12 vuotta eroamisen jälkeen

[mymmeli]

Hei kaikille!

Elämäni on muuttunut jonkun verran ja suhteeni jt- sukulaisiini ovat nyt palautuneet jonkinlaisiksi, ainakin toistaiseksi. Pitkän tauon jälkeen olen huomannut sen, että olen silti jotenkin surullinen kun tapasimme ja suhteemme on nyt palautunut. MIetin mistä se johtuu. Huomasin , että se johtuu siitä, että suhteemme eivät ole enää samanlaiset kuin jt- aikoina. Tietysti näin on. Onhan se ymmärretävääkin kun ainakin itse olen muuttunut ihmisenä tosi paljon. Jotenkin olen itse yllättynyt näistä tunteistani. Itse en ole palaamassa takaisin, mutta huomaan vain sen, että jotenkin tuntuu siltä, että jaamme niin eri maailmat. Se tuntuu surulliselta, mutta samalla jotenkin kummalliselta. Onko jollain muulla ollut samanlaisia tuntemuksia?

[Markku Meilo]

Onko jollain muulla ollut samanlaisia tuntemuksia?

On.

Lapsesta todistajaksi painostettuna on hankala välttää keskustelua niistä perusteista, joilla kaiken aikaa esitettiin todistajuuden olevan tärkein asia maailmassa. Etenkin kun elämän viisi ensimmäistä vuosikymmentä tärvääntyi enemmän ja vähemmän tuon painostuksen ansiosta.

Elän tuossa suhteessa edelleen naiivissa käsityksessä, että vanhempi kantaisi vastuun tekemisistään, mutta ei kun juoksee karkuun malliin: "Jos se maailmanloppu eri tule aikanani, niin se tulee sitten myöhemmin". Tottamooses maailmanloppu tulee myöhemmin, mutta helvetin paljon myöhemmin.

[ModestMuse]

. Etenkin kun elämän viisi ensimmäistä vuosikymmentä tärvääntyi enemmän ja vähemmän tuon painostuksen ansiosta.

Vau, viisi vuosikymmentä.. miten sä onnistuit heräämään noin pitkän mielenhallinnan jälkeen? Mikä oli se mikä sai sut tajuamaan että tämä uskonto on huijausta? Tuntuiko se vaikealta hyväksyä? Miten auttaisit herättämään henkilöä, joka on käyttänyt viisi vuosikymmentä tässä uskonnossa?

[Vempula]

- - olen silti jotenkin surullinen kun tapasimme ja suhteemme on nyt palautunut. MIetin mistä se johtuu. Huomasin , että se johtuu siitä, että suhteemme eivät ole enää samanlaiset kuin jt- aikoina. Tietysti näin on. Onhan se ymmärretävääkin kun ainakin itse olen muuttunut ihmisenä tosi paljon. - - jotenkin tuntuu siltä, että jaamme niin eri maailmat. Se tuntuu surulliselta, mutta samalla jotenkin kummalliselta. Onko jollain muulla ollut samanlaisia tuntemuksia?

Minulla on vastaava kokemus, joskaan en voi sanoa sukulaisuussuhteiden palautuneen. Olen tasan yhden kerran ollut tekemisissä jehovantodistaja-sukulaisteni kanssa sen jälkeen, kun minut erotettiin kauan sitten. Minua on kartettu sataprosenttisen huolellisesti, mutta perhesyyt pakottivat sukulaiseni kohtaamaan minut tämän yhden kerran. En ihmettelisi, vaikka se jäisi ainoaksi ja viimeiseksi kerraksi. Sen verran kylmää ja omituista oli kyyti.

Olin vuosien varrella silloin tällöin miettinyt, millaista olisi tavata näitä sukulaisia. Tapaaminen oli kaikkea muuta kuin luonteva ja terve. Se oli vaivaantunut ja kiusallinen, eikä siinä ollut sukulaisrakkaudesta eikä "luonnollisesta kiintymyksestä" tietoakaan. Päällimmäiseksi fiilikseksi jäi syvä surullisuus kuten sinullekin.

Minäkin koen muuttuneeni ihmisenä suuresti, ja olisi tietysti tuntunut mukavalta jutella näiden sukulaisten kanssa ja kertoa sekä kuulla kaikesta vuosien varrella itse kullekin tapahtuneesta. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan sukulaiseni pitivät lahkon vaatimusten mukaisesti kaiken kommunikaation vain välttämättömien käytännön asioiden tasolla avautumatta laisinkaan elämäntilanteistaan. Osa sukulaisistani käyttäytyi minua kohtaan suorastaan töykeästi, vaikka en tiedä olevani heidän kanssaan riidoissa enkä edes sanoneeni heille koskaan pahaa sanaa. Yksikään ei edes kysynyt, mitä minulle kuuluu. Minä esitin tuon kysymyksen kaikille, mutta kukaan ei vaikuttanut haluavan ryhtyä sitä selvittelemään.

Ainakin minulle valkeni, että taidan tosiaan olla menettänyt sukulaiseni lopullisesti. Ajatus tuntuu yhtäältä surulliselta mutta toisaalta selkeyttävältä. Enää ei tarvitse jossitella eikä elätellä turhia toiveita. Korkeintaan toivon, että edes joku sukulaisistani heräisi näkemään lahkon opetusten älyttömyyden ja mielenhallinnan vaarallisuuden ennen kuin kuolema lopulta meidät kaikki korjaa.

[Markku Meilo]

Vau, viisi vuosikymmentä.. miten sä onnistuit heräämään noin pitkän mielenhallinnan jälkeen?

Netti herätti. Mä sain monoa jo 1970-luvun alussa, mutta ei ollut työkaluja tiedonsaantiin, ja vaikka olisi ollut, niin olisivatko tehonneet. No sitten noin 25 vuotta olin jehofiili ja elättelin paluuajatusta, jota tyrkkäsin eteenpäin kaikenlaisilla syillä. Onneksi en sanallakaan puhunut Raamatusta lapsilleni, isoäitinsä toisaalta hoiti sen ihan saliuskottavalla tavalla.

Mikä oli se mikä sai sut tajuamaan että tämä uskonto on huijausta?

1996 sain nettiliittymän ja heti luin englanninkielistä sivustoa kirjaimellisesti joskus seuraavaan päivään, siellä oli just menossa kova skaba WTBTS:n lakimiesten ja Kentin sekä Janin (norskeja) välillä. Vanhinten laumaopus oli laitettu nettiin ja Jehovan edustuston lakiosasto pahoitti mielensä asiasta.

Tuntuiko se vaikealta hyväksyä?

Ei lainkaan, on hankala väittää skanneja vastaan ja lisäksi asiallinen entinen jt korjaa tai tarkentaa havaitsemansa virheen. Yksi etu oli se, että jo yli kaksi vuosikymmentä kääntänyt teollisuuslaitteiden käsikirjoja ja WTBTS-sanastokin oli vanhastaan tuttua, todellisuuteen havahtuminen tapahtui muutamassa päivässä. Kuten myös aiemmin säännöllisten alan painajastenkin loppuminen.

Miten auttaisit herättämään henkilöä, joka on käyttänyt viisi vuosikymmentä tässä uskonnossa?

Toisen auttaminen heräämään tapahtuu heräämässä olevan aloitteesta, mielenhallinta on kuin alkoholismi, todellisuus on tunnustettava ja vasta sitten voi odottaa tuloksia. Eipä siinä muuta puuhaa ole kuin alkuun auttaminen jos henkilö ei itse keksi mistä aloittaisi. Tiedonhankinta on syytä viedä sellaiseen päätökseen, ettei enää ole vähääkään tuota kuuluisaa "mitäs jos sittenkin" -tunnetta.

[mymmeli]

Vempula, toit esille hyvän ajatuksen, kun puhuit rakkaudesta ja luonnollisesta kiintymyksestä. Noiden kahden sanan pitäisi ylittää lahkolaisuuden normin karttamisesta. Itseäni ei nyt tällä hetkellä karteta, mutta tietynlainen muuri minun ja jt- sukulaisten välillä on ja se vain on. Se tekee minut surulliseksi. Juuri Vempulan mainitsema sukulaisrakkaus pitäisi mennä tuon muurin yli, joka siis johtuu paljon tuosta uskonnosta ja sen luomasta maailmankuvasta. Lohduttavaa kuitenkin minulle on se, että tässä ketjussa muillakin on vastaavankaltaisia kokemuksia.

[mymmeli]

Meni sinullakin Markku Meilo sitten vuosia monta ( 25), kun vielä elättelit paluuajatusta. Ymmärrään sen hyvin. Itsellä tuo menee sykleissä. Aina joskus mieli käväisee entisessä lahkolaispersoonassa ja tulee sieltä sitten pois. Päässä on ikäänkuin entinen jt- persoona ja nykyinen sekaisin samanaikaisesti. Sekin tuntui jossain vaiheessa tosi kummalliselta, kun yht'äkkiä huomasi tässä nykyisessä uudessa elämässä, että päässä käväisi jt- mieli ja ajatteli hetkellisesti jostain asiasta kuin jt- aikoina.

[Markku Meilo]

Meni sinullakin Markku Meilo sitten vuosia monta ( 25), kun vielä elättelit paluuajatusta.

Joo siinä ohessa kärsi perhekin, näin jälkikäteen viluttaa kaikilla teevoilla se kuinka sitä oli mielenhallinnassa. Etenkään nettiakana ei enää ole perustetta moiselle, mutta kun mun monotuksesta on jo yli 45 vuotta, niin aika oli toinen.

Itsellä tuo menee sykleissä. Aina joskus mieli käväisee entisessä lahkolaispersoonassa ja tulee sieltä sitten pois.

Mulla käy enää sellaisia muutaman millisekunnin ahaa-elämyksiä joissain kohdissa, mutta hyvin harvoin. Edellinen muistamani oli kun pari vuotta sitten toin vaimon pyynnöstä koivunoksia juhannukseksi saunaan ja sitten sytyttelin kiusta palelemaan, niin stidiä raapaistessa kävi hetken ajatus, että todistajana tästä puuhasta ei kehuja olisi irronnut.

Päässä on ikäänkuin entinen jt- persoona ja nykyinen sekaisin samanaikaisesti. Sekin tuntui jossain vaiheessa tosi kummalliselta, kun yht'äkkiä huomasi tässä nykyisessä uudessa elämässä, että päässä käväisi jt- mieli ja ajatteli hetkellisesti jostain asiasta kuin jt- aikoina.

Mä säästyin tollaiselta Vt-opetuksen suhteen, ainoa jonkin sortin samanaikaisuus sen jälkeen kun olin noin kahdessa viikossa kohdaltani tasannut tilit Vt-seuran suhteen oli sen työstäminen miten suhtaudun jumalan olemassaoloon, mutta senkin asian sain melko pian järjestykseen.

Menneisyys seuraa tietysti jollain tasolla kaiken aikaa, uskontoihin liittyvät asiat kiinnostavat laajemminkin, eikä nettikirjoittelu Vt-aiheesta ei ole lainkaan vastenmielistä. Kaveripiiriäni osaan sen verran arvostaa, että vastaan jt-aiheesta jos kysytään, muuten sitä en ota esille kuin niiden kanssa, jolla on sama tausta.

[Skald]

Aina joskus mieli käväisee entisessä lahkolaispersoonassa ja tulee sieltä sitten pois. Päässä on ikäänkuin entinen jt- persoona ja nykyinen sekaisin samanaikaisesti. Sekin tuntui jossain vaiheessa tosi kummalliselta, kun yht'äkkiä huomasi tässä nykyisessä uudessa elämässä, että päässä käväisi jt- mieli ja ajatteli hetkellisesti jostain asiasta kuin jt- aikoina.

Tutulta kuulostaa, vaikka itselläni tuosta "heräämisestä" on vähemmän aikaa. Sain pari vartsikkaa käsiini, ja niitä lukiessa huomasin automaattisesti vanhasta tottumuksesta myötäileväni, mitä niissä sanotaan. Kyseessä oli vieläpä eroamista ja avioliittoa käsittelevä kirjoitus, jota koskevaa oppia en missään nimessä järjellä ajateltuna puolla. Vissiin mieli on silti jotenkin vielä niin ehdollistunut hyväksymään varauksetta kaiken, mitä seuran kirjallisuudessa lukee. Oli itsellenikin yllättävää tuo reaktio, koska en ole ollut samaa mieltä seuran opetuksista lähes kymmeneen vuoteen.

[mymmeli]

Kiitos kaikille hyvistä kommenteista. Vertaistukea parhaimmillaan