Kirjoittaja Elisenda » 30.12.2014 18:22
Menneisyyden vanki kirjoitti:Harmagedonin pelko ja siitä seurannut ahdistus hallitsi lapsuus- ja nuoruusaikaa.
Mäkin pelkäsin harmagedonia, ja loppuvainoja vielä enemmän. Pieni ääni kuiski takaraivossa, että "tuolla sun asenteella et ikinä tule mihinkään paratiisiin pääsemään". Kaipa mä sitten ajattelin, että yritän nyt elellä sääntöjen mukaan niin pitkälle kuin mahdollista, niin vainojen aikaan kidutetaan vähemmän ja ehkä sitten harmagedonissa saan armollisen kuoleman. Selittämätön ahdistus ja paha olo seurasi mukana koko nuoruuden ja varhaisaikuisuuden. Usein ajattelin, että kun tämä kaikki on jo nyt niin kauheaa, niin minkälaisia ne loppuvainot voi olla ja miten niistä muka voisi selvitä. Jossain vaiheessa (nolostuttavan myöhään) kuppi sitten meni totaalisesti nurin ja pakotti muutokseen ja silmien aukaisuun. Eihän kukaan muutu, ellei ole ihan pakko ja sitten vasta kun ainoastaan jääminen tuntuu lähtemistä mahdottomammalta.
Uskon kyllä ihan vilpittömästi, että jt-menneisyydestä voi kuitenkin selvitä ja eheytyä ja sen vangiksi ei tarvitse jäädä. Esim. psykoterapiasta voi olla apua haitallisten ajattelumallien korvaamisessa toimivimmilla ja se parhaimmillaan auttaa ymmärtämään itseä ja omaa toimintaa paremmin ja saattaisi se auttaa muistamaan noita unohtuneita lapsuusmuistojakin. Ei se kyllä mikään ihmelääke ole, vaan vaatii aitoa halua tutustua itseensä ja täytyyhän siihen panostaakin jotain, ainakin aikaa ja rahaa. Koen kuitenkin hyötyneeni omasta terapiasta merkittävästi.
[quote="Menneisyyden vanki"]Harmagedonin pelko ja siitä seurannut ahdistus hallitsi lapsuus- ja nuoruusaikaa.[/quote]
Mäkin pelkäsin harmagedonia, ja loppuvainoja vielä enemmän. Pieni ääni kuiski takaraivossa, että "tuolla sun asenteella et ikinä tule mihinkään paratiisiin pääsemään". Kaipa mä sitten ajattelin, että yritän nyt elellä sääntöjen mukaan niin pitkälle kuin mahdollista, niin vainojen aikaan kidutetaan vähemmän ja ehkä sitten harmagedonissa saan armollisen kuoleman. Selittämätön ahdistus ja paha olo seurasi mukana koko nuoruuden ja varhaisaikuisuuden. Usein ajattelin, että kun tämä kaikki on jo nyt niin kauheaa, niin minkälaisia ne loppuvainot voi olla ja miten niistä muka voisi selvitä. Jossain vaiheessa (nolostuttavan myöhään) kuppi sitten meni totaalisesti nurin ja pakotti muutokseen ja silmien aukaisuun. Eihän kukaan muutu, ellei ole ihan pakko ja sitten vasta kun ainoastaan jääminen tuntuu lähtemistä mahdottomammalta.
Uskon kyllä ihan vilpittömästi, että jt-menneisyydestä voi kuitenkin selvitä ja eheytyä ja sen vangiksi ei tarvitse jäädä. Esim. psykoterapiasta voi olla apua haitallisten ajattelumallien korvaamisessa toimivimmilla ja se parhaimmillaan auttaa ymmärtämään itseä ja omaa toimintaa paremmin ja saattaisi se auttaa muistamaan noita unohtuneita lapsuusmuistojakin. Ei se kyllä mikään ihmelääke ole, vaan vaatii aitoa halua tutustua itseensä ja täytyyhän siihen panostaakin jotain, ainakin aikaa ja rahaa. Koen kuitenkin hyötyneeni omasta terapiasta merkittävästi.