Uhri, toipuja, selviytyjä

[Aaac]

Kuka on uskonnon uhri, kuka toipuja, kuka selviytyjä?

Yhdysvaltalaisessa kielenkäytössä uskonnonuhrit korostavat monesti, etteivät he ole uhreja, vaan selviytyjiä. Tässä ilmenee amerikkalainen positiivisuus, ja samalla unohdetaan ne, jotka ovat tehneet itsemurhan tai kuolleet verikiellon vuoksi. Ovatko siis vain kuolleet uhreja?

Olen toitottanut monesti, että vertauksena AA:han voisimme kutsua eheytymisvaiheessa olevia uhreja toipuviksi jehovantodistajiksi, mutten ole saanut ajatukselle juurikaan kannatusta. Myönnän kyllä, että vertaus ontuu vähän: ex-JT voi sietää JT-asiaa tipan verran, mutta alkoholistille ei sovi tippakaan alkoholia.

Keitä ovat sitten selviytyjät? Nekö, jotka eivät alkuunkaan liiku nettipalstoilla, vaan "menevät elämässä eteenpäin"? Nekö, jotka saavat netistä ja vertaistuesta apua ja vähitellen lähtevät miettimään ihan muita asioita? Ovatko he itsekkäitä huolehtiessaan vain omasta hyvinvoinnistaan, huokaistessaan helpotuksesta ja jättäessään kaiken menneen taakseen?

Mihin kategoriaan luetaan ne (mikäli ylipäänsä pitää ketään kategorioida), jotka vuodesta toiseen pitävät nettisivuja, käyvät tapaamisissa ja tutustuvat uusiin exiin? JT-vastaus on selvä: "katkera luopio", mutta siitähän meidän ei tarvitse välittää. Onko heidän motiivinaan halu kostaa ja nähdä Vartiotorni-seuran taantuminen, vai halu auttaa vaikeuksiin joutuneita, ja laittaa kokemuksensa hyötykäyttöön? Vai molemmat?

Mielestäni molempi on parempi: Jos saa apua ja voi jättää menneet asiat taakseen, on selvinnyt hengissä vahingoittavasta kultista. Jos tuntee halua käyttää kokemustaan toisten hyväksi, voi selviytyneenäkin jatkaa terveellä pohjalla vertaistuen antamista.

Ajatukseni on monesti ollut: "Et voi pelastaa koko maailmaa. Auta edes yhtä - olet se sitten sinä itse tai joku muu."

[Polyester]

Keitä ovat sitten selviytyjät? Nekö, jotka eivät alkuunkaan liiku nettipalstoilla, vaan "menevät elämässä eteenpäin"? Nekö, jotka saavat netistä ja vertaistuesta apua ja vähitellen lähtevät miettimään ihan muita asioita? Ovatko he itsekkäitä huolehtiessaan vain omasta hyvinvoinnistaan, huokaistessaan helpotuksesta ja jättäessään kaiken menneen taakseen?

En usko, että JT-jäsenyyden kaltaista totaalista kokemusta voi noin vain sulkea pois mielestään.

Silti olen sitä mieltä, että moni JT yllättyisi jos tietäisi, miten vähän jehovantodistajien "totuus" ja järjestö kuitenkin loppujen lopuksi merkitsevät monelle exälle. Järjestöhän ruokkii käsitystä, että on olemassa Saatanan johtama luopioiden maailmanlaajuinen organisaatio, jossa tuhansien ihmisten ainoana kiinnostuksen kohteena ja elämän tarkoituksena on jehovantodistajien toiminnan häirintä. Hei haloo: ette te ole niin tärkeitä!

Jehovantodistajien pieni amerikkalainen kirjapainolahko on aiheuttanut ongelmia meille muutamille, mutta eteenpäin mennään. On tärkeää asettaa JT-kriittistä tietoa niiden saataville, jotka ovat valmiita sitä vastaanottamaan, mutta on tässä myös muuta tekemistä.

[Witless]

Silti olen sitä mieltä, että moni JT yllättyisi jos tietäisi, miten vähän jehovantodistajien "totuus" ja järjestö kuitenkin loppujen lopuksi merkitsevät monelle exälle. Järjestöhän ruokkii käsitystä, että on olemassa Saatanan johtama luopioiden maailmanlaajuinen organisaatio, jossa tuhansien ihmisten ainoana kiinnostuksen kohteena ja elämän tarkoituksena on jehovantodistajien toiminnan häirintä. Hei haloo: ette te ole niin tärkeitä!

Nimenomaan. Tämä havainto tuli ainakin itselleni kovin myhään eroamisen jälkeen. Kun "maailmallisille" ystäville kertoo taustastaan, yksi kysyy sitä ja toinen tuota, joitakuita ei kiinnosta kovinkaan paljon. Ja kaikesta näkee että Jehovan todistajien uskonto on lähinnä hassu pieni kuriositeetti suuressa maailmassa jossa on paljon muutakin ihmeellistä. Ei se maailmaa mullistava asia, joksi todistajien johto sen haluaa maalata. Ainut maailma jonka se mullistaa on todistajaksi joutuneen tai erehtyneen päänsisäinen maailma.

[Ninth]

Kuka on uskonnon uhri, kuka toipuja, kuka selviytyjä?

Ainoat uskonnon uhrit ovat edelleen lahkon ikeen alla kärvistelevät yksilöt.

Siitä eteenpäin ollaankin sitten toipujia ja toivottavasti selviytyjiä. Itse olen vielä toipumisvaiheessa, mutta luulen kyllä selviytyväni.

[Jakke]

Kuka on uskonnon uhri, kuka toipuja, kuka selviytyjä?

Ainoat uskonnon uhrit ovat edelleen lahkon ikeen alla kärvistelevät yksilöt.

Siitä eteenpäin ollaankin sitten toipujia ja toivottavasti selviytyjiä. Itse olen vielä toipumisvaiheessa, mutta luulen kyllä selviytyväni.

Olen täsmälleen samaa mieltä!

[Johanneksen poika]

Kuka on uskonnon uhri, kuka toipuja, kuka selviytyjä?. . .
Ajatukseni on monesti ollut: "Et voi pelastaa koko maailmaa. Auta edes yhtä - olet se sitten sinä itse tai joku muu."

Sinulla on hyvä periaate.

Minusta tuntuu, että jehovantodistajuus on kuin tatuointi, sitä ei noin vain voi häivyttää näkyvistä vaikka haluaisikin. Se on kiinni lujasti. Monet eivät saa kirveleviä muistoja koko elämänsä aikana himmenemään.

Luulen, että olemme kaikki enemmän tai vähemmän uhreja. Ne, jotka kieltävät olevansa, yrittävät "unohtaa" koko ongelman, mutta se ei ole kestävä ratkaisu. Niin kuin herpes joillakin puhkeaa aina silloin tällöin, jehovantodistajuus ponnahtaa pintaan erilaisissa elämäntilanteissa. Joku tuttava tai sukulainen on kuollut, joku on mennyt naimisiin, joku on eronnut jne. ja aina kun tällainen tapaus liippaa jehovantodistajuuden läheltä, niin omatkin tunteet nousevat pintaan, herpes on palannut.

Luulisin, että jokaisen olisi purettava tämä ongelmavyyhti edes kerran elämässään, joko itse, ystävien kanssa tai vaikeimmissa tapauksissa ammattiauttajan johdolla terapiassa. Näin tuon asian pulpahtamisen pintaan voi käsitellä helpommin vastaisuudessa.

Sanoisin, että toipuminen alkaa silloin, kun itse haluaa selvittää asiat ja koota elämänsä palaset taas yhteen. Niitäkään palasia ei saa unohtaa, mitkä liittyvät jehovantodistajuuteen, koska ne ovat tulleet osaksi persoonallisuutta. Niitä kohtia pitää vain hoitaa tavallista hellemmin. Kun myöntää itselleen rehellisesti, että on tullut höynäytetyksi joissakin asioissa, se on jo hyvä alku. Niin ovat monet muutkin menneet Vartiotorniseuran harhan mukaan. Meidän "hölmöjen" olisi tuettava toisia "hölmöjä", jotta he eivät tuntisi olevansa ainoita "hölmöjä". Joku menettää uskonsa myös Jumalaan, kun joutuu ravistelemaan itsestään liiat VTS-vaikutteet, joku taas ei menetä uskoaan Jumalaan, koska eihän Jumalalla ja Vartiotorniseuralla loppujen lopuksi ole paljoakaan yhteistä. Sekä uskovat että ei-uskovat entiset Jehovan todistajat voivat tukea toisiaan riippumatta uskostaan Jumalaan. Olemmehan kaikki joutuneet olemaan ihmisten orjuuttamia.

Se, joka käsittelee asiat pohjamutia myöten, ja auttaa myös muita käsittämään, on lopulta se "selviytyjä", joka saa tasapainonsa takaisin. Hän voi jatkaa elämäänsä normaalisti ja voi saada iloa myös muiden auttamisesta.

Unohtaminen ei ole lopullinen ratkaisu, se on pikemminkin pelkurien reaktio.

[Witless]

Minusta tuntuu, että jehovantodistajuus on kuin tatuointi, sitä ei noin vain voi häivyttää näkyvistä vaikka haluaisikin. Se on kiinni lujasti. Monet eivät saa kirveleviä muistoja koko elämänsä aikana himmenemään.

Vaikka moni kehottaa vain "jatkamaan eteenpäin", allekirjoitan kyllä nuo sanasi tatuoinnista kohta kymmenen vuoden normaalina olemisen jälkeenkin.

Mutta ehkä nämä asiat voi yhdistää? Saatan kuulostaa turhan juhlalliselta, mutta koen jollain tasolla tehtäväkseni olla "hyvän puolella" ja se tarkoittaa ainakin itse valheeksi tietämänsä sanomisen ääneen silloin kun asia tulee puheeksi. Muutakin vapaaehtoista olen valmis tekemään, niin että totuus Totuudesta(tm) tulee vaikka vain yhdelle ihmiselle selväksi. En koe toisaalta velvollisuudekseni tai pakkomielteekseni "luopioutta", kun kartan koko sanaa, koska se kuulostaa aatteelta. Ymmärrän teitä joilla suuri osa suvusta on "mukana". Jos olisin niin nurkkaan ajettu, niin taistelisin aivan varmasti vähän aktiivisemmin ja vähän kovemmin asein.

Mutta vaikka "jatkaisin eteenpäin", jehovantodistajuus tulee olemaan tatuointina (tai ennemminkin poltinmerkkinä, tatuointi kun otetaan vapaaehtoisesti) kankussani kuolemaani asti. Titteliäni en tiedä, mutta Jehovan todistajuudesta kyllä jonkin verran. Amen.

[Marilyn]

Mutta vaikka "jatkaisin eteenpäin", jehovantodistajuus tulee olemaan tatuointina (tai ennemminkin poltinmerkkinä, tatuointi kun otetaan vapaaehtoisesti) kankussani kuolemaani asti. Titteliäni en tiedä, mutta Jehovan todistajuudesta kyllä jonkin verran. Amen.

Amen veli Witless. Amen.

[Witless]

Mutta vaikka "jatkaisin eteenpäin", jehovantodistajuus tulee olemaan tatuointina (tai ennemminkin poltinmerkkinä, tatuointi kun otetaan vapaaehtoisesti) kankussani kuolemaani asti. Titteliäni en tiedä, mutta Jehovan todistajuudesta kyllä jonkin verran. Amen.

Amen veli Witless. Amen.

I hear you, sister! Amen!

[PoterO]

Mutta vaikka "jatkaisin eteenpäin", jehovantodistajuus tulee olemaan tatuointina (tai ennemminkin poltinmerkkinä, tatuointi kun otetaan vapaaehtoisesti) kankussani kuolemaani asti. Titteliäni en tiedä, mutta Jehovan todistajuudesta kyllä jonkin verran. Amen.

Psykologiassa tuollaista tatuointia / polttomerkkiä kutsutaan toisinaan stigmaksi: varsinkin jos siihen liittyy häpeää. Stigmalla on sitten tietysti myös uskonnollisia merkityksiä.

[Viljo]

Niin kuin herpes joillakin puhkeaa aina silloin tällöin, jehovantodistajuus ponnahtaa pintaan erilaisissa elämäntilanteissa.

Soo, soo, mitähän Roppis ajattelee kun lukee sun juttujasi. On varmaan tyytyväinen, että siitäkin pahalaisen kätyristä päästiin eroon.

Jehovantodistajuus on kuin herpes. Vau mikä rinnastus!

[Johanneksen poika]

Niin kuin herpes joillakin puhkeaa aina silloin tällöin, jehovantodistajuus ponnahtaa pintaan erilaisissa elämäntilanteissa.

Soo, soo, mitähän Roppis ajattelee kun lukee sun juttujasi. On varmaan tyytyväinen, että siitäkin pahalaisen kätyristä päästiin eroon.

Jehovantodistajuus on kuin herpes. Vau mikä rinnastus!

Minä taas sanoisin, että luontevammin samaan lauseeseen sopivat "herpes ja jehovantodistajuus" kuin "rippisalaisuus ja jehovantodistajuus".

Jehovantodistajuus ponnahtaa ajatuksiin aika ajoin myös niillä entisillä jehovantodistajilla, jotka eivät haluaisi tuota aikaa muistella. Väittäisin, että tämä vertaus ei ole suinkaan kaukaa haettu.

"Herpes uusiutuu vaihtelevien aikojen kuluttua. Joillakin näkyvää herpestä ei ole koskaan, joillakin useammin kuin kerran kuukaudessa."

Täältä tuon voi tarkistaa

[Johanneksen poika]

Mutta vaikka "jatkaisin eteenpäin", jehovantodistajuus tulee olemaan tatuointina (tai ennemminkin poltinmerkkinä, tatuointi kun otetaan vapaaehtoisesti) kankussani kuolemaani asti.

Ehkä on tarpeen käsitellä tätä seikkaa hieman laajemmin.

Meissä Jehovan todistajissa kun on "kahden kerroksen" väkeä. Monet ovat vapaaehtoisesti ottaneet tuon tatuoinnin aikuisiässä, niin kuin minäkin tein 22-vuotiaana. Silloin jehovantodistajuudesta voi puhua tatuointina. Sitten taas toisaalta ne, jotka on lapsesta asti "johdateltu" tähän aitaukseen, eivät ole ehkä "ihan" vapaaehtoisesti "totuutta" omaksuneet. Heihin soveltuu kyllä mainiosti tuo "poltinmerkki", jota ei myöskään helpolla näkymättömiin saa.