Anteeksipyyntö - vain kuolleen järjestön yli!

[Misled]

Tavallisen todistajan koko elämä keskittyy anteeksipyytämiseen ja oman epätäydellisyyden tunnustamiseen. Anteeksi pyydetään rukouksissa, sitä pyydetään toisilta ihmisiltä ja myös oikeuskomitean tarkoitus on johdattaa henkilö katumukseen ja pyytämään anteeksi.

Omaa syntisyyttään häpeävät toimettomat, epäsäännölliset, avustavat palvelijat, vanhimmat, sisaret, beteliläiset, kierrosvalvojat jne. Hallintoelimestä en ole niin varma...

Sitten kun nämä seitsemän miljoonaa syntistä anteeksipyytäjää laitetaan yhteen, uskonnon nimeltä Jehovan todistajat alle, saadaankin järjestö jonka ei tarvitse pyytää anteeksi mitään keneltäkään koskaan. Kaikki sen opetukset ovat totuutta ja niitä täytyy noudattaa pilkulleen.

Tätähän voisi melkein verrata subprime-kriisiin: seitsemän miljoonaa subprime-luottoa on paketoitu hienoon lahjakääröön ja myydään markkinoilla erittäin tuottoisana rahastona. Tuottona ei luvata enempää eikä vähempää kuin ikuinen elämä.

Palataan vielä anteeksipyytämiseen. Nähtävästi järjestön johdossa on sementoitu yksi asia, jossa valo ei kirkastu, eivätkä ajatukset muutu: anteeksi ei pyydetä.

Katolilaiset, helluntailaiset, lestadiolaiset jne. ovat sentään pystyneet pyytämään anteeksi omia virheitään. Siitä voi tietysti väitellä, että auttaako se mitään ja mistä vaikuttimista pyyntö on tehty, mutta on kuitenkin pyydetty. Jehovan todistajilta tällaista ei todennäköisesti tulla ikinä kuulemaan.

Se on surullista, että syntisyys ja epäonnistuminen on läsnä tavallisen todistajan elämässä 24/7, mutta järjestö itsessään on tällaisesta vapaa. On paradoksaalista, että ihmisen on välttämätöntä tunnustaa syntisyys ja pyytää anteeksi, koska muuten hän ei voi olla jehovan todistaja. Toisaalta, jos sama ihminen vaatii sitä järjestöltä johon kuuluu, hän ei myöskään voi olla jehovan todistaja.

[Tony]

Mielenkiintoinen artikkeli muuten tähän aiheeseen liittyen Vartiotornissa 1.3.1998. Järjestö näyttää ymmärtävän että uskontojen on pyydettävä virheitään anteeksi, mutta ei kykene itse siihen. Toisaalta järjestö myös vähättelee muiden uskontojen anteeksi pyytelemisiä ja niiden motiiveja.

Miksi ne esittävät anteeksipyyntöjä?

SELLAINEN ajatus, että kirkkojen pitäisi katua virheitään ja uudistua, ei ole uusi. Eräässä uskontoja käsittelevässä hakuteoksessa sanotaan, että alkukirkon oletettu nuhteettomuus kiehtoi ihmisiä keskiajalla ja sai monet vaatimaan uudistusta (Religioni e miti).

Vuonna 1523, Martti Lutherin ja Rooman välien rikkouduttua, paavi Hadrianus VI yritti luoda ykseyttä lähettämällä Nürnbergin valtiopäiville seuraavan viestin: ”Tiedämme hyvin, että pyhän istuimen ympärille on vuosikausien ajan kertynyt mitä inhottavimpia asioita – –. Pyrimme mitä ahkerimmin uudistamaan ennen kaikkea Rooman kuurian, josta kaikki tämä paha juontanee juurensa.” Tuo tunnustus ei kuitenkaan pystynyt poistamaan erimielisyyksiä eikä nujertamaan kuurian turmeltuneisuutta.

Lähempänä nykypäivää kirkkoja on arvosteltu niiden vaikenemisesta natsien toimeenpanemien juutalaisvainojen edessä. Niitä on syytetty myös siitä, etteivät ne yrittäneet pidättää jäseniään osallistumasta sotiin. Toisen maailmansodan riehuessa vuonna 1941 pappi Primo Mazzolari kysyi: ”Miksei Rooma ole reagoinut tarmokkaasti katolisen opin romahtamiseen, kuten sillä on ollut tapana tehdä ja on edelleenkin vaarattomampien oppien ollessa kyseessä?” Vaarattomampien kuin minkä opin? Pappi puhui sotaisasta kansallismielisyydestä, joka tuolloin repi sivilisaatiota hajalle.

Totuus on kuitenkin, että kirkkojen syyllisyydentunnustukset ovat viime aikoihin asti olleet pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Vastauksena niille, jotka kehottivat katolista kirkkoa uudistumaan perin pohjin, Gregorius XVI sanoi vuonna 1832: ”On selvästikin mieletöntä ja vahingollista ehdottaa ’ennallistamista ja perinpohjaista uudistumista’ sen [kirkon] turvallisuuden ja kasvun nimissä, ikään kuin sen voitaisiin ajatella tekevän virheitä.” Entä virheet, jotka olivat liian näkyviä kiellettäväksi? Kirkko selitteli niitä eri tavoin. Jotkut teologit ovat esimerkiksi väittäneet, että kirkko on sekä pyhä että syntinen. Itse instituution sanotaan olevan pyhä: Jumala varjelee sen erheeltä. Sen jäsenet ovat kuitenkin syntisiä. Niinpä kun kirkon nimissä tehdään julmuuksia, vastuuvelvollisena ei tulisi pitää itse instituutiota vaan kirkkoon kuuluvia yksilöitä. Kuulostaako johdonmukaiselta? Ei roomalaiskatolisesta teologista Hans Küngista, joka kirjoitti: ”Ei ole mitään ihannekirkkoa, joka häilyisi ihmismaailman yläpuolella.” Hän selitti: ”Sellaista kirkkoa ei olekaan, jolla ei olisi syntejä tunnustettavanaan.”

Ekumenia ja moraalinen arvovalta

Joku voisi ihmetellä, mitkä kehitysvaiheet ovat saaneet kirkot esittämään anteeksipyyntöjä nykyään. Ensin protestantit ja ortodoksit myönsivät olevansa vastuussa eri kirkkokuntien välisistä ”menneistä erimielisyyksistä”. Tämä tapahtui ”Uskon ja kirkkojärjestyksen” ekumeenisessa konferenssissa Lausannessa Sveitsissä vuonna 1927. Myöhemmin roomalaiskatolinen kirkko seurasi perässä. Etenkin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen ovat korkea-arvoiset prelaatit, paavit mukaan luettuina, pyytäneet yhä säännöllisemmin anteeksi kristikunnan erimielisyyksiä. Missä tarkoituksessa? Ilmeisestikin he haluavat kristikuntaan enemmän ykseyttä. Katolinen historiantutkija Nicolino Sarale sanoi, että Johannes Paavali II:n ”synnintunnustusprojektin taustalla on strategia: ekumenia”.

Asiaan liittyy kuitenkin enemmän kuin ekumenia. Kristikunnan kaikkea muuta kuin mallikelpoinen historia tunnetaan nykyään laajalti. ”Katolilainen ei voi kuitata koko tätä historiaa pelkällä olankohautuksella”, sanoo teologi Hans Urs von Balthasar. ”Hänen oma kirkkonsa on tehnyt tai sallinut sellaista, mitä emme mitenkään voi hyväksyä nykyään.” Paavi onkin nimittänyt komission luomaan ”valoa kirkon pimeille sivuille, jotta – – anteeksiantoa voitaisiin pyytää”. Toinen syy kirkon halukkuuteen harjoittaa itsekritiikkiä näyttää siis olevan halu saada moraalinen arvovalta takaisin.

Samaan sävyyn historiantutkija Alberto Melloni kirjoittaa kommentoidessaan kirkon anteeksipyyntöjä: ”Todellisuudessa pyyntö kohdistuu joskus vastuusyytteistä vapautumiseen.” Näyttää tosiaan siltä kuin katolinen kirkko yrittäisi karistaa harteiltaan menneiden syntien taakan saadakseen takaisin uskottavuutensa suuren yleisön silmissä. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että se tuntuu olevan kiinnostuneempi rauhan tekemisestä maailman kuin Jumalan kanssa.

Sellainen käyttäytyminen tuo mieleen Saulin, Israelin ensimmäisen kuninkaan (1. Samuelin kirja 15:1–12). Hän teki vakavan erheen, ja kun se paljastettiin, hän yritti ensin puolustella itseään – selitellä erhettään – Jumalan uskollisen profeetan Samuelin edessä (1. Samuelin kirja 15:13–21). Lopulta kuninkaan oli tunnustettava Samuelille: ”Olen tehnyt syntiä, sillä olen rikkonut Jehovan käskyn.” (1. Samuelin kirja 15:24, 25.) Hän tosiaan myönsi tehneensä virheen. Mutta hänen seuraavat sanansa Samuelille paljastavat, mitä hänellä oli päällimmäisenä mielessään: ”Olen tehnyt syntiä. Suothan minulle nyt kunnian kansani vanhinten edessä ja Israelin edessä.” (1. Samuelin kirja 15:30.) Saul oli selvästikin kiinnostuneempi asemastaan Israelissa kuin sovituksen saamisesta Jumalalta. Tämä asenne ei tuonut Saulille Jumalan anteeksiantoa. Uskotko, että samanlainen asenne tuo Jumalan anteeksiannon kirkoille?

Kaikki eivät samaa mieltä

Kaikki eivät ole samaa mieltä siitä, että kirkkojen tulisi pyytää julkisesti anteeksi. Esimerkiksi monet roomalaiskatolilaiset tuntevat olonsa vaivautuneiksi silloin, kun heidän paavinsa esittää anteeksipyynnön orjuuden johdosta tai palauttaa arvoonsa ”kerettiläisiä”, vaikkapa Husin tai Calvinin. Vatikaanin lähteiden mukaan kardinaaleille lähetetty asiakirja, jossa ehdotettiin ”omantunnon tutkistelua” katolisuuden historian suhteen menneiden tuhannen vuoden ajalta, sai osakseen kritiikkiä kesäkuussa 1994 pidettyyn konsistoriin osallistuneilta kardinaaleilta. Kun paavi siitä huolimatta halusi sisällyttää tuon ehdotuksen ytimen kiertokirjeeseen, italialainen kardinaali Giacomo Biffi julkisti paimenkirjeen, jossa hän väitti: ”Kirkko ei ole tehnyt syntiä.” Hän kuitenkin myönsi: ”Menneiden vuosisatojen kirkollisten virheiden pyytäminen anteeksi – – saattaa tehdä meistä vähemmän vastenmielisiä.”

”Synnintunnustus on kiistellyimpiä aiheita katolisen kirkon piirissä”, sanoo Vatikaanin asioiden kommentaattori Luigi Accattoli. ”Mikäli paavi tunnustaa lähetystyöntekijöiden virheet, jotkut heistä panevat sen vilpittömästi pahakseen.” Lisäksi eräs roomalaiskatolinen toimittaja kirjoitti: ”Jos paavilla tosiaan on noin kauhea kuva kirkon historiasta, on vaikea ymmärtää, miten hän voi nykyään esittää tämän samaisen kirkon ’ihmisoikeuksien’ esitaistelijana, ’äitinä ja opettajana’, joka yksin voi opastaa ihmiskunnan kohti todella loistoisaa kolmatta vuosituhatta.”

Raamattu varoittaa ulkonaisesta katumuksesta, jonka vaikuttimena on vain kiusaantuneisuus siitä, että on saatu kiinni väärinteosta. Sellainen katumus harvoin johtaa kestävään muutokseen katuvassa ihmisessä (vrt. 2. Korinttilaisille 7:8–11). Katumuksella on arvoa Jumalan silmissä silloin, kun siihen liittyy ”katumukseen sopivia hedelmiä” eli todisteita katumuksen vilpittömyydestä (Luukas 3:8).

Raamatussa sanotaan, että katuvan ja tunnustavan ihmisen on luovuttava vääristä teoista, lakattava tekemästä niitä (Sananlaskut 28:13). Onko näin käynyt? Mitä hiljattain tapahtuikaan kaikkien noiden roomalaiskatolisen kirkon ja muiden kirkkojen esittämien synnintunnustusten jälkeen Keski-Afrikan ja Itä-Euroopan sisäisissä konflikteissa, joissa oli mukana paljon ”kristittyä” väestöä? Toimivatko kirkot rauhaan tähtäävänä voimana? Puhuivatko niiden kaikki johtajat yhteen ääneen niiden jäsenten tekemiä julmuuksia vastaan? Eivät. Jotkut kirkkojen palveluksessa toimivat henkilöthän jopa osallistuivat teurastukseen!

Jumalan tuomio

Puhuessaan paavin toistuvista synnintunnustuksista kardinaali Biffi kysyi ironisesti: ”Eikö historian varrella tehtyjen syntien osalta olisi parempi, että me kaikki odottaisimme yleismaailmallista tuomiota?” Koko ihmiskunnan tuominta on aivan edessämme. Jehova Jumala tuntee tarkoin kaikki uskonnon historian pimeät sivut. Aivan pian hän vaatii syylliset tilille (Ilmestys 18:4–8). Onko sitä ennen mahdollista löytää palvontamuotoa, jota eivät ole tahranneet verivelka, murhanhimoinen suvaitsemattomuus ja muut rikokset, joita kristikunnan kirkot pyytävät anteeksi? Kyllä on.

Miten voimme sen löytää? Soveltamalla Jeesuksen Kristuksen esittämää sääntöä: ”Heidän hedelmistään te tunnette heidät.” Historian todistusaineisto, jonka jotkin kirkot haluaisivat painuvan unohduksiin, auttaa meitä tunnistamaan paitsi ne, joita Jeesus sanoi ”vääriksi profeetoiksi”, myös ne, jotka ovat tuottaneet ”hyvää hedelmää”. (Matteus 7:15–20.) Keitä nämä ovat? Kehotamme sinua ottamaan siitä itse selvää tutkimalla Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Silloin näet, ketkä todella yrittävät nykyään noudattaa Jumalan sanaa, sen sijaan että pyrkisivät saamaan vaikutusvaltaisen aseman maailmassa. (Apostolien teot 17:11.)

[Pro et contra]

Katolinen kirkko on esittänyt päämiehensä äänellä anteeksipyyyntöjä ja pahoitteluja erinäisistä asioista joita ovat ainakin hyväksikäytöt, inkvisition jotkin päätökset ja Galileo Galilein kohtelu.
Helluntai liike on kaiketi pahoitellut uskonnon uhrien kokemuksia ja pyytänyt anteeksi?
"Vanhoillislestadiolaisen" liikkeen piirissä toteutettujen nk hoitokousten yhteydessä tapahtuneita väärinkäytöksiä on liikkeen johto SRK:n puolesta pyytänyt anteeksi asianosaisilta siksikin että SRK:a edustava virkailija oli paikalla noissa kokouksissa ja SRK on myös puolestaan pahoitellut ja pyytänyt anteeksi hyväksikäytön uhreilta heidän kokemaansa:

OLEMME syvästi pahoillamme herätysliikkeemme piirissä tapahtuneista rikoksista ja siitä, että uhreja on laiminlyöty", anteeksipyyntö muotoiltiin tiedotustilaisuudessa jaetussa lehdistötiedotteessa.

"On tämä ihan reilusti liikkeen anteeksipyyntö uhreille", vahvisti HS:lle tiedotustilaisuuden jälkeen liikkeen ylin luottamushenkilö, Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen SRK:n johtokunnan puheenjohtaja Olavi Voittonen. HS 24.10.2013

Tällaisilla julkisilla vetoomuksilla, pahoitteluilla ja anteeksipyytämisillä on suuri symbolinen arvo koska niissä myönnetään tapahtuneet vääryydet ja virheelliset menettelytavat ne voivat parhaimmillaan johtaa asioiden perusteelliseen selvitämiseen sekä käytännön tasolla sopimiseen ja todelliseen anteeksipyytämiseen sekä anteeksiantamiseen yksilötasolla että lopulliseen anteeksisaamiseen.

Kristitylle synnintunto on sinällään aivan terve ominaisuus, usein synnintunto liittyy moraalinormeja vastaan rikkomisiin mutta aivan yhtä tärkeä on olla vakuuttunut anteeksisaamisesta koska muutoin jatkuva syyllisyys nujertaa henkisesti.

[Nimrod]

Kristitylle synnintunto on sinällään aivan terve ominaisuus,

Perustele tämä? Olen jyrkästi eri mieltä, ei todellakaan ole terve ominaisuus ihmiselle. Niin pitkään kun syntejä määrittelevää olentoa ei voida ihmisen järjelle tyydyttävällä tavalla todistaa, on pelkkä usko olentoon sen verran mielisairasta hommaa, ettei mitään "syntejä" kannata missään nimessä potea ja ottaa harteilleen. Nyt vähän valoja päälle, PEC.

[Arja Parka]

Kyllä PEC tässä mun mielestä ilmaisi asian ihan oikein. Pitää siis ymmärtää että tämä on uskovaisten kieltä. Synnin käsite on nykyään punainen vaate ihmisille. Mutta uskovaisena elämisen ydintä on nimenomaan tuo että tuntee syntisyytensä ja siitä huolimatta uskaltaa seistä Kristuksen kasvojen edessä.

Kielipelejä

[Veli-Hopea]

Synnintunto vaihtelee eri uskonnoissa, se siis kumpuaa sieltä eikä ihmisen omastatunnosta.

Itsekin poden tällähetkellä huonoa oloa kun eilen tuli pidettyä ihan liian tiukkoja housuja eikä veli Morris pitäisi asiasta lainkaan.

Nyt kärsin ja rukoilen anteeksiantoa.

Joillakin menee pasmat sekaisin jos pitäisi syödä sikaa,toisilla verta. Joillakin ei tule sikailusta synnintuntoa ollenkaan.

Synnintunto sikailusta on tervettä.

[Nimrod]

Mutta uskovaisena elämisen ydintä on nimenomaan tuo että tuntee syntisyytensä...

Toisinsanoen kuvittelevat olevansa syntisiä. Mielestäni huono juttu, sillä tämänkaltainen konsepti uskonnoissa ruokkii sen jäsenissä epävarmuutta ja huonoa itsetuntoa. Ja mitä vartiotornilaisiin tulee, näkyy edellämainittu heissä mm. lähes täydellisenä harrastamattomuutena ja epäterveellisinä elämäntapoina.

Pitää siis ymmärtää että tämä on uskovaisten kieltä.

Kyllä, hyvä huomio. Siltikin, looginen järki versus uskovaisten kieli. En viitsi lähteä tähän, vaan asiat tulisi aina keskustella ihmislähtöisesti eikä hihhulien näkökannalta. Saatika sekoittaa näitä kahta sekaisin.

[Markku Meilo]

...ei todellakaan ole terve ominaisuus ihmiselle.

Me emme elä raamatunaikaisessa ajattelussa, jossa eri tavalla ajattelevilla ei ole ihmisarvoa, joten kristityillä on myös ihmisarvo ja ovat näin ollen ihmisiä. Joten olen kanssasi samaa mieltä siten, että piehtaroikoon kristityt omassa synnintunnossaan uskonnottomia kun uskovaisten syntikäsitys ei sido millään tavalla.

Niin pitkään kun syntejä määrittelevää olentoa ei voida ihmisen järjelle tyydyttävällä tavalla todistaa, on pelkkä usko olentoon sen verran mielisairasta hommaa, ettei mitään "syntejä" kannata missään nimessä potea ja ottaa harteilleen. Nyt vähän valoja päälle, PEC.

Etenkin itseriittoisen äärikristityn synnintunnon terveyttä voi halutessaan aluksi miettiä vaikka kristillisyys vs islam -asetelman pohjalta. Jos pitää kristittyjen synnintuntoa terveenä ilmiönä, niin loogisesti ottaen on hyväksyttävä ajatus, että muslimien synnintunto on tasan yhtä tervettä menoa. Toki sekä muslimeilla että kristityillä nousee - synnintunnon sitä estämättä - esiin varauma, jossa vastapuoli edustaa kilpailevaa mielikuvistushahmoa ja synnintunnon estämättä on siis tuhon oma. Eli synnintunto on valikoiva tunne, jossa vedetään tarvittaessa kotiinpäin oikein reippaasti. Lisäksi Raamattu on auttamattomasti vanhentunut, sehän ei luokittele esimerkiksi orjan pitoa synniksi, eikä lapsiin sekautumisellekaan ole raamatullista alaikärajaa, jonka puutteen puutteessa olevat ääriliikkeiden kristityt pedofiilit ovat ottaneet ilolla vastaan, parhaimmillaan tai pahimmillaan ääriliikkeen avustuksella.

[Markku Meilo]

Synnin käsite on nykyään punainen vaate ihmisille.

Jotenkin toi nykyään-sana ei mun mielestä ole sopivin valinta tuohon rakoon. Etenkään jos kirjoittelemme oman nurkkakuntamme lähtökohdista. Synnistä saarnaaminen on laimentunut samaa tahtia kun taikausko on menettänyt jalansijaa. Kymmeniä vuosia sitten pelikorttipakkakin edusti hyvin yleisellä tasolla syntiä. Kun sitten yhdelle pienelle kultille verensiirto ja tupakointi ei vielä ollut kuolemansyntiä (jälkimmäinen toki paheksuttua). Synnintunto on kaiken aikaa pienenevän joukon harhatunne.

Mutta uskovaisena elämisen ydintä on nimenomaan tuo että tuntee syntisyytensä ja siitä huolimatta uskaltaa seistä Kristuksen kasvojen edessä.

Toi asenne on osoitus siitä, että uskonto toimii, uskontohan on hallinnan lisäksi tuota mainitsemaasi kielipeliä.

[Markku Meilo]

Synnintunto vaihtelee eri uskonnoissa...

Ja ajanoloon vaihtelee dynaamisimpien kulttien sisälläkin.

...se siis kumpuaa sieltä eikä ihmisen omastatunnosta.

Mitä tiukkalakisempi uskonto, sitä varmemmin ja aiemmin jäsenistö on luovuttanut omatuntonsa ohjailun aivan muualle. On surkuhupaisaa kuulla/lukea jt-kommentteja omastatunnosta, joka vaihtaa sisältöään Vt-seuran käskystä kautta maailman samanaikaisesti.

Synnintunto sikailusta on tervettä.

No tunsi sitten sikailusta millä nimikkeellä ja mitä tahansa, niin oleellista olisi ottaa opiksi. Ei siis siten kuin esimerkiksi Vartiotorniseura toimii, joka ei pyydä anteeksi jäsenistönsä kaltoinkohtelua ja kiinnijäätyäänkin jatkaa samalla opitulla salailulinjalla.

[Nimrod]

On surkuhupaisaa kuulla/lukea jt-kommentteja omastatunnosta, joka vaihtaa sisältöään Vt-seuran käskystä kautta maailman samanaikaisesti.

Älä pilkkaa totuutta. Se on ihmeellistä miten kansa kulkee valossa. Tämäkin on jo todiste jehovan olemassaolosta!

[Markku Meilo]

Älä pilkkaa totuutta.

Päin vastoin, haluan omalla tavallani ronkkia esille josko tässä surkean ja säälittävän välimaastossa olevassa asetelmassa olisi totta edes siteeksi.

Se on ihmeellistä miten kansa kulkee valossa.

Pienenä ihmeenä minäkin sitä pidän, että edes jonkunlaista mukamas valoa saadaan ammennettua VT:n harhoista. Samoin ihmettelen, että Paavali intoili Raamatun Jeesuksen puolesta senkin jälkeen kun havaitsi ettei annettu paluulupaus pitänytkään paikkaansa. Nämä siis luonnollista ihmetystä, ei yli-sellaista.

Tämäkin on jo todiste jehovan olemassaolosta!

Kysyin aikoinaan S24:llä millaista vainoa jt:t kokevat esimerkiksi Suomessa, ainao vastaus taisi olla viittaus mun kirjoitteluun, joka oli kuulemma vainoa. Tuollaisella logiikalla Jehovan olemassaolo edellyttää kritiikkiä, ainakin Suomessa.

[Vieras]

90luvun alussa meidän seurkunnassa toitotettiin sitä et koskaan ei saa anteeksi pyydellä ett tultiinko huonoon aikaan jonkun ovelle, koska tää on "niin kiireellisen tärkee sanoma".

Oliko tää vt käsky vai loossin oma sääntö?
Onko muilla kokekemuksisia vastaavasta?

[Veli-Hopea]

Oliko tää vt käsky vai loossin oma sääntö?
Onko muilla kokekemuksisia vastaavasta?

Varmaan joku seurakunnan vanhin hokannu hyvän jutun kun on tehnyt siviilissä jotakin puhelinmyyjän ammattia. Ei tosiaan kannata kysellä onko hyväpaha aika, siinähän annetaan vaparikortti ovenavaajalle.

Nöy nöy, huonoa myyntityötä semmonen. Pitää olla paljon agressiivisempi.

Paikallista touhua sanoisin, ei varmaan mitään virallista mustaa valkoisella vaikka tuohon metodiin yhtyisi tiukkapöksy Morriskin välittömästi.

[Polyester]

Palataan vielä anteeksipyytämiseen. Nähtävästi järjestön johdossa on sementoitu yksi asia, jossa valo ei kirkastu, eivätkä ajatukset muutu: anteeksi ei pyydetä.

Vartiotornin oppi on rakennettu muuttuvaksi. Ainoa asia, jossa valo ei kirkastu, on järjestön ylivalta rivijäseniin nähden. Ja kun kaikki hallintoelimen jakama hengellinen ravinto on julkaisuhetkellään ajantasaista, mitä anteeksipyydeltävää siinä teoriassakaan voisi olla?

Toisaalta, jos sama ihminen vaatii sitä järjestöltä johon kuuluu, hän ei myöskään voi olla jehovan todistaja.

Kierrosvalvoja Reima Laine antoi suurta viisautta huokuvan neuvon lähestyä orjaluokkaa kahden kesken, Matteuksen 18. luvun hengessä, jos arvelee sen toimineen väärin.

15 Mutta jos veljesi tekee synnin, mene ja paljasta hänen virheensä kahden kesken. Jos hän kuuntelee sinua, olet voittanut veljesi.
16 Mutta jos hän ei kuuntele, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, jotta jokainen asia vahvistettaisiin kahden tai kolmen todistajan suulla.
17 Jos hän ei kuuntele heitä, puhu seurakunnalle. Jos hän ei kuuntele seurakuntaakaan, olkoon hän sinulle niin kuin kansakuntien ihminen ja kuin veronkantaja.

Varmastikin Laineen täytyi tarkoittaa, että Jeesuksen neuvoa sovelletaan kokonaisuudessaan. Olisiko mielestäsi järkevää, että sitä sovellettaisiin vain 15. jakeen osalta ja jätettäisiin asia sikseen, jos orjaluokka ei kuuntele esimerkiksi kirjeen muodossa lähetettyä oikaisua? Loogisesti ajatellen tosi kristityillä on tällaisessa tilanteessa oikeus ja suoranainen velvollisuus kertoa orjaluokan väärinteosta koko seurakunnalle. Epäilemättä orjaluokka aikanaan tulee arvostamaan näin saamaansa kuria ja toteaa kuningas Daavidin tavoin: "Olen tehnyt syntiä Jehovaa vastaan". Tai ainakin jotkut voisivat järkeillä näin. Ehkä.