Apua

[Vieras]

Luin vastikään jutun hylätyksi tulemisesta. Tunnistin siitä itseni. Olen entinen jt ja niinpä enimmäkseen olen tullut elämässäni sadoin eri tavoin hylätyksi ensin oman perheeni taholta. Perheessäni oli paljon kielteisiä tunteita. Oli ehdottomia mielipiteitä, kyttäämistä, jatkuvaa oikaisua luonteestani ja kaikesta mahdollisesta mitä tein. Ei yhtään hyvää sanaa täysi-ikäiseksi mennessä. Olin vanhempien jokapäiväisten riitojen jalkoihin unohdettu "helppo", masentunut lapsi joka yritti olla mahdollisimman hiljaa, ettei tunkkainen tunnemassa paksuuntuisi yhtään enempää. En tiennyt, millaisia ihmissuhteita omaan elämääni haluaisin, mutta en ainakaan tuollaisia. Pelkään joitakin ihmisiä vieläkin. Mutta olen myös luonteeltani seurallinen ja kärsin tästä siksi todella paljon. Elämäni ei mene eteenpäin... ellen pääse tästä yli. Mitä ihmettä sitten sanon esim. psykiatrille? Että pelkään täysin naurettavia asioita, että ihmiset lakkaavat puhumasta minulle? Tekevät kaikkensa ollakseen ilkeitä minulle, kuten silloin kuin olin lapsi? Sillä juuri sellaisena minä sen koin. Tiedän, yritykseni lähestyä muita ihmisiä ovat varmasti joskus kömpelöitä. Joskus on päiviä, etten halua katsoa muita ihmisiä silmiin. Tai toivon etten näkisi ketään. Ja puhun hiljaisella äänellä. Ja samalla voisin silti huutaa olevani olemassa! Hassua, että minulla on hyvä itsetunto. Torjutuksi tuleminen on vain itseään toteuttava laki elämässäni. En tiedä mitä voisin tehdä toisin. Tämä oli taas niitä päiviä, kun pääni oli levetä ja suola kirvelsi kasvojani. Koko elämäni olen sopeutunut... Se on liian kova hinta enkä edes tiedä mistä. En kuulu mihinkään enkä keihinkään. Kaipaan vain katkerasti ihmisiä, jotka ovat jossain, liian kaukana että heitä voisi tavoittaa. Mutta minullakin on oikeus olla kokonainen ihminen, sanoivat toiset sitten mitä tahansa. Jos vain tietäisin miten. Hyvät palstalaiset, voin hyvin kertoa teille kuka olen, mutta en muille. Muuttaisinko nyt sitten hullujenhuoneelle??? Tarpeeksi pimeä en taida olla sinnekään. Vai jatkanko vain tätä äänetöntä kärsimystä, leijumista avaruudessa?

[Analysoija]

Luin vastikään jutun hylätyksi tulemisesta. Tunnistin siitä itseni. Olen entinen jt ja niinpä enimmäkseen olen tullut elämässäni sadoin eri tavoin hylätyksi ensin oman perheeni taholta. Perheessäni oli paljon kielteisiä tunteita. Oli ehdottomia mielipiteitä, kyttäämistä, jatkuvaa oikaisua luonteestani ja kaikesta mahdollisesta mitä tein. Ei yhtään hyvää sanaa täysi-ikäiseksi mennessä. Olin vanhempien jokapäiväisten riitojen jalkoihin unohdettu "helppo", masentunut lapsi joka yritti olla mahdollisimman hiljaa, ettei tunkkainen tunnemassa paksuuntuisi yhtään enempää. En tiennyt, millaisia ihmissuhteita omaan elämääni haluaisin, mutta en ainakaan tuollaisia. Pelkään joitakin ihmisiä vieläkin. Mutta olen myös luonteeltani seurallinen ja kärsin tästä siksi todella paljon. Elämäni ei mene eteenpäin... ellen pääse tästä yli. Mitä ihmettä sitten sanon esim. psykiatrille? Että pelkään täysin naurettavia asioita, että ihmiset lakkaavat puhumasta minulle? Tekevät kaikkensa ollakseen ilkeitä minulle, kuten silloin kuin olin lapsi? Sillä juuri sellaisena minä sen koin. Tiedän, yritykseni lähestyä muita ihmisiä ovat varmasti joskus kömpelöitä. Joskus on päiviä, etten halua katsoa muita ihmisiä silmiin. Tai toivon etten näkisi ketään. Ja puhun hiljaisella äänellä. Ja samalla voisin silti huutaa olevani olemassa! Hassua, että minulla on hyvä itsetunto. Torjutuksi tuleminen on vain itseään toteuttava laki elämässäni. En tiedä mitä voisin tehdä toisin. Tämä oli taas niitä päiviä, kun pääni oli levetä ja suola kirvelsi kasvojani. Koko elämäni olen sopeutunut... Se on liian kova hinta enkä edes tiedä mistä. En kuulu mihinkään enkä keihinkään. Kaipaan vain katkerasti ihmisiä, jotka ovat jossain, liian kaukana että heitä voisi tavoittaa. Mutta minullakin on oikeus olla kokonainen ihminen, sanoivat toiset sitten mitä tahansa. Jos vain tietäisin miten. Hyvät palstalaiset, voin hyvin kertoa teille kuka olen, mutta en muille. Muuttaisinko nyt sitten hullujenhuoneelle??? Tarpeeksi pimeä en taida olla sinnekään. Vai jatkanko vain tätä äänetöntä kärsimystä, leijumista avaruudessa?

Tarvitset todella apua. Tänä päivänä tilanteesi ymmärretään paremin kuin ennen lääkärien puolelta. Apu ei välttämättä ole parasta mahdollista. Mutta parempaa kuin Jehovan todistajien: rukoile enemmän ja käy kentällä.

[Jaakko Ahvenainen]

Mitä ihmettä sitten sanon esim. psykiatrille? Että pelkään täysin naurettavia asioita, että ihmiset lakkaavat puhumasta minulle? Tekevät kaikkensa ollakseen ilkeitä minulle, kuten silloin kuin olin lapsi? Sillä juuri sellaisena minä sen koin. Tiedän, yritykseni lähestyä muita ihmisiä ovat varmasti joskus kömpelöitä.

Jos Sinulla on tilaisuutta käyttää aikuispsykiatrian palveluita, käytä ihmeessä. Psykologille tai psykiatrille voit kertoa esim. tuon edellämainitsemasi. Yksinäisyys ja ainainen hylätyksi tulemisen tunne ovat paha yhdistelmä. Kenties Veljesseuran sakistakin löytyy joku tuttu ja uskon, että Sinun kokemuksesi jakavat monet täällä kirjoittavista.

[RaM]

Yllä sinulle jo todettiinkin se, että oikean lääketieteen ammattilaisen apu auttaa varmasti.
Pikkuisena lisäapuan on myös se, että keskustelet (anonyyminä) kanssamme auki noita sinua vaivaavia asioita. Nämä yhdessä pohtimiset ovat hyvin usein auttaneet tilanteessasi olevia. Muista että mekin olemme samat tuskat käyneet läpi - osalla läpikäyminen jatkuu edelleen.

Asioista PUHUMINEN (tai tässä tapauksessa kirjoittaminen) auttaa, mutta hiljentyminen ja itsensä sisälle sulkeminen vain haittaa toipumista!

[rippeli]

Ole aktiivinen ja lue tätä foorumia. Voit lähettää myös yksityisviestejä kirjautuneille, kunhan itse ensin kirjaudut. Varmasti löydät täältä saman kohtalon kokeneita, jotka olisivat valmiita vaihtamaan ajatuksia ja tutustumaan lähemminkin. Aloita vaikkapa minusta.

[Pehmoluopio]

Tarvitset rohkaisua, et psykologiaa. Psykologia on yhtä paha sekoilu kuin Jehovan todistajat.

[Aaac]

Tervetuloa palstalle kirjoittamaan! Ota nimimerkki, niin voit ottaa yhteyksiä myös yksityisviestein. Kirjoita ajatuksiasi, lue muiden kirjoituksia - ja samaistu. Se on tämän palstan perimmäinen tarkoitus.

[Jekku]

Osaat ilmaista itseäsi hyvin. Puet hienosti tunnemyrskyn sanoiksi. Voisit hyötyä terapiasta ja muusta keskusteluavusta.
Ilmeisesti tämä juttu hylätyksi tulemisesta nosti hankalia tunnemuistoja pintaan.

[Lehtiveli]

Tarvitset rohkaisua, et psykologiaa. Psykologia on yhtä paha sekoilu kuin Jehovan todistajat.

Pehmis varmaan haluaa esittää tieteellisiä tutkimuksia väitteensä tueksi... Toiseen suuntaan kyllä löytyy.