Kirjoittaja sorbet » 13.06.2009 07:22
Totta puhutte, oma perhe on tärkein.
Mulla on nyt niiiiiin sellainen olo, että haluan tehdä tarinastani julkisen. Siis muutenkin kuin tällä palstalla, en halua, että kenellekkään muulle käy näin. Haaveenani on aina ollut kirjoittaa kirja. Nimi valmiina: Ulkopuolella.Ideana olisi kertoa siitä, että kuinka jt-aikana olin ulkoupuolella ns. normaalista elämästä, haluaisin kertoa myös siitä, miltä tuntui, kun perheemme kulissit rupesitvat kaatumaan ja jäimme seurakunnassa ulkopuolelle ja lopuksi kertoisin siitä, millainen olo eron jälkeen on, kun ei koe, että kuuluisi "maailmaankaan". Sen jälkeen puuttuukin sitten 200-300 sivua tekstiä.
Kyllä "tiesin", että eron jälkeen kukaan ei pidä minuun yhteyttä, siis noin teoriassa,mutta onkohan kukaan teistäkään ennen sitä osannut varautua siihen, millaista se on ihan käytännössä? Että yht´äkkiä elämästäsi häviää kaikki tuntemasi ihmiset. Minulla ei ainakaan ollut mitään turvaverkostoa valmiiksi rakennettuna. Nyt jälkikäteen voin sanoa, että hyvinhän tässä sitten kävi, vaikka kävinkin todella pohjalla.
Tässä onkin hassua se, että olen pärjännyt omassa elämässäni ihan kivasti omin avuin rukoilematta kertaakaan helpotusta miltään korkeammalta tasolta. Valmistuin lähihoitajaksi, menin naimisiin, ostimme oman asunnon ja nyt olen maailman ihanimman lapsen äiti.
Siskoni rupesi tässä taannoin tutkimaan. Oli kyseiselle todistajalle kertonut, että kokouksiin sun muihin sitten ei aijo osallistua. Sisko tutkin kuukauden pari ja äitini oli aivan onnessaan, piti 24/7 siskooni yhteyttä. Tässä kertonut siskolle tuntemuksistani jt-asioista ja sisko monesta asiasta samaa mieltä. Sisko lopetti tutkimisen omasta halustaan ja äitini lopetti yhteydenpidon samantien. Mietin, että jos tämä ei ole kiristystä niin mikä sitten.
Kai tässä hakee sellaista viimeistä silausta elämälleen, että haluaisin, että suku ja perheasiat olisivat kunnossa, saattaa liittyä tuohon lähestyvään ikävuoteen kolmekymmentä. Toivoisi sellaista pysyvyyttä ja jatkuvuutta elämäänsä ja minulla se tarkoittaa välejä perheeseeni ja sukuuni.
Kaipa tässä on hyvääkin, haluan opettaa tyttärelleni suvaitsevaisuutta, että suvaitsisi erilaisuutta ettei alkaisi syrjimään ketään ihonvärin, uskonnon tai tapojen suhteen ja opettaa, että perhe voi koostua myös ihmisistä, jotka eivät ole biologisia siskoja, veljiä, setiä ja tätejä. Ja, että elämässä voi pärjätä ilman uskontoa.
Laitoin illalla vielä yhden vietin äidilleni, katsotaan vastaako....
Totta puhutte, oma perhe on tärkein.
Mulla on nyt niiiiiin sellainen olo, että haluan tehdä tarinastani julkisen. Siis muutenkin kuin tällä palstalla, en halua, että kenellekkään muulle käy näin. Haaveenani on aina ollut kirjoittaa kirja. Nimi valmiina: Ulkopuolella.Ideana olisi kertoa siitä, että kuinka jt-aikana olin ulkoupuolella ns. normaalista elämästä, haluaisin kertoa myös siitä, miltä tuntui, kun perheemme kulissit rupesitvat kaatumaan ja jäimme seurakunnassa ulkopuolelle ja lopuksi kertoisin siitä, millainen olo eron jälkeen on, kun ei koe, että kuuluisi "maailmaankaan". Sen jälkeen puuttuukin sitten 200-300 sivua tekstiä.
Kyllä "tiesin", että eron jälkeen kukaan ei pidä minuun yhteyttä, siis noin teoriassa,mutta onkohan kukaan teistäkään ennen sitä osannut varautua siihen, millaista se on ihan käytännössä? Että yht´äkkiä elämästäsi häviää kaikki tuntemasi ihmiset. Minulla ei ainakaan ollut mitään turvaverkostoa valmiiksi rakennettuna. Nyt jälkikäteen voin sanoa, että hyvinhän tässä sitten kävi, vaikka kävinkin todella pohjalla.
Tässä onkin hassua se, että olen pärjännyt omassa elämässäni ihan kivasti omin avuin rukoilematta kertaakaan helpotusta miltään korkeammalta tasolta. Valmistuin lähihoitajaksi, menin naimisiin, ostimme oman asunnon ja nyt olen maailman ihanimman lapsen äiti.
Siskoni rupesi tässä taannoin tutkimaan. Oli kyseiselle todistajalle kertonut, että kokouksiin sun muihin sitten ei aijo osallistua. Sisko tutkin kuukauden pari ja äitini oli aivan onnessaan, piti 24/7 siskooni yhteyttä. Tässä kertonut siskolle tuntemuksistani jt-asioista ja sisko monesta asiasta samaa mieltä. Sisko lopetti tutkimisen omasta halustaan ja äitini lopetti yhteydenpidon samantien. Mietin, että jos tämä ei ole kiristystä niin mikä sitten.
Kai tässä hakee sellaista viimeistä silausta elämälleen, että haluaisin, että suku ja perheasiat olisivat kunnossa, saattaa liittyä tuohon lähestyvään ikävuoteen kolmekymmentä. Toivoisi sellaista pysyvyyttä ja jatkuvuutta elämäänsä ja minulla se tarkoittaa välejä perheeseeni ja sukuuni.
Kaipa tässä on hyvääkin, haluan opettaa tyttärelleni suvaitsevaisuutta, että suvaitsisi erilaisuutta ettei alkaisi syrjimään ketään ihonvärin, uskonnon tai tapojen suhteen ja opettaa, että perhe voi koostua myös ihmisistä, jotka eivät ole biologisia siskoja, veljiä, setiä ja tätejä. Ja, että elämässä voi pärjätä ilman uskontoa.
Laitoin illalla vielä yhden vietin äidilleni, katsotaan vastaako....