Jehovan todistajista eroamisen jälkeen olen joutunut pohtimaan suhtautumistani entisiin ystäviini. Muutamasta läheisestä ystävästä en nyt ole kuullut yli kymmeneen vuoteen. Yksi lapsuudenystäväni erosi itsekin ja palasi ystävieni joukkoon. Yksi pitää yhteyttä vaikka on virallisesti toimeton Jehovan todistaja. Viimeksi mainitun kanssa olen käynyt pitkään keskustelua aiheista "totuus"/ei "totuus" ja miksi erota tai miksi olla "mukana". Terveisiä vaan, jos satut lukemaan palstaa.
En itse ole katsonut tehtäväkseni saada ketään eroamaan Jehovan todistajista. Mutta harmittaa ystävän puolesta toisaalta se että hänen elämänsä kuluu valheisiin uskoessa. Olemme keskustelleet useamman kerran aiheesta "mitä tilalle?". Se on jo aika lailla loppuun kaluttu, koska mielestäni Jehovan todistajien vangitun mielen tilalle riittää hyvin ajattelun vapaus, ei mikään vaihtoehtoinen "totuus".
Olen esittänyt kantanani että Watchtower järjestönä on valheellinen, eikä siksi ansaitse kannatusta. Hän ymmärrettävästi näkee asian niin päin että "luopiot" valehtelevat, kaikki todisteet Watchtowerin valehtelusta ovat valhetta. (Kaikki kreationismin vastaiset todisteet ovat valhetta myös.) Voin tietysti toimittaa kymmenittäin aanelosia sen todistamiseksi että Jehovan todistajat ovat valehdelleet kerta toisensa jälkeen. Mutta jos todellista motivaatiota näiden lukemiseen ajatuksen kanssa ei ole,
ennakkoluulo voittaa.
Olen aikaisemmin ymmärtänyt Jehovan todistajien mukana (vaikka passiivisesti) roikkuvien motiiviksi
pelon. Ajatus vanhempien ja ystävien hylkäämisestä pelottaa, ajatus lähestyvästä Harmagedonista pelottaa. Nyt olen joutunut toteamaan että syynä voi ilmeisesti olla myös
ylpeys. Mitä enemmän aikaa roikkuessa on kulunut, sitä vaikeammaksi tulee myöntää että kaikki mihin olet uskonut on täyttä hevonpaskaa. Ja jos olet vielä opettanut samoja valheita jälkikasvullesi, sitä vaikeammaksi myöntäminen käy. Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Jehovan todistajista eroamisen jälkeen olen joutunut pohtimaan suhtautumistani entisiin ystäviini. Muutamasta läheisestä ystävästä en nyt ole kuullut yli kymmeneen vuoteen. Yksi lapsuudenystäväni erosi itsekin ja palasi ystävieni joukkoon. Yksi pitää yhteyttä vaikka on virallisesti toimeton Jehovan todistaja. Viimeksi mainitun kanssa olen käynyt pitkään keskustelua aiheista "totuus"/ei "totuus" ja miksi erota tai miksi olla "mukana". Terveisiä vaan, jos satut lukemaan palstaa. ;) En itse ole katsonut tehtäväkseni saada ketään eroamaan Jehovan todistajista. Mutta harmittaa ystävän puolesta toisaalta se että hänen elämänsä kuluu valheisiin uskoessa. Olemme keskustelleet useamman kerran aiheesta "mitä tilalle?". Se on jo aika lailla loppuun kaluttu, koska mielestäni Jehovan todistajien vangitun mielen tilalle riittää hyvin ajattelun vapaus, ei mikään vaihtoehtoinen "totuus".
Olen esittänyt kantanani että Watchtower järjestönä on valheellinen, eikä siksi ansaitse kannatusta. Hän ymmärrettävästi näkee asian niin päin että "luopiot" valehtelevat, kaikki todisteet Watchtowerin valehtelusta ovat valhetta. (Kaikki kreationismin vastaiset todisteet ovat valhetta myös.) Voin tietysti toimittaa kymmenittäin aanelosia sen todistamiseksi että Jehovan todistajat ovat valehdelleet kerta toisensa jälkeen. Mutta jos todellista motivaatiota näiden lukemiseen ajatuksen kanssa ei ole, [i]ennakkoluulo[/i] voittaa.
Olen aikaisemmin ymmärtänyt Jehovan todistajien mukana (vaikka passiivisesti) roikkuvien motiiviksi [i]pelon[/i]. Ajatus vanhempien ja ystävien hylkäämisestä pelottaa, ajatus lähestyvästä Harmagedonista pelottaa. Nyt olen joutunut toteamaan että syynä voi ilmeisesti olla myös [i]ylpeys[/i]. Mitä enemmän aikaa roikkuessa on kulunut, sitä vaikeammaksi tulee myöntää että kaikki mihin olet uskonut on täyttä hevonpaskaa. Ja jos olet vielä opettanut samoja valheita jälkikasvullesi, sitä vaikeammaksi myöntäminen käy. Onko muilla vastaavia kokemuksia?