Kirjoittaja YksinäinenSusi » 16.07.2012 01:42
Miksiköhän Jt:n on vaikea kääntyä pois jehovantodistajuudesta?
Jos lähdetään vaikka siitä että Jt jo epäilisi jt-asiaa siitä syystä, kun esmes sukupolvi-oppia rukattiin vasta sitten kun oli pakko.
Näin hän veti siitä sen johtopäätöksen, että missä tahansa muussakin uskonlahkossa olisi voitu tehdä juuri samoin: siirtää tavallaan maailmanloppua tuonnemmaksi, koska merkki-sukupolvi kävi jo liian vanhaksi.
Vaikka jt tajuaisi tämän ja epäilisi, hän kuitenkin roikkuu järjestön yhteydessä. Miksikähän? Mitä hyötyä on roikkua siellä?
Saattaa olla syynä se esmes, että oma ajatusmaailma on liian lapsellinen, ei kykene ottamaan vastuuta itsestään, ei kykene vaeltamaan omia polkujaan.
Omien päätösten teko voi tuntua pelottavalta, koska on aina varoiteltu oman sydämen petollisuudesta ja kriittinen asenne on demonisoitu.
On jopa opetettu sellaistakin, että joku maailmallinen ei voi ottaa vastaan totuutta siksi, kun hänellä on kriittinen asenne.
Jt tietää että omien polkujen vaeltamisesta rangaistaan kuolemalla aina pian lähestyvässä harmagedonissa. Ja pois lähteminen järjestön yhteydestä johtuu yleensä juuri siitä että on kriittisesti ja arvioivasti eri mieltä asioista.
Niinpä kriittisen ajattelun mahdollisuus on otettu jt:ltä pois, tai muuten kuolo korjaa harmagedonissa aivan pian.
Siksi jt roikkuu järjestön yhteydessä, kunnes tulee niin paha olla, että ajatus kuolemasta harmagedonissa ikäänkuin menettää voimansa tuon pahan olon rinnalla.
Silloin vasta harmagedonin pelko muuttuu toisarvoiseksi ja paha olo täytyy saada pois purettua jotenkin, vaikka lopultakin eroamalla järjestöstä pois.
Tämä vaihe on lopullinen uskon haaksirikko, jossa ihminen murskaantuu pirstaleiksi. Rikkinäisenä hän makaa sirujensa keskellä, väsyneenä, onnettomana.
Lopulta hän kerää nuo pirstaleet, haalii ne kasaan ja alkaa pikkuhiljaa koota niistä itselleen uutta minää. Mitä muutakaan hän voisi?
Se on ainoa keino, koota itsensä uudestaan, tai sitten tappaa itsensä.
Itsensä tappaminen on tunnetusti vaikeaa, koska itsesuojeluvaisto on ihmisellä tosi kova.
On siis vain pakko koota itsensä, ja myönnettävä tulleensa perinpohjin huijatuksi.
Rehellisyydestä se alkaa, itsensä kokoaminen, kaiken luonnollisen myöntämisestä.
Siitä että on vain ihminen,kuolevainen, ja meillä on vain tämä yksi ainoa elämä ainakin todistetusti.
Tähän maailmaan me synnyimme ja tästä maailmasta me lähdemme ja muutumme osaksi luonnon kiertokulkua muuttumalla maaksi.
Kun elämää alkaa rakentaa faktojen ympärille, niin voi löytää itselleen uusia harrastuksia ja uusia ystäviä, vaikka se vaikeaa onkin.
Ja hidasta, uudelleenrakentuminen on hidasta, koska kaksi askelta eteenpäin tarkoittaa käytännössä sitä, että on kuitenkin otettava heti yksi askel taaksepäin, jos ei usein kaksikin ja taas uudestaan.
Se on uudelleenrakentumista , koska toipuminenhan tarkoittaisi, että on ollut hyvässä vedossa, mutta murkaantunut ja sitten toipunut samaan tilaan uudelleen.
Mutta uudelleenrakentumisessa muututaankin erilaiseksi ihmiseksi monilta osin, ainakin henkisiltä osiltaan, psyykeltään jane.
Tuhkasta nousee kenkkumainen mies, pahantuulinen, vihainen, kostoa haluava, mutta vähitellen elämän realiteetit kasvattavat häntä kohti oikeaa aikuisuutta,jossa hän ottaa vastuun itsestään ja ehtii vielä olla tyytyväinenkin saavutuksiinsa.
Sillä onnellisuutta ei ole olemassa, on vain eriasteista tyytyväisyyttä, se on realismia.
Miksiköhän Jt:n on vaikea kääntyä pois jehovantodistajuudesta?
Jos lähdetään vaikka siitä että Jt jo epäilisi jt-asiaa siitä syystä, kun esmes sukupolvi-oppia rukattiin vasta sitten kun oli pakko.
Näin hän veti siitä sen johtopäätöksen, että missä tahansa muussakin uskonlahkossa olisi voitu tehdä juuri samoin: siirtää tavallaan maailmanloppua tuonnemmaksi, koska merkki-sukupolvi kävi jo liian vanhaksi.
Vaikka jt tajuaisi tämän ja epäilisi, hän kuitenkin roikkuu järjestön yhteydessä. Miksikähän? Mitä hyötyä on roikkua siellä?
Saattaa olla syynä se esmes, että oma ajatusmaailma on liian lapsellinen, ei kykene ottamaan vastuuta itsestään, ei kykene vaeltamaan omia polkujaan.
Omien päätösten teko voi tuntua pelottavalta, koska on aina varoiteltu oman sydämen petollisuudesta ja kriittinen asenne on demonisoitu.
On jopa opetettu sellaistakin, että joku maailmallinen ei voi ottaa vastaan totuutta siksi, kun hänellä on kriittinen asenne.
Jt tietää että omien polkujen vaeltamisesta rangaistaan kuolemalla aina pian lähestyvässä harmagedonissa. Ja pois lähteminen järjestön yhteydestä johtuu yleensä juuri siitä että on kriittisesti ja arvioivasti eri mieltä asioista.
Niinpä kriittisen ajattelun mahdollisuus on otettu jt:ltä pois, tai muuten kuolo korjaa harmagedonissa aivan pian.
Siksi jt roikkuu järjestön yhteydessä, kunnes tulee niin paha olla, että ajatus kuolemasta harmagedonissa ikäänkuin menettää voimansa tuon pahan olon rinnalla.
Silloin vasta harmagedonin pelko muuttuu toisarvoiseksi ja paha olo täytyy saada pois purettua jotenkin, vaikka lopultakin eroamalla järjestöstä pois.
Tämä vaihe on lopullinen uskon haaksirikko, jossa ihminen murskaantuu pirstaleiksi. Rikkinäisenä hän makaa sirujensa keskellä, väsyneenä, onnettomana.
Lopulta hän kerää nuo pirstaleet, haalii ne kasaan ja alkaa pikkuhiljaa koota niistä itselleen uutta minää. Mitä muutakaan hän voisi?
Se on ainoa keino, koota itsensä uudestaan, tai sitten tappaa itsensä.
Itsensä tappaminen on tunnetusti vaikeaa, koska itsesuojeluvaisto on ihmisellä tosi kova.
On siis vain pakko koota itsensä, ja myönnettävä tulleensa perinpohjin huijatuksi.
Rehellisyydestä se alkaa, itsensä kokoaminen, kaiken luonnollisen myöntämisestä.
Siitä että on vain ihminen,kuolevainen, ja meillä on vain tämä yksi ainoa elämä ainakin todistetusti.
Tähän maailmaan me synnyimme ja tästä maailmasta me lähdemme ja muutumme osaksi luonnon kiertokulkua muuttumalla maaksi.
Kun elämää alkaa rakentaa faktojen ympärille, niin voi löytää itselleen uusia harrastuksia ja uusia ystäviä, vaikka se vaikeaa onkin.
Ja hidasta, uudelleenrakentuminen on hidasta, koska kaksi askelta eteenpäin tarkoittaa käytännössä sitä, että on kuitenkin otettava heti yksi askel taaksepäin, jos ei usein kaksikin ja taas uudestaan.
Se on uudelleenrakentumista , koska toipuminenhan tarkoittaisi, että on ollut hyvässä vedossa, mutta murkaantunut ja sitten toipunut samaan tilaan uudelleen.
Mutta uudelleenrakentumisessa muututaankin erilaiseksi ihmiseksi monilta osin, ainakin henkisiltä osiltaan, psyykeltään jane.
Tuhkasta nousee kenkkumainen mies, pahantuulinen, vihainen, kostoa haluava, mutta vähitellen elämän realiteetit kasvattavat häntä kohti oikeaa aikuisuutta,jossa hän ottaa vastuun itsestään ja ehtii vielä olla tyytyväinenkin saavutuksiinsa.
Sillä onnellisuutta ei ole olemassa, on vain eriasteista tyytyväisyyttä, se on realismia.