Veljesseura.org

Olen samoilla linjoilla kuin muutama muukin täällä, eli omaa uskoa ei ollut vaan kyseessä oli vanhempien opettaman uskonnon harjoittaminen. Aloin olla epäileväinen jo varhaisteininä ja lukion jälkeen muutuin välinpitämättömäksi. Olin mukana kuvioissa siksi, että luulin Jehovan todistajilla olevan totuus siitä huolimatta, että en itse uskonut siihen. Sen jälkeen kun muutin pois paikkakunnalta, tajusin että en uskonut enää mihinkään ja olin mukana tavan vuoksi. Siitä alkoikin "alamäki", joka johti eroon lähes päivälleen yhdeksän vuotta sitten.

Omassa tapauksessani voi huomata vanhempien merkityksen korostuneen myös negatiivisessa mielessä. Funkku-uskovainen äitini sai minut inhoamaan todistajaelämää ja epäilemään sitä, mitä hän opetti Jehovasta. Äitini mielestä kokousiltojen aikaiset lasten tv-ohjelmat ja nuorten harrastuspiirit olivat Saatanan ansa, joiden tarkoitus oli pitää pois kokouksista. Kukas tuollaista uskoisi...

Aikuisiällä aloin uskoa Jumalaan ensimmäistä kertaa niin, että kukaan ei kontrolloinut sitä.

Kasvoin JT-perheessä ja minut pakotettiin kaikkeen siihen turhuuteen, kuten kokouksiin, kotitutkisteluihin, konventteihin jne. En uskonut varmaan ikinä minkään jumalan olemassaoloon, joskus oli aikoja, kun halusin uskoa, ettei se kaikki ajantuhlaus olisi ollut ihan turhuutta. No, se oli. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni on tuhlattu johonkin ihan turhaan, enkä päässyt nauttimaan ikäisteni seurasta, harrastamaan jne. Olen katkera.

Kasvoin jakautuneessa perheessä toinen vanhemmista uskovainen toinen ei. En ollut koskaan oikeastaan miettinyt näitä asioita, kunhan kävin kokouksissa toisen vanhempani mieliksi. Lukioikään ehtiessäni painostus kasteelle alkoi olla niin suuri, että piti tehdä valinta. Totesin oppimani biologian, maantiedon ja historian pohjalta, että mm. vedenpaisumus ei voinut olla silloin kuin raamattu tai (jehovantodistajat) opettivat sen olevan. Niimpä jätin kasteella käymättä. Uskoin edelleen JT:llä olevan parhaan raamatun selityksen, en vain uskonut raamattuun. Vasta opiskeluaikoinani aloin tutustua tarkemmin tähän järjestöön ja olen kiitellyt itseäni siitä etten käynyt kasteella. Nyt pystyn sentään säilyttämään jonkunlaiset välit uskoviin sukulaisiini, toista se olisi, jos minut olisi erotettu niin kuin valtaosa ikäpolvestani seurakunnassa.

Minulla on edelleen suhde Jumalaan en kuulu mihinkään kirkkokuntaan tai uskontoon, en rukoile. Minun Jumalalleni ei tarvitse selittää yhtään mitään

Jos jotain hyvää, niin monissa muissa uskonnoissa jumalsuhteensa voi sentään säilyttää henkilökohtaisena, ilman että joka väliin tuppaa tiukkaa setää ja tätiä...

Minut kasvatettiin JT:ksi ja minulla oli hyvin vanha usko jumalaan. Yläasteella aloin todella paheksua Jehovan tositajien tapaan palvoa jumalaa (rakkauden puute suurin huolenaihe) ja aloin pitää heitä vääränä uskontona. Päädyin tilanteeseen, jossa mikään uskonto ei voinut olla hyvä, koska sen piirissä olisi aina muita hyväksikäyttäviä ihmisiä.

Jossain vaiheessa usko jumalaan loppui niiden aivoratojen harjoittamisen puutteen vuoksi. Nykyään "tuskan hetkellä" uskon edelleen jumalaan, mutta uskonnot ovat edelleen minulle myrkkyä.

Ketjua lukiessa lyö väkisinkin otsaansa: miten ihmeessä Jehovan Todistajat ovat saaneet haalittua itselleen aivan suhteettoman paljon painoarvoa. Kun täytyy jo eritellä, koska lakkasi de facto luottamasta todistajiin, mikä näyttää monille olleen tärkeä osa "uskomista". Kysehän on enimmäkseen statusten jakamisesta, ihmisten elämällä ja kuolemalla leikkimisestä ja paratiisipaikkojen jakamisesta. Missä vaatimattomuus? Statuksilla ei ole jumalalle merkitystä, vastuuttomuus on moraalitonta ja sellaisen lupaaminen, mihin ei ole valtuutusta, on jo naurettavaa. Hirveä tohina ollut päällä vuosisadan, mutta mitään merkittävää ei ole tapahtunut. Mitä nyt on sotkettu muutamien miljoonien ihmisten elämä. Eiköhän henkilökohtainen kokemus hengellisyydestä ole tärkein, EI onko se jonkin tietyn porukan mieleen, tai jopa yhden maailman kansakunnan kulttuuriperinnön ihanteiden mukaista? Eivät organisaatiot ole sellaisinaan tärkeitä, vaan se mitä niillä saadaan aikaiseksi! Ihmisraunioitako, vai jotain muuta... Vakaumuksen antamasta yhteiskunnallisesta statuksesta otetaan kyllä kaikki irti. Suomessakin pitäisi Ranskan tapaan selvittää, ovatko todistajat uskonto, lahko vai kultti. Joka tapauksessa todistajilla on mittasuhteet auttamatta väärinpäin. 80 % höyryämisestä pönkittää organisaatiota, maksimissaan 20 %:lla on mitään tekemistä ns. jumalolentojen kanssa, jotka kai kuitenkin ovat edellytys johonkin muuhun kuin pelkästään ihmiseen uskomiselle?! Ja ironista kyllä, siltä tuo vaikuttaa, että parhaat ideat puheisiin luntataan luopiopalstalta! (Ei se mitään, en vaadi provikkaa. )

Itsehän en siis ole koskaan ollut jeppula, mutta ikävä kyllä lähisuvusta löytyy. Kastoivat vanhemmat mut sitten vittuillessaan evlutiksi kuitenkin.

Itse aloin miettimään koko kristinuskon ristiriitaisuutta joskus ala-asteen neljännellä. Enhän minä koko hommaan ikinä uskonut, ja siitäkös minä kärsinkin koska uskonnon numero (tasainen 5 läpi koko peruskoulun) vaikutti kaikkiin ala-asteen opettajien (kyläkoulu, 2 opettajaa) antamiin numeroihin. Rippikoulunkin kävin silloin ylä-asteaikoihin, senkin ihan 100% vertaispainostuksen vuoksi ja koko homman pistin ihan lekkeriksi, mm. vedin jonkun rukouksen spede pasanen -imitaatiolla kaikkien rippileiriläisten vanhempien kanssa pidetyssä jumalanpalveluksessa.

Jo joskus hyvin nuorena havaitsin tilastollisen korrelaation henkilöiden uskonnollisuuden ja loogisen päättelykyvyn välillä. Tämän toi parhaiten ilmi kyläkoulumme yläluokkien opettaja joka sujuvasti skippasi tunnilla kaikki luvut jotka millään lailla olivat ristiriidassa raamatun (luomiskertomuksenkin!) oppien kanssa. Ehkä kyseistä henkilöä tulisikin kiittää siitä, että minulle on pitkin elämääni jäänyt uskonnon turhuuksilta aikaa vaikka mihin.

Minulle usko oli yhtä kuin jehovantodistajuus. Kun jehovantodistajuus osoittautui huuhaaksi, jumaluudet seurasivat pian perässä. Lopullinen irtautuminen uskosta tapahtui siis vasta noin 22-23 vuotiaana. Tosin uskoa jehovantodistajuuteen oli jo vuosikaudet nakertanut toiminnan tekopyhyys, ihmisten järjestelmällinen kaksoiseläminen (jossa en toki itsekään jäänyt Pekkaa pahemmaksi) ja opin epäloogisuus, joka hyppi aina silmille kun vähänkään intoutui asioita tutkiskelemaan.

En ole menettänyt uskoani, olin ev.lut. ja sitten välillä lahkossa ja nyt palaamassa kirkon piiriin. Tosin aikaisempi kristillinen uskonnollisuuteni jotenkin turmeltiin välillä lahkossa; loppuvaiheessa tuli väsymys ja eräänlainen burnoutin tuntemus aina, jos joku keskustelu vain edes sivusikin uskontoa. Uskonnosta tuli kirosana. Ennen pidin hengellisiä ihmisä jotenkin vakaumuksellisina ja aatteellisina ja nykynäkemykseni lähenee puheita "hihhuleista", josta sanasta en aikaisemmin edes pitänyt.

Haluaisin saada takaisin saman uskon, mikä minulla oli ennen, mutta oikeaa Raamattuakaan on vaikea lukea ilman, että lahkokokemukset nousisivat flash-backina mieleen. On tietysti vapauttavaa, että Kirkkoraamattu on eri sanoin käännetty kuin Uuden maailman käännös, se vähentää jehovantodistajuuden tunnelmaa lukiessa. Raamatun avaaminen vain väsyttää, vaikka kiinnostaakin kyllä, mutta nykyään muistan, että minulla ei ole uskonnollista pururataa juostavanani ja jotain suorituspakkoa tai säännöllistä Raamatun lukuohjelmaa tai tutkisteluaikataulua, pakollisia viikottaisia kirkossakäyntejä saati sitten velvollisuutta julistaa ajatuksistani kaillle otollisille joka käänteessä. Saan lukea myös vähän, jos mieli tekee, kohdan sieltä, toisen täältä. Kirkkoon en ole vielä jaksanut mennä, muttta ehkä ensi jouluna käväisen kuuntelemassa kauneimmat joululaulut tai muuta ohjelmaa.

On vaikeaa kuvailla jehovantodistajuuden vaikutusta, mutta olen havainnut, että ihminen saattaa olla syvemminkin vakaumuksellinen kuin keskiverto JT, vaikka ei hiiskuisi uskonnostaan toislle sanaakaan. Kristillisyys näkyy yleensä lähimmäisenrakkautena ja anteeksiantona ja suvaitsevaisuutena ja auttamisena, ei suorittamisena ja raportoimisena ja puheidenpitämisenä. En voi sanoa koskaan menettäneeni uskoani, mutta olen kokeillut kahta eri uskontoa, joista JT-uskonto vaikutti aluksi hyvältä, mutta syvemmin perehdettynä tuotti pettymyksen. Jos en olisi ollut aikaisemmin missään uskossa, ajattelisin, että kaikki uskonnot ovat samanlaisia kuin JT:t ja olisin luultavasti ateisti, mutta koska muistoni ev. lut. ajalta ovat pääasiassa ihan hyviä, olen ajatellut palata ja liittyä kirkkoon kunhan JT-burn outiltani sinne asti joskus jaksan mennä. Haluaisin unohtaa ja saada entisen takaisin sellaisena kuin se joskus oli, mutta se ei liene koskaan täysin mahdollista.

En ole koskaan menettänyt uskoani Jumalaan. Olen menettänyt uskoni Jehovan Todistajiin ja heidän opetuksiinsa, mutta en uskoani siihen, että on olemassa Jumala.

Siinä täysi-iän kynnyksellä rapistui usko Jehovan todistajiin ja vuoden mittaan siitä eteenpäin hiipui kiinnostus siihen, onko Jumalaa olemassa vai ei.

hijt kirjoitti:Olen lukenut, että unihalvausta voi myös "treenata", jotkut ovat näin pystyneet saavuttamaan jopa ruumiistapoistumisen tunteen.

OT: Olen kerran poistunut ruumiista unihalvauksen aikana, kun väen vängällä pakottauduin istumaan ja sitten huomasinkin että ruumis oli jäänyt makuuasentoon. Se oli fyysisesti aivan hirvittävän tuskallinen kokemus, vaikka olen kyllä lukenut miellyttävämmistäkin poistumisista.

Njaa-a, sehän ei ole vielä mitään uskomista, jos lapsena lukee ja toistaa kirjasta, silloin kun käsketään.

Siinä 7- tai 8-vuotiaana huomasin ensin, lähinnä joistakin jt-sukulaisista, että nämähän ovat kaksinaamaista väkeä. Sitten tuli nousuhuuma ja juppibuumi, ja en voinut ymmärtää, mitä se teki seurakunnassa

En minä siis oikein todistajiin ole koskaan uskonut. Ihmisiin menetin uskon joskus, mutta se on palannut
Raamattu? Kulttuurihistoriallinen.

Muistan rukoilleeni ainakin silloin tällöin ainakin ala-asteiän. Ja minusta on jotenkin rauhoittavaa ajatella, että on jokin suurempi. Jumala tai jotain. Niinpä sitten ajattelen niin. Todistajuus ei siis saanut aikaan pysyviä vaurioita uskomisen rintamalla...

OT Kerran kävi niin, että yhtäkkiä kesken yön olin aivan tunnoton. Säikähdin kamalasti. Unihalvausko sitten?

Minä en ollut niin smartti tenava että olisin osannut epäillä totuuden todenmukaisuutta kovinkaan laajassa mittakaavassa. Vasta kun pääni kasvoi isoksi ja sinne mahtui pikkuhiljaa omiakin ajatuksia, alkoi epäilykset oikeasti voimistua ja lopullisen, TÄYDELLISEN, uskonmenetyksen koin vasta silloin kun aloin sivistämään itseäni ja hankkimaan tietoa. Muualta kuin lahkon selittelyteoksista.

Pehmoluopio kirjoitti:Usko Jehovan todistajien vilpittömyyteen meni kun minulle selvisi öillisten kauhukokemuksieni ja yhtäältä infraäänten toisaalta unihalvauksen välinen suhde kun taas minulle oli tarjottu demoneja selitykseksi. Brooklynissä varmasti tiedetään miten asian laita oikeasti on, mutta sitä ei kerrota.

OT: Minäkin olen kärsinyt unihalvauksista. Muistaakseni kuitenkin vasta JT:sta eron jälkeen. Pelottava kokemus, tosin se jälkeen kun sain tietää mistä kyseinen johtuu, ei ole unihalvauksia enää sattunut. Olen lukenut, että unihalvausta voi myös "treenata", jotkut ovat näin pystyneet saavuttamaan jopa ruumiistapoistumisen tunteen.

Jaakob kirjoitti:Sellaista ei voi menettää mitä ei ole koskaan omannutkaan. Itse huomasin teini-iässä että en ollut ikinä oikeasti uskonut jt-oppeihin itse, olin vain uskonut että se mitä vanhempani minulle opettivat oli oikein.

Mulla ihan sama juttu. Lisäks jo ennen teini-ikää, joskus 8-10v, aloin epäillä, että rukoukset on täysin turhia, ei niitä kukaan kuule. Niin kauan kuin muistan, ihan lapsesta lähtien, olin ajatellut, että paratiisi on vain mukavalta kuulostava unelma, mutta varsin epätodennäköinen tulevaisuudenkuva.