Kirjoittaja Vieras » 02.08.2010 15:52
Sky kirjoitti:Vieras kirjoitti:Olen ex- todistaja ja ollut nyt muutaman vuoden pois "totuudesta".
Viime aikoina olen huomannut kummallista ahdistusta. Välillä tulee ikään kuin kohtauksia, jolloin minusta tuntuu, että nyt kuolen. Tai sitten vain jään miettimään sitä, ettei paratiisia olekaan ja minä tosiaan kuolen oikeasti ja lopullisesti muutaman kymmenen vuoden päästä.
Minulta on kai jäänyt jokin tärkeä vaihe elämättä elämässäni. Kai se kuuluu jokaisen normaaliin lapsuuteen ajatella kuolemaa ja hyväksyä se. Mutta itse sivuutin sen, kun aina lupailtiin, ettei kuolema ole lopullista ja on paratiisi jne. Mutta nyt minua oikeasti pelottaa ja jopa autolla ajamisesta on tullut todella vaikeaa. Liikenteessä meinaa jatkuvasti tulla paniikkikohtaus ja saa koko ajan yrittää hillitä itseään ja ajatuksiaan.
Toisaalta olen herännyt jonkinlaiseen vihaan ja suruun, että tämä elämä onkin oikeasti näin lyhyt. Miten tässä ajassa ehtii tehdä kaiken, kun tarkoitus oli elää ikuisesti.
Onko teillä muilla ollut kuolemanpelkoa ? Miten olette päässeet yli siitä ?
Uskontojen yksi perustehtävä lienee juuri tämä kuolemattomuuden tunnun luominen. Ja se estää ihmistä lopulta aikuistumasta, tulemasta siksi mitä on. Elämän arvon löytää, kun sitä peilaa kuoleman lopullisuutta vasten.
Jos et usko helvettiin, niin mikä kuolemassa pelottaa? Sehän on vapaus. Ja kipua ei minusta kannata pelätä, sillä ihmisessä on jo itsessään mekanismeja sen torjumiseen. Menee taju, olen kokenut. Ja myös lääketieteellä on keinonsa, kuten todettua.
Tuntuu siltä, että käyt läpi "ihan oikeaa", toisin sanoen asiaan kuuluvaa prosessia. Kasvat.
On myös mahdollista, että kohtauksittainen pelkosi täyttää aiemmin mainitun paniikkihäiriön kriteerit, ja siihen voisi saada lääkäriltä helpotusta. Joissakin tapauksissa kuoleman ajatteleminen kertoo myös masennuksesta, mutta tuntuisi että sinulla se on enemmän tätä maailmankuvan työstämistä ja elämän tarkoituksen uudelleen ajattelemista. Been there, done that ja hyvä siitä vielä tulee.
Tämä elämä on jo paljon, mitä voi vielä vaatia?
Kiitos paljon monista hienoista vastauksistanne! Ei minulla ole koskaan todettu mitään masennuksia tai paniikkihäiriöitä. Voihan se tietysti olla, että joku sellainen olisi nyt myöhemmin puhjennut. Ei kyllä hirveästi houkuta syödä mitään lääkkeitä tällaiseen. Kai se on parempi käsitellä asia ja hyväksyä se kuin olla miettimättä mitään?
Joskus lapsena tuli ajateltua, että olisi mukavaa kuolla nyt heti, koska sitten pääsisin paratiisiin. Ei tarvitsisi odottaa niin kauaa parempaa elämällä täällä hirveässä maailmassa, nähdä kaikki sodat ja kärsimykset. Kuollessa se "odottaminen" tuntuisi vain hetkeltä, vähän kuin päiväunelta. Sitten saisi nauttia ikuisesta elämästä. Näin ne ajatukset muuttuvat vuosien saatossa.
Lähinnä minua pelottaa kuoleman lopullisuus ja se, että lakkaan olemasta. Mitä sitten tapahtuu? Se pelottaa. Kaikki vain lakkaa olemasta, ei ole enää mieltä, ei ajatuksia, ei mitään.
Tulee ajatelleeksi, että mitä hyötyä on tehdä mitään, koska kuitenkin kuolen. Mitä järkeä on missään? Miten voi saada mistään mitään iloa jos kaikki päättyy kuolemaan?
Pitäisi yrittää saada aikaiseksi jotain suurta ja ihmeellistä lyhyen elämänsä aikana, että jäisi "elämään" edes jotenkin kuoleman jälkeen. Miten kauan sekään saavutus säilyisi, vuoden tai kaksi, ehkä kymmenen tai jopa sata vuotta? Ja sitten viimeistään on kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan. Kukaan ei muista eikä kaipaa eikä tiedä minusta mitään. Niin kuin en minäkään tiedä niistä, jotka ovat olleet ennen minua.
Kai minulla on nyt tällainen vaihe menossa tässä ex-jt touhussa. Kun sitä ei lapsena tullut mietittyä koko kuolemaa juurikaan niin kai se nyt sitten tulee käsiteltäväksi uudelleen. Toivottavasti pääsen tästä alituisesta pelosta ja pystyn elämään suht normaalisti. Ja ennen kaikkea, ettei aina, kun tekee töitä tai harrastaa jotain, välillä "herää" siihen, että "Apua, kuolen kuitenkin, ei tässä ole mitään järkeä".
[quote="Sky"][quote="Vieras"]Olen ex- todistaja ja ollut nyt muutaman vuoden pois "totuudesta".
Viime aikoina olen huomannut kummallista ahdistusta. Välillä tulee ikään kuin kohtauksia, jolloin minusta tuntuu, että nyt kuolen. Tai sitten vain jään miettimään sitä, ettei paratiisia olekaan ja minä tosiaan kuolen oikeasti ja lopullisesti muutaman kymmenen vuoden päästä.
Minulta on kai jäänyt jokin tärkeä vaihe elämättä elämässäni. Kai se kuuluu jokaisen normaaliin lapsuuteen ajatella kuolemaa ja hyväksyä se. Mutta itse sivuutin sen, kun aina lupailtiin, ettei kuolema ole lopullista ja on paratiisi jne. Mutta nyt minua oikeasti pelottaa ja jopa autolla ajamisesta on tullut todella vaikeaa. Liikenteessä meinaa jatkuvasti tulla paniikkikohtaus ja saa koko ajan yrittää hillitä itseään ja ajatuksiaan.
Toisaalta olen herännyt jonkinlaiseen vihaan ja suruun, että tämä elämä onkin oikeasti näin lyhyt. Miten tässä ajassa ehtii tehdä kaiken, kun tarkoitus oli elää ikuisesti.
Onko teillä muilla ollut kuolemanpelkoa ? Miten olette päässeet yli siitä ?[/quote]
Uskontojen yksi perustehtävä lienee juuri tämä kuolemattomuuden tunnun luominen. Ja se estää ihmistä lopulta aikuistumasta, tulemasta siksi mitä on. Elämän arvon löytää, kun sitä peilaa kuoleman lopullisuutta vasten.
Jos et usko helvettiin, niin mikä kuolemassa pelottaa? Sehän on vapaus. Ja kipua ei minusta kannata pelätä, sillä ihmisessä on jo itsessään mekanismeja sen torjumiseen. Menee taju, olen kokenut. Ja myös lääketieteellä on keinonsa, kuten todettua.
Tuntuu siltä, että käyt läpi "ihan oikeaa", toisin sanoen asiaan kuuluvaa prosessia. Kasvat.
On myös mahdollista, että kohtauksittainen pelkosi täyttää aiemmin mainitun paniikkihäiriön kriteerit, ja siihen voisi saada lääkäriltä helpotusta. Joissakin tapauksissa kuoleman ajatteleminen kertoo myös masennuksesta, mutta tuntuisi että sinulla se on enemmän tätä maailmankuvan työstämistä ja elämän tarkoituksen uudelleen ajattelemista. Been there, done that ja hyvä siitä vielä tulee.
Tämä elämä on jo paljon, mitä voi vielä vaatia?[/quote]
Kiitos paljon monista hienoista vastauksistanne! Ei minulla ole koskaan todettu mitään masennuksia tai paniikkihäiriöitä. Voihan se tietysti olla, että joku sellainen olisi nyt myöhemmin puhjennut. Ei kyllä hirveästi houkuta syödä mitään lääkkeitä tällaiseen. Kai se on parempi käsitellä asia ja hyväksyä se kuin olla miettimättä mitään?
Joskus lapsena tuli ajateltua, että olisi mukavaa kuolla nyt heti, koska sitten pääsisin paratiisiin. Ei tarvitsisi odottaa niin kauaa parempaa elämällä täällä hirveässä maailmassa, nähdä kaikki sodat ja kärsimykset. Kuollessa se "odottaminen" tuntuisi vain hetkeltä, vähän kuin päiväunelta. Sitten saisi nauttia ikuisesta elämästä. Näin ne ajatukset muuttuvat vuosien saatossa.
Lähinnä minua pelottaa kuoleman lopullisuus ja se, että lakkaan olemasta. Mitä sitten tapahtuu? Se pelottaa. Kaikki vain lakkaa olemasta, ei ole enää mieltä, ei ajatuksia, ei mitään.
Tulee ajatelleeksi, että mitä hyötyä on tehdä mitään, koska kuitenkin kuolen. Mitä järkeä on missään? Miten voi saada mistään mitään iloa jos kaikki päättyy kuolemaan?
Pitäisi yrittää saada aikaiseksi jotain suurta ja ihmeellistä lyhyen elämänsä aikana, että jäisi "elämään" edes jotenkin kuoleman jälkeen. Miten kauan sekään saavutus säilyisi, vuoden tai kaksi, ehkä kymmenen tai jopa sata vuotta? Ja sitten viimeistään on kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan. Kukaan ei muista eikä kaipaa eikä tiedä minusta mitään. Niin kuin en minäkään tiedä niistä, jotka ovat olleet ennen minua.
Kai minulla on nyt tällainen vaihe menossa tässä ex-jt touhussa. Kun sitä ei lapsena tullut mietittyä koko kuolemaa juurikaan niin kai se nyt sitten tulee käsiteltäväksi uudelleen. Toivottavasti pääsen tästä alituisesta pelosta ja pystyn elämään suht normaalisti. Ja ennen kaikkea, ettei aina, kun tekee töitä tai harrastaa jotain, välillä "herää" siihen, että "Apua, kuolen kuitenkin, ei tässä ole mitään järkeä".