Kirjoittaja Johanneksen poika » 06.10.2007 21:35
Aaac kirjoitti:Kuka on uskonnon uhri, kuka toipuja, kuka selviytyjä?. . .
Ajatukseni on monesti ollut: "Et voi pelastaa koko maailmaa. Auta edes yhtä - olet se sitten sinä itse tai joku muu."
Sinulla on hyvä periaate.
Minusta tuntuu, että jehovantodistajuus on kuin tatuointi, sitä ei noin vain voi häivyttää näkyvistä vaikka haluaisikin. Se on kiinni lujasti. Monet eivät saa kirveleviä muistoja koko elämänsä aikana himmenemään.
Luulen, että olemme kaikki enemmän tai vähemmän uhreja. Ne, jotka kieltävät olevansa, yrittävät "unohtaa" koko ongelman, mutta se ei ole kestävä ratkaisu. Niin kuin herpes joillakin puhkeaa aina silloin tällöin, jehovantodistajuus ponnahtaa pintaan erilaisissa elämäntilanteissa. Joku tuttava tai sukulainen on kuollut, joku on mennyt naimisiin, joku on eronnut jne. ja aina kun tällainen tapaus liippaa jehovantodistajuuden läheltä, niin omatkin tunteet nousevat pintaan, herpes on palannut.
Luulisin, että jokaisen olisi purettava tämä ongelmavyyhti edes kerran elämässään, joko itse, ystävien kanssa tai vaikeimmissa tapauksissa ammattiauttajan johdolla terapiassa. Näin tuon asian pulpahtamisen pintaan voi käsitellä helpommin vastaisuudessa.
Sanoisin, että toipuminen alkaa silloin, kun itse haluaa selvittää asiat ja koota elämänsä palaset taas yhteen. Niitäkään palasia ei saa unohtaa, mitkä liittyvät jehovantodistajuuteen, koska ne ovat tulleet osaksi persoonallisuutta. Niitä kohtia pitää vain hoitaa tavallista hellemmin. Kun myöntää itselleen rehellisesti, että on tullut höynäytetyksi joissakin asioissa, se on jo hyvä alku. Niin ovat monet muutkin menneet Vartiotorniseuran harhan mukaan. Meidän "hölmöjen" olisi tuettava toisia "hölmöjä", jotta he eivät tuntisi olevansa ainoita "hölmöjä". Joku menettää uskonsa myös Jumalaan, kun joutuu ravistelemaan itsestään liiat VTS-vaikutteet, joku taas ei menetä uskoaan Jumalaan, koska eihän Jumalalla ja Vartiotorniseuralla loppujen lopuksi ole paljoakaan yhteistä. Sekä uskovat että ei-uskovat entiset Jehovan todistajat voivat tukea toisiaan riippumatta uskostaan Jumalaan. Olemmehan kaikki joutuneet olemaan ihmisten orjuuttamia.
Se, joka käsittelee asiat pohjamutia myöten, ja auttaa myös muita käsittämään, on lopulta se "selviytyjä", joka saa tasapainonsa takaisin. Hän voi jatkaa elämäänsä normaalisti ja voi saada iloa myös muiden auttamisesta.
Unohtaminen ei ole lopullinen ratkaisu, se on pikemminkin pelkurien reaktio.
[quote="Aaac"]Kuka on uskonnon uhri, kuka toipuja, kuka selviytyjä?. . .
Ajatukseni on monesti ollut: "Et voi pelastaa koko maailmaa. Auta edes yhtä - olet se sitten sinä itse tai joku muu."[/quote]
Sinulla on hyvä periaate.
Minusta tuntuu, että jehovantodistajuus on kuin tatuointi, sitä ei noin vain voi häivyttää näkyvistä vaikka haluaisikin. Se on kiinni lujasti. Monet eivät saa kirveleviä muistoja koko elämänsä aikana himmenemään.
Luulen, että olemme kaikki enemmän tai vähemmän uhreja. Ne, jotka kieltävät olevansa, yrittävät "unohtaa" koko ongelman, mutta se ei ole kestävä ratkaisu. Niin kuin herpes joillakin puhkeaa aina silloin tällöin, jehovantodistajuus ponnahtaa pintaan erilaisissa elämäntilanteissa. Joku tuttava tai sukulainen on kuollut, joku on mennyt naimisiin, joku on eronnut jne. ja aina kun tällainen tapaus liippaa jehovantodistajuuden läheltä, niin omatkin tunteet nousevat pintaan, herpes on palannut.
Luulisin, että jokaisen olisi purettava tämä ongelmavyyhti edes kerran elämässään, joko itse, ystävien kanssa tai vaikeimmissa tapauksissa ammattiauttajan johdolla terapiassa. Näin tuon asian pulpahtamisen pintaan voi käsitellä helpommin vastaisuudessa.
Sanoisin, että toipuminen alkaa silloin, kun itse haluaa selvittää asiat ja koota elämänsä palaset taas yhteen. Niitäkään palasia ei saa unohtaa, mitkä liittyvät jehovantodistajuuteen, koska ne ovat tulleet osaksi persoonallisuutta. Niitä kohtia pitää vain hoitaa tavallista hellemmin. Kun myöntää itselleen rehellisesti, että on tullut höynäytetyksi joissakin asioissa, se on jo hyvä alku. Niin ovat monet muutkin menneet Vartiotorniseuran harhan mukaan. Meidän "hölmöjen" olisi tuettava toisia "hölmöjä", jotta he eivät tuntisi olevansa ainoita "hölmöjä". Joku menettää uskonsa myös Jumalaan, kun joutuu ravistelemaan itsestään liiat VTS-vaikutteet, joku taas ei menetä uskoaan Jumalaan, koska eihän Jumalalla ja Vartiotorniseuralla loppujen lopuksi ole paljoakaan yhteistä. Sekä uskovat että ei-uskovat entiset Jehovan todistajat voivat tukea toisiaan riippumatta uskostaan Jumalaan. Olemmehan kaikki joutuneet olemaan ihmisten orjuuttamia.
Se, joka käsittelee asiat pohjamutia myöten, ja auttaa myös muita käsittämään, on lopulta se "selviytyjä", joka saa tasapainonsa takaisin. Hän voi jatkaa elämäänsä normaalisti ja voi saada iloa myös muiden auttamisesta.
Unohtaminen ei ole lopullinen ratkaisu, se on pikemminkin pelkurien reaktio.