. Synnyin JT-perheeseen, menin kasteelle muistaakseni "vasta" 18-vuotiaana. Tuolloin en nähnyt muutakaan vaihtoehtoa, se oli joko/tai, sisään tai ulos. Koko elämäni ajan olin kamppaillut noudattaakseni JT-normeja ja sääntöjä. Sääntöjä en koskaan suuremmin rikkonutkaan, mutta ne muut vaatimukset... Huh huh
. Koin jatkuvasti syyllisyyttä, huonoa omaatuntoa ja huonommuudentunnetta ja huonoa omanarvontuntoa; piti olla täydellinen epätäydellisenä ihmisenä 
, eihän se tietenkään koskaan ollut tarpeeksi, omasta mielestäni en ollut koskaan tarpeeksi hyvä. Ne UUT:n raportoimat lapsuudenkokemukset todellakin osuvat minullakin kohdalleen: syyllisyys, demonien ja Harmagedonin pelko; ne ovat EDELLEENKIN osa psyykeäni vaikka tiedostankin ne perusteettomiksi ja järki sanoo ettei syytä niistä kärsimiseen ole. Mutta minkäs teet: aivopesu on ja pysyy 
.No siis. Lukioaikana aloin - näin jälkikäteen tajuten - kärsiä masennuksesta. Lukion kituutin vanhalla rutiinilla kunnialla päätökseen. Mutta jaksamattomuus ulottui myös - tietenkin - uskonasioihinkin, mitenkäs muutoinkaan, kun JT:nä olemisen pitäisi olla elämäntapa. Muutin opiskelun aloitettuani opiskelija-asuntoon. Olin toimeton. Vanhimmat tekivät silloin tällöin "paimennuskäyntejä", yrittivät saada minut takaisin seurakunnan toimintaan mukaan. Se oli silloin on/off, välillä tsemppasin täysillä ja jaksoin sitä jonkin aikaa, sitten taas väsyin yrittämiseen ja olin taas toimeton. Tätä jatkui vuosikausia. Ammattiapuahan ei suositeltu, joten mistään masennuksesta en mitään tiennytkään, että se olisi ollut kaiken takana, eikä tietenkään täysin ollutkaan. Jos en olisi sairastunut masennukseen, tiedä häntä, vaikka edelleenkin olisin JT
.En ollut myöskään koskaan kyennyt täysin USKOMAAN kaikkia JT-opetuksia, mutta yrittämisen puutteesta ei minua kyllä voi ainakaan syyttää
. En kokenut pahemmin vetoa maailmaankaan enkä mihinkään ns. "luopio-ajatuksiin". En varmaankaan muustakaan tiennyt enkä osannut kaivata. Vikana oli vaan ns. uskonpuute ja jaksamattomuus. Tosin minulla oli mielenkiinnonkohteita, jotka eivät olleet hyväksyttäviä JT:n mukaan . Eli jouduin kieltämään ja tukahduttamaan osia itsestäni; tämähän ei ole todellakaan tervettä psykologian tietojen pohjalta. Näitä ns. "kiusauksia" vastaan jouduin jatkuvasti kamppailemaan, mikä oli TODELLA uuvuttavaa ja varmaankin tärkein syy syyllisyydentunteisiini.En ollut enää vuosiin käynyt kokouksissa enkä kentällä enkä tavannut muita Jehovan Todistajia, eihän minulla tosin juuri JT-ystäviäkään ollut. Ajauduin erilleni seurakunnasta ja uskosta. Vähitellen uskalsin kiinnostua ja ottaa selvää minua kiinnostavista asioista "maailmassa". Aloin vähitellen luoda uutta maailmankuvaa, minunlaistani. Sitten tuli taas sama risteyskohta kuin kasteenikin yhteydessä: Joko olen mukana tai sitten en, joko alan taas aktiiviseksi Jehovan Todistajaksi tai eroan. Ja minähän erosin
! Se oli vapauttava kokemus: olin VAPAA olemaan oma itseni ja toteuttamaan itseäni aidosti ja ilman syyllisyyttä <3. En siis jäänyt - onneksi - tyhjän päälle. Kysyin - muistaakseni - yhdeltä vanhimmalta, kuinka erota Jehovan Todistajista, ja hänhän kilttinä miehenä kertoi : lähettää vanhimmistolle kirjallinen erokirje. Ja näin tein. En siinä alkanut pitkästi runoilemaan, kerroin vain lyhyesti ja ytimekkäästi eroavani Jehovan Todistajista, etten enää kokenut olevani JT enkä uskovani heidän oppeihinsa. Ja sillä siisti. Yksi varmistuspuhelu tuli, ja kerroin olevani tosissani ja varma. En muista, kävivätkö vanhimmat luonani sen jälkeen vai eivätkö; ehkä kävivät vielä varmistamassa, en muista asiaa varmasti. Sen jälkeen kukaan vanhin eikä JT ole ollut yhteydessä kanssani, vain jokunen tietämätön onneton tuonut parina vuotena muistonviettoesitteen. En ole muuttanut pois paikkakunnalta, milloin olisin voinut aloittaa alusta uudella paikkakunnalla tuntemattomana. Mutta sen takia en ole valmis muuttamaan, viihdyn tällä kotipaikkakunnallani ja rakastan asuntoani. En edes ole nähnyt kuin jokusen kerran kaupungilla liikkuessani Jehovan Todistajia. Siskoni karttaa minua, mikä on tosi surkeaa, koska lapsena ja nuorena meillä oli todella läheiset välit. Muutoin en olekaan joutunut hirveästi kärsimään karttamisesta; tiesin seuraukset erotessani. Tosin silloin tällöin näen painajaisia, joissa olen salilla tai konventissa ja haluaisin vastata, mutten saa; luulen kyseessä olevan alitajuisen haluni saada oikeutusta ja tunnustusta päätökseni oikeellisuudesta Jehovan Todistajienkin puolelta, kun kerran itse olen niin järkevä kaikessa heitä koskevassa 
.Aikaisemmin en tuntenut mitään mielenkiintoa puuttua mitenkään mihinkään Jehovan Todistajia koskevaan. Mutta siskoni takia ja HS:n kuukausiliitteen artikkelin myötä kiinnostukseni heräsi
. Eksyin tännekin ja rekisteröidyin, lueskelen netissä artikkeleja. Viikko sitten vein lopultakin kaikki säilyttämäni JT-kirjallisuuden paperinkierrätykseen; aikaisemmin en ollut raaskinut niitä heittää hukkaan; bibliofiilinä minuun koskee ihan fyysisesti hävittää mitään kirjoja, en usko niiden sisäsyntyiseen pahuuteen. Mutta koska en ollut löytänyt niille ketään ottajaa ja koska en enää mitenkään voinut enkä halunnut säilyttää sitä myrkkyä kotonani, vein ne pois. Good riddance !Että tässä minä nyt sitten olen
.Tervehdys vaan kaikille kohtalontovereille <3!