En ole varma mille sivulle tämä aloitus pitäisi laittaa, mutta toivottavasti modet siirtävät ketjun jos tarvetta löytyy ^^ Tämä on itselleni arka paikka, mutten tiedä kenen puoleen asian suhteen voisin kääntyä.
Olen alta parikymppinen nuori nainen. Tulen uskonnottomasta perheestä, enkä ole koskaan uskonutkaan Jumalaan vaan olen vahva evoluution ja tieteellisen maailmankuvan kannattaja. Jehovan todistajat ovat olleet tavallaan osa elämääni jo lapsuudestani asti, paras kaverini ala-asteella ja yläasteella oli nimittäin todistajaperheestä. Kaverini eli hyvin vapaan lapsuuden ja olin saanut sen käsityksen, ettei häntä pahemmin uskonto kiinnostanut. Lukiossa ajauduimme hieman erillemme, mutta jatko-opintoihin hakiessani löysimme taas toisemme. Tuli pienoisena yllätyksenä kun kuulin hänen käyneen kasteella! Lisäksi hän tarjosi minulle, tietäen taustani, jotain luontilehdykkää. Lisäksi hän sanoi että hänen pitäisi viettää enemmän aikaa samanhenkisten seurakuntatuttujensa kanssa. Olin siis pelästynyt, katkera ja pettynyt, varma että hyvä ystäväni oli aivopesty! En suostunut puhumaan kaveristani pitkään aikaan, mutta pari vuotta sitten päätimme taas tavata. Itkin helpotuksesta, kun ystäväni pyysi anteeksi käännytysyrityksiään, oli kuulemma vain niin innoissaan asiasta käytyään juuri kasteella.
Noh, valmistuin korkeakoulusta ja aloin suunnitella elämääni eteenpäin. Sain vakityön, muutin omaan asuntooni. Olin kaverini kasteelle menosta lähtien vihannut jehovan todistajia ja lukenut paljon heidän vastaista materiaaliaan. Lurkkasin myös aktiivisesti tällä palstalla. Nyt kuitenkin huomasin, että selasin läpi aina uusimman nettimateriaalin jw.orgista. Kävin jopa valtakunnansalin ovella, mutta käännyin ympäri kesken matkan, en uskaltanut mennä sisään. Vihani oli laimennut kiinnostukseksi. Lopulta ahdistukseni vain kasvoi, en ymmärtänyt tunteitani, enhän minä uskonut jumalaan! Lopulta soitin kaverilleni.
Aloin, en tiedä vieläkään miksi, tutkia Raamattua jt-kaverini kanssa. Aluksi tuntui kuin olisin menossa myymään itseäni, kuljin kaverini talolle häpeillen ja kirjat olivat laukkuni pohjalla niin ettei kukaan näkisi mitä minulla on mukana! Tuhahtelin myös opeille, eihän jumalaa ole! Tutkimme pari kuukautta mitä raamattu opettaa – kirjaa kahdestaan, muita tyyppejä ei tutkiskeluissamme käynyt pyynnöstäni. Kävin parissa kokouksessa (häpeillen, minua jännitti kauheasti ja tuntui että tekisin jotain kiellettyä), kävimme myös Betelissä ja kaverini kierroskonventissa. Nyttemmin olen uudella paikkakunnalla aloittanut tutkimisen uudestaan erään nuoren todistajanaisen kanssa.
Olen monesta paikasta, myös tältä palstalta, lukenut että maailmasta totuuteen tulleet olisivat jotenkin keskimääräistä tyhmempiä, ex-riippuvaisia tai muuten vain sekaisin. En kuitenkaan tunne olevani kuvauksen mukainen henkilö: olen korkeasti koulutettu, vakityössä, vakaat perhe- ja ystävyyssuhteet joita muutto uudelle paikkakunnalle ei ole häirinnyt.
Eilen tullessani seurakunnan nuorten illanistujaisista, jossa olin siis ekaa kertaa, havahduin. Olen muuttunut vajaassa puolessa vuodessa ateistista agnostikoksi. Tutkiminen on mukavaa. Olen saanut paljon uusia tuttavia, välini kahteen todistajakaveriin ovat parantuneet, tutkiskelunjohtajani on mukava ja teemme paljon kaikkea yhdessä. Kävin kaverini erikoiskonventtipäivässäkin ja tuntui mukavalta tavata samoja siskoja (sekä joitakin veljiä) joihin olin tutustunut aikaisemmin.
JA tästä kaikesta kukaan lähipiiristäni, eivät vanhempani tai parhaat kaverit, tiedä. En ole kertonut kellekään, en uskalla. He pitäisivät minua hulluna!
Onko minut aivopesty? Onko tämä kaikki valhetta, hylätäänkö minut heti kun hyppään kastealtaaseen? Kannattaisiko pistää stoppi koko jutulle? En tiedä tahdonko olla todistaja, ihmiset ovat ihania ja opit tavallaan ehkä lohduttavia, mutta rakastan maallisen juhlien viettoa niin paljon!
Anteeksi pitkä vuodatus, olen vain niin hämilläni
