Anteeksi tulevan tektin epämääräisyys, mutta olen hieman vainoharhainen sen suhteen, ettei minua vain tunnistettaisi kirjoitusteni perusteella. En uskalla sanoa tarkkaa ikääni tai paikkakuntaani, mutta olen reilusti yli 18 v. maailmasta aikoinaan mukaan tullut (ei jt-sukulaisia), tutkin pari vuotta, kävin pulahtamassa Helsingissä neljä vuotta sitten ja asun tällä hetkellä pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tuntevat kaikki. Henkisesti alan olla ihan valmis tähän koko jt-touhuun, mutta töiden takia täällä on lusittava ainakin ensi kevääseen.
Olen seuraillut hetken tätä palstaa, mutten ole uskaltanut vielä kirjoittaa mitään. Olin ns. "helppo nakki": uusi paikkakunta eikä ystäviä siellä, opiskelut loppuneet, ja itsetunto/kunnioitus täysin nollassa. Jotenkin se hyväksyntä, jota sain JT:iltä lämmitti epävarman tytön mieltä ja tunsin että ehkä tässä olisi se mun juttuni. Sain paljon hyviä ystäviä seurakunnan muista nuorista (kaikki pitkän linjan jt-suvuista), käytiin läpi baarit, grilli-illat, rantabileet, sählyt, veneretket... kaikkea, mitä "normaalitkin" ihmiset tekivät, erotuksena vaan se että välillä käytiin sitten kentälläkin. Pääsin ns "sisään piireihin", ja kasteeni jälkeenkin jatkuivat menot normaalisti. (olin siis aivan varma siitä, että kaikki lopettaisivat yhteydenpidon ja ns "rakkauspommituksen" kun kävin kasteella, homma ei ole kuitenkaan muuttunut kauheasti sen jälkeen). Tiedän kuitenkin sen että nämä ystävyydet lakkaisivat heti jos eroan.
Näin jälkikäteen ajateltuna seura teki kaltaisekseen, en ollut niinkään hirveän kiinnostunut oppimuutoksista tai ristiriidoista, minulle oli helppo syöttää heppoisa "hengellinen ruoka" mitä julkaisut tarjosivat. Minulle sosiaaliset kontaktit olivat (ja ovat yhä) nr 1. Nykyisessä seurakunnassani on paljon ikäisiäni tienraivaajia, olen jotenkin "outo lintu" kun käyn kokoaikaisesti töissä ja kentällä vain max. kerran viikossa. Hieman tunnen painostusta tienraivauksen aloittamiseksi (kun kehtaan välillä jopa tehdä iltavuoroja ja kokouksia jää väliin!).
No mikä sitten on saanut minut ajattelemaan toisin? Olen aina ollut aktiivinen harrastamaan, ja harrastukset jatkuivat kasteen jälkeenkin. Lisäksi en koskaan jättänyt vanhoja "maailmallisia" ystäviäni, vaan olin heidänkin kanssaan tiiviisti yhteyksissä (näistä ei vaan jt-piireissä pahemmin puhuttu ettei kukaan vaan kompastuisi...). Hain ja pääsin paikalliseen teatteritoimintaan mukaan ja tapahtui se klassinen, eli tapasin ensirakkauteni (ei-jt). Seurustelimme yli vuoden (salaa seurakunnalta tietenkin) ja sinä aikana itseluottamukseni palasi kohisten. Olin aina vähätellyt itseäni ja tuntenut itseni huonommaksi kuin muut. Nyt kuitenkin näin, että olenkin kaunis, arvokas, fiksu ja muutenkin ihan mahtava tyyppi. Eli jt-koodin mukaan "ylpistyin".
En kadu vuosiani järjestössä, olen saanut paljon mahtavia kokemuksia ja tavannut hienoja ihmisiä. Seurakuntani ystävät tukivat minua vaikeiden sairaslomajaksojen läpi, eikä minua ole koskaan kaltoinkohdeltu. En vain näe, että pystyisin olemaan mukana 100%, enkä jaksa olla enää puolittain mukana ja tuntea huonoa omaatuntoa skipatuista kokouksista ja vähäisestä tuntimäärästä. Voisin lähteä ovet paukkuen, mieluiten kuitenkin hiipuisin.
En tiedä lukeeko tätä kukaan, mutta kiitos että sain purkaa mietteitäni! Minulle saa laittaa yv:tä, jos joku haluaa keskustella asiasta
Anteeksi jos tästä saa sellaisen kuvan, että pitäisin itseäni jotenkin erinomaisena, näin ei ole, mutta pitkästä aikaa voin tuntea olevani jonkin arvoinen, en pelkästään seuran muottiin puserrettu kasa.