oli pakko, kaikki muutkin uskoivat.

Äiti oli vaativa ja kommunikointi hänen kanssaan oli yleensä vain tappelua. Aina kun yritin esittää omia toiveita ja ajatuksia tai jotain pientä itsenäisyyttä, minua haukuttiin. Olin aina "ihan samanlainen kuin [toimeton sisarus]". Äiti raivosi ja huusi, että ei kutsu sitä enää edes omaksi lapsekseen, huoritteli ja arvosteli rankasti.
Ajattelin silloin "Jos en pysty olemaan hyvä Jehovan todistaja, äiti vihaa myös minua ja hylkää minut." Hirveät paineet ja vaateet pienelle ihmisen alulle. Yritin kovasti olla täydellinen ja rakastettava, mutta en osannut. Aina tein jotain väärin. Ja kokouksissa sai kuulla, että aina voi tehdä enemmän Jumalan hyödyksi. Mikään ei riittänyt. Todella kannustavaa, kun tekee kaikkensa, mutta silti voisi aina tehdä lisää. Yritin ja yritin, mutten lopulta enää jaksanut.

Kerran ala-aste ikäisenä olin lähdössä seurakunnan pihatalkoisiin. Oli hellepäivä ja laitoin shortsit jalkaan. Olimme jo ulkona ovesta, kun isä huomasi mitä minulla on päällä. Siitä sitten itkien ja pakolla vaihtamaan "sopivat" vaatteet. Shortsit kuulemma liian lyhyet ja paljastavat (ja tytöllä pitää olla hame!). Olin ehkä 9v, pieni lapsi! Myöhemmin olen ajatellut, että ehkä isä tiesi seurakunnan veljistä jotain mitä minä en, mutta silti törkeää minun mielestä. Lapsen pitää peittää itsensä, ettei vanhat äijät katsele.

En oikein ollut täysillä halukas palvelemaan mitään jumalia lapsuusajan jälkeen. Kaikki seurakunnan toimet tuntuivat pakolta. Olin ujo ja ahdistunut jo hyvin nuorena. Yritin kovasti haluta olla mukana uskossa, rukoilin sitä joka ilta. Usein itkin, kun jostain syystä se ei vain tuntunut ikinä hyvältä. Uskonnon ulkopuoliset kaverit oli kiellettyjä. Ainoa kaverini seurakunnassa sanoi suoraan päin naamaa, "Olen sinun kanssasi vain, koska vanhempani suuttuvat maailmallisista kavereista". Todella rakkaudellinen ympäristö.

17 vuotiaana jouduin psykiatriselle osastolle vakavan masennuksen, syömishäiriön ja itsetuhoisuuden takia. Vanhemmat eivät ymmärtäneet ollenkaan, miksi olin sairastunut. Olin näytellyt taidokkaasti osaani todistajakokelaana. Jopa niin hyvin, että uskoin siihen joskus itsekin. Oikeasti halusin vain pois. En edes pois uskonnosta, vaan maailmasta. Maailma oli loppumassa, miksi minä sinne haluaisin? Jehovan todistajat ovat ainoita "aidosti onnellisia" ihmisiä. No minä en ollut siellä onnellinen, miksi olisin muuallakaan?

Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä enemmän kaikkilla oli odotuksia. Olen miellyttäjä, joten esitin koko ajan. Vihasin itseäni, mutta silloin ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Ammattikoulussa luokallani oli kiva poika(maailmallinen), jonka kanssa aloin seurustella (kerrankin joku tykkää minusta tällaisena, minun ei tarvitse olla mitään enempää).
Kun äiti sai tietää, olin taas "samanlainen huoraaja kuin [toimeton sisarus]". En ollut ikinä edes pussannut ketään!
Samoin kävi, kun isä sai tietää. "Tätä minä pelkäsin, kun lähdit opiskelemaan miesvaltaiselle alalle." (Todistajanuoria rohkaistaan tulevaisuuden ammatteihin, eikö niin? Lähdin rakennusalalle. Tein niin kuin odotettiin ja silti väärin.)
Minut uhattiin heittää ulos kotoa ja sanottiin, että " niin kauan kuin asut minun kattoni alla, teet niin kuin sanotaan" ja "et sinä pysty yksin mihinkään, millä rahalla meinaat elää". Oli pakko jäädä.

Eräs seurakunnan vanhin ja hänen vaimonsa, joille uskouduin asioistani, kehotti keskittymään hengellisiin asioihin. "
Rukoile ja käy kentällä, se tekee auttaa ja vahvistaa. Jehova siunaa." Vaimo mainitsi sivumennen lääkäreistä ja lääkehoidoista, mutta se ei ollut tärkeää (tiesittekö että terapeutit ovat vaarallisia). Silloin minusta tuli kastamaton julistaja. Yritin vielä viimeisen kerran saada itseni rakastamaan Jehovaa ja kaikkea sitä, minkä keskellä olin elänyt. Olin silloin melkein 18v.

Kun 19v olin valmistumassa amiksesta, hankin apua opettajaltani, koulukuraattorilta ja koulupsykologilta. Sain avukseni myös sosiaaliohjaajan, joka haki minulle kelan tuet, että pääsin äkisti muuttamaan kotoa pois. Lopetin kokoukset ja välttelin seurakuntalaisia. Eräs vanhempi sisar laitteli minulle viestejä ja tapasimme pari kertaa. Hän kertoi omia kokemuksiaan ja tuntui, että olin saanut ystävän. Sitten alkoi tulla erilaisia viestejä. Vihjailtiin, että "olipa hyvä päivänteksti tänään" ja "Luin tänään Raamatusta sitä ja tätä ja ajattelin sinua". Ymmärsin, ettei häntä kiinnostanut olla minun ystäväni.

Lapsuuden ja nuoruuden kokemukset olivat minulle rankkoja. Suhde vanhempiin on etäinen, sisaruksien kanssa tulen toimeen. Olen edelleen masentunut ja ahdistunut. Kärsin syömishäiriöstä luultavasti elämäni loppuun asti. Minulla on estynyt ja epävakaa persoonallisuushäiriö ja riippuvan persoonan piirteitä (Suurinta osaa näissä näyttelee hylätyksi tulemisen pelko ja se, etten ikinä ole tarpeeksi. Alttius näille sairauksille on geneettistä, mutta kasvatus ja ympäristö ratkaisee lopputuloksen). Jehovan todistajuus ja huonot vanhemmat ovat tuhonneet minun tähänastisen elämäni, perheeni ja ihmissuhteeni, mielenterveydestä puhumattakaan. Yritän selvitä elämästä. Käyn helvetin kalliissa psykoterapiassa, olen työkyvytön ja pelkään edelleen maailmanloppua. Uskallan välillä ajatella, ettei loppu ole tulossa, mutta useimmiten pelko lamauttaa minut kyvyttömäksi tehdä yhtään mitään. Saatan maata sängyssä tunteja ja miettiä kuinka avomieheni ei ehdi tänään töistä kotiin, ehdimme kaikki kuolla ennen sitä.

Mun piti saada avautua :) Kiitos lukemisesta
Harmus
Viestit: 134
Liittynyt: 10.05.2013 10:58

Re: Avautuminen

Viesti Kirjoittaja Harmus »

Kiitos koskettavasta kirjoituksesta.
Kirjoituksesi oli kypsä ja hyvin harkittu, siihen oli helppo samaistua.
Toivoin sinulle voimia ja vaikka en itse ole kokenut samaa, moni läheiseni on ja moni kohta kirjoituksessasi toi eläviä muistoja mieleen.
Markku Meilo
Viestit: 13449
Liittynyt: 24.04.2007 10:28

Re: Avautuminen

Viesti Kirjoittaja Markku Meilo »

>> Käyn helvetin kalliissa psykoterapiassa, olen työkyvytön ja pelkään edelleen maailmanloppua. Uskallan välillä ajatella, ettei loppu ole tulossa, mutta useimmiten pelko lamauttaa minut kyvyttömäksi tehdä yhtään mitään. Saatan maata sängyssä tunteja ja miettiä kuinka avomieheni ei ehdi tänään töistä kotiin, ehdimme kaikki kuolla ennen sitä.

Tosi rankka maailmankuva, johon vieraan on turha antaa yleispätevää korjausta. Itse näin uskontoon liittyviä painajasia viisikymppiseksi ja netin saatuani sekä aihetta imuroidessani painajaiset loppuivat parissa viikossa. Vimeisessä painajaisessa Saatana repi peittoa yltäni ja kun mainitsin Jehovan nimen, niin Saatana luovutti ja peitto putosi päälleni.

Raamatun maailmanloppu oli ja meni noin 2000 vuotta sitten, ripeimmillään noin vuonna 46 kun ylipappi Kaifas kuoli. Jeesushan lupsi Kaifaan ja kavereittensa havaitsevan omin silmin kun Jeesus pilvien kantamana palaa (Mark. 14:61, 62).

Minulle pelkät raamatunjakeet olivat vapautus maailmanlopusta, siis keskittyminen faktaan fiktion aswemesta. Kokeile sitä, ei maksa paljon.
Vastaa Viestiin