Kirjoittaja Aamu » 17.11.2007 16:21
Kun täysi-ikäisyyden saavutettuani sanoin jt-äidilleni että haluan lähteä lahkosta, siksi etten ymmärrä miksi asiat muka ovat niinkuin todistajat niiden sanovat olevan, äitini sanoi: "Hyvähyvä. Älä koskaan anna kenenkään aivopestä sinua mihinkään äläkä koskaan sitoudu mihinkään ellet tarkalleen tiedä, mihin olet ryhtymässä. Uskon, että tutkittuasi asiaa rauhassa päädyt lopulta siihen että jehovantodistajuus on oikea uskonto." Tuolloin minä lupasin hänelle, että palaan todistajiin, jos tulen vakuuttuneeksi heidän sanomastaan. Joskus ihmettelen miten noin viisas ihminen kuin äitini voi edelleen kuulua todistajiin. Meillä on hyvät välit vaikka olenkin periaatteessa luopio (kastamaton julistaja olin aikoinani). Hän puhuu minulle mielellään raamatusta ja todistajista, ja minä kuuntelenkin.
Vuodet ovat vierineet, enkä minä ole vakuuttunut enkä ole palannut todistajiin. Kun erosin, tuntui kuin valtava taakka olisi nostettu harteiltani (nyt tiedän mistä tuo sanonta tulee). Ilman tutkimisen ja suorittamisen ja uskomisen pakkoa kiinnostuin oikeasti seuran kirjallisuudesta. Tutkin sitä yksin ja myös erään tr-sisaren johdolla. Tavoitteenani oli pitää äidilleni antamani lupaus ja todistaa todistajien totuus todeksi itselleni ja palata. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että paljastui juttuja joiden takia en aio koskaan palata, ja täytyy myöntää että se surettaa minua. Minä olisin halunnut uskoa, että paratiisi todella tulee. Minä kaipaan sitä tiivistä yhteisöä. Aina kun katselen kuvia seuran lehdistä, joissa onnelliset ihmiset ovat onnellisia keskenään, minua itkettää, koska minä olisin halunnut uskoa niin käyvän jos olen jt. On totta että onni voidaan saavuttaa seuraamalla joitakin raamatun periaatteita, mutta ei niiden keksimiseen nyt oikeastaan tarvita raamattua ja vielä vähemmän vt-seuraa. On vaikeaa luopua unelmasta ja myöntää että se perustui valheeseen.
Kun täysi-ikäisyyden saavutettuani sanoin jt-äidilleni että haluan lähteä lahkosta, siksi etten ymmärrä miksi asiat muka ovat niinkuin todistajat niiden sanovat olevan, äitini sanoi: "Hyvähyvä. Älä koskaan anna kenenkään aivopestä sinua mihinkään äläkä koskaan sitoudu mihinkään ellet tarkalleen tiedä, mihin olet ryhtymässä. Uskon, että tutkittuasi asiaa rauhassa päädyt lopulta siihen että jehovantodistajuus on oikea uskonto." Tuolloin minä lupasin hänelle, että palaan todistajiin, jos tulen vakuuttuneeksi heidän sanomastaan. Joskus ihmettelen miten noin viisas ihminen kuin äitini voi edelleen kuulua todistajiin. Meillä on hyvät välit vaikka olenkin periaatteessa luopio (kastamaton julistaja olin aikoinani). Hän puhuu minulle mielellään raamatusta ja todistajista, ja minä kuuntelenkin.
Vuodet ovat vierineet, enkä minä ole vakuuttunut enkä ole palannut todistajiin. Kun erosin, tuntui kuin valtava taakka olisi nostettu harteiltani (nyt tiedän mistä tuo sanonta tulee). Ilman tutkimisen ja suorittamisen ja uskomisen pakkoa kiinnostuin oikeasti seuran kirjallisuudesta. Tutkin sitä yksin ja myös erään tr-sisaren johdolla. Tavoitteenani oli pitää äidilleni antamani lupaus ja todistaa todistajien totuus todeksi itselleni ja palata. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että paljastui juttuja joiden takia en aio koskaan palata, ja täytyy myöntää että se surettaa minua. Minä olisin halunnut uskoa, että paratiisi todella tulee. Minä kaipaan sitä tiivistä yhteisöä. Aina kun katselen kuvia seuran lehdistä, joissa onnelliset ihmiset ovat onnellisia keskenään, minua itkettää, koska minä olisin halunnut uskoa niin käyvän jos olen jt. On totta että onni voidaan saavuttaa seuraamalla joitakin raamatun periaatteita, mutta ei niiden keksimiseen nyt oikeastaan tarvita raamattua ja vielä vähemmän vt-seuraa. On vaikeaa luopua unelmasta ja myöntää että se perustui valheeseen.