Kirjoittaja Vieras » 01.02.2009 20:15
Luin vastikään jutun hylätyksi tulemisesta. Tunnistin siitä itseni. Olen entinen jt ja niinpä enimmäkseen olen tullut elämässäni sadoin eri tavoin hylätyksi ensin oman perheeni taholta. Perheessäni oli paljon kielteisiä tunteita. Oli ehdottomia mielipiteitä, kyttäämistä, jatkuvaa oikaisua luonteestani ja kaikesta mahdollisesta mitä tein. Ei yhtään hyvää sanaa täysi-ikäiseksi mennessä. Olin vanhempien jokapäiväisten riitojen jalkoihin unohdettu "helppo", masentunut lapsi joka yritti olla mahdollisimman hiljaa, ettei tunkkainen tunnemassa paksuuntuisi yhtään enempää. En tiennyt, millaisia ihmissuhteita omaan elämääni haluaisin, mutta en ainakaan tuollaisia. Pelkään joitakin ihmisiä vieläkin. Mutta olen myös luonteeltani seurallinen ja kärsin tästä siksi todella paljon. Elämäni ei mene eteenpäin... ellen pääse tästä yli. Mitä ihmettä sitten sanon esim. psykiatrille? Että pelkään täysin naurettavia asioita, että ihmiset lakkaavat puhumasta minulle? Tekevät kaikkensa ollakseen ilkeitä minulle, kuten silloin kuin olin lapsi? Sillä juuri sellaisena minä sen koin. Tiedän, yritykseni lähestyä muita ihmisiä ovat varmasti joskus kömpelöitä. Joskus on päiviä, etten halua katsoa muita ihmisiä silmiin. Tai toivon etten näkisi ketään. Ja puhun hiljaisella äänellä. Ja samalla voisin silti huutaa olevani olemassa! Hassua, että minulla on hyvä itsetunto. Torjutuksi tuleminen on vain itseään toteuttava laki elämässäni. En tiedä mitä voisin tehdä toisin. Tämä oli taas niitä päiviä, kun pääni oli levetä ja suola kirvelsi kasvojani. Koko elämäni olen sopeutunut... Se on liian kova hinta enkä edes tiedä mistä. En kuulu mihinkään enkä keihinkään. Kaipaan vain katkerasti ihmisiä, jotka ovat jossain, liian kaukana että heitä voisi tavoittaa. Mutta minullakin on oikeus olla kokonainen ihminen, sanoivat toiset sitten mitä tahansa. Jos vain tietäisin miten. Hyvät palstalaiset, voin hyvin kertoa teille kuka olen, mutta en muille. Muuttaisinko nyt sitten hullujenhuoneelle??? Tarpeeksi pimeä en taida olla sinnekään. Vai jatkanko vain tätä äänetöntä kärsimystä, leijumista avaruudessa?
Luin vastikään jutun hylätyksi tulemisesta. Tunnistin siitä itseni. Olen entinen jt ja niinpä enimmäkseen olen tullut elämässäni sadoin eri tavoin hylätyksi ensin oman perheeni taholta. Perheessäni oli paljon kielteisiä tunteita. Oli ehdottomia mielipiteitä, kyttäämistä, jatkuvaa oikaisua luonteestani ja kaikesta mahdollisesta mitä tein. Ei yhtään hyvää sanaa täysi-ikäiseksi mennessä. Olin vanhempien jokapäiväisten riitojen jalkoihin unohdettu "helppo", masentunut lapsi joka yritti olla mahdollisimman hiljaa, ettei tunkkainen tunnemassa paksuuntuisi yhtään enempää. En tiennyt, millaisia ihmissuhteita omaan elämääni haluaisin, mutta en ainakaan tuollaisia. Pelkään joitakin ihmisiä vieläkin. Mutta olen myös luonteeltani seurallinen ja kärsin tästä siksi todella paljon. Elämäni ei mene eteenpäin... ellen pääse tästä yli. Mitä ihmettä sitten sanon esim. psykiatrille? Että pelkään täysin naurettavia asioita, että ihmiset lakkaavat puhumasta minulle? Tekevät kaikkensa ollakseen ilkeitä minulle, kuten silloin kuin olin lapsi? Sillä juuri sellaisena minä sen koin. Tiedän, yritykseni lähestyä muita ihmisiä ovat varmasti joskus kömpelöitä. Joskus on päiviä, etten halua katsoa muita ihmisiä silmiin. Tai toivon etten näkisi ketään. Ja puhun hiljaisella äänellä. Ja samalla voisin silti huutaa olevani olemassa! Hassua, että minulla on hyvä itsetunto. Torjutuksi tuleminen on vain itseään toteuttava laki elämässäni. En tiedä mitä voisin tehdä toisin. Tämä oli taas niitä päiviä, kun pääni oli levetä ja suola kirvelsi kasvojani. Koko elämäni olen sopeutunut... Se on liian kova hinta enkä edes tiedä mistä. En kuulu mihinkään enkä keihinkään. Kaipaan vain katkerasti ihmisiä, jotka ovat jossain, liian kaukana että heitä voisi tavoittaa. Mutta minullakin on oikeus olla kokonainen ihminen, sanoivat toiset sitten mitä tahansa. Jos vain tietäisin miten. Hyvät palstalaiset, voin hyvin kertoa teille kuka olen, mutta en muille. Muuttaisinko nyt sitten hullujenhuoneelle??? Tarpeeksi pimeä en taida olla sinnekään. Vai jatkanko vain tätä äänetöntä kärsimystä, leijumista avaruudessa?