Kirjoittaja Vieras » 21.03.2011 13:18
Tilanne Jehovan todistajien suhteen on kaksijakoinen.
Suurin osa on vilpittömästi vakuuttunut siitä, että heillä on todella totuus ja he ovat ainoa Jumalan ohjaama ja hyväksymä uskontokunta. Heidän luottamuksensa uskontokuntaansa on niin vahva, että heillä ei ole mitään tarvetta kyseenalaistaa mitään. Kyseenalaistaminen olisi asettumista Jumalan ohjausta vastaan. Vaikka opetuksissa ja varsinkin tulkintojen muutoksissa on paljon sellaista mitä he eivät todellisuudessa ymmärrä, sillä ei ole mitään merkitystä, koska luottamus jumalalliseen ohjaukseen on niin vahva. Itse asiassa juuri monien asioiden ymmärtämättömyys sitoo heidät entistä lujemmin uskontokuntaansa, koska se tuo heille turvallisuuden tunteen siitä, että he ovat kaikkitietävän Jumalan ohjauksessa. Samoin kuin pieni lapsi luottaessaan isäänsä, vaikka ei isän ratkaisuja ja toimia ymmärräkään. Tämä ihmisen ja uskontokunnan suhde on suorastaan liikuttavan ihanteellinen. Miksi siis rikkoisimme tämän lumouksen?
Jatkuvasti kasvava joukko puolestaan alkaa nähdä karun todellisuuden. Tämä joukko koostuu ihmisistä, jotka haluavat itsekin ymmärtää opetusten ja muutosten todelliset perusteet. Suuri osa heistä tutkii ja mietiskelee asioita itsekseen, puhumatta kasvavista epäilyksistään kenellekään. He käyvät salaa lukemassa mm. näitä sivustoja. Koska he tajuavat mitä avoin rehellisyys tässä järjestössä merkitsee, alkavat he elää ns. kaksoiselämää. Koska he eivät halua vaarantaa perhesopua eivätkä ystävyyssuhteitaan, jatkavat he toimintaansa entiseen tapaan. Käyvät tunnollisesti kokouksissa ja kentällä. Osa heistä paaduttaa omantuntonsa niin ettei tämä kaksoiselämä tuota heille sen kummemmin ongelmia. Osalle tällainen kaksoiselämä on hyvin vaikeaa, koska he ovat sydämeltään rehellisiä ihmisiä. Vähitellen he luopuvat vastuutehtävistään seurakunnassa kuka mistäkin syystä. Kenttätunnit alkavat vähentyä ja ainakin osa tunneista hankitaan tavalla, joka vaivaa heidän omaatuntoaan. Syyksi vähentyneisiin tunteihin kerrotaan työpaineet, masennus tms. He hiipuvat siis vähitellen, pysyen kuitenkin järjestössä perheensä ja ystäviensä menettämisen pelossa.
Tulisiko tästä henkisestä vankeudesta vapautuneitten pyrkiä vapauttamaan vielä vankeudessa olevat? Näin äkkia ajatellen useimmat todennäköisesti vastaavat, että tottakai pitäisi. Oman kokemukseni perusteella sanoisin kuitenkin, ettei pitäisi. Tämä on nimittäin niin vakava asia, että se pitää lähteä kustakin itsestään. Jos ihminen todella haluaa oppia tietämään mikä on oikein, hän alkaa ponnistella itse siihen suuntaan. Ketään ei voi pakottaa tekemään niin. Yritykset pakottaa, johtaa vain ikäviin riitoihin ja välien rikkoutumiseen. Olen myös havainnut, että moni ei olekaan valmis siihen elämäntilanteeseen, mitä vapautuminen merkitsee. He ovat eläneet jopa koko elämänsä yhteisössä ja joutuessaan nyt tilanteeseen, jossa he havaitsevat olevansa aivan yksin, jopa sukulaisten ja entisten ystäviensäkin karttamana ja halveksimana, he ahdistuvat ja masentuvat lopullisesti. He eivät osanneet ennakoida tätä henkisesti raskasta uutta elämäntilannetta, johon he joutuivat. Aivan kuten Berliinin muurin kaatuminenkaan ei merkinnytkään itäsaksalaisille sellaista ihanne-elämää, josta he haaveilivat. Nyt he ovat vastuussa itse elämästään samoin kuin vapautunut Jehovan todistajakin. Jospa holhoava yhteiskunta ja yhteisö olisi sittenkin turvallisempi, pohtii moni itäsaksalainen niin kuin Jehovan todistajakin. Näin ollen kukaan toinen ei voi ottaa vastuulleen niitä seuraamuksia mitä vapautuminen tuo. Jokaisen on kohdattava ne itsenäisinä vastuullisina yksilöinä.
Vapautumisesta haaveileva Jehovan todistaja voi kuitenkin saada voimaa täältä, näiden sivustojen keskusteluista. Eräs tälläinen yksityiskohta voisi esim. olla tämä veren karttamista koskeva vakaumus. Jehovan todistajilla on nyt kaksi mahdollisuutta kieltäytyä veren käyttämisestä häntä hoidettaessa sairaus- tai onnettomuustilanteessa. Ensimmäinen vaihtoehto kieltää kaiken vereen liittyvän. Toinen vaihtoehto sallii tiettyjen verenaineosien käyttämisen. Koska tämä järjestö on Jumalan ohjauksessa, tarkoittaa tämä sitä, että Jumala hyväksyy kummankin tavan. Henkilö joka valitsi ensimmäisen vaihtoehdon, on valmis kuolemaan, vaikka hänet voitaisiin pelastaa toista vaihtoehtoa käyttäen. Tämä tarkoittaa sitä, että kuolemaan valmis henkilö ei salli pelastaa elämäänsä tavalla, jonka Jumala sallii. Jos hän kuolee, kuoleeko hän uskollisena Jumalalle? Eikö hän sen sijaan ollut uskoton elämänantajalleen, kun hän olisi voinut pelastaa elämänsä? Eikö hän näin ollen asettunut Jumalan yläpuolelle, koska hän tiesi paremmin kuin Jumala mikä on oikein? Miksi Jehovan todistajille siis annetaan nämä kaksi vaihtoehtoa, vaikka sallivaisempikin vaihtoehto riittäisi, koska Jumala hyväksyy sen?
Tämän kaltaisten kysymysten pohtiminen alkaa vähitellen herättää ruokahalua selvittää miksi Jumalan paljastama totuus muuttuu toiseksi alinomaa. Mutta kuitenkin vain niiden mielissä, jotka ovat vilpittömiä ja haluavat tietää mikä on totuus.
Tilanne Jehovan todistajien suhteen on kaksijakoinen.
Suurin osa on vilpittömästi vakuuttunut siitä, että heillä on todella totuus ja he ovat ainoa Jumalan ohjaama ja hyväksymä uskontokunta. Heidän luottamuksensa uskontokuntaansa on niin vahva, että heillä ei ole mitään tarvetta kyseenalaistaa mitään. Kyseenalaistaminen olisi asettumista Jumalan ohjausta vastaan. Vaikka opetuksissa ja varsinkin tulkintojen muutoksissa on paljon sellaista mitä he eivät todellisuudessa ymmärrä, sillä ei ole mitään merkitystä, koska luottamus jumalalliseen ohjaukseen on niin vahva. Itse asiassa juuri monien asioiden ymmärtämättömyys sitoo heidät entistä lujemmin uskontokuntaansa, koska se tuo heille turvallisuuden tunteen siitä, että he ovat kaikkitietävän Jumalan ohjauksessa. Samoin kuin pieni lapsi luottaessaan isäänsä, vaikka ei isän ratkaisuja ja toimia ymmärräkään. Tämä ihmisen ja uskontokunnan suhde on suorastaan liikuttavan ihanteellinen. Miksi siis rikkoisimme tämän lumouksen?
Jatkuvasti kasvava joukko puolestaan alkaa nähdä karun todellisuuden. Tämä joukko koostuu ihmisistä, jotka haluavat itsekin ymmärtää opetusten ja muutosten todelliset perusteet. Suuri osa heistä tutkii ja mietiskelee asioita itsekseen, puhumatta kasvavista epäilyksistään kenellekään. He käyvät salaa lukemassa mm. näitä sivustoja. Koska he tajuavat mitä avoin rehellisyys tässä järjestössä merkitsee, alkavat he elää ns. kaksoiselämää. Koska he eivät halua vaarantaa perhesopua eivätkä ystävyyssuhteitaan, jatkavat he toimintaansa entiseen tapaan. Käyvät tunnollisesti kokouksissa ja kentällä. Osa heistä paaduttaa omantuntonsa niin ettei tämä kaksoiselämä tuota heille sen kummemmin ongelmia. Osalle tällainen kaksoiselämä on hyvin vaikeaa, koska he ovat sydämeltään rehellisiä ihmisiä. Vähitellen he luopuvat vastuutehtävistään seurakunnassa kuka mistäkin syystä. Kenttätunnit alkavat vähentyä ja ainakin osa tunneista hankitaan tavalla, joka vaivaa heidän omaatuntoaan. Syyksi vähentyneisiin tunteihin kerrotaan työpaineet, masennus tms. He hiipuvat siis vähitellen, pysyen kuitenkin järjestössä perheensä ja ystäviensä menettämisen pelossa.
Tulisiko tästä henkisestä vankeudesta vapautuneitten pyrkiä vapauttamaan vielä vankeudessa olevat? Näin äkkia ajatellen useimmat todennäköisesti vastaavat, että tottakai pitäisi. Oman kokemukseni perusteella sanoisin kuitenkin, ettei pitäisi. Tämä on nimittäin niin vakava asia, että se pitää lähteä kustakin itsestään. Jos ihminen todella haluaa oppia tietämään mikä on oikein, hän alkaa ponnistella itse siihen suuntaan. Ketään ei voi pakottaa tekemään niin. Yritykset pakottaa, johtaa vain ikäviin riitoihin ja välien rikkoutumiseen. Olen myös havainnut, että moni ei olekaan valmis siihen elämäntilanteeseen, mitä vapautuminen merkitsee. He ovat eläneet jopa koko elämänsä yhteisössä ja joutuessaan nyt tilanteeseen, jossa he havaitsevat olevansa aivan yksin, jopa sukulaisten ja entisten ystäviensäkin karttamana ja halveksimana, he ahdistuvat ja masentuvat lopullisesti. He eivät osanneet ennakoida tätä henkisesti raskasta uutta elämäntilannetta, johon he joutuivat. Aivan kuten Berliinin muurin kaatuminenkaan ei merkinnytkään itäsaksalaisille sellaista ihanne-elämää, josta he haaveilivat. Nyt he ovat vastuussa itse elämästään samoin kuin vapautunut Jehovan todistajakin. Jospa holhoava yhteiskunta ja yhteisö olisi sittenkin turvallisempi, pohtii moni itäsaksalainen niin kuin Jehovan todistajakin. Näin ollen kukaan toinen ei voi ottaa vastuulleen niitä seuraamuksia mitä vapautuminen tuo. Jokaisen on kohdattava ne itsenäisinä vastuullisina yksilöinä.
Vapautumisesta haaveileva Jehovan todistaja voi kuitenkin saada voimaa täältä, näiden sivustojen keskusteluista. Eräs tälläinen yksityiskohta voisi esim. olla tämä veren karttamista koskeva vakaumus. Jehovan todistajilla on nyt kaksi mahdollisuutta kieltäytyä veren käyttämisestä häntä hoidettaessa sairaus- tai onnettomuustilanteessa. Ensimmäinen vaihtoehto kieltää kaiken vereen liittyvän. Toinen vaihtoehto sallii tiettyjen verenaineosien käyttämisen. Koska tämä järjestö on Jumalan ohjauksessa, tarkoittaa tämä sitä, että Jumala hyväksyy kummankin tavan. Henkilö joka valitsi ensimmäisen vaihtoehdon, on valmis kuolemaan, vaikka hänet voitaisiin pelastaa toista vaihtoehtoa käyttäen. Tämä tarkoittaa sitä, että kuolemaan valmis henkilö ei salli pelastaa elämäänsä tavalla, jonka Jumala sallii. Jos hän kuolee, kuoleeko hän uskollisena Jumalalle? Eikö hän sen sijaan ollut uskoton elämänantajalleen, kun hän olisi voinut pelastaa elämänsä? Eikö hän näin ollen asettunut Jumalan yläpuolelle, koska hän tiesi paremmin kuin Jumala mikä on oikein? Miksi Jehovan todistajille siis annetaan nämä kaksi vaihtoehtoa, vaikka sallivaisempikin vaihtoehto riittäisi, koska Jumala hyväksyy sen?
Tämän kaltaisten kysymysten pohtiminen alkaa vähitellen herättää ruokahalua selvittää miksi Jumalan paljastama totuus muuttuu toiseksi alinomaa. Mutta kuitenkin vain niiden mielissä, jotka ovat vilpittömiä ja haluavat tietää mikä on totuus.