Kirjoittaja Flick » 06.11.2015 09:45
Itse näen alkoholismin ja uskonnollisuuden hyvin samankaltaisina ilmiöinä. Käytänpä niistä vaikka yhteisnimitystä "päihde".
Alkuun päihde (siis alkoholi tai uskonto) tuo hyvänolontunteen ja sen parissa on mukava viettää aikaa. Kuluu aikaa, ja päihde liittyy ja kuuluu elämän eri käänteisiin, mutta pikkuhiljaa hyvänolontunteen saavuttamiseen vaaditaan aina vain enemmän. Osa ympärillä olevista ihmisistä löytää edelleen hyvänolontunteen aivan niinkuin ennenkin, ja itselle saattaa nousta mieleen ajatus, että pitänee ponnistella vielä enemmän jotta sen hyvänolontunteen saa synnytettyä. Jossakin kohtaa tuntuu, ettei mikään määrä päihdettä riitä. Olo on muuttunut kauttaaltaan turraksi. Päihdettä käyttää edelleen koska se on se "normi" johon on vuosikausien aikana totuttu, ja edelleen tavoittelee "sitä tunnetta" vaikka ehkä jollain tasolla tiedostaa, että tämän kanssa onkin ehkä ongelmaa muodostumassa, tai jo muodostunut. Juuri se päihde ei ehkä vain sovi itselle, mutta koska ympärillä olevista ihmisistä suuri osa kummeksuu jos sen päihteen jättääkin, eivätkä ymmärrä miten se voisi olla kenellekään ongelma, sitä vain jatkaa yrittämistä. Ehkä se vika onkin itsessä? Kohta ollaankin tilanteessa, jossa mikään määrä päihdettä ei tuo muuta kuin epätoivoa, ahdistusta ja huonoa oloa. Ulospäin tietenkin vakuutetaan, että asiat ovat kunnossa eikä päihteen kanssa ole mitään ongelmaa, mutta sisäisesti eletään jo raskaasti ristiriitaisia tunteita. Päihde ei tuo mitään positiivista, mutta koska ilman sitä pelottaa olla, ja etenkin pelottaa se, hyväksyisikö "vanha piiri" jos sen päihteen käytön lopettaisi, tai jaksaisiko edes itse niitä samoja ihmisiä enää? Tässä vaiheessa onkin enää vaihtoehtona täysi irtiotto päihteestä, tai sitten se toinen. Jatkaa vain samassa tuskassa, koska siihenhän on jo tottunut. Se on se "turvallinen helvetti".
Ja samahan voi päteä vaikkapa lapsesta saakka JT-perheessä kasvaneeseen alla olevalla tavalla. Tässä kohtaa ei välttämättä kuitenkaan synny varsinaista addiktiota eli osittain vaikutukset ovat erilaiset:
Lapsesta saakka päihde on kuulunut perheen elämään päivittäisenä osana. Sen käyttöä ja vaikutusta näkee ympärillä olevissa ihmisissä koko lapsuuden ja kasvamisen ajan, ja päihteen opetetaan olevan osa normaalia elämää. Jossakin kohtaa tulee hetki, että itsekin päättää päihdettä kokeilla, tai joku kenties jopa kehottaa kokeilemaan tai aloittamaan sen käytön. Ehkä päihde ei itselle tuo missään kohtaa "sitä hyvää oloa" mitä muut siitä kertovat, mutta koska "se nyt vain kuuluu asiaan" niin käyttöä jatkaa. Ehkä kokeilee eri muotoja ja määriä ja etsii sitä omaa linjaansa päihteen kanssa, ehkä siitä innostuu tai ehkä päätyy näyttelemään, jottei vaikuttaisi perheessä tai yhteisössä oudolta, erilaiselta. Jossakin kohtaa voi tulla vastaan tilanne, että se päihde ei yksinkertaisesti enää kiinnosta tippaakaan. Kuinka saada muut ymmärtämään, että tämä ei ollut mun juttu, kun siihen on koko elämä opetettu? Sehän on se normi jonka mukaan on eletty.
Tämähän ei tietenkään päde jokaiseen alkoholin käyttäjään tai jokaiseen uskontoon kuuluvaan. Itse koen, että tähän riippuvuuteen vaaditaan "päihteen" lisäksi tämän kaltaisille ongelmille altistava geeni. Osa ongelmasta on geneettistä, ja osa ympäristön tai ihan vain oman luonteen aiheuttamaa. Sinänsä myös "parannus" on jossain määrin samankaltainen. Sen päihteen voi vain lopettaa, ilman että käsittelee sen tarkemmin mitä kaikkea se on aiheuttanut ja mihin kaikkeen se omassa elämässä ja käytöksessä on vaikuttanut. Elämänlaatu ei välttämättä parane, sillä ilman käsittelyä mieleen jää usein katkeruus "miksi juuri minulla kävi näin?" Jos taas päihteen lopetuksen lisäksi käsittelee rehellisesti ja avoimesti (esimerkiksi vertaistuen avulla) mitä kaikkea päihde aikaansai, mitä kaikkea se omassa elämässä hallitsi, ja onko se kenties myös vaikuttanut persoonaan, käyttäytymiseen ja luonut vääränlaisia ajatusmalleja, on mahdollista löytää tasainen ja tyytyväinen suhtautuminen elämään. Oppii ehkä myös ymmärtämään sen, että se ettei tämä päihde sopinut itselle, ei tarkoita etteikö se jollekin muulle sovi. Kaikille se ei aiheuta samanlaisia ongelmia.
Itse näen alkoholismin ja uskonnollisuuden hyvin samankaltaisina ilmiöinä. Käytänpä niistä vaikka yhteisnimitystä "päihde".
[i]Alkuun päihde (siis alkoholi tai uskonto) tuo hyvänolontunteen ja sen parissa on mukava viettää aikaa. Kuluu aikaa, ja päihde liittyy ja kuuluu elämän eri käänteisiin, mutta pikkuhiljaa hyvänolontunteen saavuttamiseen vaaditaan aina vain enemmän. Osa ympärillä olevista ihmisistä löytää edelleen hyvänolontunteen aivan niinkuin ennenkin, ja itselle saattaa nousta mieleen ajatus, että pitänee ponnistella vielä enemmän jotta sen hyvänolontunteen saa synnytettyä. Jossakin kohtaa tuntuu, ettei mikään määrä päihdettä riitä. Olo on muuttunut kauttaaltaan turraksi. Päihdettä käyttää edelleen koska se on se "normi" johon on vuosikausien aikana totuttu, ja edelleen tavoittelee "sitä tunnetta" vaikka ehkä jollain tasolla tiedostaa, että tämän kanssa onkin ehkä ongelmaa muodostumassa, tai jo muodostunut. Juuri se päihde ei ehkä vain sovi itselle, mutta koska ympärillä olevista ihmisistä suuri osa kummeksuu jos sen päihteen jättääkin, eivätkä ymmärrä miten se voisi olla kenellekään ongelma, sitä vain jatkaa yrittämistä. Ehkä se vika onkin itsessä? Kohta ollaankin tilanteessa, jossa mikään määrä päihdettä ei tuo muuta kuin epätoivoa, ahdistusta ja huonoa oloa. Ulospäin tietenkin vakuutetaan, että asiat ovat kunnossa eikä päihteen kanssa ole mitään ongelmaa, mutta sisäisesti eletään jo raskaasti ristiriitaisia tunteita. Päihde ei tuo mitään positiivista, mutta koska ilman sitä pelottaa olla, ja etenkin pelottaa se, hyväksyisikö "vanha piiri" jos sen päihteen käytön lopettaisi, tai jaksaisiko edes itse niitä samoja ihmisiä enää? Tässä vaiheessa onkin enää vaihtoehtona täysi irtiotto päihteestä, tai sitten se toinen. Jatkaa vain samassa tuskassa, koska siihenhän on jo tottunut. Se on se "turvallinen helvetti".[/i]
Ja samahan voi päteä vaikkapa lapsesta saakka JT-perheessä kasvaneeseen alla olevalla tavalla. Tässä kohtaa ei välttämättä kuitenkaan synny varsinaista addiktiota eli osittain vaikutukset ovat erilaiset:
[i]Lapsesta saakka päihde on kuulunut perheen elämään päivittäisenä osana. Sen käyttöä ja vaikutusta näkee ympärillä olevissa ihmisissä koko lapsuuden ja kasvamisen ajan, ja päihteen opetetaan olevan osa normaalia elämää. Jossakin kohtaa tulee hetki, että itsekin päättää päihdettä kokeilla, tai joku kenties jopa kehottaa kokeilemaan tai aloittamaan sen käytön. Ehkä päihde ei itselle tuo missään kohtaa "sitä hyvää oloa" mitä muut siitä kertovat, mutta koska "se nyt vain kuuluu asiaan" niin käyttöä jatkaa. Ehkä kokeilee eri muotoja ja määriä ja etsii sitä omaa linjaansa päihteen kanssa, ehkä siitä innostuu tai ehkä päätyy näyttelemään, jottei vaikuttaisi perheessä tai yhteisössä oudolta, erilaiselta. Jossakin kohtaa voi tulla vastaan tilanne, että se päihde ei yksinkertaisesti enää kiinnosta tippaakaan. Kuinka saada muut ymmärtämään, että tämä ei ollut mun juttu, kun siihen on koko elämä opetettu? Sehän on se normi jonka mukaan on eletty.[/i]
Tämähän ei tietenkään päde jokaiseen alkoholin käyttäjään tai jokaiseen uskontoon kuuluvaan. Itse koen, että tähän riippuvuuteen vaaditaan "päihteen" lisäksi tämän kaltaisille ongelmille altistava geeni. Osa ongelmasta on geneettistä, ja osa ympäristön tai ihan vain oman luonteen aiheuttamaa. Sinänsä myös "parannus" on jossain määrin samankaltainen. Sen päihteen voi vain lopettaa, ilman että käsittelee sen tarkemmin mitä kaikkea se on aiheuttanut ja mihin kaikkeen se omassa elämässä ja käytöksessä on vaikuttanut. Elämänlaatu ei välttämättä parane, sillä ilman käsittelyä mieleen jää usein katkeruus "miksi juuri minulla kävi näin?" Jos taas päihteen lopetuksen lisäksi käsittelee rehellisesti ja avoimesti (esimerkiksi vertaistuen avulla) mitä kaikkea päihde aikaansai, mitä kaikkea se omassa elämässä hallitsi, ja onko se kenties myös vaikuttanut persoonaan, käyttäytymiseen ja luonut vääränlaisia ajatusmalleja, on mahdollista löytää tasainen ja tyytyväinen suhtautuminen elämään. Oppii ehkä myös ymmärtämään sen, että se ettei tämä päihde sopinut itselle, ei tarkoita etteikö se jollekin muulle sovi. Kaikille se ei aiheuta samanlaisia ongelmia.